Prahan sivukujat ovat aarteita täynnä

praha11

Vielä vihoviimeisinä elokuun päivinä teimme kesäreissun Prahaan. Matkaa oli suunniteltu kevättalven iltoina, pyöritelty Wieniä, Amsterdamia ja Kööpenhaminaa, mutta Prahaan me viimein päädyimme. Eikä kesäkään ollut vielä kadonnut, sillä saimme nauttia 30 helleasteesta joka päivä.

Praha oli meille molemmille vieras kaupunki. Lähdimme matkaan vailla kovin tarkkaa suunnitelmaa ja löimme päivän sisällön lukkoon aina aamulla. Nähtävää olisi totta kai ollut paljon enemmän kuin vajaan viiden päivän tarpeiksi. Kaupunkiin tutustumista helpotti suuresti se, kuinka joukkoliikenne toimi kuin rasvattu eikä käynyt kukkarolle: vuorokauden lipun kaikkiin liikennevälineisiin sai reilulla neljällä eurolla. Huristelimme surutta ratikalla paikasta toiseen aina, kun jalat väsyivät tai meno kävi liian helteiseksi.

praha4

praha3

praha2

Prahassa jo kadulla kävely oli elämys, jos uskalsi nostaa katseensa mukulakivistä: rakennusten seinien koristemaalaukset, reliefit ja patsaat pysäyttivät meidät tasaisin väliajoin. En lakannut ihmettelemästä, että niissä vanhoissa taloissa todella asutaan ja työskennellään.

Reissun alkupuolella poikkesimme Klementinumiin, joka on jesuiittojen perustama rakennuskompleksi vanhassakaupungissa. Opastettu kierros vei kierreportaita pitkin aina vain ylemmäs ja ylemmäs, astronomiseen torniin saakka, josta avautui näkymä yli kaupungin. Klementinumin barokkityylistä kirjastoa on tituleerattu maailman kauneimmaksi, eikä suotta – minulta se oli viedä jalat alta. Kuvata kirjastossa ei valitettavasti saanut.

Museoiden ystävälle Praha tarjoaa kansallismuseon lisäksi lukuisia pieniä kohteita Alfons Mucha -museosta Lego-museoon. Meidän reitillemme sattuivat Franz Kafka -museo, Apple-museo ja alkemiamuseo (jota suosittelemme kuitenkin lähinnä lasten kanssa matkustaville). Tiedonjanoinen saa siis haluamansa; kansallismuseon jälkeen totesimme, että jano oli ehtinyt muuttua ähkyksi.

Prahan linnan alueella teimme iltakävelyn, mikä osoittautui hyväksi ratkaisuksi: saimme kävellä kaikessa rauhassa, ja päivän kuumuus oli vaihtunut lempeäksi lämmöksi. Emme kaivanneet nyt pääsyä linnan eri kohteisiin, vaan tunnelmointi riitti. Pyhän Vituksen katedraali oli järisyttävä iltavalaistuksessa.

praha5

praha7

praha8

praha9

Meidän matkamme paras ravintolakokemus löytyi vegaaniravintolasta, jonka nimi oli mielikuvituksettomasti mutta informatiivisesti Vegan’s. Ravintola löytyi pitkien portaiden päästä suloisesta ullakkohuoneistosta. Minä söin valtavan guacamolella täytetyn uunibataatin, joka oli parasta, mitä olen aikoihin maistanut. Seuralaisen vegaaninen gulassi ylitti niin ikään kaikki odotukset. Ravintolan terassipaikat olivat varattuja, mutta nautimme hyvillä mielin ilmastoiduista sisätiloista – vaikka terassi olisikin kieltämättä ollut hauska kokea (ks. kuva alla).

Viimeisenä päivänä, kun kulutimme aikaa ennen lentokentälle lähtöä, etsimme vielä yhden sopen, josta olimme netistä lukeneet hyvää. The Rainbow’s End -kahvilan sisäänkäynti on melkein Kaarlensillan kupeessa, pahimman turistikadun varrella, mutta itse kahvila osoittautui hiljaiseksi hengähdyspaikaksi. Ihana sisäpiha tuntui viileältä viidakolta.

praha6

praha1

praha10

Ei käy kiistäminen, että Praha on suosittu turistikohde. Kaarlensilta, vanhankaupungin aukio ja muut matkailijoiden pääpaikat olivat näin eurooppalaiseen loma-aikaan pullollaan ihmisiä. Suurimmista turistivirroista ei tarvinnut kuitenkaan poiketa kuin kujan verran sivuun, ja jo sai kävellä vapaasti, istahtaa puolityhjään ravintolaan ja pysähtyä kuvaamaan kaikessa rauhassa. Matkamuistomyymälöiden takana on paljon kätkettyjä helmiä, joista monet varmasti sivuutimme.

Viimeisenä päivänä kävimme kuitenkin katsastamassa, kuinka se kuuluisa astronominen kello löi puolenpäivän. Apostolit kiersivät kehänsä ja pikkuinen luuranko veti kellonnarusta. Jotain maagista siinä oli.

Kiitos seuralaiselle kanssaseikkailusta. ♥

On the last days of August, we made our last summer trip to visit Prague. We were both new to the city and only scratched the surface on our five-day stay, but it was lovely all the same. The summer clearly hadn’t left yet – we had 30 degrees every day. With little knowledge of the city and the sun beating down upon us, we happily made use of the excellent public transport to get around. A day ticket to all vehicles costs you about four euros, so it wasn’t a tough decision to make.

