Kaikkien värien kirjasto – kirjahyllyn uusi järjestys

kirjahylly5

Kirjahyllyt vetävät minua magneetin lailla puoleensa. Kun saavun asuntoon, jossa en ole käynyt ennen, istahdan yleensä ensimmäisenä lattialle kirjahyllyn eteen ja alan pää kenossa tavata nimikkeitä. Uskon, että kirjat voivat kertoa jotain ihmisestä – ja vähintäänkin mukaan voi tarttua hyviä lukusuosituksia.

Omalla hyllylläni ei kuitenkaan ollut minuun samanlaista vetovoimaa; siinä oli kirjojen lisäksi muutakin rojua, CD-soitin, astioita, kaikenlaista sälää. Kirjoja sen sijaan oli ympäri asuntoa, sillä uskottelin itselleni, että olen sitä sorttia, joka tykkää ympäröidä itsensä kirjapinoilla. Tavallaan olenkin, mutta etenkin kustantamokesän jälkeen kirjojen tulva alkoi ahdistaa. Kun päätin vuoden 2018 alussa raivata tilaa asuntooni, halusin myös järkeistää kirjapolitiikkaani.

kirjahylly2

kirjahylly1

kirjahylly6

Ja hups, kuinka kävikään: kun kirjat löysivät paikkansa sieltä, minne ne kuuluivat, muuttui liiallisuuksiin menevä niteiden tulva oikeaksi, houkuttelevaksi kirjastoksi. Oma kirjasto, mikä ihana ajatus! Voisin poimia siitä mitä tahansa luettavaksi, sillä paljon oli vielä kokonaan lukematta – ja moneen kirjaan teki mieli sukeltaa toistamiseen, tai kahdettakymmenettäkuudetta kertaa, jos Pottereista puhutaan.

Tulin siinä samalla järjestäneeksi kirjani sateenkaareksi. Se ilahduttaa minua joka päivä.

Kirjoja on edelleen muuallakin, sillä eiväthän ne yhteen hyllyyn enää mahdu. Osan olen järjestänyt seinähyllyille huoneen toiselle puolelle, ja kuormalavoista rakennetussa sängyssäni on juuri pokkareille sopivat kolot. Iso osa Harry Potter -kokoelmastani asustaa myös sängyn uumenissa. Kaikella on nyt kuitenkin paikkansa – myös sillä sekalaisella sälällä, joka ei tässä asunnossa enää eksy kirjahyllyyn. Paitsi jos se sopii sinne väreiltään erityisen hyvin.

kirjahylly4

kirjahylly7

Ja jos kirjat sitten tosiaan kertovat jotain ihmisestä, niin mitä tämä kirjasto kertoo minusta? Ainakin se paljastaa minut parantumattomaksi potteristiksi – vai kuinka monessa hyllyssä olette nähneet hollanninkielisen De Orde van de Feniksin? (En osaa kieltä.) Se on jonkin verran kallellaan sinne, missä olen työskennellyt. Se puhuu käsityöharrastuksesta, joogaelämästä, kotona viihtymisestä. Toivon, että se kertoo jostakusta, joka on tiedonjanoinen ja pitää hyvistä tarinoista.

Bookshelves draw me in like a magnet. Whenever I’m visiting a home I haven’t visited before, it’s only a matter of minutes before I’ll be sitting on the floor in front of the bookshelf, examining the titles. I believe you can learn something about a person by looking at the books they own. And in any case, you might get some good recommendations.

My own bookshelf, however, seemed to have lost its attraction. There was a load of stuff piled up in it: a CD player, random bowls and teapots, clutter of all sorts. The books, on the other hand, were fast taking up the rest of the room while I tried to convince myself I’m the sort of person who enjoys being surrounded by swaying piles of books. I am in a way, but especially after a summer spent at book publishing, it was getting a bit too much. When at the beginning of 2018 I decided to begin the process of decluttering my home, I also wanted to do something about the whole book situation.

And guess what happened: when the books found their place where they were supposed to be, the overflowing excess of volumes turned into a real tempting library. My own library, what a thought! I could pick up any book that I hadn’t read before – or anything I wanted to re-read, or re-re-re-re-re-re-read (if we’re talking about Harry Potter).

I ended up organising it like a rainbow, too. It makes my heart sing every time I look at it.

Obviously, this is not all of my books – there’s no way they’d all fit in a shelf like this. Some I’ve organised on wall shelves, some have found their spot in the little holes of my pallet bed. Most of my Potter collection also lives inside the bed. But the most important thing is that everything has its place now, including the clutter that will not be finding its way back to the bookshelf in a hurry. Except when it happens to match the colour scheme particularly well.

And if the books, indeed, can teach you something about their owner, then what does this bookshelf say about me? First of all, it does give me away as a hopeless Potterhead – or how many copies of the Dutch De Orde van de Feniks have you seen lately? (I don’t speak Dutch.) The shelf slightly leans towards the places I’ve worked at recently. It talks about loving handmade, about a life of yoga, about spending time at home. I hope it tells of someone with a thirst for knowledge and a love for good stories.

Advertisements

Kun arkajalka reittiä vaihtoi – äänikirjakävely, osa 1

metsassa1

Olen loppukesästä aloittanut uuden harrastuksen: kävelylenkit äänikirjan säestyksellä. Suhtaudun uuteen kiinnostuksenkohteeseeni sen vaatimalla vakavuudella ja olen jopa hankkinut laamakuvioisen vyölaukun sitä varten. Tässä sarjassa kirjoitan noista lenkeistä ja niiden tuottamista ajatuksista. En tosin ole vielä täysin varma siitä, että tästä tulee sarja, mutta minulla on siitä vahva aavistus – yhdistyväthän tässä ne kaksi asiaa, jotka eniten ajatuksia tuottavat, nimittäin kirjallisuus ja käveleminen.

Zadie Smith: Feel Free

Haluan löytää uusia lenkkipolkuja. Olen asunut samassa paikassa nyt neljä vuotta, mutta olen minulle tyypilliseen tapaan ottanut vain hyvin varovaisia askelia lenkkireittini laajentamiseksi. Alkuun pelkäsin karhuja kolmenkymmenen metrin päässä asutuksesta, joten on itse asiassa aika saavutus, että olen neljässä vuodessa onnistunut löytämään reitin asuinalueeni ympäri. Nyt laitan soimaan Zadie Smithiä, kirjailijaa, jolta olen lukenut yhden suomennetun teoksen (Kauneudesta) ja jonka tyyliin olen rakastunut ensisilmäyksellä. Feel Free on esseekokoelma, jotain sellaista, mitä en ole kovin paljon elämässäni kuluttanut. Smith kirjoittaa rodusta, ilmastonmuutoksesta, nykyelämästä, internetistä, taiteesta, kirjoittamisesta. Ensimmäiset esseet pysäyttävät totuuksillaan, tamppaan ylös ja alas lähimmän lenkkipolun mäkiä ja valaistun lause toisensa jälkeen. Lenkin jälkeen istahdan pihalle katselemaan hämärtyvää taivasta ja kuuntelemaan vielä yhden kirjoituksen.

