Läsnä on hyvä olla & muita mietteitä vuodenvaihteessa

tammikuu1

Kuten tässäkin blogissa on jo useaan otteeseen nähty, katselen aina vuoden vaihtuessa sekä taaksepäin että tulevaan. Tarkistan, mitä olen vuotta aiemmin kirjannut toiveikseni ja tavoitteikseni, pohdin, mitä vuoden aikana todella tapahtui, ja kirjaan ylös ajatukseni seuraavan vuoden varalle.

Pieni pysähtyminen ja tuumaustauko aina joululomalla on auttanut minua saamaan otteen niistä toiveista, joita muuten loisin päässäni tiedostamatta, ilman suunnitelmaa niiden toteuttamiseksi. Enää ei tunnu, että asioita vain tapahtuu ja aika kulkee eteenpäin, vaan kykenen vaikuttamaan niihin asioihin, joihin minulla on pääsy. Kaikkeahan ei tietenkään pysty ennustamaan eikä kaikkea voi hallita, mutta kun muilla alueilla kokee pystyvänsä moneen, luulen, että yllätyksetkin on hitusen helpompi ottaa vastaan.

tammikuu3

tammikuu6

Valitsen jokaiselle vuodelle myös sanan, joka kuvaa jollain tapaa sitä, millaisen vuodesta haluaisin. Sana on helposti mukana kannettava muistutus siitä, missä tähtäin on. Sekä sanan kehittelyyn että menneen ja tulevan vuoden pohtimiseen käytän Susannah Conwayn kehittämiä työkaluja, joiden ympärille on muodostunut suuri, omistautunut yhteisö.

Tätä postausta varten kävin läpi muistiinpanoni ja uuden vuoden työkirjani, joista kokosin kolme vuonna 2018 toteutunutta toivetta, kolme asiaa, joiden toteuttaminen jatkuu tähän vuoteen, sekä kolme uutta tavoitetta vuodelle 2019. Haluaisin kovasti kuulla, millaisia asioita sinun listoillesi tulee, joten jätä ihmeessä kommentti!

tammikuu5

Nämä sain aikaan vuonna 2018

1. Edistyin opinnoissani. Aloitin kuudennen vuoteni yliopistossa, ja sen kunniaksi halusin tehdä opiskelusta prioriteetin myös ajatuksen tasolla. Se tarkoitti, että karsin joitakin asioita päänsisäiseltä pitäisi-listaltani ja annoin itselleni tilaa keskittyä opintoihin. Keväällä ahkeroin etenkin kursseja rekisteriin, syksy oli pyhitetty gradulle. Kesän kirjoittamisretriitti jäi muistiin yhtenä hienoimmista kokemuksista vähään aikaan. Tätä kirjoitan valmista gradua ja kahta kurssia vaille valmiina maisterina.

2. Löysin uusia työskentelynurkkia kaupungistani. En halunnut viettää koko vuotta yliopiston kirjastossa, joten asetin yhdeksi tavoitteekseni vaihtaa maisemaa tasaisin väliajoin. Yliopiston päärakennuksen vähemmän tunnettu, Alvar Aallon suunnittelema lukusali muodostui lähes kodiksi varsinkin loppukesästä, kun graduinto oli ylimmillään ja kampus vielä hiljainen. Jyväskylän helmi, Teeleidi, osoittautui myös ihanan lempeäksi paikaksi lyhentää to do -listaa. Ihan yliopiston nurkalle avatusta The Localista taas on tullut niin minun kuin monen muunkin kantapaikka. (Puuroaamiainen opiskelijalle neljällä eurolla!)

3. Olen enemmän läsnä. Tätä on vaikea eritellä sen enempää, mutta on vankka tunne siitä, että tässä hetkessä pysyminen kannattaa.

tammikuu2

tammikuu4

Nämä kulkevat mukana vuoteen 2019

1. Uusia suuntia Miss Matildalle. Matilda vietti keväällä tekemiäni sunnuntaikollaaseja lukuun ottamatta hiljaiseloa vuonna 2018, sillä kuten sanottua, keskityin opiskelemaan. Nyt tekee taas mieli tutkistella, mitä kaikkea voisin Matildana pystyä, millaisilla tavoilla voisin itsenäni ilmaista.

2. Syväsukellus Kalevalaan. Luin kansalliseepoksemme kirjallisuuden kurssille jokunen vuosi sitten, ja urakan jälkeen jäi tunne, että tässä on jotain, mistä voisi ammentaa. Tarkempi tarkastelu on saanut odottaa, mutta tänä vuonna siihen ryhdyn. Sopivasti matkaoppaaksi ilmestyy myös kirja Kalevalan naisista, jonka kirjoittajan Tiina Piilolan luento aiheesta ensi kerran herätti syvemmän kiinnostukseni eeposta kohtaan.

3. Lisää postikortteja tärkeille ihmisille. Tämä tavoite on kulkenut mukana jo pari vuotta, mutta nyt olen ottanut ensimmäisen askelen sen toteuttamiseksi: ostanut kasan ihania postikortteja ja merkit niihin. Nyt tarvitsee vain kirjoittaa ja pudottaa postilaatikkoon. Näin niitä tavoitteita saavutetaan.

tammikuu7

Nämä aloitan vuonna 2019

1. Sanoja paperille. Haluan laajentaa repertuaariani ja kokeilla erilaisia tapoja kirjoittaa – omaksi iloksi, mutta miksei myös ammatillisessa mielessä. Juuri nyt kiehtoo flash fiction, äärimmäisen lyhyt tapa kertoa tarinoita. Siihen ja moneen muuhunkin kirjoittamisen puoleen aion tutustua.

2. Paluu miniatyyrimaailmaan. Joulun alla saunassa siskon kanssa syntyi villi visio ison sinisen nukkekotini uudesta elämästä. Se on ollut keskeneräinen nyt reilut kymmenen vuotta, ja koko nukkekotiharrastus on horrostanut lähes kaikki yliopistovuoteni. Nyt on kuitenkin päässä sellainen hahmotelma, ettei paremmasta väliä, ja vankat suunnitelmat sen toteuttamiseksi ovat vauhdilla muotoutumassa.