We liked to make a plan for each day in the morning before leaving for town. Just walking the streets was an experience, if you only dared to lift your eyes from the cobblestones: the architecture, with all the ornaments, statues, and reliefs on the walls was marvellous.

During the first days of our trip, we visited Klementinum, the Jesuit-founded building complex in the Old Town. The guided tour took us high up the stairs, all the way to the astronomical tower, that had a gorgeous view of the city. The baroque library of Klementinum has been called the most beautiful one in the world, and for a very good reason.

Prague has no shortage of museums. We explored the Franz Kafka museum, the Apple museum, and Museum of Alchemists and Magicians (recommended for those travelling with children). After adding the National Museum to the list, we had to admit our brains could no longer take in more information.

We made the decision of not purchasing tickets to the different destinations in Prague castle, but instead did an evening walk around the area at dusk. With almost no other tourists in sight, the weather a tiny bit cooler, and St. Vitus Cathedral glowing in the dark, we had to admit it was a good one.

As for culinary adventures, the best meal we had was in a vegan restaurant (very imaginatively) called Vegan’s. We enjoyed roasted sweet potato with guacamole and vegan goulash in the cute attic room of the restaurant. (See if you can spot their balcony in one of the photos!) On our last day there, we found another gem right by the Charles Bridge, but hidden in a tiny courtyard – The Rainbow’s End Café and Art Garden. It was a beautiful quiet and cool haven.

There’s no denying Prague is a popular city filled with tourists, at least at this time of the year. However, peace and quiet is never far away: by just slightly veering off the busiest streets, you’ll find you can explore at your own pace, stop to take photos, and find a seat in a half-empty restaurant. There are hidden treasures around every corner.

We did go see the famous Astronomical Clock, though, on our last day, as it struck noon. The apostles did their rounds and a little skeleton sounded the bell. I did feel like there was a certain kind of magic to it.

(Thank you to my travel companion for adventuring with me. ♥)

Advertisements

Elämää kesäkuplissa

kesakupla3

Tätä kesää voisi kuvailla ryppääksi erilaisia kuplia, joista jokaisessa on omat ilonaiheensa. Kuplissa on helppo keskittyä siihen, mitä käsillä kulloinkin on ja unohtaa muu.

Ensimmäinen kesäkupla oli Sodankylä, joka oli niin fyysisesti kuin tunnelmaltaankin niin kaukana arkitodellisuudesta, etteivät joutavat kiireet ja tehtävälistat juuri pyörineet mielessä. Toinen kupla, jokakesäinen matka Kaustisen kansanmusiikkifestivaaleille, katkaisi heinäkuun sopivasti keskeltä. Ennen lähtöä mietin vielä, miten jaksaisin kaikki kuorokeikat, ihmispaljouden, festivaalihumun ja lattiamajoituksen, kun en ollut vieläkään saanut karistettua kannoiltani kevään aikana kasautunutta stressiä. Kävi kuitenkin niin kuin aina ennenkin: kun astuin festarialueelle, stressiviitta putosi harteilta, katosi sen siliän tien eikä ole sen koommin palannut.

kesakupla1

kesakupla7

kesakupla4

Kansanmusiikkifestivaaleilla soi kaikkialla, ja ihmisten kesken vallitsee rauhoittava yhteenkuuluvuuden tunne, joka hymyilyttää ja tekee olon turvalliseksi. Pelimanniruoka on hyvää ja sillä jaksaa paljon paremmin kuin keskivertofestarien makkaraperunoilla. Tänä vuonna lämmöstä ei ollut puutetta, ja ensi kertaa käväisin uimassa Perhonjoessa – kolme kertaa. Joenmutkassa vesi oli kuin linnunmaitoa. Sade käväisi kerran, mutta pisarat iholla vain virkistivät. Unet olivat paremmat kuin liikuntasalissa koskaan, kun salin jakoikin yllättäen vain kourallinen omia kuorokavereita. Koko viikonlopun pään päällä leijui sellainen kevyt hyvän tuulen ja tyytyväisyyden poutapilvi, joka kasvoi jokaisesta mansikasta, jokiuinnista ja kauniista sävelestä. Oli hyvä olla.

kesakupla2

kesakupla8

kesakupla5

Kolmas kuplani on lapsuudenkoti, jonne Kaustisen jälkeen pakenin hellettä, joka teetti omaan asuntooni trooppiset olosuhteet. Kotona lämpö on lempeämpää, kun järveltä tuulee ja uimaan pääsee aina halutessaan. Olemme siskoni kanssa viettäneet tuntikausia vedessä, omassa elementissämme, tehneet kuperkeikkoja pinnan alla ja metsästäneet parhaita aaltoja. Takapihalla kanat kuopsuttelevat kaikessa rauhassa, niiden katselu käy meditaatiosta. Iltaisin olemme tehneet miniristeilyitä vasta hankitulla puuveneellä. Kun veneen katolla istuu nokka kohti menosuuntaa, ilma tuoksuu makealta ja kaikki on hyvin. Takana taas voi katsella aaltojen nousemista ja vajoamista, vaahtopäitä niiden harjoilla. Auringonlaskun aikaan toisella puolen venettä loistaa häikäisevä oranssi hohde, toisella kuu jo näkyy vaaleanvioletilla taivaalla harsopilvien läpi.

kesakupla9

kesakupla6

kesakupla10

Kotona stressi on hellittänyt vihdoin kokonaan. Nukun viimein paremmin, en mukaheräile tekemään kummallisia, mutta puoliunessa äärimmäisen tärkeiltä tuntuvia asioita. Olen antanut periksi sille, että vaikka en ole aivan aikataulussa gradun kanssa, olen tarvinnut nämä päivät pään palauttamiseen raiteilleen. En halua lähteä syksyyn tyhjin akuin.