Sitten käännyn polulla uuteen suuntaan. Katson kartasta oikoreitin, jota pitkin pääsen suhteellisen pian takaisin tutuille poluilleni. Löydän lammen, jota en tiennyt olevan olemassakaan. Siellä on kaunista, mustikoitakin, mutta myös paljon isoja vihaisia muurahaisia, jotka kiipeävät lenkkitossuihini. Puuskutan ylämäessä, jarruttelen alamäessä, mutta putoilen tasaisin väliajoin kärryiltä Smithin tarinoista. Esseet puhuvat kirjoista joita en ole lukenut, taiteilijoista joiden teokset pitäisi googlettaa kotona, enkä meinaa enää pysyä perässä. Kuuntelen ja kävelen silti vain, sillä kiinnostaa, mitä seuraavan kulman takana on.

metsassa2

Aurinkoisena ja ajankohtaan nähden lämpimänä iltana päätän kokeilla viiden kilometrin lenkkiä, joka on merkitty karttaan pinkillä värillä. Se näyttää suhteellisen suoraviivaiselta, enköhän löydä tieni, jos en käänny risteyksistä yllättäviin suuntiin. Ensimmäinen risteys menee oikein – siinä on kaksi vaihtoehtoa ja käännyn yleensä siihen toiseen – mutta sitten en enää tiedä, missä menen vikaan. Päädyn vuoren laelle, sinne missä hiihtohissit kääntyvät, en kierrä sitä niin kuin kaiketi pitäisi. Ylhäällä katselen maisemia, siellä pörrää pyöräilijöitä ja frisbeegolfaajia ja pieni lapsi testailee kauko-ohjattavaa autoa. Löydän reitin alas vain seuraamalla paria pyörää. Smithin lukija puhuu Virginia Woolfista, kelaan kymmenen minuuttia takaisin, koska olen ottanut valokuvia alhaalla avautuvasta Jyväskylästä ja unohtanut kuunnella. Laskeudun alas valtavan jyrkkää mäkeä, jonka alla tajuan, että alkuperäinen reittini saavuttaa tämänhetkistä vasemmalta. Vaihdan polkua. Hiihtokeskuksen ala-asemalla törmään useampaan keskenään ristiriitaiseen kylttiin, joissa kehotetaan kääntymään ja pysymään poissa frisbeegolfradalta, mutten tajua, missä minun sitten pitäisi kulkea. Lenkkeilijöitä tulee vastaan. Hämmennyksessäni minun on myönnettävä itselleni, että Smith on minulle liian vaikeaa. Alku meni hyvin, mutta nyt en enää näe koko kärryjä edelläni. Sukellan takaisin metsään – löydän polun pään tarkkailemalla, mistä lenkkeilijöitä tulee – ja vaihdan kirjaa. Kaipaan jotain suomenkielistä, jotain tuttua ympärilleni.

metsassa4

Saara Turunen: Sivuhenkilö

En ehdi kävellä kuin sata metriä, kun olen yhtäkkiä jo tutussa risteyksessä. En ollut hahmottanut, että se on näin lähellä. Jalat kantavat ihan väkisin pienelle kiertoreitille, joka vie vähän tiheämmän metsän siimekseen – juuri sinne, missä joskus pelkäsin karhuja. Nykyään se tuntuu vastaanottavaiselta ja turvalliselta paikalta. Poikkean tutulle pienelle polulleni, joka kulkee rauhoittavasti melkein talojen takapihoilla mutta tarjoaa silti metsäkokemuksen kaltaiselleni säikylle. Saara Turusen sanat korvissa tuntuvat pienellä ja kotoisalla tavalla mukavilta. Pidän katseen maassa ja ihan polunvieren kasveissa; tajuan, että aina ei tarvitse katsella laajalle ympärilleen ja koittaa nähdä kaikki, välillä on hyvä vain keskittyä siihen, mikä on edessä. Se riittää.

Laitan Saaran tauolle painamalla kuulokkeiden nappia, kun kaukaa kantautuu Harjun iltasoitto – niin kuin joka kesäilta kahdeksalta. Kuulen sen harvoin, vain silloin, kun vietän iltaa keskustampana, mutta siitä huolimatta se tuntuu nyt kotoisalta. Metsä tuntuu halaavan. Kun Laulu synnyinseudulle päättyy, äiti soittaa. Tuttua ja turvallista.

Viimeisenä ennen kotikadulle kääntymistä päätän kävellä vaihteeksi kadun toista laitaa, jota en ole ennen kulkenut. Tämän sortin vaihtelu on minun mukavuusalueeni sisäpuolella, tuumin.

I’ve started a new hobby: walks with an audio book. I take this new interest of mine with an appropriate level of seriousness and have even bought a llama patterned bum bag to show that. In this series I’ll be writing about these walks and the thoughts that occur to me while on them. I’ll admit I’m not entirely sure this is going to be a series yet, but I strongly suspect it, as this new hobby combines the two things that give me most ideas: literature and walking.

Zadie Smith: Feel Free

I want to find new paths to walk on. I’ve lived here exactly four years now but have only taken very careful steps on expanding my usual walking route. At first, I was afraid of bears 30 metres from the nearest houses, so with that in mind, it’s a small miracle I’ve managed to conquer the path that runs around my neighbourhood. I  now choose a book from Zadie Smith, who first stole my heart with On Beauty. Feel Free is a collection of essays, a genre I’m not too familiar with – in a language I’m not a native speaker of. Smith writes about race, about climate change, art, the life these days, the internet, the act of writing. The first essays amaze me with the truths they hold, I climb another hill and have new epiphanies every five minutes. After the walk I sit outside for a while and let one more story float into my ears.

Then I take a new turn on the path. I check a shortcut on the map that will take me back to my familiar route soon enough. I find a pond in the middle of the woods I didn’t know existed. It’s beautiful there, and I find some blueberries, but the ants are huge and angry and they like to climb in my trainers. I huff and puff uphill and put the brakes on downhill, but the Smith book keeps losing me every once in a while. The essays talk about books I haven’t read, about artists I’ll need to google when I get home, and I have trouble keeping up. I walk on and keep listening, though, interested to see what’s behind the next corner.