3. Rohkeutta, nainen. Valmistun jotakuinkin puolivälissä vuotta ja olen ensi kertaa elämässäni tilanteessa, jossa en todella tiedä, mihin polku johtaa. Se vaatii taitoa toisaalta asettua virran vietäväksi, toisaalta tarttua tilaisuuksiin ja tarjota taitojaan muiden hyödyksi. Ennen kaikkea se vaatii rohkeutta, joten sitä on nyt löydettävä itsestään.

Miltä sinun vuotesi näyttää?

As you may have seen earlier in this blog, in the beginning of each new year, I take a good look back and peek into the future. I check what I’ve chosen as my goals and wishes the previous year, ponder over what really happened in the past 12 months, and write down my thoughts for the coming year.

Taking a moment to pause and think during the Christmas holidays has helped me be in charge of the wishes I’d otherwise be creating without much awareness or plan for making them come true. I no longer feel like time rushes by and everything happens without me having any say in it. I can have an impact, though I can never control all of it, of course. But I believe that when you feel like you’ve got some control of you life, even the surprises are easier to come to terms with.

I also pick a word for each year, to have an easy-to-carry-with-me reminder of what I’m aiming at. As a tool for all of this, I use the free workbook by Susannah Conway that has gathered a devoted community of people around it over the years.

For this post, I went through my notes and latest workbook. I found three wishes that came true in 2018, three things I will continue working on in 2019, and three new goals for the year ahead. I’d love to hear what your lists would look like, so please leave a comment below!

– – –

What I accomplished in 2018

1. I made progress with my studies. 2018 marked the start of my sixth year in university, and I really wanted to bring my studies to the forefront of my mind. That meant making space for concentrated studying at the expense of some other duties. In the spring, I completed a bunch of classes, while the autumn was dedicated to my master’s thesis. The writing retreat in the summer will stay in my mind as one of the most beautiful experiences in a long while. In January 2019, I am two classes and one finished thesis short of a Master of Arts.

2. I found new working nooks in my town. Knowing what kind of year I was facing, I didn’t want to completely tie myself down to the university library. A less known reading room on campus, designed by Alvar Aalto, became almost home to me during the last weeks of summer, when my motivation was at its highest and it was still very calm and quiet around. Teeleidi, our gorgeous tearoom, proved to be a gentle and soothing place to work away my to-do list. In addition to that, a new hostel & café, The Local, opened right across the road from the uni library and quickly became a favourite hangout for me and many others. (Only 4 euros for a porridge breakfast if you’re a student!)

3. I became more present. This one’s hard to put into words, but let’s just say there’s a solid feeling that staying in the present moment is good for you.

– – –

What I’m taking with me to 2019

1. New directions for Miss Matilda. My collage maker self, Matilda, has stayed very quiet for the past year, apart from the Sunday collages I made in the spring. The reason for this is stated above: I studied a lot. Now, though, I feel an itch to try new things, to test what I could do as Matilda, in what ways I could express myself.

2. Diving deep into Kalevala. I read our national epic for a literature class a few years back, and after recovering from the task, I was left with a feeling that there’s a lot there to draw from. I’ve only been waiting for the right moment to go deeper. Conveniently, there will be a new book on the women of Kalevala this year; a lecture by the author Tiina Piilola was what first sparked my interest for the epic.

3. More postcards to lovely people. This goal has stayed with me a couple of years already, but now, I’ve taken the first important steps to realise it and bought a pile of beautiful postcards, plus stamps to match. All I need to do now is write them and drop them in a postbox. That is how you reach goals.

– – –

What will get started in 2019

1. Putting words on paper. I want to try out different ways to write, to expand my repertoire both for pleasure and professionally. Right now I’m intrigued by flash fiction, a condensed way of telling a story. I will be looking into that and many other styles of writing.

2. A return to the miniature world. Just before Christmas, me and my sister cooked up a wild vision for my big dollhouse – while sitting in the sauna. The house has waited for the attention it deserves for over a decade now, and the whole hobby of making miniatures has been on hold for almost all of my years in uni. Now there’s a sketch in my head that I simply can’t ignore, and plans to make it true are fast taking shape.

3. Courage, dear heart. I’ll be graduating around halfway through the year, and for the first time in my life, I’ll be in a situation where I truly don’t know what will happen next. That will require an ability to, on the one hand, go with the flow – on the other, actively seek opportunities and put myself forward. Above all, it will require courage, and that is what I’ll need to find now.

What is your year beginning to look like?
Advertisements

15+1 vinkkiä sinulle, joka harkitset vetäytyväsi talviunille

keltainen3

Tekisikö mieli horrostaa huhtikuuhun asti? Muumipeikon lailla syödä masu täyteen havunneulasia ja painua peiton alle tutimaan, kunnes kevät koittaa? Ei se mitään, niin minunkin. En tiedä, poistaako mikään kikka talviunien tarvetta täysin, mutta tässä 15 vinkkiä ja yksi bonus, joilla voit viedä siltä akuuteimman terän.

1. Hanki huonekasvi. Sen vihreys tuo toivoa ja valoa kohti kurkottelevat varret tarjoavat samaistumispintaa. Siihen voi myös aina virittää jouluvalot.

2. Pue päällesi jotain keltaista.

3. Investoi isoon pakettiin hyvää teetä. Itse hankin sadan gramman pussin Teeleidin chai pu’eria, joka maistuu ihan piparitaikinalle.

4. Kun seuraavan kerran joogaat, levitä joogamatolle viltti. On kuulkaa mukavaa. Minä aloitin maanantaiaamuni tällä joogasessiolla.

5. Juo iso lasi vettä.

keltainen5

keltainen1

keltainen4

6. Kokoa meditaatiokoru erilaisista, mukavan tuntuisista helmistä. Laita ajastin soimaan 15 minuutin päähän, sulje silmät ja etsi nauhasta tähän hetkeen sopiva helmi. Keskity sen tuntuun, kulmiin ja röpeloihin tai sileään pintaan siihen saakka, kun kellosi soi.

