Kesäyön unelma

juhannus3

Juhannusaattoiltana, saunan ja kokon jälkeen, pikkusiskoni heitti ilmaan ajatuksen: “Valvotaanko niin myöhään kuin jaksetaan?” Lupasin yrittää, vaikka jo lähtökohtaisesti idea oli vähän ongelmallinen: siskoni kykenee valvomaan keskimäärin kolme tuntia pidempään kuin minä. Kokemuksesta sisko tiesi, että paras keino pitää minut hereillä on pelata Läpsyä tai Lännen nopeinta, joten esiin kaivettiin vaniljakokiksen lisäksi pelikortit.

juhannus2

Kun joku sytytti kokon vastarannalla, kaappasimme kainaloon kasan vilttejä, pari brownieta ja ne pelikortit ja siirryimme keittiön pöydän äärestä laiturille. Kortit vaativat tilaa, joten ajoittain tunnelma oli niin sanotusti aika living on the edge. Kun kylmyys alkoi hiipiä vilttien läpi – ja nälkäkin tuli – raahasimme kamppeemme puutarhakeinuun ja haimme jääkaapista kalasalaatin rippeet. Siinä keinutellessamme ja kirjoja lukiessamme koitti yön vähiten valoisa hetki. Ajattelimme, että voisimme hyvin valvoa auringonnousuun asti. (Mainitsemisen arvoista on myös, että sisko meinasi tässä kohtaa väsähtää! Minulla väsymys oli jo mennyt yli ja muuttunut pirteydeksi.)

juhannus1

Vähän ennen kolmea valo alkoi taas voimistua. Taivaanrannassa oli koko yön ollut punertava kajo. Palasimme laiturille viltteinemme ja ryhdyimme odottamaan. Kokko kyti edelleen läheisessä niemessä ja joku ajoi hiljaa moottoriveneellä ohi koko tyhjä järvi valtatienään. Tapoimme aikaa laulamalla: mahdolliset ohikulkijat saivat nauttia monipuolisesta biisikattauksesta, joka sisälsi muun muassa Robinia (Frontside ollie, Puuttuva palanen, Paperilennokki), Kasmirin Vadelmaveneen, Egotripin Matkustajan, Gimmelin Etsit muijaa seuraavaa -hitin sekä vähän Shakiraa.

Aurinko nousi kello 3.23. Kajautimme asiaankuuluvasti hävettävän hajanaisia pätkiä kappaleista Here Comes The Sun ja Mr. Blue Sky sekä lastenlorun Aurinko, aurinko lettuja paistaa. Taputimme uskollista laituria ja pyysimme anteeksi silkkiuikuilta. Lähdimme aamuyöunille seitsemän kukkaa tyynyn alla.

juhannus4

Haluan kiittää Liptonia, The Coca Cola Companya, Robert Galbraithia (aka Jo-tätiä ♥), tuntematonta henkilöä, joka on neulonut UFFilta löytyneen maailman lämpimimmän villapaidan, jäästä ja korkeasta vedenpinnasta kärsinyttä laituria, pikkusiskoani sekä aurinkoa. Oli kiva mittumaari.

On Midsummer night, after sauna and the bonfire, my sister suggested we stay up as long as we can. I said yes, even though the whole idea was slightly problematic: she could stay up all night if she wanted to, whereas I usually conk out by midnight. She knew the best way to keep me awake is to play cards, so that’s what we did. When someone lit a bonfire on the opposite shore, we took our cards, some brownies and a bunch of blankets and headed for the jetty. It was a bit of a Living on the Edge scenario, with the card playing and all – it’s not that wide of a jetty, really. When coldness and hunger began to creep in, we took our blankets and moved to the garden swing. We met the least light hour of the night with tea, leftover salmon salad, and novels to read.

Before 3 am the light began to grow stronger again. There had been an orange glow on the horizon all night. With our blankets, we took to the jetty again and started waiting for the sun to rise. The bonfire was still alive and someone slowly drove past in their motor boat, the whole lake their highway. We sang a lot of Finnish pop songs to pass the time. At 3:23, the sun finally came up. We did a bit of Here Comes The Sun and Mr. Blue Sky – though we didn’t know half the words. Then we gave the loyal jetty a pat on the back, apologized to the great crested grebe that lives in the reeds, and left to go to sleep.