On a sunny evening I decide to try a five kilometre route that’s marked on the map with a pink colour. It looks pretty straightforward – I’m sure I’ll find my way if I don’t take any surprising turns. The first crossing is fine, I know that, as there are only two options and I normally take the other one. After that, I don’t know what goes wrong. I end up on top of the hill, where the ski lifts turn, instead of walking around it as I probably should. The scenery’s pretty, though, and there are cyclists and disc golf players and a little kid testing his toy car. I find the road back down by following two cyclists. Smith’s reader talks about Virginia Woolf, I rewind some ten minutes as I’ve been taking pictures of the view and have forgotten to listen. I descend an extremely steep hill and then realise my original route is catching up with me from the left. I change paths. When reaching the main area of the ski resort, I see several contradictory signs about how I should avoid walking through the disc golf track. I have no idea where I’m allowed to walk then, so I just keep going.  In all my confusion, I have to admit Smith has got the better of me. I had a good start but was defeated on the way. Back into the woods I go, after observing other walkers to see where the path continues, and change the book. I crave something familiar, something in Finnish.

Saara Turunen: Sivuhenkilö

Turns out it’s only a hundred metres to my own familiar route. I’d never realised the ski resort was that close. My feet carry me to a little detour, into a denser part of the woods – it’s the exact spot where I once got scared of bears, but these days it feels welcoming and soothing. I turn to an even smaller path that runs almost on the backyards of the nearest houses but still gives a beautiful calming forest experience to someone as timid as me. The words written by the Finnish author Saara Turunen feel nice in my ears in a small, cosy sort of way. I keep my eyes on the forest floor and come to a realisation that it’s not always necessary to capture everything around you. Sometimes it’s quite enough to concentrate on what’s right in front of you.

I press pause as I hear the familiar melody from the nearby observation tower; an evening song is played from there at 8 pm on every summer evening. I rarely hear it, only when I happen to spend the evening somewhere nearer the town centre, but it adds to the feeling of safety now, all the same. I feel like I’m getting a big warm hug from the woods. When the song ends, my phone buzzes in the bum bag. It’s Mum. Safe and familiar.

Last thing before turning to my home street, I decide to walk on the side of the road  that I never usually use. This is the sort of change that’s safely within my comfort zone, I think to myself.

Tsemppimetso ja muita lintuja – aikaa ja tilaa graduretriitissä

retriitti15

Mieli on tyhjä ja aivan täynnä. Kaupungin äänet kaikuvat kerrostalojen seinistä kolme kertaa kovemmin kuin viikko sitten ja ohi ajavat bussit tuntuvat tärisyttävän puiston penkkejäkin. Olen enemmän läsnä kuin varmaan koskaan aiemmin.

Siltä tuntui perjantai-iltapäivänä, kun olin palannut kaupunkiin vietettyäni viisi päivää järven äärellä, luonnon helmassa hiljaisuudessa gradua kirjoittamassa. Lähdin maanantaiaamuna yliopiston Kielikeskuksen järjestämään graduretriittiin matkalaukku täynnä kirjoja, post it -lappuja ja sipsejä ja palasin perjantai-iltapäivänä uutena ihmisenä. Retriitti pidettiin Jyväskylän yliopiston tutkimusasemalla Konnevedellä, ja sinne kokoontui viitisentoista graduntekijää hakemaan aikaa ja tilaa työlleen. Sitä sieltä löytyikin – sekä mielenrauhaa, vertaistukea ja pientä itsensä haastamista.

retriitti12

retriitti3

retriitti1

Päivät oli rytmitetty kirjoittamisrauhaksi nimetyillä sessioilla, jotka kestivät puolestatoista kahteen ja puoleen tuntiin ja joita kokonaiseen päivään mahtui kolme kappaletta. Niiden aikana jokainen vetäytyi kirjoittamaan huoneeseensa, yhteiseen kirjastoon tai muuhun parhaaksi katsomaansa paikkaan; minä valtasin usein asuntomme keittiön, kun retriittikämppis lähti kirjastoon kirjoittamaan täytetyn metson valvovan katseen alle. Keittiön ikkunasta avautui näkymä kukkien valtaamalle sisäpihalle, jota pikkulinnut pitivät juhlapöytänään. Uloskin lähdin välillä, kun kroppa kaipasi helteen lempeyttä, ja analyysin aloitin turvallisesti omassa sängyssä avonaisen ikkunan alla. Istahdin aina sinne, mikä kulloinkin sopivalta tuntui.

Puhelimen jätin aina aamupalan jälkeen ohjaajalle ja nappasin takaisin mukaani iltaohjelman päätyttyä. Ensimmäiset kaksi päivää havahduin vähän väliä hetkiin, joina olisin tarttunut puhelimeen, jos se olisi ollut käsillä. Nyt pienen tylsistymisen hiipiessä katselin puoli minuuttia pihalle ja palasin sitten innolla gradun ääreen. Keskiviikkona en enää kaivannut käteni jatketta. Tajusin, että voisin työskennellä näin vaikka joka päivä.

retriitti2

retriitti8

retriitti14

retriitti13

Jokainen aamu aloitettiin laiturilla, jonka aurinko lämmitti jo seitsemältä helteiseksi. Meditaatiolla, aamusivuilla ja päivän suunnittelulla viritettiin pää oikeaan moodiin. Järvimaisema oli joka päivä vähän erilainen: tänään usvainen, huomenna äärettömän kirkas. Silloinkin, kun luulimme ukkossateen jatkuvan aamuun asti, oli aurinko ehtinyt pyyhkiä sen pois ennen aamuseitsemää.

En viikon aikana päässyt yli siitä, miten kaunis laituri tutkimusasemalla oli. Puukujaa kävellessä läikähti sydämessä joka kerta. Myöskään uimapukuni ei ehtinyt kuivua koko viikolla kertaakaan, sillä aamu-, päivä- ja iltauinnit tarvittiin pitämään lämpö kurissa. Laiturilla tuli koettua unohtumattomia hetkiä: eräänä alkuiltana pitkään lupailtu sade alkoi juuri, kun olimme nousseet järvestä, ja soitti vedenpintaa isoilla pisaroillaan. Kerran todistimme isokoskeloparven kalastushetkeä kaislikossa, aallot vain kohisivat kun linnut kiisivät ralliaan edestakaisin.

retriitti11

retriitti7

retriitti10

Viimeisenä iltana kirjoitin listan kaikesta, mitä olin saanut aikaan. Listasta tuli pitkä ja lavea, vielä paljon isompi kuin olin odottanut. Lempikohdassani luki “taltutin kaaoksen”. Olin viimein, ikuisen aloittelun jälkeen, päässyt tekemiseen kiinni. Kun olin koko kevään ja alkukesän taistellut keskeytyksien kanssa ja joutunut jatkuvasti palauttelemaan mieleen, mitä olin tekemässä, olin nyt saanut langanpäät sidottua yhteen. Yhden työviikon se vaati.