7. Kun aikataulut sen sallivat, käy kävelyllä valoisaan aikaan.

8. Istahda kahvilaan ja tilaa chai latte kanelilla.

9. Napsauta kirkasvalolamppu päälle heti herättyäsi.

10. Pysähdy hetkeksi kirjastoon lukemaan kasa lempilehtiäsi. Lainaa hyvä kirja, johon uppoutua illalla ennen nukahtamista.

keltainen2

keltainen6

11. Syö aamupalaksi Tuc-keksejä kinuskituorejuustolla.

12. Kirjoita, miltä tuntuu.

13. Neulo muhkea pipo, joka toimii talvipesän korvikkeena silloin, kun kotoa poistumista ei voi välttää. Minä neuloin tämän muhkun, jota kuvaa hyvin ystäväni kommentti: “Oi, hän ei koskaan enää palele!”

14. Aloita uusi Potter-kierros joko kirja- tai elokuvamuodossa. (Koskeekohan tämä vain minua?)

15. Kun aurinko paistaa, huomaa se. Pysähdy hetkeksi ja ime itseesi niin paljon energiaa kuin ehdit.

+ Bonus: Muista villasukat.

Feel like going into hibernation and staying there until April? Have an urgent need to mimic the Moomins, eat a bellyful of pine needles and curl up under the duvet to sleep until it’s spring again? That’s okay, so do I. I’m not sure if any trick will completely erase the need to hibernate, but here’s a set of 15 tips (and a bonus one) that could take the most immediate edge off it.

1. Get a houseplant. Its greenness will bring you hope and you can connect with the way it reaches for light. If anything, it can be embellished with fairy lights.

2. Wear something yellow.

3. Invest in a big pack of good tea. I opted for 100 grams of our local tea house’s chai pu’er.

4. Cover your yoga mat with a blanket for your next yoga session. Next level comfort, I can tell you. My Monday morning started with this video.

5. Have a big glass of water.

6. Make yourself a meditation bracelet with a selection of different beads. Set your timer for 15 minutes, close your eyes and find a bead that fits your mood today. Concentrate on the texture and feel of it until the timer goes off.

7. When the schedule allows, go for a walk when it’s light outside.

8. Park yourself in a café and have a chai latte with cinnamon.

9. Flick on the light therapy lamp as soon as you wake up.

10. Stop at the library to read a pile of your favourite magazines. Borrow a good book to read before bedtime.

11. Have a breakfast of Tuc crackers with caramel cream cheese.

12. Write about how you feel.

13. Knit a new chunky beanie that acts as a substitute for a winter nest when you can’t avoid leaving the house. I made one like this, and my friend’s comment really says it all: “Oh, she’ll never be cold again!”

14. Start another round of the Potters, in book or film form. (Or is it just me?)

15. When there’s sunlight, notice it. Stop for a minute and take in as much energy as you possibly can.

+ Bonus: Don’t forget your wool socks.

Kaikkien värien kirjasto – kirjahyllyn uusi järjestys

kirjahylly5

Kirjahyllyt vetävät minua magneetin lailla puoleensa. Kun saavun asuntoon, jossa en ole käynyt ennen, istahdan yleensä ensimmäisenä lattialle kirjahyllyn eteen ja alan pää kenossa tavata nimikkeitä. Uskon, että kirjat voivat kertoa jotain ihmisestä – ja vähintäänkin mukaan voi tarttua hyviä lukusuosituksia.

Omalla hyllylläni ei kuitenkaan ollut minuun samanlaista vetovoimaa; siinä oli kirjojen lisäksi muutakin rojua, CD-soitin, astioita, kaikenlaista sälää. Kirjoja sen sijaan oli ympäri asuntoa, sillä uskottelin itselleni, että olen sitä sorttia, joka tykkää ympäröidä itsensä kirjapinoilla. Tavallaan olenkin, mutta etenkin kustantamokesän jälkeen kirjojen tulva alkoi ahdistaa. Kun päätin vuoden 2018 alussa raivata tilaa asuntooni, halusin myös järkeistää kirjapolitiikkaani.

kirjahylly2

kirjahylly1

kirjahylly6

Ja hups, kuinka kävikään: kun kirjat löysivät paikkansa sieltä, minne ne kuuluivat, muuttui liiallisuuksiin menevä niteiden tulva oikeaksi, houkuttelevaksi kirjastoksi. Oma kirjasto, mikä ihana ajatus! Voisin poimia siitä mitä tahansa luettavaksi, sillä paljon oli vielä kokonaan lukematta – ja moneen kirjaan teki mieli sukeltaa toistamiseen, tai kahdettakymmenettäkuudetta kertaa, jos Pottereista puhutaan.

Tulin siinä samalla järjestäneeksi kirjani sateenkaareksi. Se ilahduttaa minua joka päivä.

Kirjoja on edelleen muuallakin, sillä eiväthän ne yhteen hyllyyn enää mahdu. Osan olen järjestänyt seinähyllyille huoneen toiselle puolelle, ja kuormalavoista rakennetussa sängyssäni on juuri pokkareille sopivat kolot. Iso osa Harry Potter -kokoelmastani asustaa myös sängyn uumenissa. Kaikella on nyt kuitenkin paikkansa – myös sillä sekalaisella sälällä, joka ei tässä asunnossa enää eksy kirjahyllyyn. Paitsi jos se sopii sinne väreiltään erityisen hyvin.

kirjahylly4

kirjahylly7

Ja jos kirjat sitten tosiaan kertovat jotain ihmisestä, niin mitä tämä kirjasto kertoo minusta? Ainakin se paljastaa minut parantumattomaksi potteristiksi – vai kuinka monessa hyllyssä olette nähneet hollanninkielisen De Orde van de Feniksin? (En osaa kieltä.) Se on jonkin verran kallellaan sinne, missä olen työskennellyt. Se puhuu käsityöharrastuksesta, joogaelämästä, kotona viihtymisestä. Toivon, että se kertoo jostakusta, joka on tiedonjanoinen ja pitää hyvistä tarinoista.

Bookshelves draw me in like a magnet. Whenever I’m visiting a home I haven’t visited before, it’s only a matter of minutes before I’ll be sitting on the floor in front of the bookshelf, examining the titles. I believe you can learn something about a person by looking at the books they own. And in any case, you might get some good recommendations.

