Aurinko iholla, laulu huulilla

riva1

On niin ylitsepääsemättömän marraskuinen viikonloppu, että on parasta suosiolla palata Riva del Gardan muistoihin, aurinkoon ja lämpöön. Kuten edellisessä postauksessa kerroin, olin kuukausi sitten kuoron kanssa kansainvälisissä kuorokilpailuissa Italiassa, ja tuntuu, että pieni henkäys Gardajärven kesäistä lämpöä tuli mukana kotiin asti. Hyvä niin, sillä nyt sitä tarvitaan.

riva3

Olen reissaajana sitä lajia, joka vierastaa kiirettä ja nähtävyydeltä toiselle juoksemista. Mieluummin koluaisin outoja pikkukauppoja söpöillä sivukujilla ja söisin jäätelöä, kun tulee kioski vastaan. Kisamatkalla vapaa-aikaa oli tietysti rajallisesti, ja etukäteen mietin, iskisikö kiireen tuntu ja jäisikö uusi ja jännä ympäristö kokematta. Voin kertoa, että kävikin päinvastaisesti.

Kun aikaa ei ollut ylettömästi, ei sen suurempia suunnitelmia kannattanut tehdä. Siksi oli ihmeellisen helppo elää hetkessä: valita ruokapaikaksi nurkan takaa paljastunut kivannäköinen ravintola, käyttää pieni vapaahetki rannalla kävelyyn. Minulle jäi tästä reissusta enemmän muistikuvia kuin lomamatkoista keskimäärin, minkä uskon johtuneen siitä, etten ollut kuvitellut matkaani etukäteen, vaan se sai rauhassa muotoutua juuri sellaiseksi kuin muotoutui. Matkamuistojakaan en ehtinyt juuri shoppailla, mutta se ei haitannut. Muistot ovat enemmän sitä aineetonta sorttia.

riva10m

riva11

riva4

Olin äärettömän iloinen siitä, että matkustimme pieneen kaupunkiin ja vielä pahimman turistisesongin ulkopuolella. Ei tarvittu montaakaan päivää, kun paikka alkoi hahmottua ja kiintopisteet – hotelli, naapurin Lidl, kuorokilpailun pääpaikkana toiminut kirkko – löytyä päänsisäiseltä kartalta. Ei tullut lainkaan sellainen olo, että olisi tarvinnut pelätä  edes taskuvarkaita, kun kadut olivat väljiä kulkea ja ilmapiiri turvallinen. Aurinko helli, vaikka oli lokakuu.

Ja se järvi – se oli jotain ihan muuta kuin oma kotijärvi, mutta veden läsnäolo rauhoitti. Tuntui tutulta, vaikka oli vieraassa paikassa. Ja olihan se nyt tavattoman kaunis.

riva2

Riva del Gardassa vuoret ovat joka puolella. Ne näkyvät joka kadun päässä ja kattojen yllä. Ne auttavat suunnistamisessa, kun oppii vähän tuntemaan niiden muotoja, ja niiden juurella on pieni ja turvallinen olo. Kun oman arkielämän suurimmat vuoret ovat keskisuomalaisen lähiluonnon nyppylöitä, huimaavat tällaiset kivilohkareet päätä. Siitä huolimatta vuorista tuli muutamassa päivässä jotenkin kummallisen rakkaita – niistä ilahtui joka aamu, kun avasi oven parvekkeelle ja ne olivat heti siinä nenän edessä.

Osa meistä kiipesi rinnettä ylöskin, pienelle kappelille ja näköalatasanteelle. Kappelin voi erottaa tämän postauksen toisesta kuvasta, kun katsoo tarkkaan. Itse jäin vähän flunssaisena ihan vaan maan tasalle, mutta kuvat korkeuksista olivat melkoisia.

riva5

riva9

riva8

Oman ihanan mausteensa reissuun toi tietysti matkaseura: kolmekymmentä ystävää, joista kenen tahansa kanssa saattoi istahtaa pizzalle tai gelatolle. Jos yksi ajanviete ei huvittanut, aina löytyi joku, joka halusi myös etsiä jotain muuta tekemistä. Aina jollain oli idea siitä, miten käyttää pari vapaata tuntia. Sitä pystyi lyöttäytymään isoon nauravaan porukkaan tai lähtemään omille teilleen, jos siltä tuntui.

Hassua ajatella, että vielä jokunen vuosi sitten en tuntenut näitä ihmisiä, joiden kanssa koen ja jaan nyt tällaisia asioita.

riva6

riva7

Viimeisinä päivinä virtasivat itse kullakin kyyneleet milloin onnesta, milloin aivan älyttömästä väsymyksestä. Kotimatkalla oli epätodellinen olo, mutta myös raukean tyytyväinen: monen kuukauden harjoittelu oli tuonut kansainvälisen kuorokilpailun voiton, homma oli hoidettu, nyt voisi hetkeksi hellittää ja nauttia vaan. Ennen kaikkea tuntui onnelliselta.

Ja Gardajärvi, sinun rannoillesi minä vielä joskus palaan.

It’s unavoidably November, a perfect time to return to the warmth of Italy, if only in pictures and memories. A month ago, our choir made a trip to Riva del Garda to take part in an international choir competition. I feel like a bit of that summer-like sunshine travelled back north with us – and just as well, as it’s very much needed right now.

Before the trip, I worried a bit about whether the tight schedule of the competition would mean no time to explore the city. I’m one of those people who don’t like to make strict plans or do a sightseeing marathon, but would much rather pop into tiny weird shops and have an impromptu ice cream when I feel like it. So would this sort of trip feel hurried? Would I have time to stop and take in the feel of this place that is completely new to me?