Ihan yhtä hyvältä tuntui iso to do -lista, jonka niin ikään latasin graduvihkooni. Kun tehtävät ovat selvillä, ei tarvitse kuin ryhtyä tekemään. Kaaos on se, joka tätä Lottaa syö.

retriitti9

retriitti6

Retriittiviikolla alkoi tuntua siltä, että monta viikkoa itseään kehitellyt helle alkoi saavuttaa huippukohtansa – painostava ilma oli jo vaikeaa hengittää ja lämpö sai jäsenet veltoiksi. Torstai-iltana se sitten viimein saapui, komea ukkonen, joka vei lämmöltä pahimman terän. Illansuussa tauoton etäinen jylinä vei ajatukset pilvien lomassa lenteleviin kuolonsyöjiin. Kanssagraduilija huomautti, että tässä vaiheessahan Voldemort yleensä iskee: kun kouluhommaa olisi niin hitosti. Ei tullut kuitenkaan Pimeyden lordia, tuli vain ukkonen joka suunnalta, ja rantasaunan kuistilla sateessa katselimme kirkkaan pinkkeinä lyöviä salamia.

Siihen oli jotenkin hyvä päättää, päivä päivältä tiivistyneen tunnelman purkautumiseen. Perjantain lämpö oli jo kevyempää, uudempaa, ja kirjoitin itselleni tarkat ohjeet siitä, kuinka jatkaa gradutyötä ja mitä ottaa retriitistä mukaan. Minulla on vankka usko siihen, että näillä eväillä tulee valmista.

Vaikka ikävähän tässä myös tulee – ikävä ihmisiä, maisemia, gradukotia, laituria. Semmoinen iso pieni retriitti-ikävä.

My mind is completely empty and full to the brim. The sounds of the city feel louder than a week ago, echoing off the walls, the buses shaking the park bench underneath me. This is the most present I may have ever been.

Those are the feelings I had last Friday, having just returned to town after five days of writing my thesis in peace and quiet, the trees and lake holding me in their gentle arms. I’d left for a thesis writing retreat on Monday morning, my suitcase filled with books, post-it notes and crisps, and returned on Friday afternoon, a totally new person, it seemed. The retreat was arranged by the University of Jyväskylä Language Centre and held at Konnevesi Research Station. There were about fifteen of us there looking for time and space for writing – and we found just that, and so much more.

The main thing every day were the three writing sessions, each one-and-a-half to two-and-a-half hours long, during which everyone found a nice spot for themselves and sat down to write. I often took over the kitchen table in our flat as my roommate chose to work in the library under the vigilant eye of a stuffed wood grouse. The kitchen window provided a view to the flower-filled yard that birds used as their buffet table. Sometimes I took to the open air, and the analysis part I started in the safety of my bed, under an open window. Whatever felt good.

I left my phone in the hands of our teacher every morning after breakfast and only took it back after 9 pm. On the first two days, I realised for several times that normally, this would be the moment I’d grab my phone and get distracted. Now all I could do was to stare out of the window for a bit and then get back to work. On Wednesday, I no longer tried to reach for anything that wasn’t there. I understood I could work like this every day.

Every morning started with a meditation, writing our morning pages, and a moment for planning the day ahead – all done on the jetty in the already-hot 7 am sun. The lake view changed every day, going from misty to extremely clear overnight. Only the sun stayed the same; even when we thought the rain would continue well into the morning, the sun had wiped it out by 7 am.

I never got over how beautiful the jetty was. Walking the little alley in the shadows of the trees took my breath away every time. And my swimsuit wasn’t fully dry for five whole days, as morning, day, and evening swims were needed to keep the heat at bay. We had some unforgettable moments on the jetty, too: one early evening the long-promised rain started just as we’d got out of the water, and huge raindrops gently played on the surface. On another day, a flock of goosanders suddenly started fishing in the reeds, making big waves as they splashed around.

On the last night there, I wrote a list of everything I’d achieved – and it was a long one, way bigger than I’d imagined. My favourite part was “I managed to tame the chaos”. After months of slowly getting started I’d now gotten to the part where I was really truly doing the work. I’d fought with distractions and other duties for the whole of spring and early summer, and now I’d finally tied up the loose ends and knew what I was doing.

I made another list, too, a big fat to-do list that felt just as good to make. Now it’s only a matter of ticking stuff off that list. I’m not afraid of the workload, I’m afraid of the chaos.

During the retreat, it began to feel like the heat that had been gathering up for weeks was reaching its highest point. The thunder showed up on Thursday night, and the first distant rumbles brought flying Death Eaters to mind. A fellow writer pointed out that this was exactly when Voldemort liked to strike: when there was a hell of a lot of schoolwork to do. The Dark Lord never arrived, but the thunder seemed to close in on every side, and we sat on the porch of the sauna, watching the bright pink lightnings flash.

It felt like the perfect ending to the week: the tension that had been building up day by day unraveled and left a lighter sort of warmth in its wake. On Friday, I wrote down clear instructions on how to continue working on my thesis and what to take with me from the retreat. I firmly believe I will finish this task.

Although I can’t help missing it all – the people, the landscape, our thesis home, the jetty. It was a place like no other.

Muffinssiaamu on hyvä aamu

aamiaismuffinit1

Minulla on tiettyjä lemppariaamuja. Yleensä niihin liittyy hitaus sopivassa suhteessa, mutta myös näpsäkät aikaiset kesäaamut, kun on valoisaa ja selkeä päämäärä, ovat aika kivoja. Erityinen paikka sydämessäni on kuitenkin sellaisella aamutyypillä, joka on nyt tapahtunut elämässäni neljä kertaa ja on joka kerta yhtä kiva. Tänään oli taas sen aika. Se menee näin:

On kesäsunnuntai, pihalla on sen verran lämmintä, että ulko-oven voi avata ja tuulettaa unihiekkoja kämpästä. Minä olen jo virkeä, poikaystävä vielä aamu-unisempana nukkuu. Vedän välioven kiinni, etten herättäisi, ja hipsin keittokomeroon leipomaan aamiaismuffinsseja. Ovesta kantautuu auringonvaloa ja linnunlaulua. Ei ole kiire minnekään. Kun muffinssit ovat uunissa ja tiskit on tiskattu, voi istahtaa eteisen lattialle heiluttelemaan varpaita auringossa.

aamiaismuffinit2

aamiaismuffinit4

Oikein huvittaa, miten tarkat raamit voi lemppariaamulleen piirtää – mutta noin se nyt vain menee. Tänään keittelin joutessani myös kookosmannapuuron, sillä olin saanut toiseen kaupunkiin muuttaneelta kaverilta kaappiini mannasuurimoita. Korvaamalla osan maidosta kookosmaidolla ja heittämällä päälle persikanpaloja siitä tuli oikein herkku. Jääkaapissa oli vielä vähän mangokivennäisvettä illalta. Oli paras aamupala hetkiin, vaikka itse sanonkin.

aamiaismuffinit3

Tässä vielä resepti aamiaismuffinsseihin – kuka tietää, vaikka niistä tulisi osa sinunkin lemppariaamujasi! En enää muista, mistä olen reseptin alun perin poiminut muistiin, mutta se on elänyt reseptikirjassani vuosien varrella. Kevätsipuli on oma lempparilisäykseni, se parantaa muutenkin elämänlaatua kertaheitolla aina näin kesän kynnyksellä.