My own bookshelf, however, seemed to have lost its attraction. There was a load of stuff piled up in it: a CD player, random bowls and teapots, clutter of all sorts. The books, on the other hand, were fast taking up the rest of the room while I tried to convince myself I’m the sort of person who enjoys being surrounded by swaying piles of books. I am in a way, but especially after a summer spent at book publishing, it was getting a bit too much. When at the beginning of 2018 I decided to begin the process of decluttering my home, I also wanted to do something about the whole book situation.

And guess what happened: when the books found their place where they were supposed to be, the overflowing excess of volumes turned into a real tempting library. My own library, what a thought! I could pick up any book that I hadn’t read before – or anything I wanted to re-read, or re-re-re-re-re-re-read (if we’re talking about Harry Potter).

I ended up organising it like a rainbow, too. It makes my heart sing every time I look at it.

Obviously, this is not all of my books – there’s no way they’d all fit in a shelf like this. Some I’ve organised on wall shelves, some have found their spot in the little holes of my pallet bed. Most of my Potter collection also lives inside the bed. But the most important thing is that everything has its place now, including the clutter that will not be finding its way back to the bookshelf in a hurry. Except when it happens to match the colour scheme particularly well.

And if the books, indeed, can teach you something about their owner, then what does this bookshelf say about me? First of all, it does give me away as a hopeless Potterhead – or how many copies of the Dutch De Orde van de Feniks have you seen lately? (I don’t speak Dutch.) The shelf slightly leans towards the places I’ve worked at recently. It talks about loving handmade, about a life of yoga, about spending time at home. I hope it tells of someone with a thirst for knowledge and a love for good stories.

Kun arkajalka reittiä vaihtoi – äänikirjakävely, osa 1

metsassa1

Olen loppukesästä aloittanut uuden harrastuksen: kävelylenkit äänikirjan säestyksellä. Suhtaudun uuteen kiinnostuksenkohteeseeni sen vaatimalla vakavuudella ja olen jopa hankkinut laamakuvioisen vyölaukun sitä varten. Tässä sarjassa kirjoitan noista lenkeistä ja niiden tuottamista ajatuksista. En tosin ole vielä täysin varma siitä, että tästä tulee sarja, mutta minulla on siitä vahva aavistus – yhdistyväthän tässä ne kaksi asiaa, jotka eniten ajatuksia tuottavat, nimittäin kirjallisuus ja käveleminen.

Zadie Smith: Feel Free

Haluan löytää uusia lenkkipolkuja. Olen asunut samassa paikassa nyt neljä vuotta, mutta olen minulle tyypilliseen tapaan ottanut vain hyvin varovaisia askelia lenkkireittini laajentamiseksi. Alkuun pelkäsin karhuja kolmenkymmenen metrin päässä asutuksesta, joten on itse asiassa aika saavutus, että olen neljässä vuodessa onnistunut löytämään reitin asuinalueeni ympäri. Nyt laitan soimaan Zadie Smithiä, kirjailijaa, jolta olen lukenut yhden suomennetun teoksen (Kauneudesta) ja jonka tyyliin olen rakastunut ensisilmäyksellä. Feel Free on esseekokoelma, jotain sellaista, mitä en ole kovin paljon elämässäni kuluttanut. Smith kirjoittaa rodusta, ilmastonmuutoksesta, nykyelämästä, internetistä, taiteesta, kirjoittamisesta. Ensimmäiset esseet pysäyttävät totuuksillaan, tamppaan ylös ja alas lähimmän lenkkipolun mäkiä ja valaistun lause toisensa jälkeen. Lenkin jälkeen istahdan pihalle katselemaan hämärtyvää taivasta ja kuuntelemaan vielä yhden kirjoituksen.

Sitten käännyn polulla uuteen suuntaan. Katson kartasta oikoreitin, jota pitkin pääsen suhteellisen pian takaisin tutuille poluilleni. Löydän lammen, jota en tiennyt olevan olemassakaan. Siellä on kaunista, mustikoitakin, mutta myös paljon isoja vihaisia muurahaisia, jotka kiipeävät lenkkitossuihini. Puuskutan ylämäessä, jarruttelen alamäessä, mutta putoilen tasaisin väliajoin kärryiltä Smithin tarinoista. Esseet puhuvat kirjoista joita en ole lukenut, taiteilijoista joiden teokset pitäisi googlettaa kotona, enkä meinaa enää pysyä perässä. Kuuntelen ja kävelen silti vain, sillä kiinnostaa, mitä seuraavan kulman takana on.

metsassa2

Aurinkoisena ja ajankohtaan nähden lämpimänä iltana päätän kokeilla viiden kilometrin lenkkiä, joka on merkitty karttaan pinkillä värillä. Se näyttää suhteellisen suoraviivaiselta, enköhän löydä tieni, jos en käänny risteyksistä yllättäviin suuntiin. Ensimmäinen risteys menee oikein – siinä on kaksi vaihtoehtoa ja käännyn yleensä siihen toiseen – mutta sitten en enää tiedä, missä menen vikaan. Päädyn vuoren laelle, sinne missä hiihtohissit kääntyvät, en kierrä sitä niin kuin kaiketi pitäisi. Ylhäällä katselen maisemia, siellä pörrää pyöräilijöitä ja frisbeegolfaajia ja pieni lapsi testailee kauko-ohjattavaa autoa. Löydän reitin alas vain seuraamalla paria pyörää. Smithin lukija puhuu Virginia Woolfista, kelaan kymmenen minuuttia takaisin, koska olen ottanut valokuvia alhaalla avautuvasta Jyväskylästä ja unohtanut kuunnella. Laskeudun alas valtavan jyrkkää mäkeä, jonka alla tajuan, että alkuperäinen reittini saavuttaa tämänhetkistä vasemmalta. Vaihdan polkua. Hiihtokeskuksen ala-asemalla törmään useampaan keskenään ristiriitaiseen kylttiin, joissa kehotetaan kääntymään ja pysymään poissa frisbeegolfradalta, mutten tajua, missä minun sitten pitäisi kulkea. Lenkkeilijöitä tulee vastaan. Hämmennyksessäni minun on myönnettävä itselleni, että Smith on minulle liian vaikeaa. Alku meni hyvin, mutta nyt en enää näe koko kärryjä edelläni. Sukellan takaisin metsään – löydän polun pään tarkkailemalla, mistä lenkkeilijöitä tulee – ja vaihdan kirjaa. Kaipaan jotain suomenkielistä, jotain tuttua ympärilleni.

