Syyslomalla syntyi miniatyyrejä

Vietin tällä viikolla pienen syyslomasen kotopuolessa. Eihän minulla virallisesti mitään lomia ole, mutta syyslomaviikolla harrastukset ja muut velvollisuudet sallivat lyhyen tauon, ja käytin sen hyödyksi. Mukaan pakkasin kassillisen askartelutarvikkeita: solumuovilevyjä, kahvitikkuja, akryylimaaleja ja siveltimiä, ilmakuivuvaa massaa, kartonkia, spraymaalin, betoniefektimaalin sekä lisäikkunat ja -ovet nukkekotiin. Ajatuksena oli edistää keskeneräisiä ja tekemättömiä nukkekotitöitä, ja hyvinhän ne neljässä päivässä edistyivät. 

Jyväskylän nukkekotikerho Nukkis-Ystävät juhlii ensi keväänä kymmenvuotista uraansa näyttelyllä Suomen käsityön museossa. Museoon rakentuu siirtolapuutarha, jonka palstoilla eletään monenlaista elämää ja yhteisellä pihalla juhlitaan menneitä vuosia. Näyttelyprojekti näkyy varmasti täällä blogissakin tulevina kuukausina, jahka palstani alkaa ottaa muotoaan.

Teen oman palstani lisäksi yhteisalueelle muutaman jutun, ja tällä viikolla syntyi kanala, joka sijoitetaan vasten toisen rakennuksen seinää. Tein kanakopin kahvitikuista, joita iloisesti katkoin uudella lempilelullani, jiirisaksilla. Tylli matkii kanaverkkoa hämmästyttävän hyvin, ja aaltopahvisen peltikaton maalauksesta olen erityisen ylpeä.

Kanalan lisäksi tein kasan sälelaatikoita, jotka saavat vielä pohjalleen heinää ja käyvät näin kanojen munintapaikoista. Laatikon malli oli pienen kokeilun tulos, ja parin boksin valmistuttua tekniikka alkoi jo luistaa. Näyttelyn jälkeen laatikot löytävät varmasti paikkansa isosta nukkekodista.

Nukkekodista puheen ollen: sen ulkoremontti otti myös tällä viikolla pienen harppauksen eteenpäin, kun sain tiiliverhoilun maalauskuntoon. Tilasin keväällä taidekaupasta A3-kokoisia solumuovilevyjä, joille olen pitkin vuotta hiljalleen kaivertanut tiilikuviota. Kuviot ovat nyt valmiit, mutta maalauksen kanssa on ollut takaiskuja. Ostamani spray-pohjamaalin erä on ilmeisesti jollain tapaa viallinen, sillä tähän mennessä kaksi pulloa on ollut toimimattomia. Toivon kovasti, että värin vaihtaminen auttaa. Tiiliverhoilusta kerron varmasti vielä omassa postauksessaan.

Olen ostanut myös parit uudet ikkunat ja ovet, joille vielä puhkotaan reiät talon seiniin. Minimaailmasta tilatut ikkunat saivat pintaansa valkoisen maalin ja ovat nyt valmiita sijoitettaviksi paikoilleen, kun sen aika tulee.

Miniatyyrihommissa huomaan, että olen todella hyvä suunnittelemaan ja lykkäämään varsinaista tekemistä. Täytän Pinterest-tauluja ja haalin tarvikkeita, mutta toimeen tarttuminen on kynnyksen takana. Nurinkurista on, että en aina luota omaan kykyyni suunnitella töitäni tarpeeksi hyvin, ja siksi pelkään sössiväni kaiken säheltämällä. Sen vuoksi tällaiset askartelulle pyhitetyt päivät tulevat tarpeeseen: niinä minulla on aikaa räpeltää, soheltaa, kokeilla ja huomata, että niinkin voi tulla oikein hyvää jälkeä. Ja jos ei tule, mitä sitten? Maailmaahan tässä vain rakennetaan.

I took some days off my regular life this week to spend a little autumn holiday at home-home. I packed a big bag of craft supplies, from foam board to coffee stirrers, air dry clay to concrete effect paint. The goal was to tick some miniature tasks off the to-do list – and I was pretty happy with how things turned out.

Our local miniature club celebrates its ten-year anniversary next spring by having an exhibition at the Craft Museum of Finland. We are busy building a miniature community garden with several allotments, each of them completely unique, and a shared garden where the celebrations will take place. You’ll be seeing more of the project here on the blog, I’m sure, in the months to come.