Aamiaismuffinssit (6-8 kpl)

2 dl vehnäjauhoja
1 dl kaurahiutaleita
1 tl soodaa
ripaus suolaa
1/4 dl öljyä
2 dl jogurttia tai kermaviiliä
juustoraastetta
kevätsipulia
vapaavalintaisia siemeniä (minulla auringonkukan-, pellavan-, kurpitsan- ja seesaminsiemeniä)

Sekoita kuivat aineet keskenään kulhossa. Lisää muut aineet ja sekoita tasaiseksi. Lusikoi muffinssivuokiin ja ripottele päälle esimerkiksi kurpitsansiemeniä. Paista 200 asteessa 15-20 minuuttia. Halkaise ja tarjoile voin tai tuorejuuston kera – tai nauti ihan sellaisenaan! Ihanaa aamua!

I have certain mornings that are my favourite. There’s often an element of slow to them, but I don’t mind quick summer mornings when there’s an abundance of light and a clear plan for the day ahead. My ultimate favourite, though, is a very specific type of morning that’s now happened four times in my life – always as delightful as the previous time. Today was one of those occasions. It goes like this:

It’s a summer Sunday, warm enough to open the front door and let some fresh air in. I’m wide awake already, but my boyfriend (the morning sleepy type) is still asleep. I quietly close the bedroom door so as not to wake him, and tiptoe to the kitchenette to bake some breakfast muffins. Sunshine and birdsong carry through the open front door. There’s no rush. When the muffins are in the oven and the dishes are done, I sit on the hallway floor,  wiggling my toes in the sun.

It’s funny how precise your favourite morning can look, but that’s just how it is. With extra time to spare today, I also cooked up some semolina porridge. Made with coconut milk and topped with fresh peach, it was a real treat. Some sparkling water with a mango taste remained from last night. It was the best breakfast in a while, if I may say so.

Here’s the recipe for the breakfast muffins – who knows, maybe they’ll become a part of your favourite mornings, too! I can’t recall where I originally found the recipe, but it’s changed a little in my notebook since then. The spring onion is my favourite addition; we don’t get it in the winter, and I feel like my quality of life is instantly improved when it hits the shops.

Breakfast muffins (makes 6-8)

2 dl plain flour
1 dl rolled oats
1 tl baking soda
a pinch of salt
1/4 dl vegetable oil
2 dl yogurt
grated cheese
spring onion
seeds of your choice (I used sunflower, pumpkin, sesame & flaxseed)

In a bowl, combine the flour, rolled oats, baking soda and salt. Add the rest of the ingredients and mix well.  Spoon the mixture into muffin cases and sprinkle seeds on top. Bake in 200 C for 15 to 20 minutes. Cut in half and serve with butter or cream cheese – or enjoy as is! Have a lovely morning!

Mitä teet, kun ei tarvitse tehdä mitään?

rauha7

Tiedätkö sellaiset päivät, joina ei ole mitään pakottavaa tekemistä, ei mitään aikatauluja? Kun edes kivoista asioista ei ole to do -listaa ja saa tehdä juuri sitä mikä missäkin hetkessä houkuttelee. Tai olla tekemättä.

Milloin sinulla on viimeksi ollut sellainen päivä?

rauha4

rauha1

Kerran pidin täyden lepopäivän. Heräsin vailla minkäänlaista käsitystä siitä, miten päiväni tulee muotoutumaan. Söin aamiaisen myöhään aamupäivällä. Luin kirjaa, luin toista. En lähtenyt pihalle, vaikka pieni omantunnontuska kävi nipistämässä. Ei huvittanut, ja huvittamaton tekeminen oli pannassa. Kuuntelin lempimusiikkia, täyttelin bullet journalia teipeillä, lehtileikkeillä ja postikorteilla. Iltapäivä kului, tuli ilta. Varmaan minä jossain välissä ruokaakin tein, jotain vaivatonta ja yksinkertaista. Ajalla ei juuri ollut väliä.

rauha5

rauha3

Tuo päivä oli syyskuun ensimmäinen. Olin edellisenä päivänä saanut päätökseen neljän kuukauden kesätyöjakson ja päätin, että olen lepopäiväni ansainnut. Sittemmin on kyllä ollut joululoma, joka piti sisällään paljonkin tekemättömiä päiviä, mutta sen jälkeen en ole ollut yhtäkään päivää kokonaan, mielenkin tasolla, vapaalla. Aina on vähintään yksi homma, jonka ajattelen hoitavani pois alta siinä illanviirussa tai ruoan jälkeen. Viikonloput ovat aikoja, jolloin ei yleensä tarvitse lähteä minnekään – siis täydellisiä roikkuvien asioiden hoitamiselle.

Minun piti tällä viikolla kirjoittaa gradun aikataulusuunnitelmaan, milloin aion levätä ja palautua työstä. Laskeskelin hetken ja kirjoitin paperiin: “Kesäkuussa.”

rauha6

Mitä sinä teet, kun ei tarvitse tehdä mitään?
Olisiko aika pitää sellainen päivä?

Do you know the kind of days when you have nothing to do, and nowhere to go? When there isn’t even a to-do list of fun and pleasant things, and you’re completely free to do whatever you want at any given moment – or not do?

When was the last time you had such a day?

Once, I had a complete rest day like that. I woke up with no idea whatsoever on what I was going to do that day and had breakfast just before noon. I read a book, I read another. Even a tiny pang of guilt couldn’t make me take a walk outside. I wasn’t going to do anything I didn’t feel like doing. I listened to my favourite music, filled my bullet journal with washi, magazine clippings & postcards. Afternoon went by, along came evening. I must have made dinner at some point, something simple and easy. Time didn’t matter much.

That day was 1st September. I’d finished four months of summer work the previous day and decided I’d earned my rest. There have been Christmas holidays since, of course, with their lazy, carefree days, but after that, I haven’t had a single day with zero obligations. It’s hard to allow your mind to rest, when there’s always something you could quickly get done after dinner or before bed. I usually don’t have to go anywhere on weekends – so obviously, they are a great opportunity to do all the stuff I’m lagging behind on.

This week, I was filling in the schedule plan for my master’s thesis, and there was a question on when I’m going to rest and recover. I did a few calculations and wrote, “in June”.

What do you get up to when you have nothing to do?
Could it be time to have a day like that?