Gradusta puheen ollen, seuraava kupla on jo tiedossa: lähden maanantaina graduretriittiin, jossa saan viiden päivän ajan keskittyä pelkästään kirjoittamiseen. Luvassa lienee kyllä myös ainakin uimista ja hyvää ruokaa – ja mikä parasta, aikatauluun merkittyjä pakollisia lepohetkiä. Puhelimen saa halutessaan parkkiin koko päiväksi ja jokaisella on oma huone, johon vetäytyä tutkimuksensa kanssa. Tuosta kuplasta noustuani edessä on sitten serkkuaikaa mummilassa.

Aion jatkaa tätä ihanaa kuplimista kesän loppuun asti.

This summer feels like a succession of one happy bubble after another – each with their own reasons to feel happy. While in a bubble, it’s easy to concentrate on whatever is at hand and forget about everything else.

The first bubble was Midnight Sun Film Festival in Sodankylä, Lapland; a place so distant – both physically and by its atmosphere – from my everyday life, that any worries or to-dos were easy to leave behind. After that came the annual trip to Kaustinen Folk Music Festival, a happy bubble like no other. At first, the thought of several choir gigs, festival crowds, and sleeping on a school gym floor caused my stressed-out mind some anxiety, but Kaustinen worked its magic again: I dropped all the stress off my shoulders at the entrance and didn’t pick it up again. Turns out I needed a little getaway to be able to do that.

The music never stops at Kaustinen, and there’s a special sort of togetherness in the air that instantly lifts the corners of your mouth and calms your mind. The food is way better than your average festival nosh and keeps you going through the whole day. This year, we had no shortage of sunshine and warmth, and for the first time ever, I took a dip in the pleasantly warm waters of the nearby river – three times. Light summer rain visited once, but it only felt refreshing on the skin. I slept better than I’d ever slept on a gym floor, with only a few choir friends sharing the hall. All in all, it was a weekend of feeling fine, and the good mood grew with every strawberry eaten, every swim taken, and every piece of music listened to.

After Kaustinen I escaped straight to the third bubble, my childhood home, when the heat turned my flat into a tropical destination. At home, the heat is more a gentle sort of warm when the wind blows from the lake and you can dip in whenever you like. I’ve spent hours in the water with my sister, both of us in our element, doing somersaults under the surface and catching the biggest waves. Meditation is seen to by our four chickens, whose funny ways and doings easily have us captivated for hours at a time. To ease the heat, we’ve done mini evening cruises on the newly-bought wooden boat. On the front deck, the air is sweet-scented and easy to breathe in. At the back, you can watch the waves rising and falling and re-emerging. When the sun goes down at 10 pm, the sky on one side is coloured a dazzling bright orange, while on the other, a shy moon peeks out from the soft clouds on their light purple background.

At home, the last signs of stress have been blown away. I’m finally sleeping better, not half waking up in the middle of the night to do something incomprehensible but, at that moment, immensely important. I’m resigned to the fact that while I may not be entirely on schedule with my thesis, I’ve needed these days to reset my brain. I won’t be returning to the day-to-day order in September with an already-dead battery.

Speaking of the thesis, the next bubble is already in sight: on Monday, I’m leaving for a thesis retreat, a five day opportunity to focus on writing and writing only. I’m guessing there will also be some swimming and good food, not to mention the compulsory moments of rest. Phones can be handed in for safekeeping, and everyone has their own room to retire to with their research. After the week, there will be some cousin time at our grandparents’ place.

I’m going to keep up this beautiful bubbling until the end of the summer.

Asioita, joita tapahtuu kun uskaltaa

sodankyl5

Kolmisen vuotta sitten istuin kahvilassa kahden ystäväni kanssa ja jännitin. Olin menossa koelauluihin, vaikka juuri köhitty syysflunssa vielä kutitteli kurkussa. Olin pohtinut kuoroon lähtemistä koko opiskeluaikani, ja nyt tuntui oikealta hetkeltä, vaikka samalla kauhistutti asettaa itsensä alttiiksi arvostelulle, epäonnistumiselle ja kaikenlaisille noloille skenaarioille. Onneksi flunssaan voi aina vähän vedota, ajattelin, kun kävelin koelaulupaikalle. Käytävällä istui useampi kokelas, liityin seuraan ja aloin täyttää henkilötietolappua. “Unohda flunssa ja jännittäminen, astu sisään hyvällä ja rennolla mielellä!” sanoi lappu. Se siitä tekosyystä sitten, mietin, ja päätin vain antaa mennä. Ihan kivastihan se meni, mutta olin aika varma, että karsiutuisin joukosta.