Along with my own allotment, I’m making a few items for the shared garden, and one of them is the hen house I started and finished this week. It’s made of coffee stirrers (cut with my new favourite toy, the mitre shears), tulle, and corrugated cardboard – the painting of which I’m especially proud of. For the hen house, I also made a stack of wooden crates where, once some hay is added, the chickens can lay their eggs.

As for my actual dollhouse renovation, that took one step forward this week, too. I’ve been making brick cladding for the house by carving A3 sized foam boards to look like brick wall, and they are now carved and ready for painting. I’ve had some setbacks with the paint, though, as both the spray paints I bought turned out to be faulty. Once the cladding goes up, I’ll be making a separate post about the process. Luckily, I did manage to paint some ready-made windows I ordered some time ago. They will be added to the house a bit later.

With miniatures, it’s clear I’m excellent at planning and postponing the actual making. The paradox is, I don’t trust my ability to plan, and worry I’ll make a mess out of everything. That is why I need these days dedicated to crafting: I have time to flub and fumble, try things out and realise that good things can come out of that, too. And if I do make a mess, who cares? It’s only a world we’re building.

Tein omin käsin asukkaan nukkekotiin

Olen koko vuoden väläytellyt blogissa nukkekotiprojektia, joka on kovasti työn alla. Kovin paljon konkretiaa ei ole vielä valmiina, mutta suunnitelmat ovat pitkällä ja monta osaa keskeneräisinä. Nyt alkaa olla aika kertoa, mistä tässä kaikessa on kyse.

Minulla on ollut yli vuosikymmenen iso vaaleansininen nukkekoti, joka on hiljalleen kerännyt tavaraa, mutta josta on puuttunut jotain olennaista: sillä ei ole ollut kunnollista tarinaa. Viime joulun aikaan tuo tarina kuitenkin tupsahti päähäni ja pakotti ryhtymään toimeen.

Vaaleansinisestä talostani tulee reilun kolmekymppisen noidan kaupunkiasunto Lontoossa. Tavallisten keittiön, olohuoneen ja makuuhuoneen lisäksi se pitää sisällään kellarikerroksen viherhuoneen, ennustusnurkan sekä tähtientarkkailupaikan. Taikuus on läsnä, muttei ylitsevuotavasti, sillä talon asukkaalla on myös jästiystäviä, joiden silmiltä se täytyy piilottaa. Tarkkasilmäinen ja asioista tietävä kuitenkin sen huomaa.

Minulle oli alusta asti selvää, että haluan talooni oikean asukkaan. Päässäni alkoi elää punatukkainen nainen, josta huokuu itsenäisyys ja pieni tuimuus kuin Minerva McGarmiwasta ikään. Katselin hetken suomalaisten nukentekijöiden töitä, mutta  nukkekotikerhoon palatessani kuulin, että suunnitteilla oli sopivasti kahden kerran nukkekurssi. Päädyinkin tekemään nukkeni itse.

Nukenteko oli äärettömän hauska kokemus, joka niksautti aivot sijoiltaan. Monen tunnin keskittyminen ensin nenään, sitten otsaryppyihin, sitten korviin sai oivaltamaan asioita, mutta toisaalta teki ihmiskasvoista aivan kummalliset ja vieraat. “Tämä suuko tulee sitten tähän nenän alle?” oli vain yksi absurdeista kysymyksistä, joita kurssilla kuultiin.

Kahden tiistai-illan jälkeen minulla oli käsissäni noitanukkeni pää leimuavan punaisine hiuksineen, kädet ja jalat sekä piipunrassista muotoiltu luuranko. Tuntui aivan hullulta, että olin onnistunut tekemään ne itse. Muutamaa viikkoa myöhemmin noitani sai myös lihaa luiden ympärille. Konstit siihen ovat monet, mutta minä päädyin menemään vähän vaikeamman kautta ja neulahuovuttamaan vartalon. Näin sain siitä jämäkän mutta taipuisan. Noidasta tuli aika kurvikas tapaus.

Jo pään valmistumisen jälkeen kyselin Instagramissa noidalle nimiehdotuksia ja kirjasin kaikki ylös. Vielä en ole kuitenkaan palannut listan pariin, sillä haluan antaa nukelle aikaa kasvattaa persoonallisuuttaan. Palataan nimiasiaan sitten, kun noidalla on vähän vaatetta päällään, ajatuksia päässään ja tavoitteita elämässä.

Ever since the start of this year, I’ve been talking about a dollhouse project I’m working on. There isn’t a lot finished yet that I could show you, but it’s time to lift the veil a little.

I’ve had a big dollhouse for over a decade, but what’s kept me from completing it has been the lack of a story in it. In December, that story suddenly popped into my head and made it impossible not to follow the idea. The dollhouse will be a 30-something witch’s townhouse in London, complete with a divination corner, a stargazing spot, and a herbology room in the basement. The magic is present, but a little under the surface, as the witch has made friends with wizarding folk and muggles alike.