metsassa4

Saara Turunen: Sivuhenkilö

En ehdi kävellä kuin sata metriä, kun olen yhtäkkiä jo tutussa risteyksessä. En ollut hahmottanut, että se on näin lähellä. Jalat kantavat ihan väkisin pienelle kiertoreitille, joka vie vähän tiheämmän metsän siimekseen – juuri sinne, missä joskus pelkäsin karhuja. Nykyään se tuntuu vastaanottavaiselta ja turvalliselta paikalta. Poikkean tutulle pienelle polulleni, joka kulkee rauhoittavasti melkein talojen takapihoilla mutta tarjoaa silti metsäkokemuksen kaltaiselleni säikylle. Saara Turusen sanat korvissa tuntuvat pienellä ja kotoisalla tavalla mukavilta. Pidän katseen maassa ja ihan polunvieren kasveissa; tajuan, että aina ei tarvitse katsella laajalle ympärilleen ja koittaa nähdä kaikki, välillä on hyvä vain keskittyä siihen, mikä on edessä. Se riittää.

Laitan Saaran tauolle painamalla kuulokkeiden nappia, kun kaukaa kantautuu Harjun iltasoitto – niin kuin joka kesäilta kahdeksalta. Kuulen sen harvoin, vain silloin, kun vietän iltaa keskustampana, mutta siitä huolimatta se tuntuu nyt kotoisalta. Metsä tuntuu halaavan. Kun Laulu synnyinseudulle päättyy, äiti soittaa. Tuttua ja turvallista.

Viimeisenä ennen kotikadulle kääntymistä päätän kävellä vaihteeksi kadun toista laitaa, jota en ole ennen kulkenut. Tämän sortin vaihtelu on minun mukavuusalueeni sisäpuolella, tuumin.

I’ve started a new hobby: walks with an audio book. I take this new interest of mine with an appropriate level of seriousness and have even bought a llama patterned bum bag to show that. In this series I’ll be writing about these walks and the thoughts that occur to me while on them. I’ll admit I’m not entirely sure this is going to be a series yet, but I strongly suspect it, as this new hobby combines the two things that give me most ideas: literature and walking.

Zadie Smith: Feel Free

I want to find new paths to walk on. I’ve lived here exactly four years now but have only taken very careful steps on expanding my usual walking route. At first, I was afraid of bears 30 metres from the nearest houses, so with that in mind, it’s a small miracle I’ve managed to conquer the path that runs around my neighbourhood. I  now choose a book from Zadie Smith, who first stole my heart with On Beauty. Feel Free is a collection of essays, a genre I’m not too familiar with – in a language I’m not a native speaker of. Smith writes about race, about climate change, art, the life these days, the internet, the act of writing. The first essays amaze me with the truths they hold, I climb another hill and have new epiphanies every five minutes. After the walk I sit outside for a while and let one more story float into my ears.

Then I take a new turn on the path. I check a shortcut on the map that will take me back to my familiar route soon enough. I find a pond in the middle of the woods I didn’t know existed. It’s beautiful there, and I find some blueberries, but the ants are huge and angry and they like to climb in my trainers. I huff and puff uphill and put the brakes on downhill, but the Smith book keeps losing me every once in a while. The essays talk about books I haven’t read, about artists I’ll need to google when I get home, and I have trouble keeping up. I walk on and keep listening, though, interested to see what’s behind the next corner.

On a sunny evening I decide to try a five kilometre route that’s marked on the map with a pink colour. It looks pretty straightforward – I’m sure I’ll find my way if I don’t take any surprising turns. The first crossing is fine, I know that, as there are only two options and I normally take the other one. After that, I don’t know what goes wrong. I end up on top of the hill, where the ski lifts turn, instead of walking around it as I probably should. The scenery’s pretty, though, and there are cyclists and disc golf players and a little kid testing his toy car. I find the road back down by following two cyclists. Smith’s reader talks about Virginia Woolf, I rewind some ten minutes as I’ve been taking pictures of the view and have forgotten to listen. I descend an extremely steep hill and then realise my original route is catching up with me from the left. I change paths. When reaching the main area of the ski resort, I see several contradictory signs about how I should avoid walking through the disc golf track. I have no idea where I’m allowed to walk then, so I just keep going.  In all my confusion, I have to admit Smith has got the better of me. I had a good start but was defeated on the way. Back into the woods I go, after observing other walkers to see where the path continues, and change the book. I crave something familiar, something in Finnish.

Saara Turunen: Sivuhenkilö

Turns out it’s only a hundred metres to my own familiar route. I’d never realised the ski resort was that close. My feet carry me to a little detour, into a denser part of the woods – it’s the exact spot where I once got scared of bears, but these days it feels welcoming and soothing. I turn to an even smaller path that runs almost on the backyards of the nearest houses but still gives a beautiful calming forest experience to someone as timid as me. The words written by the Finnish author Saara Turunen feel nice in my ears in a small, cosy sort of way. I keep my eyes on the forest floor and come to a realisation that it’s not always necessary to capture everything around you. Sometimes it’s quite enough to concentrate on what’s right in front of you.

I press pause as I hear the familiar melody from the nearby observation tower; an evening song is played from there at 8 pm on every summer evening. I rarely hear it, only when I happen to spend the evening somewhere nearer the town centre, but it adds to the feeling of safety now, all the same. I feel like I’m getting a big warm hug from the woods. When the song ends, my phone buzzes in the bum bag. It’s Mum. Safe and familiar.

Last thing before turning to my home street, I decide to walk on the side of the road  that I never usually use. This is the sort of change that’s safely within my comfort zone, I think to myself.