Illalla tuli puhelu. En ollut karsiutunut, olin sisällä.

sodankyl4

sodankyl7

sodankyl2

Yhdessä kuoron kanssa olen noussut lavoille isojen yleisöjen eteen, ollut mukana ihmisten pienissä suurissa juhlahetkissä ja jos jonkinlaisissa kissanristiäisissä, merkannut kalenteriin pienen kiertueen verran reissuja, kuluttanut bussin penkkejä kilometrikaupalla. Olen etsinyt paikkani kuoromuodosta joka keskiviikko ja kotona hakenut vuoroin klassista äänenmuodostusta, vuoroin terävää kansanmusasoundia niin, että portille asti kuuluu. Olen nukkunut hotellihuoneissa ja vähän enemmän koulujen lattioilla, kerryttänyt alati kasvavaa artisti-, pelimanni- ja osallistujapassien kokoelmaa.  Olen laulanut joululauluja valtakunnan radiossa. Olen lähtenyt Italiaan asti, seissyt sydän tykyttäen jonossa ennen kilpailuvetoa, yhdessä muiden kanssa lopulta juossut sinne lavalle vastaanottamaan pääpalkintoa. Olen oppinut olemaan läsnä yleisön edessä ja katsomaan jokaista kuulijaa erikseen silmiin. Olen huomannut, ettei esiintyminen yllättäen kauhistuta vaan tuo vatsanpohjaan ylpeyden meistä ja tehdystä työstä sekä valtavan ilon yhteenkuuluvuudesta.

Nyt viimeisimpänä löysin itseni laulamasta kohti Sodankylän elokuvajuhlien ison teltan kimmeltävää kattoa. Se jos mikä tuntui sydämessä asti.

sodankyl6

sodankyl1

sodankyl9

Kaiken sen lisäksi, mikä näkyy ulospäin ja yleisöön, olen saanut arkeeni ihan uuden ulottuvuuden, josta olisin jäänyt paitsi, jos en olisi tuona alkusyksyisenä tiistaina uskaltautunut koelauluihin. Siihen kuuluu valtavasti pieniä hetkiä, joihin ei aina tajua edes kiinnittää huomiota, mutta joista rakentuu se moniulotteinen kuoroelämä, joka tällä hetkellä on aika iso osa elämää kokonaisuudessaan.

Olen ihmetellyt maailman kauneutta niin valkoisten kivien peittämällä Gardajärven rannalla kuin laiturilla keskellä Sodankylän metsiä. Olen pyytänyt viikonlopputreenien jälkeen kavereita kylään, ja teen kanssa on korkattu yllätysmutakakku ja puhuttu tärkeistä asioista. Olen kuljettanut kotiin hellästi talouspaperiin kääräistyn, kuoroystävältä saadun rönsyliljan pistokkaan. Olen väsyneen hiljaisuuden vallitessa lusikoinut puuroa Kaustisen pelimanniaamiaisella ennen kotiinlähtöä. Olen kirjoittanut kirjekuoriin osoitteen toisensa jälkeen ja sujauttanut niihin uunituoreet levyt. Olen järjestänyt yhteiset synttärit vastalöydetyn sielunsiskon kanssa. Olen syönyt sipsejä Omenahotellin lattialla auringon laskiessa Vaasan kattojen taakse. Olen rakastunut. Olen tehnyt väsyneen kiertoajelun merta katsomaan ja kotimatkalla iloinnut suunnattomasti irtokarkeista alle viisi euroa kilo. Olen tutustunut uudelleen ja paremmin ihmisiin, jotka olen joskus tuntenut. Olen seissyt bussipysäkillä laukkujen kanssa kello kuusi aamulla ja tuntenut tutun matkakutkutuksen. Olen huokaissut helpotuksesta pudottaessani laukut jälleen kodin lattialle ja sulkiessani ulko-oven perässäni.

Tässä kohtaa on enää vaikeaa kuvitella elämää ilman kaikkia noita hetkiä.

Tämän vaan sanon: kun tarjoutuu mahdollisuus, nappaa siitä kiinni. Uskalla. Koskaan ei voi tietää, mihin uusi polku johtaa.

sodankyl8

Three or so years ago, I sat in a café with two friends and felt nervous. I’d soon be off to sing in an audition, even though a recent autumn cold still tickled in my throat. I had been thinking of joining a choir for as long as I’d been in the uni, and now the timing finally felt right – or as right as it ever would, given that I was pretty frightened of all the humiliating scenarios that would surely follow. Lucky I can say my throat’s still a bit sore, I though while walking to the audition. There were people waiting in line already, and I sat down and began filling in a paper with my personal details. “Forget about your nerves and that cold you have – just come in relaxed and feeling good!” it said in bold letters. There goes my excuse, I thought, and decided to just go for it. It went well enough, but I was pretty sure I wouldn’t make it to the choir.

They called in the evening. I’d made it, I was in.

Together with the choir I’ve since stood on stages in front of huge audiences and attended all sorts of celebrations and events, big and small; I’ve marked my calendar with a tour’s worth of gigs and trips and spent quite enough hours on the road. I’ve found my spot in the choir formation every Wednesday and practised both my classical voice and a sharp folk sound at home so loud you could probably hear it right to the garden gate. I’ve spent nights in hotels and more on classroom floors and gathered a nice collection of participant and artist passes. I’ve sang Christmas songs on national radio. I’ve flown all the way to Italy, stood in line with my heart pounding in my chest before a competition performance, and finally run to the stage with others to receive the grand prize. I’ve learned to be present on stage and to look into the eye of every person in the audience. I’ve noticed I’m no longer terrified of performing but feel proud of all of us and the work we’ve done – and hugely happy for being a part of this.