From the start, I knew I wanted to have an inhabitant in the house, not just the idea of her. What I had in mind was a redhead woman with a Minerva McGonagall-ish air of independence and mild sternness. I had no plan to make the doll myself, but after returning to miniature club and hearing they had a doll making course just around the corner, that’s what I ended up doing.

Doll making was amazing and hilarious. Several hours of concentrating first on a nose, then on forehead wrinkles, then on ears turned our brains upside down and made the human face seem like a big mystery. “So the mouth goes under the nose?” was just one of the questions asked during our two Tuesday evenings.

And then I was holding the detailed head of my witch with flaming red hair, two arms, two legs, and a pipe cleaner skeleton. After a few weeks’ wait, the witch got some curves, too. There are many ways to make the body, but I went with needle felting to make it sturdy but flexible.

After finishing the head, I asked for name suggestions on Instagram. I haven’t yet gone back to my list of names, as I want the witch to gather a bit more personality first. We’ll see about the name when she’s developed some thoughts, ambitions, and a style of her own.

42 000 puolipistoa ja muita projekteja: nukkekotinäyttelyssä Keuruulla

Lähdinpä poikaystävän kanssa kesäretkelle, joka vei meidät muun muassa Keuruun kesägalleriaan, Pientä ja kaunista -nukkekotinäyttelyyn. Näyttely pitää sisällään niin kokonaisia taloja kuin pienoishuoneita ja puutarhojakin ja on nähtävissä vielä 3.8. asti. Esillä on esimerkiksi Nukkekotiyhdistyksen rintamamiestalo, jonka näin nyt ensi kertaa läheltä.

Olen kevään ja kesän aikana tehnyt paluuta nukkekotiharrastuksen pariin. Sain joululomalla niin vahvan idean ison nukkekotini pään menoksi, että sitä on pitänyt päästä toteuttamaan, mutta omalta osaltaan paluuseen vaikuttavat myös opintojen jääminen taa sekä hamassa tulevaisuudessa siintävä muutto isompaan asuntoon. Oli mukavaa päästä näyttelyyn näkemään pitkästä aikaa tuttujenkin tekijöiden töitä ja imemään inspiraatiota.

Huomasin jälleen innostuvani eniten niistä taloista ja huoneista, joissa on estetiikan tai historiallisen kulman lisäksi vähän jujua ja rosoa, jokin omaperäinen idea. Minusta on ihanaa, jos asukkailla on tarinansa, menneisyytensä ja tunteensa, jotka näkyvät talon toteutuksessa. Arjen kuvaus on minusta ihan parasta – se, ettei kaikki ole liian täydellistä. Että talo näyttää asutulta.

Ihastuin päätä pahkaa äiti-tytärtiimi Maija Salon ja Aino Joensuun töihin. Maijan ja Ainon mummula on osoitus siitä, että miniatyyrit voivat olla paljon muutakin kuin kauniita katsella – tässä tapauksessa tärkeä palanen suvun historiaa. Mummulaan on koottu asioita vanhempien ja isovanhempien elämästä, tärkeitä esineitä minikoossa, suvun tarinoita. Lisäksi talo on toki myös uskomaton taidonnäyte, jonka siro jälki ja tarkkuus löivät minut ällikällä. Totesimme näyttelyä esitelleen Maijan kanssa, että tässä hommassa ei vaivoja säästellä: mummulan olohuoneen matto oli vienyt 42 000 puolipistoa ja puolitoista vuotta, ja punakeltaisen emalikattilan maalausta varten oli rakennettu erityinen kattilanmaalauskone (josta löysin kuvankin Maijan ja Ainon vanhasta blogista).

Ainon rakentama Herra Mäyrän puutarha kasvihuoneineen antoi intoa oman puutarhapalstani laittoon, vaikka kukat ja kasvit eivät ole se ykkössuosikkini miniatyyrihommien joukossa. Nukkekotiyhdistyksen talosta löytyi asiaankuuluvasti projekti jos toinenkin – ja pieni talo jopa akvaariosta. Minua ilahduttaa myös aina, jos näyttelyyn on tuotu myös vähemmän valmiita teoksia, sillä onhan niiden eteen jo taatusti tehty tuntikaupalla työtä. Tällä kertaa yhdessä talossa oli vielä muutto kesken, ja väljät huoneet toivat mieleeni kuusi vuotta sitten Hankasalmen näyttelyssä olleen talon, jossa remontti oli jäänyt vaiheeseen ja remonttireiskalle käynyt köpelösti (kuva löytyy täältä). Talollahan on tarina, vaikkei se olisi vielä valmis.