I want to thank Lipton, The Coca Cola Company, Robert Galbraith (aka Auntie Jo ♥), the unknown person who’s made the incredibly warm jumper I found in the second hand shop, our battered but strong jetty, sister dearest, and the sun. It was a nice Midsummer.

Juhannuspisaroita

forget-me-nots

forget-me-nots2

forget-me-nots3

Juhannusaaton aamu on valjennut pilvisen taivaan alla, ja äsken ropisivat ensimmäiset sadepisarat ikkunalautaan. Olen kuitenkin tänään ehtinyt jo katsella sorsanpoikien juoksua laiturilla, maistella tuoretta pullaa ja lukea hyvää kirjaa. Kesäillan valssin tahdittamaan elovenatyttöfiilikseen ei ehkä tänä vuonna päästä, mutta käy minulle juhannuksena sohvannurkkaan neuleen kanssa käpertyminenkin. Ei anneta sadepisaroiden haitata!

Hyvää juhannusta ♥ 

Midsummer Eve is looking pretty grey, and just now I heard the first raindrops tap on the windowsill. Despite the dull weather, I’ve already today watched tiny ducklings run around on our jetty, had a taste of fresh cinnamon buns, and read a few chapters of a good book. I might not get to the real summery Midsummer feeling this year, but I’m just as fine knitting in the corner of the living room sofa. Don’t let the raindrops get you down!

Happy Midsummer to you ♥ 

Kesäkukkapopot

diy_floral_canvas_shoes2

Jos et löydä haluamaasi valmiina, tee itse, sanon minä. Tai oikeastaan pikkusiskoni sanoi – sen jälkeen, kun olin kahteen kertaan kiertänyt kaikki Jyväskylän keskustan kenkäkaupat etsien kukallisia varrettomia tennareita. Kun avauduin siskolle turhautumisestani siihen, etten saisikaan täydellisiä kesäkenkiä, häneltä ei juuri sympatiaa herunut: “Mikset piirrä ite?” Niin, piirrä ite. Kappas. Miksen sitä itse keksinyt?

white_canvas_shoes1

white_canvas_shoes2

Alkoi operaatio Valkoisten Varrettomien Tennareiden Metsästys. Valikoimaa oli vähän enemmän kuin kukallisissa, mutta kaikki tuppasivat tippumaan jalasta. Eikö nykypäivänä tehdä järkeviä kenkiä vai onko minulla jotenkin harvinaisenmuotoiset jalat? Lopulta juuri passeli pari löytyi KappAhlin hyllystä heti siitä oven vierestä, kun astelin tarkistamaan bikinivalikoimaa. Eikö se niin menekin, että silloin löytää, kun ei etsi?

doodling

Mutta etsiminen jatkui: seuraavaksi piti löytää oikea kukkakuvio. Aikani piirtelin paperille uusilla kangas-/kutistemuovi-/mikätahansatusseillani ja selasin Pinterestiä, ja lopulta sopiva kombo löytyi. Täytyy sanoa, että huomattavasti helpommin kuin kengät. Eikö kaiken shoppailun voisi hoitaa vain piirtämällä paperille, mitä haluaa?

diy_floral_canvas_shoes1

Ensimmäisen kukan piirtäminen puhtaanvalkoiseen tennarinvarpaaseen oli ihan kamalaa. (Puhtaanvalkoisesta voidaan tosin olla montaa mieltä; malttamattomana olin käyttänyt kenkiä jo pari kertaa, ja kaikesta huolellisuudesta ja lätäköidenväistelystä huolimatta olin jo onnistunut rullaamaan polkupyörällä toisen yli.) Olin tietysti ajatellut, että ensin kokeillaan mahdollisimman huomaamattomaan paikkaan, mutta totta kai tökkäsin tussinkärjen heti kättelyssä ihan tuohon etualalle. Iski paniikki: “Mitä jos tämä ei toimi? Apua tämä leviää! Ei se äsken – ai mutta tämä onkin kangas.” Rauhoituin, kun huomasin, ettei väri leviä ikuisesti, vaan asettuu kyllä kun vähän odottaa.