My worries were proven entirely wrong. With no excess time, there was no point in making any particular plans – so living in the moment came naturally. We took walks by Lake Garda to pass the time and had lunch in any nice-looking restaurants we stumbled upon. I have more memories of this trip than of an average holiday, and I think that’s because I didn’t imagine my time there beforehand, but let it unfold at its own pace. There wasn’t much time for shopping souvenirs, either, but I didn’t mind. I don’t feel like I need any items to remember it all.

The fact that we stayed in a small town instead of a big city made me very happy indeed, and it wasn’t even the craziest tourist season. It didn’t take long before a map of the place started forming in my mind, with the familiar locations – out hotel, the Lidl next door, the church where most of the competition took place – pinned on it. The town felt very safe, its streets friendly. And the sun was there every day, despite it being October.

And the lake – oh the beautiful lake. It was nothing like the one at home, but the presence of water instantly made me feel calm.

In Riva del Garda, the mountains are everywhere: they’re at the end of every street, above every rooftop. They help you navigate the town when you start to recognise their shapes a little. They make you dizzy just from looking, but at the same time, they create a safe space between them. They became strangely familiar and dear in just a few days; opening the balcony door felt so good every morning with them greeting you first thing.

Some of us even took the hike to a little chapel and a vantage point high on the side of a mountain. If you look closely, you can spot the chapel in the second picture of this post. I didn’t dare risk the walk, feeling a little cold coming on, but the photos from up there were pretty magnificent.

The cherry on top were, of course, the people I travelled with: thirty friends, with any of whom you could sit down for a pizza or gelato. There was always someone to hang out with, always someone who had a great idea for the next free hours. You could join a big group of people laughing and having fun together, or go your own way, should that feel better. To think that a few years ago, I knew none of the people I now share experiences like this, is just weird. And amazing.

The last couple of days brought tears of joy and extreme exhaustion on many a face. The feeling on the way back home was unreal, but also drowsily content: after months of rehearsing, we’d won an international choir competition, the work was done, it was time to rest for a bit. Most of all, I felt happy.

And dear Lake Garda – I’ll return to your shores one day.

Advertisements

Gardajärven rannalla

lakegarda7

lakegarda1

lakegarda8

lakegarda2

lakegarda4

lakegarda6

lakegarda5

lakegarda10

lakegarda11

Oli perjantaipäivä, joka oli oikeastaan vain suoraa jatkoa torstaille. Yöllinen bussimatka pääkaupunkiin, aamulento Milanoon, muutaman tunnin ajo Gardajärven rannalle. Ja mikä ranta se olikaan, ja mikä järvi – se otti meidät pastellisen sumuiseen syleilyynsä kuin olisi tiennyt, että pehmeä vastaanotto on nyt se, mitä tarvitaan. Sileillä valkoisilla kivillä oli hyvä levähtää, viileässä vedessä hyvä pestä reissuvarpaat.

Oli niin äärettömän onnellista vain istua siinä, katsella sumua, kuulla kuinka ystäviä tulee ja menee, kuinka osa istahtaa hetkeksi viereen, osa jatkaa matkaansa pitkin järvenrantaa. Olin reissussa yli kolmenkymmenen tärkeän ihmisen kanssa, ihan ensimmäisellä kuorokisamatkallani koskaan. Ei ollut odotuksia, koska ei ollut käsitystä tällaisten matkojen kulusta. Päätin ottaa ilolla vastaan sen, mitä tulee – ja tänä iltana tuli maailman pehmeintä valoa ja usvainen ranta. Tämä hyvä.

Lupaan, että matkasta kuullaan täällä blogissa vielä lisää lähiaikoina. Voin spoilata sen verran, että ilon kautta reissaaminen onnistui oikein mukavasti. Senkin voin kertoa, että voitettiin kisa.

That Friday was basically just an extended Thursday. We’d taken a night bus to the capital, then a morning flight to Milan, and driven a few more hours to get to the shore of Lake Garda. And what a shore it was – and what a lake. I took us to its pastel-coloured, misty embrace like it knew that a soft welcome was what we needed after the journey. The smooth white pebbles called us to take a seat, the cool water gave a chance to wash those travelling toes.

It was nothing short of perfectly happy to sit there, watching the fog, and hear friends come and go – some would sit down beside you, some continue onwards along the shore. I was travelling with more than thirty people that are dear to me: it was my first ever trip to a choir competition. I had no expectations, no clue as to how these trips usually went. I decided to welcome with joy whatever was waiting behind each corner – and tonight, it was a pebble beach filled with mist and the softest light.

I promise there’ll be more stories and pictures from the trip soon enough. I’ll share just one spoiler: travelling with joy was a huge success. Oh, and another thing: we won the competition.

Festival Norpas eli seikkailu saaristossa

norpas1

Olen sanonut tälle kesälle heipat jo useampaan kertaan, mutta aina se vain tulee takaisin. Viime viikonloppuna se saapui Festival Norpaksen muodossa, soi monella tapaa ja näytti kaikki mahdolliset värinsä. Minulla on tapana sekoittaa kuvia blogissani miten milloinkin, mutta nyt tuntuu siltä, että näiden on oltava järjestyksessä: päivistä ja illoista muodostuu jatkumo, jossa värit vaihtuvat lauantain vihreydestä pimenevään elokuiseen iltaan, sunnuntain kanervanpunaisiin ja saariston sinisiin.