Vähän liiankin pian matka jatkui seuraavaan retkikohteeseen, mutta mukaani ostin uusimman Nukkekoti-lehden, sitä kun ei ole minulle nyt tauon aikana tullut. Sittemmin olen jo ehtinyt selata lehden alusta loppuun ja lopusta alkuun ja kokeilla yhtä ohjettakin. On kiva olla taas mukana kuvioissa.

Me & boyfriend did a little two-day summer roadtrip that took us, among other places, to a miniature exhibition in Keuruu. Packed with one-of-a-kind houses, gardens, and roomboxes, the exhibition will be open until August 3rd in the summer gallery in Keuruu town centre.

After a long break, I’m back in action with my hobby of miniature making; mostly because I had a spectacular idea over the Christmas holidays and wanted to get cracking with it, but also because after graduating, I can organise my time and space in a new way. Thus seeing the work of other makers, some of them familiar to me, and soaking up inspiration in the exhibition was lovely.

I again realised that the houses and rooms I get most excited about tend to have a story behind them, or a roughness of sort, something that makes them unique. I love it when the inhabitants have their own lives, their past and their feelings – and the house shows all of that.

One of the houses that perfectly displayed all of this was mummula (grandparents’ place) by Maija Salo and Aino Joensuu, a mother-daughter team. Maija and Aino had not only put their house together with extreme talent and care (there was a carpet that, with its 42 000 half stitches, had taken a year and a half to make), but also filled it with their family history, the stories and items of their parents and grandparents.

Another project by Aino, Mr Badger’s Garden, gave me much needed inspiration to start the making of my own garden patch – although plants and flowers aren’t my favourite thing to make. Finnish Doll House Association also had its own house on display, a modern family home of a miniature enthusiast. Then I was happy to see an uncompleted house among the more or less finished ones; a lot of work goes into just laying the foundations, and the house, after all, begins to build its story the minute the work begins. This one was in the middle of a move.

We had to dash off for more adventures, but I bought the latest magazine of the Doll House Association and have since read it forwards and backwards, and even tried a tutorial. It feels nice to be back.

Kaikki valmiina joulun tulla

Kolme yötä jouluun. Lähden tänään kotipuoleen laittamaan laatikoita ja tikuttelemaan viimeisiä jouluneuleita puikoilta. Syksy on ollut pitkä ja tapahtumarikas, vähän raskaskin marraskuun pimeydessä. Joulukuun tullen olen ottanut kaiken irti joulunodotuksesta: aloittanut aamut joulukalenteriteellä, koristellut omaan pieneen kotiini oman pienen kuusen, neulonut neulonut neulonut. Torttuja on syöty, pipareita leivottu, itsenäisyyspäivää juhlittu asiaankuuluvalla arvokkuudella ja linnanjuhlabingolla. Nyt on aika pakata lomakamppeet ja suunnata kotiin rauhoittumaan oikein kunnolla. Aattona köröttelemme mummilaan viettämään joulun vähän isommalla porukalla – oikeastaan ensimmäistä kertaa ikinä. Odotan aattoa suurella lämmöllä ja innolla.

Tein vanhaan pienoishuoneeseen pikkujoulun kaikista niistä ihanista joulutavaroista, joita olen nukkekotivuosien varrella saanut joulukalentereista ja vaihdoista. Siinä on kaikki kohdallaan: valoja, kynttilöitä, lämmintä juomista ja hyvää syömistä, luettavaa hyllyn täydeltä. Tulkoon joulu, olen valmis!

Ihanaa joulunaikaa juuri sinulle. ♥

Three sleeps till Christmas – I’m going home today to help with the cooking and get the last of the Christmas knitting off the needles. It’s been a long and eventful autumn this year, even a little heavy in the November darkness. In December, I’ve enjoyed the promise of the Christmas arriving with all my might, starting my mornings with tea from my Advent calendar, decorating my own little tree, knitting knitting knitting. Christmas treats have been eaten, gingerbread cookies baked, Independence Day celebrated in the right balance of fun & dignity. Now it’s time to pack my bags for the holidays and head home to take it easy. On Christmas Eve, we’ll drive to our grandparents’ to spend Christmas with extended family – for the first time ever, really. I’m looking forward to that with great joy and enthusiasm.

I made a little Christmas scene in one of my old roomboxes with all the goodies I’ve received from friends over the years. There’s all you need for a cosy Christmas: lights, candles, warm drinks and sweet treats, a shelf full of books to read. I’m ready for the festivities!