Tsemppimetso ja muita lintuja – aikaa ja tilaa graduretriitissä

retriitti15

Mieli on tyhjä ja aivan täynnä. Kaupungin äänet kaikuvat kerrostalojen seinistä kolme kertaa kovemmin kuin viikko sitten ja ohi ajavat bussit tuntuvat tärisyttävän puiston penkkejäkin. Olen enemmän läsnä kuin varmaan koskaan aiemmin.

Siltä tuntui perjantai-iltapäivänä, kun olin palannut kaupunkiin vietettyäni viisi päivää järven äärellä, luonnon helmassa hiljaisuudessa gradua kirjoittamassa. Lähdin maanantaiaamuna yliopiston Kielikeskuksen järjestämään graduretriittiin matkalaukku täynnä kirjoja, post it -lappuja ja sipsejä ja palasin perjantai-iltapäivänä uutena ihmisenä. Retriitti pidettiin Jyväskylän yliopiston tutkimusasemalla Konnevedellä, ja sinne kokoontui viitisentoista graduntekijää hakemaan aikaa ja tilaa työlleen. Sitä sieltä löytyikin – sekä mielenrauhaa, vertaistukea ja pientä itsensä haastamista.

retriitti12

retriitti3

retriitti1

Päivät oli rytmitetty kirjoittamisrauhaksi nimetyillä sessioilla, jotka kestivät puolestatoista kahteen ja puoleen tuntiin ja joita kokonaiseen päivään mahtui kolme kappaletta. Niiden aikana jokainen vetäytyi kirjoittamaan huoneeseensa, yhteiseen kirjastoon tai muuhun parhaaksi katsomaansa paikkaan; minä valtasin usein asuntomme keittiön, kun retriittikämppis lähti kirjastoon kirjoittamaan täytetyn metson valvovan katseen alle. Keittiön ikkunasta avautui näkymä kukkien valtaamalle sisäpihalle, jota pikkulinnut pitivät juhlapöytänään. Uloskin lähdin välillä, kun kroppa kaipasi helteen lempeyttä, ja analyysin aloitin turvallisesti omassa sängyssä avonaisen ikkunan alla. Istahdin aina sinne, mikä kulloinkin sopivalta tuntui.

Puhelimen jätin aina aamupalan jälkeen ohjaajalle ja nappasin takaisin mukaani iltaohjelman päätyttyä. Ensimmäiset kaksi päivää havahduin vähän väliä hetkiin, joina olisin tarttunut puhelimeen, jos se olisi ollut käsillä. Nyt pienen tylsistymisen hiipiessä katselin puoli minuuttia pihalle ja palasin sitten innolla gradun ääreen. Keskiviikkona en enää kaivannut käteni jatketta. Tajusin, että voisin työskennellä näin vaikka joka päivä.

retriitti2

retriitti8

retriitti14

retriitti13

Jokainen aamu aloitettiin laiturilla, jonka aurinko lämmitti jo seitsemältä helteiseksi. Meditaatiolla, aamusivuilla ja päivän suunnittelulla viritettiin pää oikeaan moodiin. Järvimaisema oli joka päivä vähän erilainen: tänään usvainen, huomenna äärettömän kirkas. Silloinkin, kun luulimme ukkossateen jatkuvan aamuun asti, oli aurinko ehtinyt pyyhkiä sen pois ennen aamuseitsemää.

En viikon aikana päässyt yli siitä, miten kaunis laituri tutkimusasemalla oli. Puukujaa kävellessä läikähti sydämessä joka kerta. Myöskään uimapukuni ei ehtinyt kuivua koko viikolla kertaakaan, sillä aamu-, päivä- ja iltauinnit tarvittiin pitämään lämpö kurissa. Laiturilla tuli koettua unohtumattomia hetkiä: eräänä alkuiltana pitkään lupailtu sade alkoi juuri, kun olimme nousseet järvestä, ja soitti vedenpintaa isoilla pisaroillaan. Kerran todistimme isokoskeloparven kalastushetkeä kaislikossa, aallot vain kohisivat kun linnut kiisivät ralliaan edestakaisin.

retriitti11

retriitti7

retriitti10

Viimeisenä iltana kirjoitin listan kaikesta, mitä olin saanut aikaan. Listasta tuli pitkä ja lavea, vielä paljon isompi kuin olin odottanut. Lempikohdassani luki “taltutin kaaoksen”. Olin viimein, ikuisen aloittelun jälkeen, päässyt tekemiseen kiinni. Kun olin koko kevään ja alkukesän taistellut keskeytyksien kanssa ja joutunut jatkuvasti palauttelemaan mieleen, mitä olin tekemässä, olin nyt saanut langanpäät sidottua yhteen. Yhden työviikon se vaati.

Ihan yhtä hyvältä tuntui iso to do -lista, jonka niin ikään latasin graduvihkooni. Kun tehtävät ovat selvillä, ei tarvitse kuin ryhtyä tekemään. Kaaos on se, joka tätä Lottaa syö.

retriitti9

retriitti6

Retriittiviikolla alkoi tuntua siltä, että monta viikkoa itseään kehitellyt helle alkoi saavuttaa huippukohtansa – painostava ilma oli jo vaikeaa hengittää ja lämpö sai jäsenet veltoiksi. Torstai-iltana se sitten viimein saapui, komea ukkonen, joka vei lämmöltä pahimman terän. Illansuussa tauoton etäinen jylinä vei ajatukset pilvien lomassa lenteleviin kuolonsyöjiin. Kanssagraduilija huomautti, että tässä vaiheessahan Voldemort yleensä iskee: kun kouluhommaa olisi niin hitosti. Ei tullut kuitenkaan Pimeyden lordia, tuli vain ukkonen joka suunnalta, ja rantasaunan kuistilla sateessa katselimme kirkkaan pinkkeinä lyöviä salamia.

Siihen oli jotenkin hyvä päättää, päivä päivältä tiivistyneen tunnelman purkautumiseen. Perjantain lämpö oli jo kevyempää, uudempaa, ja kirjoitin itselleni tarkat ohjeet siitä, kuinka jatkaa gradutyötä ja mitä ottaa retriitistä mukaan. Minulla on vankka usko siihen, että näillä eväillä tulee valmista.