Lempihousut ja muita vaatteita

lempihousut4

Olen aina ollut kummallisen ehdoton pukeutuja. Ken on tutustunut minuun vasta viime vuosina, voi ihmetellä sitä, että yläasteikäisenä en koskenut mekkoihin pitkällä tikullakaan. Ne eivät vain olleet minun juttuni, kuten eivät myöskään leggingsit, valkoiset farkut tai vaaleanpunainen väri. Yläasteen mustavalkoisessa maailmassa ne edustivat jotain muuta porukkaa kuin omaani. Valkoista alaosaa en sotkemisen pelossa ole pukenut vieläkään, mutta jopa se kauan hylkimäni vaaleanpunainen on jossain vaiheessa löytänyt tiensä vaatekaappiini.

Kelkka alkoi kääntyä lukiossa. Hylkäsin housut. Kaappi täyttyi hiljaa mekoista ja hameista, enkä kohta osannut muuta käyttääkään. Ensimmäisinä yliopistovuosina minulla ei ollut yksiäkään farkkuja; jouduin hankkimaan siniset farkut varta vasten, kun liityin kuoroon ja ne kuuluivat yhtäkkiä keikkavarustukseen.

lempihousut7

lempihousut6

Siirtymävaiheissa on aina ollut kitkaa. On pitänyt luopua sellaisesta osasta minäkuvaa, josta on kaksin käsin pitänyt kiinni, ja valita tilalle toinen. Muistan, kuinka 17-vuotiaana etsin netistä itseäni miellyttäviä asuja ja turhauduin, kun törmäsin pelkkiin mekkoihin – koska enhän minä ollut mekkoihminen. Kunnes sitten lopulta olinkin.

Mekkovuosien jälkeen ne farkutkin alkoivat tuntua ihan mukavilta. Kaverini eivät olleet tunnistaa minua housut jalassa, mutta minulle farkut ja valkoinen t-paita oli uusi ja eksoottinen asu, huoleton ja rento. Ei tarvinnut miettiä, vilahtaako helman alta, kun kuoroharjoituksissa venytteli alkuun ja haki kroppaan lämpöä kiipeilemällä ylös auditorion penkkirivejä.

Juuri nyt valitsen helmat tai lahkeet fiiliksen mukaan, etsin persoonallisia housuja, himoitsen haalareita ja vieraannun hiljalleen kaappini lukuisista skater-mallisista mekoista. Kivoin mekko onkin nyt hitusen väljempi, ehkä vyöllä vyötäisille koottava. Koitan antaa mieltymysten muuttua, kun ne ovat muuttuakseen.

lempihousut3

lempihousut8

lempihousut5

Kesällä keksin yhtäkkiä, että haluan haaremihousut. Marssin jyväskyläläiseen Double One -liikkeeseen, joka myy eettisesti tuotettuja vaatteita ja asusteita, ja tulin ulos kaksien uusien housujen kanssa. Ne ovat jotain ihan muuta kuin kaappini sisältö tähän asti, mutta niistä tulee hyvä mieli. Niissä on turvallista olla, runsaudessaan ne ottavat rohkeasti tilaa, jos en itse sitä ymmärrä ottaa, ja juurruttavat paikalleen. Olo on niissä luova, suorastaan taiteellinen. Vietin kesän lämpimimmät päivät ohuemmissa norsukuvioisissa housuissa, viileämmät vähän jämäkämmissä mustissa. Nyt syksyn tullen lisään alle sukkahousut, ja taas pärjää pitkälle viileneviin päiviin.

On hassua tuntea olonsa näin kotoisaksi jossain sellaisessa, mitä ei ole koskaan aiemmin kokeillut. Oi haaremihousut, puuttuva palaseni.

lempihousut1

Ehkä ei olekaan olennaista pysyvästi päättää, kuka ja millainen minä olen, vaan tarkistaa asia uudelleen joka aamu. Jos se skater-mekko tuntuukin jonain päivänä hyvältä, valitsen sen, ja seuraavana päivänä kenties turvaudun haaremeihin – ja sitten on ehkä se valkoisen t-paidan ja farkkujen päivä. Tai sitten löydän kaipaamani haalarin ja käytän sitä koko seuraavan kesän. Miksi rajoittaa itseään, kun voi olla joka päivä uusi?

Ihanat oranssit kenkäni ovat Kujeen. Kuvat otti siskoni Venla.

Millainen tyylifilosofia sinulla on?

I’ve always been pretty uncompromising about what I wear. If you’ve only got to know me in the past few years, you may be surprised to hear that in my teens, I wouldn’t touch a dress with a ten foot pole. Dresses simply weren’t me, and neither were leggings, white jeans, or anything pink. In the very black-and-white world of secondary school, those belonged to a group that wasn’t the one I belonged in. I’d still feel uncomfortable in white bottoms, terrified of spilling a drink on myself or sitting on something, but otherwise I’ve went back on my word: even the colour pink has quietly sneaked into my wardrobe.

In upper secondary, I completely turned my sledge around, as we say in Finland. I abandoned trousers. Suddenly there was nothing but dresses and skirts, and that was all I would – could – wear. During my first years in uni, I didn’t own a single pair of jeans and only had to buy a pair when I joined the choir and needed them for performing.

The transitions from one style to another haven’t always been smooth. I’ve had to give up a piece of my self-image, one that I’ve been holding onto very tight indeed, and pick a new one instead. I remember searching the internet at the age of 17, looking for outfits that would take my fancy, and getting frustrated when all I came across was dresses and skirts – as I clearly wasn’t a dress person. Until I was.

But after a long period of dresses only, even those jeans started to grow on me. My friends had a hard time recognising me with trousers on, but for me, blue jeans and a white t-shirt was a new and exotic outfit, carefree and relaxed. I didn’t have to worry too much when we stretched at the beginning of the choir practice or climbed up the auditorium benches to get the heat up a little.

Today, I let my mood determine my outfit. I’m looking for quirky and fun bottoms, drooling over jumpsuits, and slowly growing away from all my numerous skater dresses. The dresses that appeal to me right now are slightly more loose, maybe gathered at the waist with a belt. I try to let my preferences change when they seem to do so.

Last summer, I suddenly decided I wanted a pair of harem pants. I walked into a shop in my hometown that sells ethically produced clothing and accessories, and came out half an hour later with two new pairs of trousers. They’re nothing like the rest of my wardrobe, but they make me happy. They feel safe, and in their fullness, they bravely take up space even when I don’t have the nerve to do that. In a way, they ground me. I feel creative in them, artistic even. I spent the warmest days of the summer in my lighter, elephant patterned pants, and the cooler ones in the slightly heavier black pair. Now, in the autumn, I just add tights, and I’m all set for the real chilly days to come.

It feels funny to be so comfortable in something you’ve never even tried before. Oh harem pants, my missing piece.

Perhaps it’s not that important to permanently decide who you are and what you look like – perhaps it’s more relevant to check that every single morning. If I one day feel like wearing that skater dress again, I sure will, and then maybe turn to my harem pants the next day – and after that, it might be a good day for blue jeans and a t-shirt. Or then I may find that jumpsuit I’ve been longing for and wear that for the whole of next summer. Why restrain yourself, when you can be new every day?