Mikä sitten on Festival Norpas ja mitä minä siellä tein? Norpas on kotoisa monitaiteellinen festivaali Taalintehtaan kylässä, Kemiönsaaressa. (Lue lisää vaikka täältä.) Minä eksyin paikalle Ruamjai-kuoron mukana, jonka kanssa säestimme Valkoinen peura -klassikkoelokuvan ja lauloimme festivaalivieraille luontopolun varrella. (Kuorosta taas voit lukea lisää vaikka täältä.)

norpas4

norpas2

Ajoimme perjantai-iltana Taalintehtaalle pimeässä näkemättä yhtään, minne olimme tulleet. Aamuaurinko paljasti sellaisen paikan, että useampi taisi harkita paluukyydistä jäämistä. Rustiikkisia vanhoja tehdasrakennuksia, kirkkaankeltaisia rantamakasiineja, puita kuin etelämmässäkin olisi.  Vanhan masuunin huipulla istahdimme riippumattoihin ja retkituoleille kuuntelemaan Ilo(isia) tyttöjä ja katselemaan kattoikkunan yli liikkuvia pilviä. Kuuleman mukaan merikotkakin lensi päidemme päältä. Kun aamun oli aloittanut vähän aikaisin nukkumaanmenoaikaan nähden, oli ihanaa vain istua ja kuunnella puiden keskellä. Taisi joku pistää pitkäkseenkin niihin riippumattoihin.

norpas3

norpas5

Nurmikolle saattoi istahtaa askartelemaan oman luonnosvihkon – ja milloinpa minä jättäisin tuollaisen tilaisuuden väliin? Sain kaverinkin mukaan, ja vaikka lounasaika tuli vastaan yllättävän pian, saimme ainakin kannet painettua. Toinen kaveri oli kadonnut jossain välissä luontopolulle ja palasi sieltä auringonhehkuisena ja täynnä intoa kaikista niistä kasveista, joita ei meillä päin kasva.

norpas6

norpas7

Verstaan, vanhan konepajan, illassa soi Värttinä, raakana ja kauniina – kunnelkaa nyt vaikka tätäkin. Se sai myös tanssijalan vipattamaan ja lauluhanat auki. Laulamista jatkettiin pimenevällä pihalla, niin kuin meidän porukalla yleensä on tapana. Ruokakojusta hain lettuannoksen raparperi-, mansikka-, karviais- ja mustikkahilloilla, kun iltapalanälkä iski. Pihalla oli yllä tähdet, sisällä Verstaassa tuikkivat valot, ulkona sirittivät sirkat, sisällä oli riehakkaampi meno. Puolenyön aikaan kutsui jo oma peti ja makuupussi, jonne kömmin mieli täynnä musiikkia ja sitä tunnelmaa, jota on vain elokuun illoissa.

norpas8

norpas10

Sunnuntaina festivaalin huipensi Taideluontopolku, jonka varrella lauloimme männyn alla ja vähän männyssäkin, järjestimme pienet bileet kalliolla ja jatkoimme sitten vaeltajien kanssa polun päätepisteeseen, laavulle, jossa tarjolla oli muun muassa männynneulaslimonadia ja kurkkulaulua kanervikossa. Aurinko paahtoi minkä kerkesi; varmuuden vuoksi mukaan varatut takki ja huivi jäivät suosiolla autoon, eikä villatakistakaan ollut hyötyä kuin vähän auringonsuojana. Kampiliira kajahteli kallioista ja pääsi heti lempiasioitteni listalle. Soittimen ääni on yhtä aikaa ikiaikainen ja nykyaikainen, karu ja herkkä ja vielä jotain muuta.

norpas9

norpas14

Vaikka edessä oli pitkä ajomatka kotiin, meidän autokuntamme päätti käväistä vielä Kasnäsissä merta ihmettelemässä, kun se siinä reilun kymmenen kilometrin päässä tönötti. Sillan yli mentiin että wiiiiiiiiiiiiii, kun kuskilla oli korkeanpaikankammo. Merituulella oli hyvä pyyhkiä pois viimeisiä luontopolun aurinkopäänsärkyjä.

norpas12

norpas13

Kun meri oli moikattu, oli kotimatka läpi saarten, peltojen ja moottoriteiden valmis alkamaan. Loimaan Prismasta löytyi irtokarkkeja alle viiden euron kilo, mikä herätti väsyneissä matkalaisissa melkein suhteettoman suurta riemua.

Yhdyn reissukaverin maanantaiaamuisiin tunnelmiin: on kuin olisi darra ihan silkasta elämästä. Kiitos, Norpas – nähdäänkö ensi vuonna?

norpas11

I’ve said my goodbyes to the summer so many times already, but she keeps coming back. Last weekend, I found her in the archipelago, at Festival Norpas, a cosy small festival full of everything from folk music to films to theatre to workshops. I got to perform there, too, with Ruamjai – the choir I’m singing in.

We arrived at the village of Taalintehdas in the middle of the night and had no idea where we’d just come to. The morning sun revealed such a place that I think many of us considered not getting on the car back home at all. Old, rustic factory buildings, bright yellow storehouses turned into cafés and cinemas, unfamiliar trees to make us feel like we’d travelled even further south than we actually had. In folding stools and hammocks, we relaxed and listened to live music in the shade of trees, while clouds above drifted across the blue sky – accompanied by an eagle at some point, I heard. Before lunch, there was also time for some crafting; me and a friend took a break on the grass, making sketchbooks. We only got as far as stamping the covers, but it was nice, all the same.

The evening brought the sound of grasshoppers fiddling away and twinkly lights in the ceiling of the old workshop turned concert venue. Värttinä got us dancing and singing along, and we continued our concert later outside in the darkness – as we usually do. The food stalls provided a sweet evening snack of pancakes with all the jams: strawberry, blueberry, gooseberry, rhubarb. By midnight, though, I was more than ready for bed, my head filled with music and the kind of atmosphere you only feel on the warm nights of August.

Sunday took the festival to the woods, where we sang under a big pine tree and set up an impromptu dance party on the rocks. The last concert took place among the heathers, where we sat sipping pine needle lemonade, listening to throat singing, and basking in the bright sunshine. I found a new favourite thing: the hurdy-gurdy, which has a sound both ancient and contemporary, harsh and gentle at the same time, with a shade of something else that I can’t quite explain.