Last week, I found myself singing under the glittering ceiling of the big tent at Midnight Sun Film Festival in Sodankylä, Lapland. What a feeling.

In addition to everything that shows to the audiences and followers, there are heaps of tiny moments that almost fly past unnoticed but that, together, make the choir life. My everyday life has got a whole new layer to it that I would have completely missed, had I not dared myself to go to that audition on a Tuesday in September three years ago.

I’ve marveled at the beauty of this world both on a white-pebbled beach by Lake Garda and in the middle of the forests of Lapland. After weekend practice, I’ve asked friends over for tea, someone’s brought mudcake and we’ve talked of all sorts of important things. I’ve carried home a spider plant cutting, gently wrapped in a paper towel, given by a choir friend. I’ve sleepily eaten porridge in silence at a folk music festival breakfast before leaving for home. I’ve written an address after address on envelopes and slipped in fresh-from-the-print CD’s. I’ve arranged a shared birthday party with a newly-found soul sister. I’ve munched on crisps on the floor of a budget hotel while the sun sets behind the window. I’ve fallen in love. I’ve made a tired detour to see the sea and felt unbelievably happy when finding sweets at less than five euros a kilo on the way home. I’ve got to know people I once knew, but better this time. I’ve stood on the bus stop at 6 am with several bags, feeling the familiar tickle of travel excitement in my stomach. I’ve let out a sigh of relief when dropping my bags on the floor of my home again and closing the door behind me.

By now, it’s hard to imagine life without all these moments.

All I’m saying is this: when there’s a chance, take it. Dare to do so. You never know where that new path will take you. 

Aurinko iholla, laulu huulilla

riva1

On niin ylitsepääsemättömän marraskuinen viikonloppu, että on parasta suosiolla palata Riva del Gardan muistoihin, aurinkoon ja lämpöön. Kuten edellisessä postauksessa kerroin, olin kuukausi sitten kuoron kanssa kansainvälisissä kuorokilpailuissa Italiassa, ja tuntuu, että pieni henkäys Gardajärven kesäistä lämpöä tuli mukana kotiin asti. Hyvä niin, sillä nyt sitä tarvitaan.

riva3

Olen reissaajana sitä lajia, joka vierastaa kiirettä ja nähtävyydeltä toiselle juoksemista. Mieluummin koluaisin outoja pikkukauppoja söpöillä sivukujilla ja söisin jäätelöä, kun tulee kioski vastaan. Kisamatkalla vapaa-aikaa oli tietysti rajallisesti, ja etukäteen mietin, iskisikö kiireen tuntu ja jäisikö uusi ja jännä ympäristö kokematta. Voin kertoa, että kävikin päinvastaisesti.

Kun aikaa ei ollut ylettömästi, ei sen suurempia suunnitelmia kannattanut tehdä. Siksi oli ihmeellisen helppo elää hetkessä: valita ruokapaikaksi nurkan takaa paljastunut kivannäköinen ravintola, käyttää pieni vapaahetki rannalla kävelyyn. Minulle jäi tästä reissusta enemmän muistikuvia kuin lomamatkoista keskimäärin, minkä uskon johtuneen siitä, etten ollut kuvitellut matkaani etukäteen, vaan se sai rauhassa muotoutua juuri sellaiseksi kuin muotoutui. Matkamuistojakaan en ehtinyt juuri shoppailla, mutta se ei haitannut. Muistot ovat enemmän sitä aineetonta sorttia.

riva10m

riva11

riva4

Olin äärettömän iloinen siitä, että matkustimme pieneen kaupunkiin ja vielä pahimman turistisesongin ulkopuolella. Ei tarvittu montaakaan päivää, kun paikka alkoi hahmottua ja kiintopisteet – hotelli, naapurin Lidl, kuorokilpailun pääpaikkana toiminut kirkko – löytyä päänsisäiseltä kartalta. Ei tullut lainkaan sellainen olo, että olisi tarvinnut pelätä  edes taskuvarkaita, kun kadut olivat väljiä kulkea ja ilmapiiri turvallinen. Aurinko helli, vaikka oli lokakuu.

Ja se järvi – se oli jotain ihan muuta kuin oma kotijärvi, mutta veden läsnäolo rauhoitti. Tuntui tutulta, vaikka oli vieraassa paikassa. Ja olihan se nyt tavattoman kaunis.

riva2

Riva del Gardassa vuoret ovat joka puolella. Ne näkyvät joka kadun päässä ja kattojen yllä. Ne auttavat suunnistamisessa, kun oppii vähän tuntemaan niiden muotoja, ja niiden juurella on pieni ja turvallinen olo. Kun oman arkielämän suurimmat vuoret ovat keskisuomalaisen lähiluonnon nyppylöitä, huimaavat tällaiset kivilohkareet päätä. Siitä huolimatta vuorista tuli muutamassa päivässä jotenkin kummallisen rakkaita – niistä ilahtui joka aamu, kun avasi oven parvekkeelle ja ne olivat heti siinä nenän edessä.