Have a lovely Christmas. ♥

Pieniä asioita

Yhtäkkiä ollaan jo toukokuun loppupuolella. Viimeiset tentit on tentitty ja tehtävät palautettu. Päivät ovat nyt melko tyhjiä muiden asettamista velvollisuuksista, joten olen vapaa keksimään itse itselleni tekemistä. Siitähän ei varmaan kauheasti ole epäilystä, mitä teen, kun ei tarvitse tehdä muuta.

Kuten olen aiemminkin sanonut, minulla on yleensä suuri hinku tehdä niin pieniä asioita kuin mahdollista. Siksi kutistemuovi on ehdottomasti yksi lempimateriaaleistani: sille voi raapustaa niin pientä kuin haluaa, ja se muuttuu uunissa vielä pienemmäksi! Täydellisen kutistemuovin metsästykseni ei ole vieläkään ohi, mutta Sinellissä sattui olemaan huurrevalkoista muovia (nyt rasti seinään), joten ostin sitä muutaman arkin testattavaksi. Ei ihan täydellistä – pientä heittoa kutistumisessa, ympyrästä tuli soikea – mutta toimii tarpeeksi hyvin.

Olen tähän asti ollut valkoisen kutistemuovin uskollinen ystävä, mutta tämä huurteinen vei nyt sydämeni. Katsokaa, miten siitä kuultaa valo läpi! Miten kauniisti värit näkyvät kääntöpuolella! Koska olen vielä amatööri tämän kanssa, en tietenkään tajunnut, että peilikuvana piirtäminen kannattaa – siksi Tylypahka on nyt väärinpäin. Ei sillä, ehkä se ei haittaa ketään muuta kuin minua. (Lotanpäivän suklaakonvehdit ovat pöydällä muka mittakaavan vuoksi.)

Viime sunnuntaina nukkekotikerhon lukuvuosi lopeteltiin Leea Lehelmän kodinkonekurssin merkeissä. Tavoitteenani oli saada aikaan yleiskone ja leivänpaahdin, mutta jonkinlainen päättämättömyyden ja yleisen ikkunastatuijottelun mieliala iski, joten pelkkää yleiskonetta tuli sitten kasattua sellaiset nelisen tuntia. Leivänpaahdin odottaa kokoamistaan paketissa – samoin kuin toisen mittakaavan yleiskone ja talousvaaka. Tämä turkoosi söpöläinen yrittää olla Lundby-kokoa, mutta on luultavasti vähän isompi, koska aivoni on auttamatta ohjelmoitu 1:12-mittakaavaan. Uskon sen kuitenkin istuvan ihan nätisti Ginger Houseen, joka on muutenkin vähän sinne päin.

On tällä kaikella tarkoituksettomalta vaikuttavalla puuhastelulla jokin päämääräkin: oikeasti yritän kovasti kehitellä uusia juttuja Miss Matildaa varten, ja siinä sivussa virittelen askarteluflow’ta pienillä välitöillä. Mustakantinen muistikirjani täyttyy pikkuhiljaa luonnoksilla, ja nyt kun pää alkaa tyhjentyä infiniittisistä verbirakenteista ja saksalaisen romantiikan kirjallisuudesta, on siellä tilaa ideoille. Niitähän on, mikä on hyvä asia – ihan kesän markkinoitakin ajatellen…

Now that I’m done with the last exams and essays, I’m free to spend my time as I please – and there’s really no doubt about how I like to use it. As I’ve told you before, I like to experiment on tinyness and make things as small as possible. That’s why I’m in love with shrink plastic: you can draw such petite pictures on it and they get even smaller in the oven! I’m still on the lookout for the perfect shrink plastic, but this frosted type I bought from a local craft shop works nicely enough. This was the first time I tried frosted plastic (having been a faithful friend of the white version), and it turned out so beautiful! The only mistake I made was that I didn’t draw the picture reversed – as the back shows the colours more vibrant. So Hogwarts is now wrong way round. Not that anyone would notice, really.

At last sunday’s Miniature Club we made little household appliances from kits made by Leea Lehelmä, receiving tutoring from the maker herself. My goal was to finish a KitchenAid and a toaster, but due to a bit of an I-don’t-know-what-to-do-so-I’m-just-going-to-stare-out-of-the-window kind of mood I only managed to make the former – in a total of four hours. I’ve got the toaster waiting to be put together, though, along with a couple more kits. This turquoise cutie is something between 1:12 and 1:16, and it will most likely end up in Ginger House, where it will match the overall confusion of different scales.

In between all this tinkering I’m constantly coming up with ideas for Miss Matilda. There will be some fairs this summer…