Despite the long journey home that loomed ahead, we decided to travel just a bit further to meet the sea. The steady wind at the shore blew away some of the headache brought back from the sunshiny woods.

Halfway home, we stopped at a supermarket and found sweets for less than 5 euros a kilo, which made us considerably happier than it would have in a less tired state. (Seriously, almost shed some happy tears!) I can only agree with what my friend said on the day after the trip: it feels like having a hangover purely from living so much.

Thank you, Norpas – see you next year?

Sivukujan siivekkäät

perhoset5

Kuten edellisessä kirjoituksessa kerroin, taannoisella Tukholman-matkalla tuli poikettua vahingossa niin ihanalle kadulle (Köpmangatan nimeltään), ettei olisi paremmin voinut sattua. Paras elämys löytyi tyhjältä näyttävästä ja lukitusta liiketilasta, jonka ikkunaan oli pakko liimautua useammaksi toviksi. Ihmisten poissaollessa sen olivat nimittäin vallanneet perhoset.

perhoset6

perhoset1

Perhosinstallaation takana on taiteilija Barbara Bunke, jolla on myös oma paperikauppansa ihan kivenheiton päässä, samalla kadulla. Instagramista löytämäni video kertoo, että siivekkäitä on tilassa melkein 3000 ja ne ovat vaatineet neljän vuoden työn. Sydän sykähti – tuo on juuri sellainen hullu mutta ihana projekti, jollaiseen minäkin voisin kuvitella ryhtyväni.

Kauniita asioita silkan kauneuden vuoksi.

perhoset4

perhoset2

Voisin vannoa, että tuon oven takana on ihmemaa tai vähintään kaninkolo. Joko lähdetään?

As I wrote in my last post, we stumbled upon the sweetest little street in the Old Town of Stockholm – Köpmangatan, it was called. The best part of the street was a seemingly empty and locked space that held my attention for a fair bit of time. You see, in the absence of people, butterflies had taken over.

The artist behind the butterfly installation is Barbara Bunke, who also has her own paper shop just down the street. According to this video, the room houses almost 3000 paper butterflies in total, the cutting of which took four whole years.

My heart leapt at seeing the butterflies, and also at learning about all the work that’s gone into making them – that’s exactly the kind of wonderfully crazy project I could see myself falling for. Beauty just for the sake of it. Not to mention the door at the back of the room: there must be a wonderland behind it, or a rabbit hole at the very least. Shall we?

Adventure of a Lifetime

tukholma3

Tästä kesästä on sukeutunut vähän yllättävästikin reissujen kesä: ennen juhannusta piipahdin Turussa, juhannuksen jälkeen se oli vain välipysäkki matkalla kohti Tukholmaa. Tätä kirjoittaessani palaudun Kaustisen kansanmusiikkijuhlista. Voin nyt yhden kesän kokemuksella sanoa, että pelimannius on mukavaa. Olen kuullut musiikkia, jollaista en ole aiemmin kuullut, musiikkia jota en tiennyt olevan olemassakaan, ja paljon musiikkia jossa on jotain tuttua, mutta paljon uutta ja oivaltavaa. Kaustisen festivaalipuisto on ihana pieni kylä täynnä kesää ja kohtaamisia. Kaikkialla soi, ja se on ihan parasta.

Mutta palataan vielä hetkeksi Tukholmaan. Sielläkin soi, ja isosti soikin: reissun tärkeimpänä etappina oli Coldplayn keikka Friends Arenalla. Siinä sivussa tuli tutkittua myös kaupunkia, minä kun en ollut siellä koskaan ennen käynyt. Reissuun liittyi paljon etukäteishermoilun aiheita, sillä reitti areenalle oli hitusen epäselvä ja marraskuussa paniikissa hankitut istumapaikat olivat kaikki hajallaan pitkin sitä areenan korkeinta hattuhyllyä. Soppaan lisättäköön vielä se, etten ole ollenkaan mikään laivaihminen. Vielä lähtöaamuna pakkasin laukkujani epävarmuus takaraivossa kolkutellen ja odotin edes pienen innostuksen heräämistä.

Se innostus tuli sitten myöhemmin, ja reissu onnistui vastaamaan siihen täydellisesti. Jo laivalla auringonlaskun alla mansikoita syödessä tuli sellainen olo, ettei elämä olekaan yhtään hullumpaa.

tukholma9

tukholma2

Yölaiva saapui Tukholman satamaan puoli seitsemältä aamulla, kun päivä oli vasta käynnistymässä. Kävelimme satamasta keskustaan läpi vanhankaupungin, jossa vastaan tuli jotakuinkin kaksi ihmistä. Kaikessa rauhassa kuvasimme tyhjiä katuja, kauniita vanhoja taloja ja kekseliäitä näyteikkunoita, ja yritimme vetää matkalaukkuja mukulakivillä herättämättä ikkunoiden takana vielä nukkuvia ihmisiä.

Päivä on pitkä, kun sen aloittaa laivan herätyksellä kello 5.15 ja päättää kahdelta yöllä kömpiessään konsertin jälkiuupumuksessa hotellin vällyihin. Päiviä tulee elettyä siinä välissä oikeastaan useampi. Me ehdimme syödä kaikessa rauhassa aamiaista Espresso Housessa, hankkia junaliput ja viedä suurimmat pakaasit hotellille säilytykseen ennen kuin keskustan ovet aukesivat sunnuntaishoppailijoille. Istuimme vielä kotvan Sergels Torgin laidalla suihkulähteeseen tuijottamassa, ja siitä huolimatta olimme ystäväni kanssa yhdeltätoista ensimmäisinä Akademibokhandelnin ovilla. (Saavutus sekin.)

tukholma8

tukholma6

Hotelliin pääsi vasta iltapäivällä, joten aikaa oli kulutettavana yllin kyllin. Minä halusin Åhlensin Muji-osastolle kaivelemaan kynälaatikoita. Vanhakaupunkikin oli ehtinyt herätä, ja sen kaduilla väistelimme triathlonisteja, jotka juoksivat kymppiään mukulakivikaduilla. Erään nurkan takana astuimme ovista sisään ja löysimme itsemme Storkyrkanista. Tervehdimme Pyhää Yrjöä ja lohikäärmettä, viivähdimme hetken, tankkasimme vähän vettä ja lepuutimme jalkoja.