Osa meistä kiipesi rinnettä ylöskin, pienelle kappelille ja näköalatasanteelle. Kappelin voi erottaa tämän postauksen toisesta kuvasta, kun katsoo tarkkaan. Itse jäin vähän flunssaisena ihan vaan maan tasalle, mutta kuvat korkeuksista olivat melkoisia.

riva5

riva9

riva8

Oman ihanan mausteensa reissuun toi tietysti matkaseura: kolmekymmentä ystävää, joista kenen tahansa kanssa saattoi istahtaa pizzalle tai gelatolle. Jos yksi ajanviete ei huvittanut, aina löytyi joku, joka halusi myös etsiä jotain muuta tekemistä. Aina jollain oli idea siitä, miten käyttää pari vapaata tuntia. Sitä pystyi lyöttäytymään isoon nauravaan porukkaan tai lähtemään omille teilleen, jos siltä tuntui.

Hassua ajatella, että vielä jokunen vuosi sitten en tuntenut näitä ihmisiä, joiden kanssa koen ja jaan nyt tällaisia asioita.

riva6

riva7

Viimeisinä päivinä virtasivat itse kullakin kyyneleet milloin onnesta, milloin aivan älyttömästä väsymyksestä. Kotimatkalla oli epätodellinen olo, mutta myös raukean tyytyväinen: monen kuukauden harjoittelu oli tuonut kansainvälisen kuorokilpailun voiton, homma oli hoidettu, nyt voisi hetkeksi hellittää ja nauttia vaan. Ennen kaikkea tuntui onnelliselta.

Ja Gardajärvi, sinun rannoillesi minä vielä joskus palaan.

It’s unavoidably November, a perfect time to return to the warmth of Italy, if only in pictures and memories. A month ago, our choir made a trip to Riva del Garda to take part in an international choir competition. I feel like a bit of that summer-like sunshine travelled back north with us – and just as well, as it’s very much needed right now.

Before the trip, I worried a bit about whether the tight schedule of the competition would mean no time to explore the city. I’m one of those people who don’t like to make strict plans or do a sightseeing marathon, but would much rather pop into tiny weird shops and have an impromptu ice cream when I feel like it. So would this sort of trip feel hurried? Would I have time to stop and take in the feel of this place that is completely new to me?

My worries were proven entirely wrong. With no excess time, there was no point in making any particular plans – so living in the moment came naturally. We took walks by Lake Garda to pass the time and had lunch in any nice-looking restaurants we stumbled upon. I have more memories of this trip than of an average holiday, and I think that’s because I didn’t imagine my time there beforehand, but let it unfold at its own pace. There wasn’t much time for shopping souvenirs, either, but I didn’t mind. I don’t feel like I need any items to remember it all.

The fact that we stayed in a small town instead of a big city made me very happy indeed, and it wasn’t even the craziest tourist season. It didn’t take long before a map of the place started forming in my mind, with the familiar locations – out hotel, the Lidl next door, the church where most of the competition took place – pinned on it. The town felt very safe, its streets friendly. And the sun was there every day, despite it being October.

And the lake – oh the beautiful lake. It was nothing like the one at home, but the presence of water instantly made me feel calm.

In Riva del Garda, the mountains are everywhere: they’re at the end of every street, above every rooftop. They help you navigate the town when you start to recognise their shapes a little. They make you dizzy just from looking, but at the same time, they create a safe space between them. They became strangely familiar and dear in just a few days; opening the balcony door felt so good every morning with them greeting you first thing.

Some of us even took the hike to a little chapel and a vantage point high on the side of a mountain. If you look closely, you can spot the chapel in the second picture of this post. I didn’t dare risk the walk, feeling a little cold coming on, but the photos from up there were pretty magnificent.

The cherry on top were, of course, the people I travelled with: thirty friends, with any of whom you could sit down for a pizza or gelato. There was always someone to hang out with, always someone who had a great idea for the next free hours. You could join a big group of people laughing and having fun together, or go your own way, should that feel better. To think that a few years ago, I knew none of the people I now share experiences like this, is just weird. And amazing.

The last couple of days brought tears of joy and extreme exhaustion on many a face. The feeling on the way back home was unreal, but also drowsily content: after months of rehearsing, we’d won an international choir competition, the work was done, it was time to rest for a bit. Most of all, I felt happy.

And dear Lake Garda – I’ll return to your shores one day.

Gardajärven rannalla

lakegarda7

lakegarda1

lakegarda8

lakegarda2

lakegarda4

lakegarda6

lakegarda5

lakegarda10

lakegarda11

Oli perjantaipäivä, joka oli oikeastaan vain suoraa jatkoa torstaille. Yöllinen bussimatka pääkaupunkiin, aamulento Milanoon, muutaman tunnin ajo Gardajärven rannalle. Ja mikä ranta se olikaan, ja mikä järvi – se otti meidät pastellisen sumuiseen syleilyynsä kuin olisi tiennyt, että pehmeä vastaanotto on nyt se, mitä tarvitaan. Sileillä valkoisilla kivillä oli hyvä levähtää, viileässä vedessä hyvä pestä reissuvarpaat.

Oli niin äärettömän onnellista vain istua siinä, katsella sumua, kuulla kuinka ystäviä tulee ja menee, kuinka osa istahtaa hetkeksi viereen, osa jatkaa matkaansa pitkin järvenrantaa. Olin reissussa yli kolmenkymmenen tärkeän ihmisen kanssa, ihan ensimmäisellä kuorokisamatkallani koskaan. Ei ollut odotuksia, koska ei ollut käsitystä tällaisten matkojen kulusta. Päätin ottaa ilolla vastaan sen, mitä tulee – ja tänä iltana tuli maailman pehmeintä valoa ja usvainen ranta. Tämä hyvä.