diy_floral_canvas_shoes4

Kun olin muutaman kukkasen ehtinyt piirrustella, piti laittaa jo sukulaisille kuvaviesti näytteeksi. Äiti vastasi: “Hienot tuli! Monta kukkaa jaksoit piirtää!” Kiitos kiitos, vielä puolitoista kenkää jäljellä. Ei siinä lopulta kovin kauaa nokka tuhissut, sillä etenkin noiden pienten kuvioiden tökkiminen oli hyvinkin terapeuttista.

diy_floral_canvas_shoes6

diy_floral_canvas_shoes3

Omat haasteensa asetti se, että kangastussin kylki kehotti silittämään värin kiinni. Torstai-iltana äiti tuli käymään silitysraudan kanssa ja katseli Areenasta historiallista skottidraamaa sillä välin, kun minä käärin tossut leivinpaperiin ja varovasti raudan kärjellä silittelin kukkasia – varoen sulattamasta muoviosia. Kenkien sateenkestävyyttä ei ole tullut vielä sen suuremmin testattua, mutta ainakin poutapäiviksi minulla on nyt pirteät popot. Ei varmasti tule vastaan samanlaista paria. Ja kun tekee itse, saa sitä mitä tilaa. :)

diy_floral_canvas_shoes5

I’d set my mind on getting floral canvas shoes this summer. After rummaging through all the footwear shops in my hometown without finding any that suited my fancy, I was whining to my sister about it. I didn’t get any sympathy – instead, she plainly said: “Why don’t you draw the flowers yourself?” Right. Why didn’t I think of that?

So I set off to find a pair of blank white canvas shoes, but even though the selection was bigger this time, they would all fall off. Eventually, I found the right pair when I was looking for something else completely. Strange how that happens, huh? Then the next thing to find was a nice floral pattern; some doodle time and occasional help from my dear friend Pinterest resulted in a mix of big & bold flowers and some smaller, simpler ones.

Drawing the first flower was horrible. Of course, it would have been sensible to first try on an unnoticable spot, but I forgot and stuck the pen right on the toe of the left shoe. After a bit of panicking (the ink didn’t behave quite like it did on paper, big surprise) I realised it was going to be just fine. Drawing all those little dots turned out to be quite therapeutic, actually.

I haven’t tested the water-resistance of the ink yet, but I did iron the shoes to make it stick. That is, wrapped them in parchment paper and carefully poked the flowers with the tip of the iron, trying to avoid melting the plastic parts. At least I’ve got nice shoes for sunny days now. When you do it yourself, you get what you asked for! :)

Piikkiystävä

siili1

Iltana eräänä näkyi ruohikossa liikettä. Piikikäs toverihan se siellä, iltapalaa etsimässä. Nökönenä maassa se lyllersi pitkin pihamaata, mutta tarpeen vaatiessa pikku jaloista löytyi vipinää sen verran, ettei kamera meinannut perässä pysyä.

siili3

Kun kylässä ollut ystäväni avasi ulko-oven ja ryhtyi tekemään lähtöä, piikkikamu kipitti kivikasaan ja käänsi kasvonsa seinään päin. Sieltä se sitten seurasi tarkkaan, milloin reitti oli jälleen selvä – pitäen koko ajan piikit kohti vaaraa. Kun portti sulkeutui vierailijan perässä, jatkoi siili iltapalan etsintää kaikessa rauhassa. Siinä se kartoitti pihaa hämärän tuloon saakka.

siili2

Tulethan taas käymään, siilinen? ♥

I had a visitor the other evening. A spiky little friend made his way about the garden, looking for a snack, I’m sure. When he got scared, he quickly tiptoed to the wall and pretended to be a rock, turning his spikes towards the danger. After making sure the way was clear, he continued his search with his tiny nose glued to the ground. He was still there when I went to sleep.