My lovely orange shoes are from Kuje. The pictures were taken by my sister Venla.

What’s your style philosophy?

Tervetuloa, syksy – minä olen valmis

uusisyksy3

Saako sanoa, että syksy on jo ihan ovella? Siitä huolimatta, että nahkatakki oli vielä tällä viikolla vähän liikaa ja ulkona vihertää edelleen täyttä päätä. Sain kesätyöni päätökseen eilen, ja vaikken töitä täysin jätäkään, on aika vähän vaihtaa vaihdetta: ryhtyä opiskelemaan ja tehdä hommia myös itselleen. Olo on mietteliäs, sillä kesä on antanut hyvän suunnan, jota kohti kulkea, ja nyt etsiskelen lisää sopivia askelmia polulleni. Neljä kuukautta kesäarkea on mennyt nopeasti, mutta siitä huolimatta tuntuu, etten ole ikuisuuksiin elänyt sitä tavanomaisempaa arkea. Tarvitaan ajatusten niksautusta.

Minun pääni on sitä tyyppiä, että se vaatii asioiden jäsentelyä ja oikomista ulkopuolellaan, mieluusti kynällä paperille. Lähestyin siis uutta vuodenaikaa bullet journalin kautta. Laitoin Tori Amosia soimaan (se nainen on nero) ja askartelin syyskuulle kauniin aloitussivun, johon on mukava palata kuun kulkiessa eteenpäin. Piirtelin tulevat viikot – ja tein virheen, jätin yhden päivämäärän välistä pois, joten joudun vielä ostamaan uuden korjauslakan kuivuneen tilalle ja paikkaamaan mokani. Sen jälkeen voin asetella paikoilleen tulevien viikkojen aikataulut.

Kun pohja oli valmis, saatoin siirtyä sisältöön. Millä eväin syksyyn lähdetään?

uusisyksy6

Uuden kuun tavoitteet

Tein elokuussa ensimmäistä kertaa kuukaudelle omat tavoitteet. Gretchen Rubinin The Happiness Project -kirjan innoittamana, jota parhaillani kuuntelen, päätin kuukaudelle tietyn teeman ja keskitin ajatukseni erityisesti siihen. Elokuussa se oli blogi, ja saavutinkin tavoitteeni: löysin uuden innon, kirjoitin enemmän kuin aikoihin niin fyysiselle kuin virtuaalisellekin paperille, tein suunnitelmia jatkoa varten, jotta into ei lopahtaisi kuun vaihduttua. Syyskuussa haluan antaa huomiotani Miss Matildalle, pienelle korukaupalleni. Haluan löytää tekemiseen rutiinia, varata Matildalle aikaa hyvällä omallatunnolla, ruksata to do -listalta asioita pois. Innostua siitäkin.

Nämä tavoitteet ja selkeitä askeleita niiden saavuttamiseen kirjoitin uudelle kuukausisivulleni, jolta löydän ne aina, kun tarvitsen muistutusta.

uusisyksy4

Minunlaiseni lukujärjestys

Olen auttamatta opintopolkuni lopulla, vaikken ymmärräkään, mihin kummaan neljä vuotta on kadonnut. Tämä vuosi tarkoittaa entistä enemmän itsenäistä opiskelua, itseohjautuvuutta – vapautta, toisin sanottuna. Pidän itsenäisestä työskentelystä, istun mieluummin läppärini kanssa kirjastossa kuin kulutan luentosalien penkkejä. Valitsen mielelläni itsenäisen suorituksen, jos se tarkoittaa sitä, että saan lukea keskenäni, pohtia rauhassa ja kirjoittaa – paljon. Kokosin lukujärjestykseni niin, ettei täyden erakoitumisen vaaraa ole, mutta pääsen kuitenkin hyödyntämään vahvuuksiani ja opiskelemaan minulle sopivalla tavalla. Valitsin myös sopivassa suhteessa kursseja, jotka ovat valmistumisen kannalta tärkeitä, mutta eivät välttämättä herätä suuria intohimoja, ja sitten niitä, joille haluan palavasti. Siispä luen tänä syksynä kielestä työelämässä ja toisaalta sukellan kirjallisuuden kääntämisen ja adaptaation maailmaan.

Väitän olevani suhteellisen järjestelmällinen ja kurinalainen opiskelija, mutta tänä syksynä ajattelin kokeilla homman viemistä vielä konkreettisemmalle tasolle: projektien pilkkomista osiin ihan paperilla niin, että minulla on mustaa valkoisella aikatauluista ja toteutusjärjestyksestä. Katsotaan, miten käy.

(Tämä vuosi tarkoittaa myös gradun aloittamista, mutta ei puhuta siitä vielä.)

uusisyksy5m

Viikko uuteen uskoon

Minulla on taas ehkä vähän turhankin monta rautaa tulessa. Tilanne ei kauheasti poikkea viime keväästä, jolloin kirjoitin tämän postauksen viikkoni kulusta ja siitä, kuinka absurdia tehtävästä toiseen hyppiminen välillä on. Olen kuitenkin nyt kuunnellut Satu Rämön ja Hanne Valtarin Unelmahommissa-kirjaa ja olen pullollani intoa siitä, että minäkin saan tehdä niin monenlaista kivaa viikkojeni aikana. Joudun vain organisoimaan kaiken hyvin.

Pohdin kesän aikana bullet journalini viikkonäkymän uudelleenjärjestelyä, kun jotkin osat eivät enää tuntuneet tarpeellisilta. Habit trackerin pidin, sillä haluan edelleen pitää kirjaa tekemisistäni ja motivoida itseäni tekemään asioita, jotka ovat minulle hyväksi. (Habit trackerista lisää esimerkiksi täällä.) Sen sijaan menojani en koskaan oppinut seuraamaan reaaliaikaisesti. Keräsin kuitteja jo valmiiksi liitoksistaan repeilevään kukkarooni ja muutaman kerran vuodessa kävin koko kasan läpi ja kirjoitin menot ylös. Siitä ei kuitenkaan seurannut mitään – siitä yksinkertaisesta syystä, että menoni ovat ihan kohtuulliset, eikä minulla ole todellista syytä seurata niitä. Menotaulukko sai siis luvan poistua.