Lupaan, että matkasta kuullaan täällä blogissa vielä lisää lähiaikoina. Voin spoilata sen verran, että ilon kautta reissaaminen onnistui oikein mukavasti. Senkin voin kertoa, että voitettiin kisa.

That Friday was basically just an extended Thursday. We’d taken a night bus to the capital, then a morning flight to Milan, and driven a few more hours to get to the shore of Lake Garda. And what a shore it was – and what a lake. I took us to its pastel-coloured, misty embrace like it knew that a soft welcome was what we needed after the journey. The smooth white pebbles called us to take a seat, the cool water gave a chance to wash those travelling toes.

It was nothing short of perfectly happy to sit there, watching the fog, and hear friends come and go – some would sit down beside you, some continue onwards along the shore. I was travelling with more than thirty people that are dear to me: it was my first ever trip to a choir competition. I had no expectations, no clue as to how these trips usually went. I decided to welcome with joy whatever was waiting behind each corner – and tonight, it was a pebble beach filled with mist and the softest light.

I promise there’ll be more stories and pictures from the trip soon enough. I’ll share just one spoiler: travelling with joy was a huge success. Oh, and another thing: we won the competition.

Festival Norpas eli seikkailu saaristossa

norpas1

Olen sanonut tälle kesälle heipat jo useampaan kertaan, mutta aina se vain tulee takaisin. Viime viikonloppuna se saapui Festival Norpaksen muodossa, soi monella tapaa ja näytti kaikki mahdolliset värinsä. Minulla on tapana sekoittaa kuvia blogissani miten milloinkin, mutta nyt tuntuu siltä, että näiden on oltava järjestyksessä: päivistä ja illoista muodostuu jatkumo, jossa värit vaihtuvat lauantain vihreydestä pimenevään elokuiseen iltaan, sunnuntain kanervanpunaisiin ja saariston sinisiin.

Mikä sitten on Festival Norpas ja mitä minä siellä tein? Norpas on kotoisa monitaiteellinen festivaali Taalintehtaan kylässä, Kemiönsaaressa. (Lue lisää vaikka täältä.) Minä eksyin paikalle Ruamjai-kuoron mukana, jonka kanssa säestimme Valkoinen peura -klassikkoelokuvan ja lauloimme festivaalivieraille luontopolun varrella. (Kuorosta taas voit lukea lisää vaikka täältä.)

norpas4

norpas2

Ajoimme perjantai-iltana Taalintehtaalle pimeässä näkemättä yhtään, minne olimme tulleet. Aamuaurinko paljasti sellaisen paikan, että useampi taisi harkita paluukyydistä jäämistä. Rustiikkisia vanhoja tehdasrakennuksia, kirkkaankeltaisia rantamakasiineja, puita kuin etelämmässäkin olisi.  Vanhan masuunin huipulla istahdimme riippumattoihin ja retkituoleille kuuntelemaan Ilo(isia) tyttöjä ja katselemaan kattoikkunan yli liikkuvia pilviä. Kuuleman mukaan merikotkakin lensi päidemme päältä. Kun aamun oli aloittanut vähän aikaisin nukkumaanmenoaikaan nähden, oli ihanaa vain istua ja kuunnella puiden keskellä. Taisi joku pistää pitkäkseenkin niihin riippumattoihin.

norpas3

norpas5

Nurmikolle saattoi istahtaa askartelemaan oman luonnosvihkon – ja milloinpa minä jättäisin tuollaisen tilaisuuden väliin? Sain kaverinkin mukaan, ja vaikka lounasaika tuli vastaan yllättävän pian, saimme ainakin kannet painettua. Toinen kaveri oli kadonnut jossain välissä luontopolulle ja palasi sieltä auringonhehkuisena ja täynnä intoa kaikista niistä kasveista, joita ei meillä päin kasva.

norpas6

norpas7

Verstaan, vanhan konepajan, illassa soi Värttinä, raakana ja kauniina – kunnelkaa nyt vaikka tätäkin. Se sai myös tanssijalan vipattamaan ja lauluhanat auki. Laulamista jatkettiin pimenevällä pihalla, niin kuin meidän porukalla yleensä on tapana. Ruokakojusta hain lettuannoksen raparperi-, mansikka-, karviais- ja mustikkahilloilla, kun iltapalanälkä iski. Pihalla oli yllä tähdet, sisällä Verstaassa tuikkivat valot, ulkona sirittivät sirkat, sisällä oli riehakkaampi meno. Puolenyön aikaan kutsui jo oma peti ja makuupussi, jonne kömmin mieli täynnä musiikkia ja sitä tunnelmaa, jota on vain elokuun illoissa.

norpas8

norpas10

Sunnuntaina festivaalin huipensi Taideluontopolku, jonka varrella lauloimme männyn alla ja vähän männyssäkin, järjestimme pienet bileet kalliolla ja jatkoimme sitten vaeltajien kanssa polun päätepisteeseen, laavulle, jossa tarjolla oli muun muassa männynneulaslimonadia ja kurkkulaulua kanervikossa. Aurinko paahtoi minkä kerkesi; varmuuden vuoksi mukaan varatut takki ja huivi jäivät suosiolla autoon, eikä villatakistakaan ollut hyötyä kuin vähän auringonsuojana. Kampiliira kajahteli kallioista ja pääsi heti lempiasioitteni listalle. Soittimen ääni on yhtä aikaa ikiaikainen ja nykyaikainen, karu ja herkkä ja vielä jotain muuta.