Vaikka ikävähän tässä myös tulee – ikävä ihmisiä, maisemia, gradukotia, laituria. Semmoinen iso pieni retriitti-ikävä.

My mind is completely empty and full to the brim. The sounds of the city feel louder than a week ago, echoing off the walls, the buses shaking the park bench underneath me. This is the most present I may have ever been.

Those are the feelings I had last Friday, having just returned to town after five days of writing my thesis in peace and quiet, the trees and lake holding me in their gentle arms. I’d left for a thesis writing retreat on Monday morning, my suitcase filled with books, post-it notes and crisps, and returned on Friday afternoon, a totally new person, it seemed. The retreat was arranged by the University of Jyväskylä Language Centre and held at Konnevesi Research Station. There were about fifteen of us there looking for time and space for writing – and we found just that, and so much more.

The main thing every day were the three writing sessions, each one-and-a-half to two-and-a-half hours long, during which everyone found a nice spot for themselves and sat down to write. I often took over the kitchen table in our flat as my roommate chose to work in the library under the vigilant eye of a stuffed wood grouse. The kitchen window provided a view to the flower-filled yard that birds used as their buffet table. Sometimes I took to the open air, and the analysis part I started in the safety of my bed, under an open window. Whatever felt good.

I left my phone in the hands of our teacher every morning after breakfast and only took it back after 9 pm. On the first two days, I realised for several times that normally, this would be the moment I’d grab my phone and get distracted. Now all I could do was to stare out of the window for a bit and then get back to work. On Wednesday, I no longer tried to reach for anything that wasn’t there. I understood I could work like this every day.

Every morning started with a meditation, writing our morning pages, and a moment for planning the day ahead – all done on the jetty in the already-hot 7 am sun. The lake view changed every day, going from misty to extremely clear overnight. Only the sun stayed the same; even when we thought the rain would continue well into the morning, the sun had wiped it out by 7 am.

I never got over how beautiful the jetty was. Walking the little alley in the shadows of the trees took my breath away every time. And my swimsuit wasn’t fully dry for five whole days, as morning, day, and evening swims were needed to keep the heat at bay. We had some unforgettable moments on the jetty, too: one early evening the long-promised rain started just as we’d got out of the water, and huge raindrops gently played on the surface. On another day, a flock of goosanders suddenly started fishing in the reeds, making big waves as they splashed around.

On the last night there, I wrote a list of everything I’d achieved – and it was a long one, way bigger than I’d imagined. My favourite part was “I managed to tame the chaos”. After months of slowly getting started I’d now gotten to the part where I was really truly doing the work. I’d fought with distractions and other duties for the whole of spring and early summer, and now I’d finally tied up the loose ends and knew what I was doing.

I made another list, too, a big fat to-do list that felt just as good to make. Now it’s only a matter of ticking stuff off that list. I’m not afraid of the workload, I’m afraid of the chaos.

During the retreat, it began to feel like the heat that had been gathering up for weeks was reaching its highest point. The thunder showed up on Thursday night, and the first distant rumbles brought flying Death Eaters to mind. A fellow writer pointed out that this was exactly when Voldemort liked to strike: when there was a hell of a lot of schoolwork to do. The Dark Lord never arrived, but the thunder seemed to close in on every side, and we sat on the porch of the sauna, watching the bright pink lightnings flash.

It felt like the perfect ending to the week: the tension that had been building up day by day unraveled and left a lighter sort of warmth in its wake. On Friday, I wrote down clear instructions on how to continue working on my thesis and what to take with me from the retreat. I firmly believe I will finish this task.

Although I can’t help missing it all – the people, the landscape, our thesis home, the jetty. It was a place like no other.

Muffinssiaamu on hyvä aamu

aamiaismuffinit1

Minulla on tiettyjä lemppariaamuja. Yleensä niihin liittyy hitaus sopivassa suhteessa, mutta myös näpsäkät aikaiset kesäaamut, kun on valoisaa ja selkeä päämäärä, ovat aika kivoja. Erityinen paikka sydämessäni on kuitenkin sellaisella aamutyypillä, joka on nyt tapahtunut elämässäni neljä kertaa ja on joka kerta yhtä kiva. Tänään oli taas sen aika. Se menee näin:

On kesäsunnuntai, pihalla on sen verran lämmintä, että ulko-oven voi avata ja tuulettaa unihiekkoja kämpästä. Minä olen jo virkeä, poikaystävä vielä aamu-unisempana nukkuu. Vedän välioven kiinni, etten herättäisi, ja hipsin keittokomeroon leipomaan aamiaismuffinsseja. Ovesta kantautuu auringonvaloa ja linnunlaulua. Ei ole kiire minnekään. Kun muffinssit ovat uunissa ja tiskit on tiskattu, voi istahtaa eteisen lattialle heiluttelemaan varpaita auringossa.

aamiaismuffinit2

aamiaismuffinit4

Oikein huvittaa, miten tarkat raamit voi lemppariaamulleen piirtää – mutta noin se nyt vain menee. Tänään keittelin joutessani myös kookosmannapuuron, sillä olin saanut toiseen kaupunkiin muuttaneelta kaverilta kaappiini mannasuurimoita. Korvaamalla osan maidosta kookosmaidolla ja heittämällä päälle persikanpaloja siitä tuli oikein herkku. Jääkaapissa oli vielä vähän mangokivennäisvettä illalta. Oli paras aamupala hetkiin, vaikka itse sanonkin.

aamiaismuffinit3

Tässä vielä resepti aamiaismuffinsseihin – kuka tietää, vaikka niistä tulisi osa sinunkin lemppariaamujasi! En enää muista, mistä olen reseptin alun perin poiminut muistiin, mutta se on elänyt reseptikirjassani vuosien varrella. Kevätsipuli on oma lempparilisäykseni, se parantaa muutenkin elämänlaatua kertaheitolla aina näin kesän kynnyksellä.