Little Spiky, you’re welcome to share the garden whenever you like. ♥

Pieniä asioita

Yhtäkkiä ollaan jo toukokuun loppupuolella. Viimeiset tentit on tentitty ja tehtävät palautettu. Päivät ovat nyt melko tyhjiä muiden asettamista velvollisuuksista, joten olen vapaa keksimään itse itselleni tekemistä. Siitähän ei varmaan kauheasti ole epäilystä, mitä teen, kun ei tarvitse tehdä muuta.

shrinkplastic_hogwarts_1

Kuten olen aiemminkin sanonut, minulla on yleensä suuri hinku tehdä niin pieniä asioita kuin mahdollista. Siksi kutistemuovi on ehdottomasti yksi lempimateriaaleistani: sille voi raapustaa niin pientä kuin haluaa, ja se muuttuu uunissa vielä pienemmäksi! Täydellisen kutistemuovin metsästykseni ei ole vieläkään ohi, mutta Sinellissä sattui olemaan huurrevalkoista muovia (nyt rasti seinään), joten ostin sitä muutaman arkin testattavaksi. Ei ihan täydellistä – pientä heittoa kutistumisessa, ympyrästä tuli soikea – mutta toimii tarpeeksi hyvin.

shrinkplastic_hogwarts_3

Olen tähän asti ollut valkoisen kutistemuovin uskollinen ystävä, mutta tämä huurteinen vei nyt sydämeni. Katsokaa, miten siitä kuultaa valo läpi! Miten kauniisti värit näkyvät kääntöpuolella! Koska olen vielä amatööri tämän kanssa, en tietenkään tajunnut, että peilikuvana piirtäminen kannattaa – siksi Tylypahka on nyt väärinpäin. Ei sillä, ehkä se ei haittaa ketään muuta kuin minua. (Lotanpäivän suklaakonvehdit ovat pöydällä muka mittakaavan vuoksi.)

miniature_kitchenaid_4

Viime sunnuntaina nukkekotikerhon lukuvuosi lopeteltiin Leea Lehelmän kodinkonekurssin merkeissä. Tavoitteenani oli saada aikaan yleiskone ja leivänpaahdin, mutta jonkinlainen päättämättömyyden ja yleisen ikkunastatuijottelun mieliala iski, joten pelkkää yleiskonetta tuli sitten kasattua sellaiset nelisen tuntia. Leivänpaahdin odottaa kokoamistaan paketissa – samoin kuin toisen mittakaavan yleiskone ja talousvaaka. Tämä turkoosi söpöläinen yrittää olla Lundby-kokoa, mutta on luultavasti vähän isompi, koska aivoni on auttamatta ohjelmoitu 1:12-mittakaavaan. Uskon sen kuitenkin istuvan ihan nätisti Ginger Houseen, joka on muutenkin vähän sinne päin.

miniature_kitchenaid_1

 On tällä kaikella tarkoituksettomalta vaikuttavalla puuhastelulla jokin päämääräkin: oikeasti yritän kovasti kehitellä uusia juttuja Miss Matildaa varten, ja siinä sivussa virittelen askarteluflow’ta pienillä välitöillä. Mustakantinen muistikirjani täyttyy pikkuhiljaa luonnoksilla, ja nyt kun pää alkaa tyhjentyä infiniittisistä verbirakenteista ja saksalaisen romantiikan kirjallisuudesta, on siellä tilaa ideoille. Niitähän on, mikä on hyvä asia – ihan kesän markkinoitakin ajatellen…

Now that I’m done with the last exams and essays, I’m free to spend my time as I please – and there’s really no doubt about how I like to use it. As I’ve told you before, I like to experiment on tinyness and make things as small as possible. That’s why I’m in love with shrink plastic: you can draw such petite pictures on it and they get even smaller in the oven! I’m still on the lookout for the perfect shrink plastic, but this frosted type I bought from a local craft shop works nicely enough. This was the first time I tried frosted plastic (having been a faithful friend of the white version), and it turned out so beautiful! The only mistake I made was that I didn’t draw the picture reversed – as the back shows the colours more vibrant. So Hogwarts is now wrong way round. Not that anyone would notice, really.

At last sunday’s Miniature Club we made little household appliances from kits made by Leea Lehelmä, receiving tutoring from the maker herself. My goal was to finish a KitchenAid and a toaster, but due to a bit of an I-don’t-know-what-to-do-so-I’m-just-going-to-stare-out-of-the-window kind of mood I only managed to make the former – in a total of four hours. I’ve got the toaster waiting to be put together, though, along with a couple more kits. This turquoise cutie is something between 1:12 and 1:16, and it will most likely end up in Ginger House, where it will match the overall confusion of different scales.