norpas9

norpas14

Vaikka edessä oli pitkä ajomatka kotiin, meidän autokuntamme päätti käväistä vielä Kasnäsissä merta ihmettelemässä, kun se siinä reilun kymmenen kilometrin päässä tönötti. Sillan yli mentiin että wiiiiiiiiiiiiii, kun kuskilla oli korkeanpaikankammo. Merituulella oli hyvä pyyhkiä pois viimeisiä luontopolun aurinkopäänsärkyjä.

norpas12

norpas13

Kun meri oli moikattu, oli kotimatka läpi saarten, peltojen ja moottoriteiden valmis alkamaan. Loimaan Prismasta löytyi irtokarkkeja alle viiden euron kilo, mikä herätti väsyneissä matkalaisissa melkein suhteettoman suurta riemua.

Yhdyn reissukaverin maanantaiaamuisiin tunnelmiin: on kuin olisi darra ihan silkasta elämästä. Kiitos, Norpas – nähdäänkö ensi vuonna?

norpas11

I’ve said my goodbyes to the summer so many times already, but she keeps coming back. Last weekend, I found her in the archipelago, at Festival Norpas, a cosy small festival full of everything from folk music to films to theatre to workshops. I got to perform there, too, with Ruamjai – the choir I’m singing in.

We arrived at the village of Taalintehdas in the middle of the night and had no idea where we’d just come to. The morning sun revealed such a place that I think many of us considered not getting on the car back home at all. Old, rustic factory buildings, bright yellow storehouses turned into cafés and cinemas, unfamiliar trees to make us feel like we’d travelled even further south than we actually had. In folding stools and hammocks, we relaxed and listened to live music in the shade of trees, while clouds above drifted across the blue sky – accompanied by an eagle at some point, I heard. Before lunch, there was also time for some crafting; me and a friend took a break on the grass, making sketchbooks. We only got as far as stamping the covers, but it was nice, all the same.

The evening brought the sound of grasshoppers fiddling away and twinkly lights in the ceiling of the old workshop turned concert venue. Värttinä got us dancing and singing along, and we continued our concert later outside in the darkness – as we usually do. The food stalls provided a sweet evening snack of pancakes with all the jams: strawberry, blueberry, gooseberry, rhubarb. By midnight, though, I was more than ready for bed, my head filled with music and the kind of atmosphere you only feel on the warm nights of August.

Sunday took the festival to the woods, where we sang under a big pine tree and set up an impromptu dance party on the rocks. The last concert took place among the heathers, where we sat sipping pine needle lemonade, listening to throat singing, and basking in the bright sunshine. I found a new favourite thing: the hurdy-gurdy, which has a sound both ancient and contemporary, harsh and gentle at the same time, with a shade of something else that I can’t quite explain.

Despite the long journey home that loomed ahead, we decided to travel just a bit further to meet the sea. The steady wind at the shore blew away some of the headache brought back from the sunshiny woods.

Halfway home, we stopped at a supermarket and found sweets for less than 5 euros a kilo, which made us considerably happier than it would have in a less tired state. (Seriously, almost shed some happy tears!) I can only agree with what my friend said on the day after the trip: it feels like having a hangover purely from living so much.

Thank you, Norpas – see you next year?

Sivukujan siivekkäät

perhoset5

Kuten edellisessä kirjoituksessa kerroin, taannoisella Tukholman-matkalla tuli poikettua vahingossa niin ihanalle kadulle (Köpmangatan nimeltään), ettei olisi paremmin voinut sattua. Paras elämys löytyi tyhjältä näyttävästä ja lukitusta liiketilasta, jonka ikkunaan oli pakko liimautua useammaksi toviksi. Ihmisten poissaollessa sen olivat nimittäin vallanneet perhoset.

perhoset6

perhoset1

Perhosinstallaation takana on taiteilija Barbara Bunke, jolla on myös oma paperikauppansa ihan kivenheiton päässä, samalla kadulla. Instagramista löytämäni video kertoo, että siivekkäitä on tilassa melkein 3000 ja ne ovat vaatineet neljän vuoden työn. Sydän sykähti – tuo on juuri sellainen hullu mutta ihana projekti, jollaiseen minäkin voisin kuvitella ryhtyväni.

Kauniita asioita silkan kauneuden vuoksi.

perhoset4

perhoset2

Voisin vannoa, että tuon oven takana on ihmemaa tai vähintään kaninkolo. Joko lähdetään?

As I wrote in my last post, we stumbled upon the sweetest little street in the Old Town of Stockholm – Köpmangatan, it was called. The best part of the street was a seemingly empty and locked space that held my attention for a fair bit of time. You see, in the absence of people, butterflies had taken over.

The artist behind the butterfly installation is Barbara Bunke, who also has her own paper shop just down the street. According to this video, the room houses almost 3000 paper butterflies in total, the cutting of which took four whole years.

My heart leapt at seeing the butterflies, and also at learning about all the work that’s gone into making them – that’s exactly the kind of wonderfully crazy project I could see myself falling for. Beauty just for the sake of it. Not to mention the door at the back of the room: there must be a wonderland behind it, or a rabbit hole at the very least. Shall we?