Aamiaismuffinssit (6-8 kpl)

2 dl vehnäjauhoja
1 dl kaurahiutaleita
1 tl soodaa
ripaus suolaa
1/4 dl öljyä
2 dl jogurttia tai kermaviiliä
juustoraastetta
kevätsipulia
vapaavalintaisia siemeniä (minulla auringonkukan-, pellavan-, kurpitsan- ja seesaminsiemeniä)

Sekoita kuivat aineet keskenään kulhossa. Lisää muut aineet ja sekoita tasaiseksi. Lusikoi muffinssivuokiin ja ripottele päälle esimerkiksi kurpitsansiemeniä. Paista 200 asteessa 15-20 minuuttia. Halkaise ja tarjoile voin tai tuorejuuston kera – tai nauti ihan sellaisenaan! Ihanaa aamua!

I have certain mornings that are my favourite. There’s often an element of slow to them, but I don’t mind quick summer mornings when there’s an abundance of light and a clear plan for the day ahead. My ultimate favourite, though, is a very specific type of morning that’s now happened four times in my life – always as delightful as the previous time. Today was one of those occasions. It goes like this:

It’s a summer Sunday, warm enough to open the front door and let some fresh air in. I’m wide awake already, but my boyfriend (the morning sleepy type) is still asleep. I quietly close the bedroom door so as not to wake him, and tiptoe to the kitchenette to bake some breakfast muffins. Sunshine and birdsong carry through the open front door. There’s no rush. When the muffins are in the oven and the dishes are done, I sit on the hallway floor,  wiggling my toes in the sun.

It’s funny how precise your favourite morning can look, but that’s just how it is. With extra time to spare today, I also cooked up some semolina porridge. Made with coconut milk and topped with fresh peach, it was a real treat. Some sparkling water with a mango taste remained from last night. It was the best breakfast in a while, if I may say so.

Here’s the recipe for the breakfast muffins – who knows, maybe they’ll become a part of your favourite mornings, too! I can’t recall where I originally found the recipe, but it’s changed a little in my notebook since then. The spring onion is my favourite addition; we don’t get it in the winter, and I feel like my quality of life is instantly improved when it hits the shops.

Breakfast muffins (makes 6-8)

2 dl plain flour
1 dl rolled oats
1 tl baking soda
a pinch of salt
1/4 dl vegetable oil
2 dl yogurt
grated cheese
spring onion
seeds of your choice (I used sunflower, pumpkin, sesame & flaxseed)

In a bowl, combine the flour, rolled oats, baking soda and salt. Add the rest of the ingredients and mix well.  Spoon the mixture into muffin cases and sprinkle seeds on top. Bake in 200 C for 15 to 20 minutes. Cut in half and serve with butter or cream cheese – or enjoy as is! Have a lovely morning!

Mitä teet, kun ei tarvitse tehdä mitään?

rauha7

Tiedätkö sellaiset päivät, joina ei ole mitään pakottavaa tekemistä, ei mitään aikatauluja? Kun edes kivoista asioista ei ole to do -listaa ja saa tehdä juuri sitä mikä missäkin hetkessä houkuttelee. Tai olla tekemättä.

Milloin sinulla on viimeksi ollut sellainen päivä?

rauha4

rauha1

Kerran pidin täyden lepopäivän. Heräsin vailla minkäänlaista käsitystä siitä, miten päiväni tulee muotoutumaan. Söin aamiaisen myöhään aamupäivällä. Luin kirjaa, luin toista. En lähtenyt pihalle, vaikka pieni omantunnontuska kävi nipistämässä. Ei huvittanut, ja huvittamaton tekeminen oli pannassa. Kuuntelin lempimusiikkia, täyttelin bullet journalia teipeillä, lehtileikkeillä ja postikorteilla. Iltapäivä kului, tuli ilta. Varmaan minä jossain välissä ruokaakin tein, jotain vaivatonta ja yksinkertaista. Ajalla ei juuri ollut väliä.

rauha5

rauha3

Tuo päivä oli syyskuun ensimmäinen. Olin edellisenä päivänä saanut päätökseen neljän kuukauden kesätyöjakson ja päätin, että olen lepopäiväni ansainnut. Sittemmin on kyllä ollut joululoma, joka piti sisällään paljonkin tekemättömiä päiviä, mutta sen jälkeen en ole ollut yhtäkään päivää kokonaan, mielenkin tasolla, vapaalla. Aina on vähintään yksi homma, jonka ajattelen hoitavani pois alta siinä illanviirussa tai ruoan jälkeen. Viikonloput ovat aikoja, jolloin ei yleensä tarvitse lähteä minnekään – siis täydellisiä roikkuvien asioiden hoitamiselle.

Minun piti tällä viikolla kirjoittaa gradun aikataulusuunnitelmaan, milloin aion levätä ja palautua työstä. Laskeskelin hetken ja kirjoitin paperiin: “Kesäkuussa.”

rauha6

Mitä sinä teet, kun ei tarvitse tehdä mitään?
Olisiko aika pitää sellainen päivä?

Do you know the kind of days when you have nothing to do, and nowhere to go? When there isn’t even a to-do list of fun and pleasant things, and you’re completely free to do whatever you want at any given moment – or not do?

When was the last time you had such a day?

Once, I had a complete rest day like that. I woke up with no idea whatsoever on what I was going to do that day and had breakfast just before noon. I read a book, I read another. Even a tiny pang of guilt couldn’t make me take a walk outside. I wasn’t going to do anything I didn’t feel like doing. I listened to my favourite music, filled my bullet journal with washi, magazine clippings & postcards. Afternoon went by, along came evening. I must have made dinner at some point, something simple and easy. Time didn’t matter much.

That day was 1st September. I’d finished four months of summer work the previous day and decided I’d earned my rest. There have been Christmas holidays since, of course, with their lazy, carefree days, but after that, I haven’t had a single day with zero obligations. It’s hard to allow your mind to rest, when there’s always something you could quickly get done after dinner or before bed. I usually don’t have to go anywhere on weekends – so obviously, they are a great opportunity to do all the stuff I’m lagging behind on.

This week, I was filling in the schedule plan for my master’s thesis, and there was a question on when I’m going to rest and recover. I did a few calculations and wrote, “in June”.

What do you get up to when you have nothing to do?
Could it be time to have a day like that?