In between all this tinkering I’m constantly coming up with ideas for Miss Matilda. There will be some fairs this summer…

Minä ja ideamaailma

Se olisi jälleen vappuaamu! Vielä eilen tähän aikaan maa oli valkoinen, mutta aurinko pelasti tilanteen eikä ilta olisi voinut parempi olla. Pian vedän taas haalarit jalkaan, mutta ennen sitä sukellan vielä pääni sisään ja etsin muutaman ajatuksen – ideoista ja siitä, mistä ne oikein tulevat.

Minulla on päässäni kokonainen maailma, jossa viihdyn sen verran hyvin, että välillä tekee tiukkaa palata arkitodellisuuteen. Tuota maailmaa on vaikea kuvata tyhjentävästi, mutta palasia siitä on nähtävissä kaikissa tekeleissäni, Miss Matildan koruissa, täällä blogissa ja kodissani. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että juuri pullonkorkkikoruista olen löytänyt sen median, jossa maailmani parhaiten muuttuu näkyväksi.

Siihen liittyy myös kiinteästi tietynlainen äänimaailma. Tämä, tämä ja tämä kertovat jo paljon.

inspiration4

inspiration6

Olen lähes maaninen aarteiden keräilijä. Minulla on erillisiä laatikoita postikorteille, valokuville ja muille muistoille. Heitän harvoin lehtiä pois, sillä luen ne kannesta kanteen niin monta kertaa, että ne syöpyvät kuvamuistiin. Sitten pidän puoli vuotta taukoa ja aloitan alusta. Ostan kirjoja joskus pelkän kannen perusteella. Minulla on pakkomielle kauniisiin asioihin, ja ne pyörivät mielessäni kunnes löytävät paikkansa jostain muualta.

Uskon esineisiin, joilla on tarina. Ylläolevassa kuvassa on jotain itse tehtyä, jotain saatua ja jotain löydettyä. Kaikilla on syy olla minun työpöydälläni. Siinä ne nyt istuvat, muistuttavat mukavista ajoista ja herättävät uusia ajatuksia.

inspiration3

inspiration2

inspiration7

Rakastan tarinoita ylipäätään. Hamstraan kirjahyllyyni ja mieleeni kertomuksia, jotka limittyvät ja sekoittuvat keskenään, kunnes minulla on valtava tarinapankki, josta ammentaa ideoita. Rakennan Miss Matildaa sen ajatuksen varaan, että kaikella ja kaikilla on tarina. Aika moni koru on lähtenyt muodostumaan, kun olen selaillut kuvavarastoani ja löytänyt jonkun, jonka silmät tuntuvat yrittävän sanoa jotain. Olen sitten vain kuunnellut vähän tarkemmin ja koonnut tuon jonkun ympärille sellaisen maiseman, jota hän tuntuu pyytävän.

inspiration5

inspiration1

Toisaalta aina ei tarvita tarinaa, josta lähteä liikkeelle. Voi olla, että jonain päivinä värit puhuvat minulle enemmän kuin ihmiset. Silloin luon ensin maiseman ja etsin vasta sitten jonkun, joka pyytää muuttaa siihen asumaan. Siinä sivussa löytyy kyllä tarinakin: miksi juuri tällä henkilöllä on niin suuri tarve olla osa tuota kuvaa?

Kaiken tämän keskellä olen kuin Liisa ihmemaassa. Etsin arkipäivistä taikuutta – eikä sitä oikeastaan tarvitse edes etsiä, sitä on joka puolella, kun osaa vain katsoa. Niin kuin eilen, kun yöllä satanut räntä putoili puista ja kaikkialla kimmelsi. Siellä ne tarinat ja ideat ovat, täytyy vain pysähtyä hetkeksi, katsella ja kuunnella tarkkaan.

Aurinkoista vappua kaikille!

Today’s the time for May Day celebrations, but before I get into my student overalls and head for the park, I’d like to share a few thoughts about ideas and where they come from. I have this world inside my head and I like it so much it’s sometimes hard to return to the real one. Pieces of my inner world can be seen in the crafts that I make, especially Miss Matilda jewellery, this blog, and my flat. It also includes certain sounds: try this, this and this.

I’m a treasure hoarder and I love pretty things to the verge of obsession. I have boxes full of postcards, photographs and other memories. All the prettiness floats around in my mind until it finds another place to settle in. I also like to collect things that have a story. They all have a reason for being in my home, and they remind me of good times and inspire new thoughts.