Päätin laajentaa muistiinpanotilaa ja jakaa sen osiin. Nyt minulla on jokaista osa-aluetta kohti pari riviä, joille voin kirjoittaa kunkin viikon tehtävät. Listalla ovat Miss Matilda, blogi, opiskelu, työt ja tiedotusvastuut. Siirsin tietoisesti kärkeen ne kaksi asiaa, jotka tuppaavat jäämään muiden jalkoihin: oman luovuuteni hedelmät, joista en vastaa kuin itselleni. Niihin haluaisin panostaa, sillä pidän siitä, että saan itse olla sekä pomo että tekijä. Usein tuntuu kuitenkin kummasti tärkeämmältä hoitaa ne asiat, joiden perään kyselee joku muukin. Tällä listalla muistutan itselleni, että kaikki osat ansaitsevat yhtä lailla huomiota.

uusisyksy2

Luova potku takamukseen

Kuten sanottua, syyskuu on Miss Matilda -teemakuukausi, ja etsiskelen kovasti keinoja herättää luovuus silläkin saralla yhtä hyvin kuin se nyt on blogin puolella herännyt. Olen kaikenlaisten haasteiden ja inspirointikurssien ystävä, ja löysin tähänkin hätään juuri sopivan. (Seuraa täysin vapaaehtoinen ja ei-maksettu, puhtaasta innostuksesta kumpuava mainos.)

Instagram-kamuni Jennifer Cockcroft järjestää syyskuun aikana ilmaisen Creative Focus Challengen, joka haastaa keskittymään yhteen luovaan aktiviteettiin ja etsimään uutta intoa ja uusia kulmia siihen. Jennifer lähettää sarjan sähköposteja sekä e-kirjan, joissa on tehtäviä, ehdotuksia ja inspiraatiota, joiden avulla lähestyä omaa aihettaan. Haasteeseen voi osallistua omassa rauhassaan, pohtia asioita ja kirjoitella ajatuksia ylös, tai jakaa niitä muiden osallistujien kanssa sosiaalisessa mediassa. Ilmoittauduin mukaan ja odottelen nyt jännityksellä ensimmäistä sähköpostia saapuvaksi parin viikon kuluttua. Voit lukea lisää haasteesta ja ilmoittautua täällä!

Miten sinä valmistaudut syksyyn? Rakennatko jo talvipesää vai keräätkö kierroksia loppuvuoteen?

Am I allowed to say that autumn is right on the doorstep, knocking to come in? Despite the fact that a leather jacket was a bit too much this week and the trees still sport their bright green outfits. I finished my summer job yesterday, and though there’ll be plenty of work throughout the year, it’s time to change gear a little and get used to studying and working for myself again. I’m feeling thoughtful: this summer has shown me a pretty nice direction to take myself to, and now I’m looking for the steps that seem to go that way.

After four months, I feel like I physically need to switch off the summer settings in my head to smoothly transition to a new season. My brain is the type that requires the thoughts to be taken out and organised on paper every now and then, and that’s why I turned to my bullet journal. I put on some Tori Amos (the woman’s a genius) and crafted a beautiful spread to start the new month with and return to as the weeks go by. I drew my weekly pages – and made a mistake, jumped over one date, so will need to get a new bottle of white-out to replace my dried one and right my blunder. Then I can put my schedule in order.

When I’d set the foundation, I could move on to the contents. How will the autumn take off?

Goals of the month

August was the first month I’d set specific goals for. Inspired by The Happiness Project by Gretchen Rubin, which I’m currently listening to, I came up with a theme to focus my thoughts on for a month. In August, that theme was my blog, and I did reach my goals: I found a new kind of excitement in writing and photographing, got a lot of words on physical and virtual paper, and made plans for the future. In September, I’ll turn to my little jewellery shop, Miss Matilda, and give her the attention she deserves. I want to create routine, set aside time without feeling guilty, tick things off my to-do list. Get excited, again.

These goals, along with concrete ways to reach them, are on the new monthly spread in my bullet journal, so I can remind myself of them regularly.

My kind of a timetable

There’s no denying that if you look closely, the end of my studies is almost in sight – though I’ve no idea where the past four years have gone. This year means an even more independent way of studying – more freedom, that is. I like to work that way, and would much rather find a nice spot in the library for me and my laptop than sit in the auditorium listening to a lecture. I’m happy to choose the independent study option, if it means I get to read by myself, think about stuff at my leisure and write – a lot. I’ve built my timetable so that there’s no fear of isolating myself from the world completely, but I still get to play to my strengths and work in a way that feels natural for me. I also chose both modules I need in order to graduate one day, but don’t necessarily feel a real passion for, and those I really really really want to experience. So this autumn, I’m both reading about language use in working life, and diving into literary translation and adaptation.

I consider myself a relatively organised and disciplined student, but this year, I’d also like to try dividing my projects into smaller parts on paper, and creating a concrete schedule and plan to stick to. We’ll see how it goes.

(This year also means starting my master’s thesis, but let’s not talk about that just yet.)

Rethinking my week

I may have a thing or two too many on my plate – again. I find myself in a situation that very much resembles last spring, when I wrote this post about all the stuff I get up to in a week, and how absurd it sometimes feels to suddenly jump from one task to something completely different. This summer, though, I’ve been listening to an audio book on creating your dream job (Unelmahommissa by Satu Rämö & Hanne Valtari) and have started to feel excited about that lovely variety of tasks. I’ll just have to pay attention to organising it all.

I decided to change things up a bit on the weekly pages of my bullet journal, as I didn’t feel like I needed everything that was on them. I kept the habit tracker, wanting to stay on top of what I do daily and to find motivation for the things that serve me. (You can read more about the habit tracker here.) The weekly expenses, on the other hand, were something I never learned to track in real time. I collected receipts in my already bursting wallet, and a few times a year sorted through them and wrote everything down. Nothing came out of it, though – mostly because my expenses are usually in control and I don’t have a pressing need to track them. So I got rid of that one.

With new space to fill, I divided my notes section to several parts. I now have a couple of lines for each of my responsibilities – Miss Matilda, this blog, studying, work, and any publicist duties – to write that week’s to-dos on. I knowingly started the list with the two things that get easily trampled on by others: my own creative work that I alone am in charge of. I don’t want to neglect it, as I love being my own boss. Curiously often, though, it feels much more important to finish the tasks I’m expected to do by someone else. This to-do list also reminds me that all the parts deserve my attention.

A creative kick in the butt

As mentioned, September is a month for Miss Matilda, and I’m eagerly looking for ways to wake up my creativity in that area – just as it’s now stirred in the blog department. I’m a friend of all sorts of creative challenges and inspiring online courses, and there’s one that starts just in time to help me get back into making with Matilda. (The following is a completely non-paid, out-of-pure-enthusiasm sort of advertisement.)

This September, my dear Instagram friend Jennifer Cockcroft is hosting a free Creative Focus Challenge that encourages you to concentrate on one particular creative activity and find new inspiration and passion for it. During the challenge, Jennifer sends out a series of emails and an ebook with prompts and suggestions you can try with your chosen activity. You can share your experiments with others on social media, or just ponder on things by yourself – totally up to you. I’ve signed up and am now excitedly waiting for the first email to arrive in a couple of weeks! You can read more and sign up, too, right here.

How are you getting ready for autumn? Are you already building a nest around you to hibernate in, or do you like to gather up speed towards the end of the year?