Stortorgetin laidalta poikkesimme sattumanvaraiselle kadulle (jälkikäteen tarkistin nimenkin: se oli Köpmangatan), joka osoittautui pienten taidepuotien ja kirppisten taivaaksi. Ostin hyväntekeväisyyskirppikseltä sata vuotta vanhoja valokuvia kymmenellä kruunulla kappale, enkä kuitenkaan lähtenyt raahaamaan kotiin sitä ihanaa kolmikerroksista Lundby-nukkekotia, jossa oli autotalli ja kauniit tapetit valmiina. Yhdessä puodissa ei ollutkaan puotia, vaan lukitun oven takana seinät täynnä paperiperhosia. Näky oli niin taianomainen, että siitä on tehtävä pian oma postaus.

tukholma5

Illan tullen suuntasimme junalle ja sillä kohti Solnaa ja Friends Arenaa – kuten 55 000 muuta. Alue nielaisi yllättävän hyvin sinne peräkanaa vaeltaneet ihmismassat, ja pääsimme areenalle sisälle jonottamatta lainkaan. Toinen tilanne oli niillä, joilla oli liput permannolle; olisi se tietysti ollut yhdenlainen kokemus sekin, intensiivisempi, riehakkaampi, ehkä intiimimpi. Istumapaikassakin oli kuitenkin omat hyvät puolensa: päivän oli saanut käyttää jonossa seisomisen sijaan kaupungin tutkimiseen, konsertin aikana saattoi istahtaa, kun alkoi huimata (niin korkeus, tanssiminen kuin epätodellinen olokin), koko areenan ja sen valonvälkkeen näki paraatipaikalta. Jokaisella yleisössä oli valoranneke, 55 000 pientä vilkkuvaa valoa, jotka vaihtoivat väriä ohjelmoijan tahdon mukaan, välkkyivät samaan tahtiin kuin sydämen sykkeenä tai eri tahtiin suurena valomerenä. (Katsopa vaikka tämä video.)

Kameraa en konserttiin ottanut mukaan, se ei kai olisi ollut luvallistakaan, ja puhelimellakin otetut kuvat jäivät aika vähiin. Se oli tietoinen päätös; olen kokenut niitäkin keikkoja, joilla on pakottava tarve saada kaikki talteen, eikä niitä kuvia tai etenkään videoita tule oikeastaan myöhemmin katseltua. Musiikki on tässä ja nyt, lempibändin soittajat siinä niin, melkein kosketusetäisyydellä – tai jos eivät ihan, niin ainakin samassa tilassa. Paras olla läsnä, kun se on kerran mahdollista.

tukholma4

tukholma1

Keikan jälkeen liityimme valtavaan ihmismereen, joka suuntasi takaisin Tukholman keskustaan. Väsymys painoi, mutta toisaalta ei painanut ollenkaan. Kumma tunne. Pikkusisko kömpi peiton alle uusi Coldplay-paita päällään, ilmoitti pitävänsä sitä yön ja seuraavan päivänkin. Minä kuukahdin parisängyn vasemmalle laidalle, sisko oikealle, ja aamulla heräsimme toisin päin – minä oikealta, sisko vasemmalta. Kummallakaan ei ole käsitystä siitä, kuinka olemme onnistuneet vaihtamaan paikkaa unissamme, kun kumpikaan ei muista nousseensa sängystä. Minä muistan kiskoneeni peittoa siskon alta, mutten sen enempää. Kertonee jotain unen syvyydestä, jonka pitkä päivä ja tanssiminen saivat aikaan.

tukholma7

Toisena Tukholma-päivänä suuntasin aamiaisen jälkeen hieman päänsärkyisenä (niin ikään Coldplay-paita päälläni) Mattonbutikeniin, jonka piti myydä Leuchtturmeja, täydellisiä bullet journal -vihkoja. En pettynyt: siellä niitä oli hyllyssä kaikissa sateenkaaren väreissä, blankoina, ruudullisina, viivoitettuina, pilkullisina. Halusin pilkkusivuisen; vaaleansininen pilkkuvihko oli loppu, mutta marjanpunainen lähti matkaani, samoin kuin jotain muuta pientä.

Päivällä ehdimme vielä Abba-museoon, jonne matkasimme vanhalla raitiovaunulla. Tuuli puhalsi vaunun läpi, kun se liikkui yllättävän ripeästi pitkin katuja – kolisi ja natisi, mutta määrätietoisesti eteni niin kuin ennenkin. Itse museo oli mahtava värien, valojen ja yliampuvien vaatteiden räjähdys kaikkine laulu- ja tanssimahdollisuuksineen. Oikea hyvän mielen keskus.