All in all, I love stories. I hoard them in my bookshelf and my mind, and they mix and blend together and form a huge pool of stories that will eventually emerge as ideas. Everything and everyone has a story, and that’s the foundation I’m building Miss Matilda on. I like to look at my stock of pictures and see if I can find a pair of eyes that seems to be trying to say something. Then I’ll just listen and create what they tell me to.

Sometimes it might be that stories are not needed immediately. Some days it’s colours that talk to me, not people. Or it might be last night’s snow that’s melting and making tiny droplets that twinkle all around. Then that’s what I’ll work on – and that’s where I’ll find the stories, too, eventually. All you need to do is stop for a moment, watch and listen carefully.

Have a lovely sunny 1st of May! ♥ 

Tänään en jaksa stressata

saturday1

Olin melkein päättänyt pitää tehokkaan kirjastopäivän: lukea Länsimaisen kirjallisuuden historiaa, käydä lenkillä, olla järjestelmällisen järkevä. Koitti lauantaiaamu ja heräsin silmät sirrissä sälekaihdinten välistä paistavaan aurinkoon ja ikkunan takaa kantautuvaan lintujen viserrykseen. Sen sijaan että olisin herättänyt itseni laatimalla aikataulutetun to do -listan, kävin avaamassa ikkunan ja palasin sänkyyn lukemaan pari novellia. Siinä sivuja käännellessäni kuului peipposen laulu. Päätin, ettei minulla ole kiire yhtään mihinkään.

saturday3m

Opettelen uutta ajatusmallia: asioita voi saada aikaan aiheuttamatta itselleen painavaa stressikuormaa. Olen istunut aamupäivän auringonlaikussa ikkunan alla ja hoitanut jo kolme asiaa pois alta. Länsimaisen kirjallisuuden historia lepää pöydällä läppärin vieressä ja kaikessa 900-sivuisuudessaankin onnistuu näyttämään aika kevyeltä. Jääkaapissa on eilen ostetut ruokatarvikkeet, joista aion tehdä lounaan ajatuksella – sillä vaikka täällä ei ole ketään muuta syömässä, olen minä yksinkin hyvän aterian arvoinen. Auringon ja uusien lenkkareiden ansiosta lenkille lähtökin oikeasti houkuttaa.

saturday2

Kello on yli puolenpäivän – se hetki, jolloin yleensä panikoidun. Paras vireeni sijoittuu aamupäivään, ja usein unohdan, ettei päivä pääty, kun kello lyö kaksitoista. Niska alkaa olla jumissa, verensokeri hitusen alhaalla, mutta töitä tuntuisi vielä riittävän. Aurinko ei ole enää aamukorkeudellaan, vaan paistaa korkealta yläviistosta vaativasti suoraan silmiin ja pölyiseen tietokoneen näyttöön. Tässä vaiheessa aamuoptimismi tapaa kadota. Nyt päätän, etten päästä sitä haihtumaan. Muotoilen siitä iltapäivä- ja myöhemmin iltaoptimismin.

Päivää on jäljellä tuntikaupalla. Minulla on aikaa.

I’d almost decided to have an efficient day, read the History of Western Literature, go for a jog, be organised. Then came Saturday morning and woke me up with brilliant rays of sunlight and cheerful birdsong. I got up to open the window and went back to bed with a book. While turning the pages and listening to a finch singing away in a nearby tree, I decided I was in no hurry.

There is a new way of thinking taking form in my mind: you can be efficient without placing a heavy burden of stress on your shoulders. This morning, I’ve already ticked three things off my to-do list by sitting comfortably in a sunbeam and not worrying. Even the History of Western Literature, in all its 900-page glory, feels light enough. I have food in the fridge and I’m going to make a nice lunch – because I deserve it, even if there’s no-one else to enjoy it. I might just go for a jog, because it’s sunny and I have new running shoes.

At this time of day – just after noon – I tend to start panicking. It’s past my most efficient working hours, and I often forget the day doesn’t end when the clock strikes 12. I’m starting to feel a little tired, my neck may be hurting, and the sun is no longer in its hopeful morning location, but beaming demandingly down at me from high above. The morning optimism is starting to fade. But today I won’t let it – I’ll own it and mould it into an afternoon, and later, evening optimism.

There’s hours of the day left. I have time.