Toinen päivä oli hieman ensimmäistä lyhyempi: suuntasimme hiljalleen hotellille ja sieltä takaisin satamaan. Laiva lähti takaisin kohti Turkua, kun aurinko alkoi painua mailleen. Söimme puffetissa samoja alkuruokia kuin menomatkalla, vielä vähemmän pääruokia, vielä enemmän mansikoita. Keulapaikalla kuvasimme auringonlaskua, näytimme väsyneiltä, istuimme niin pitkään, että meille tultiin ilmoittamaan ravintolan sulkeutuvan, kun minulla oli vielä puoli kuppia teetä jäljellä. Maanantai-iltainen laiva oli melkein tyhjä: kun puolenyön jälkeen kävimme katselemassa taakse jäävää Tukholman saaristoa ja avomeren alkamista, oli tanssiravintolassa kymmenen matkustajaa, viisihenkinen bändi ja pari baarimikkoa tiskin takana. Käytävillä pelasi korttia muutama hytitön porukka. Kaikkialla oli hiljaista, mutta unet olivat yhtä katkonaiset kuin menomatkalla. Turkuun saapuessa silmät eivät olleet pysyä auki. Junamatka takaisin kotiin kului onnellisessa koomassa viikonloppua muistellen, tapahtumia sulatellen, laulut päässä soiden.

tukholma10

Turn your magic on
To me she’d say
Everything you want’s a dream away

This summer has, a bit unexpectedly, turned into one of travels: first I visited Turku, then headed in the same direction again on my way to Stockholm. Writing this, I’m recovering from the Kaustinen folk music festival, where I performed with a choir and listened to tons of good music – some that I’d never heard before, some that sounded familiar but with a nice twist, some that I never knew existed in the first place. There wasn’t a spot in the whole festival park where you wouldn’t hear someone sing or play.

The trip to Stockholm was planned around music, too: our main attraction was a Coldplay concert on the Friends Arena. As I’d never visited Stockholm before (quite an achievement for a Finn, let me tell you), it was also a good chance to explore the city. My initial feelings about the trip were mostly something between stressed out and terrified, as there were so many uncertainties about the concert – how to get there and back, for example, and our seats being scattered here and there, all away from each other. Add my mild fear for big boats, and it’s not that surprising I had to look hard for the excitement on the day we travelled. It did show up, though, and life wasn’t too bad that evening, as I ate strawberries and watched the sunset on the ferry.

A single Sunday can feel like several days, when your ferry arrives in the harbour at 6.30 am and you have a big concert in the evening to look forward to. We took a longish morning stroll to the city centre, pulling our suitcases on the cobblestones through the empty streets of the Old Town. As the area was later swarming with people, it was extraordinary to see it calm and quiet, and to be able to photograph the old houses and creative shop windows without anyone getting in the way. We managed to find a cafe that had opened at 8 am and had breakfast there; the rest of the shops opened their doors for the Sunday shoppers at 11 am, which to us felt like late afternoon.

The day was spent exploring and dodging triathlonists running through the Old Town. We accidentally found a lovely side street full of intriguing second hand shops and art boutiques (Köpmangatan it was, I checked later); I bought a set of 100-year-old portrait photos to add to my collection, and resisted the tempting call of a beautiful Lundby dollhouse, complete with a garage and pretty wallpapers. One of the shops wasn’t a shop after all, but an installation of hundreds of paper butterflies – the sight was so magical I’ll have to make a separate post of it soon.

Come evening, we were on our way to the arena, along with 55 000 others. Everything went quite smoothly, though, and we got inside without queuing a bit. Even though seeing the concert from the floor would definitely have been more intense, having a seat ticket meant we were able to see the city and arrive right before the concert began. I was also quite grateful for my seat every time I started to get a bit dizzy – from the heights, or dancing, or just a general feeling of unrealness. The view of the arena from up high was also amazing, thanks to the wristbands that lit up and shone in bright colours – see this video to get an idea of it. I only took a few pictures with my phone, as I’d much rather see a concert for myself than scroll through the pictures later. Better be fully there when you have the chance.

Needless to say, we all slept like a log that night. So much so that even though I went to sleep on the left side of the double bed and my sister on the right, we woke up the other way round – me on the right, sis on the left. No idea how that happened.

Our second day in Stockholm took us to ABBA The Museum, an explosion of colour, lights and exaggerating costumes. That, with all the singing and dancing opportunities, made for another happy day. Then it was time to head back to the hotel and eventually to the harbour, where our ferry left when the sun was slowly starting to set again. We had some more strawberries under the sunset and wandered around the surprisingly quiet boat – not many people on board on a Monday night, I guess. Despite the silence, I didn’t get much sleep, and the train journey back home from Turku went by in a happy sleepy haze, Coldplay playing in my head.

Tois pual jokke

turku8

Läksin Turkuun kultani kanssa. Juhannus häämötti jo ja toisella loman loppu, joten päätimme tehdä parin päivän minireissun ja tutkia kaupunkia, jossa kumpikaan ei ollut varsinaisesti käynyt pitkään aikaan. (Ruissia ei lasketa, koska se on Ruissi.) Aurinko lämmitti ihan kylliksi ja vesisadekin oli niin leppeää, ettei sateenvarjon unohtuminen haitannut.

Sen kummempaa matkasuunnitelmaa ei ollut, tiet olivat avoinna kulkea ja eksyä. Yleensä askel vei joen rantaan ja siitä johonkin suuntaan, iltakävelyllä ehkä hotellilta pois päin ja sitten takaisin, kunnes tuttu katu tuli taas vastaan. Avoimia suunnitelmia vastustivat vain aukioloajat: suomalainen kesäpäivä on niin pitkä, että kaikki sulkevat ovensa ihan kesken kaiken. (Lue: Gaggui jäi kokematta, mutta pitäähän jotain jättää seuraavaan kertaan!)

turku1

Ihan kotinurkilta, sinne rantaan päin kävellessä, löytyi hurmaava Pieni Kirjapuoti sekä Kahvila 7 pöytää. Puodin valikoima oli just eikä melkein minun makuuni: isoja klassikoita ja taskuun mahtuvia pokkareita, muistikirjoja ja postikortteja, pieniä askarteluhoukutuksia, iloista palvelua. Tuliaiset olivat tällä kertaa kepeitä: mukaan lähti muutama Joutomaan postikortti, joiden kollaasikuvitus kovasti miellytti silmää – ei ehkä mikään yllätys.

turku5

turku7

Reissun pääkohteeksi muodostui Turun linna, jonne toista houkutteli historia ja toista tarinat. (Onko niillä nyt lopulta niin suurta eroakaan?) Kummallakaan ei ollut edelliseltä käynniltään tarkkaa muistikuvaa kierroksen pituudesta, ja kun noin tunnin jälkeen järkeilimme nähneemme kaiken, meidät ohjattiinkin renessanssikierrokselle. Siltä palattuamme saimme neuvon jaksamisen mukaan jatkaa vielä esilinnaan. Melkein neljä tuntiahan linnassa lopulta vierähti; historiaa ja tarinoita kipattiin niskaan tosiaan koko rahan edestä.

turku6

turku3

Linnan historian keskeltä löytyi myös vasta auennut Outo luonto -näyttely, jossa ihminen ja eläin, tiede ja tarinat elivät rinnakkain. Sinne tänne matkan varrelle ripotelluista eläimistä ja taideteoksista tuli jollain tavalla taianomainen tuntuma. Erityisen vaikutuksen teki 1500-lukulainen kirja, joka esitteli kaikki tuolloin tunnetut eläimet – myös yksisarvisen ja merihirviön.

Minä innostuin arvattavasti kaikesta pienestä. Vanhojen lelujen näyttelystä löytyi nukkekoti, ja miniatyyrihovista kameraan tallentui kuvia yhtä paljon kuin koko muusta matkasta yhteensä. Linnan pienoismalleista löysin kaikki olennaisimmat asiat.

“Miten jotain tuollaista on osattu rakentaa keskiajalla?”
“Kato, kottikärryt!”

turku9

Jokiranta tarjosi hellettä ja aurinkoa, ihmisten hymyjä ja koirien hännänheilutuksia. Joen ylitse emme tällä kertaan menneet, linnan jälkeen prioriteettilistalla korkeimpana kun olivat ruoka ja päiväunet. Onneksi yhdelläkin puolella oli parin päivän reissulle reilusti nähtävää.

Myöhemmin viilenevässä kesäillassa kuului kyyhkysen kujerrus, jota Englannin-reissuillani olen kuunnellut haikein mielin. Koskaan ennen en ollut kuullut sitä Suomen kamaralla. Meillä päin pulut vain potpottavat.

Oli hyvä reissu. (Joo olikin. ♥)

So I went to Turku with my significant other. With the midsummer festivities and the end of his holidays in sight, we decided it was time for a two-day mini vacation in a city neither of has had explored in a while. Turku is the oldest city in Finland, located at the shore of the Archipelago Sea. It is the home of a castle that dates all the way back to the 1200s, and that was the main attraction we wanted to see – him being a great fan of history, me looking forward to all the stories from hundreds of years of life in a castle. (Is there really such a difference?)

We didn’t have a strict plan, we just enjoyed the sunshine and walked around, usually to the river that runs through Turku, and one way or the other from there. Even the occasional drop of rain was so gentle and warm that forgetting to take an umbrella wasn’t that big a deal. Walking around, we came across a tiny bookshop with a cafe in it (called 7 Tables, because that was pretty much it), and it completely stole my heart. Huge and heavy classics next to carry-in-your-pocket paperbacks, pretty postcards and notebooks, some crafty temptations, happy and smiley service.

We walked to the castle, and through it, which took the better part of the day, but was definitely worth it. It was years since either of us had been there, so we had no recollection of how long the tour would be. After an hour in the medieval section, when we thought we’d pretty much seen it all, we were suddenly directed to the renaissance part, and after that to the other side of the castle. We emerged almost four hours later, legs sore and heads filled with the very history and stories we’d been after.

In the midst of the history of the castle, there was a newly opened exhibition called Strange Nature, a fascinating take on the relationship of human and animal, science and folklore. We were most impressed by a huge book from the 1500s that had an illustrated description of every animal known to that date, including the unicorn and the sea monster.

No surprise, I also loved all the miniatures: the old dollhouse in the toy exhibition and the miniature court showing the life in the castle got my full attention, as well as the details in the models of how the building had changed throughout the centuries. (“Look! A wheelbarrow!”)

The riverside lane offered more than enough of sunshine on the way back. On an evening walk, I heard a soft cooing sound of a pigeon that I’d only ever heard in England, one of my favourite sounds.

It was a good trip. ♥

Toinen kierros

wbstudiotour17

Elokuussa 2013 katsoin taakseni Warner Bros. Studio Tourin ulko-ovilla ja vannoin pyhästi vielä palaavani. Kaksi vuotta myöhemmin olen täällä taas, kera kahden ystävän, joiden molempien sydämissä on paikka Harry Potterille.

Voisi olettaa, että toisella kierroksella nähtävää ei olisi ihan niin paljon kuin ensimmäisellä. Väärin: uusia osia on runsaasti, ja lisäksi jo nähtyjä katson nyt eri tavalla, vähän syvemmin. Voisi myös kuvitella, että jo kerran kaiken kokeneena osaisi varautua suurimpiin tunnekuohuihin ja hillitä itsensä, mutta ei – homma kääntyy päälaelleen. Koska tiedän mitä odottaa, kyynelehdin jo bussissa matkalla rautatieasemalta Leavesdeniin. Kun näen edessäni Tylypahkan suuren salin ovet, yllätän itseni ja säikäytän kaverit täysin hallitsemattomalla itkunaurulla. Voi kuulostaa ylireagoinnilta, tiedän, mutta on se Potter aika iso juttu. Elämänkokoinen.

wbstudiotour3

wbstudiotour1

wbstudiotour2

Kaksi vuotta sitten katselin pääasiassa suuria linjoja ja imin itseeni niin paljon taikuutta kuin ehdin. Nyt saatan keskittyä pikkiriikkisimpiin yksityiskohtiin: huurteisten mehupullojen kurpitsakorkkeihin, luudalla lentävään noitaan muotokuvan taustalla, keksilautaseen sohvannurkalla Rohkelikon oleskeluhuoneessa. Tällä kertaa ajattelen vielä enemmän kaikkea elokuvien eteen tehtyä työtä, jonka tulokset ovat Leavesdenissa esillä. Monet asiat näyttävät siltä kuin ne olisivat olleet aina olemassa tai syntyneet pelkästä taikuudesta, mutta kaiken takana on suunnaton määrä työtunteja. Katselen asioita käsityöläisen silmin ja mietin, millaista olisi ommella Lunalle mekkoja, leipoa valesuklaakakkuja tai maalata velhomuotokuvia.

wbstudiotour11

wbstudiotour10

wbstudiotour14

Minulla on tekijöiden joukossa omat lempparini: Miraphora Mina ja Eduardo Lima, graafiset suunnittelijat, joiden kynästä ovat lähtöisin kaikki sanomalehdet ja koulukirjat, karkkipaperit ja etiketit. Heidän työnsä on minun silmissäni silkkaa täydellisyyttä, ja vietän kotvan jos toisenkin heidän vitriininsä äärellä (vaikka kuljettu matka painaa jo jaloissa ja kahvila on enää viiden askeleen päässä). Sitten viime kerran vitriini on laajentunut ainakin kaksinkertaiseksi, joten katseltavaa riittää. Kuten muillakin elokuvanteon osa-alueilla, myös graafisessa suunnittelussa on tehty paljon työtä, joka ei välttämättä lopullisessa leikkauksessa näy; siitä huolimatta kaikki on suunniteltu millintarkasti ja taikamaailman tunnelmaa kunnioittaen. En voi kuin ihailla.

Kotiin tuon sarjan postikortteja, joissa on Tylypahkan koulukirjojen kansia. Nyt minulla on oma pieni pala MinaLiman taikuutta. ♥

wbstudiotour16

wbstudiotour4

Toinen elokuvanteon aspekti, joka kiehtoo minua aivan erityisesti, on oikeanlaisen rekvisiitan etsiminen. On hurjaa että kaikki esineet, joita ei ole varta vasten itse tehty, ovat ennen olleet ihan tavallisia, vailla sen suurempaa maagista merkitystä. Sitten joku (set decorator) on ne löytänyt ja nähnyt niissä sitä jotain – ja hups heijaa, yhtäkkiä ne ovatkin taikamaailmassa kuin kotonaan.

(Pistää ajattelemaan: ovatko ne sittenkään ihan tavallisia? Onhan näitä tapauksia ollut, jästien käsiin joutuneita purevia kattiloita ja kirottuja teepannuja…)

wbstudiotour7

wbstudiotour15

On se aika uskomatonta: miten kaikesta siitä, mikä on joskus ollut vain ajatus paperilla, onkin onnistuttu tekemään näin silminnähtävää ja totta. Suuren salin lattia tuntuu tutulta kävellä ja Weasleyn keittiöön voisi istahtaa aamiaiselle kuin punapäisen perheen kesävieras ikään. Kuljen Tylypahkan pikajunan käytävää, suljen silmät ja näen kaikki (muka) fiktiiviset ystäväni etsimässä vapaata vaunuosastoa, syömässä suklaasammakoita, kertomassa kesäkuulumisia. Tänne minä kuulun.

wbstudiotour13

Ystäväni Riikka sanoi joskus tuttavuutemme alkutaipaleella olevansa taikamaailmassa niin syvällä, että se vaikuttaa ihan kaikkeen. Minä tunnen samoin; en osaa kuvitella elämää ilman Potteria, sillä en tiedä, kuka silloin olisin. Ja että on olemassa paikka, jossa voi nähdä tuon maailman herätettynä eloon, melkein käsin kosketeltavana – se on ihan tarpeeksi saamaan pienen potteristin kyyneliin.

Milloin mennään uudestaan?

In August 2013, I solemnly swore that one day I would return to the WB Studio Tour in Leavesden. Two years later I’m back with two friends who, like me, have a special place in their hearts for Harry Potter. Even though it is my second visit, there is just as much to see as last time, if not more: I look at everything a bit closer, a bit deeper this time. And the emotions are running as high as ever. As I now know what to expect, I am teary before we even catch the first glimpse of the studio buildings. My reaction to seeing the doors of the Great Hall is quite hysterical and slightly scary, to be honest. But it’s basically my whole life right there, you know.

On this second round I think a lot more about all the work that’s been put to the things we see on the tour. They might look like they just magically popped into existence, but in reality, there’s a tremendous amount of hours of work behind it all. I look at Luna’s pretty dresses, the fake chocolate cakes, and the portraits of witches and wizards and wonder what it’s like to make stuff like that.

I’m especially interested in the work of the graphic designers Miraphora Mina and Eduardo Lima. In my eyes, all the newspapers and book covers, sweet wrappers and labels they’ve imagined are pure perfection. I bring home a set of postcards with the covers of Hogwarts textbooks on them – my own little piece of MinaLima magic. ♥ Another aspect of filmmaking that fascinates me is decorating the sets: how what seems like a perfectly normal object can, in the right surroundings, become truly magical. (But now I come to think about it – what if they aren’t normal? Think about all the biting kettles and cursed tea sets!)

All in all, it’s unbelievable how something that’s once been just words on paper has been transformed to visible, touchable, actual objects and places. The floor of the Great Hall feels familiar under my feet and in the Hogwarts Express, I can close my eyes and see all my (so-called) fictional friends looking for empty compartments, munching on Chocolate Frogs, and chatting about their holidays. This is where I belong.

My friend once said she’s so deep in the magical world, it affects everything she does. It’s the same for me: I honestly can’t imagine life without Harry Potter, as I have no idea who I’d be if that were the case. And to see it all turned into reality is quite enough to bring tears to the little Potterholic’s eyes.

When shall we go again?