Tauon paikka

Vuotta on kulunut kahdestoistaosa, ja tässä sitä ollaan, kuun viimeisenä päivänä, enkä ole kirjoittanut sanaakaan. Se on minulle hyvin tavallista pimeään vuodenaikaan, mutta aina olen saanut puserrettua muutaman virkkeen. Blogin arkiston katkeamaton kuukausien virta on aina motivoinut sen verran.

Syksyllä pyrin julkaisemaan kerran viikossa, ja vaikka se ei aukottomasti onnistunut, se sai minut ainakin hereille ja liikkeelle hyvissä ajoin. Pidin siitä, että sain nostaa blogia prioriteettilistalla ja ideoida aiheita. Oli mukavaa kirjoittaa ja julkaista.

Sitten vaihtui vuosi. Olen istunut ideoideni päällä koko kuukauden, mutta en ole saanut kiskottua sormia näppäimistölle. Jokin kinnaa vastaan. On aika pitää tauko, ja siihen on muutamakin syy.

Olen tilanteessa, jossa kirjoitan ja editoin tekstejä työkseni, ja se on ihanaa. Siitä kuitenkin seuraa, että ainakin näin alussa teen iltaisin mieluummin jotain muuta.

Se, että tekstit ovat nyt työni, johtuu siitä, että olen perustanut yrityksen. Yrittäjyys on ollut haaveeni monta vuotta, mutta nyt aika taisi olla kypsä. Kaikki on käynyt helpommin kuin kuvittelin iänikuisessa suunnittelusuossani, mutta tottahan uusi tilanne vie myös voimia.

Sitten on se niin yksinkertainen syy, että se yllätti itsenikin: Wisteria Walk täyttää tänä vuonna kahdeksan vuotta. Toistan: kahdeksan. Jostain syystä ensimmäisen blogini nelivuotinen elinkaari tuntuu pidemmältä kuin tämän toisen – kenties siksi, etteivät vuodet kuluessaan ainakaan pitene. 

Kun perustin Wisteria Walkin, olin kahdeksantoista ja kasvanut ulos neljä vuotta aiemmin perustamastani nettikodista. Nyt, melkein 26-vuotiaana, alkaa olla samanlainen olo kuin silloin. Ehkä kohta on aika ottaa uusia askeleita – ehkä. Ensin kuitenkin hengähdän hetken.

En ole aina ollut esimerkillisen aktiivinen bloggaaja, mutta yli vuosikymmenen päässäni on asunut se itsestäänselvyys, että sisältöä tehdään. Wisteria Walkilla olen julkaissut vähintään kerran kuussa kesästä 2012 asti. Siksi piti miettiä viikkokaupalla, katkaistako tämä putki.

Kokeillaan nyt hetken verran, millaista on elää ilman blogia takaraivossa. (Todennäköisesti hamstraan aiheita hullun lailla.) Katsotaan myös, olisiko tauolla jotain annettavaa kirjoittamiselleni. Siitä olen melko varma, että tauon jälkeen palataan – muodossa tai toisessa. Täysin ilman en ehkä osaa olla.

Nähdään!

Ilolla,
Lotta

* * * * *

Here we are, on the last day of the first month, and I haven’t written a word. I’ve been sitting on my ideas for five weeks, but my fingers won’t be dragged to the keyboard.

During the autumn, I aimed at one post a week, and although that didn’t completely work out, I enjoyed putting the blog at the forefront of my mind. To write and publish was fun.

Then came the new year, and a full stop. I think it’s time for me to take a break, and there are a few reasons for that.

First of all, I’m in a situation where writing and editing texts is my job. I love it, but at least at the beginning, I can’t do it to relax in the evenings.

Having that as a job is a result of me setting up my own business. It’s been easier than it looked like from my neverending swamp of planning, but of course, it’s new and therefore takes energy.

Then there’s the reason that is so simple I almost missed it myself: Wisteria Walk is turning eight this year. I repeat: eight. For some reason, the four-year life span of my former blog feels longer – maybe because the years get shorter each year. But the thing is, just as I felt like at eighteen, I’d grown out of the internet home my fourteen-year-old self had set up, I’m now beginning to feel like that again. Perhaps at almost 26, it’s time to take some new steps – but first, I’ll have a little rest.

Despite not being the most active blogger, I’ve always had it at the back of my mind that content will be created. On Wisteria Walk, I’ve hit publish at least once a month since summer 2012. Breaking that streak was surprisingly hard.

We’ll now see what it’s like to not have the blog at the back of my mind, and if that makes any difference to my writing. I’m pretty sure I’ll be hoarding ideas. I’m also pretty sure I’ll be back in some form or another, as I don’t think I can be completely without this.

I’ll see you around!

With joy,
Lotta

Joulu saapuu valoksi pimeyteen

Pysähdy hetkeksi – huomaatko?
Valo on tulossa.
Pimeyden pitkän tunnelin päässä
loistaa tuikku.

Joulu tulee tänäkin vuonna tarpeeseen. Glögin voimalla rämmitty loppusyksy on takana, jouluun on kolme yötä, ja tuikkujeni ääreltä hämärästä kodista haluan toivottaa juuri sinulle lämmintä ja lempeää joulun aikaa. Olkoon uusi vuosi täynnä niin hienoja asioita, ettet aavistakaan.

Joulurauhaa.

♥ ♥ ♥

Once again, Christmas arrives at just the right moment. After weeks and weeks in the dark tunnel called autumn, I can see light at the end. It’s three sleeps till the Eve, and I’m sending warm and gentle Christmas wishes from my candle-lit home to yours. May the new year be filled with beauty and wonder.

Have a peaceful Christmas.

♥ ♥ ♥

Bullet journalin viikkosivut tekevät arjesta selkeämpää

Bullet journal on ajanhallinnan ykköstyökaluni, ja minun bujoni eräänlainen hermokeskus on viikkonäkymä. Vielä elokuussa kirjoitin, että valmistumisen jälkeen luovuin hetkeksi viikkosivuista, mutta sittemmin, syksyn käynnistyessä, ne kävivät taas tarpeellisiksi. Viikkonäkymä kokoaa yhteen aikatauluni sekä koko viikon tehtävät ja toimii pohjana päivittäisten listojen laatimiselle.

Tässä postauksessa esittelen bullet journalin viikkonäkymän minun malliini. Puran osiin nykyisen, omiin tarpeisiini sopivan viikkosivun ja vilautan paria entistä mallia vanhoista journaleista. Toivon, että löydät ideoita ja inspiraatiota kehittää omaan elämääsi istuvan version!

Bullet journalin alkuperäisessä ideassa viikkonäkymää ei ole, mutta minulle se oli ratkaiseva, jotta pystyin ottamaan bujon käyttöön omassa arjessani. Tarvitsin paikan, johon kirjata aikatauluni niin, etten unohtelisi tai tuplabuukkaisi menoja. Tärkeä löytö oli Tiny Ray of Sunshine -blogin postaus, jossa on iso kasa ideoita hyvin monenlaisiin viikkosivuihin.

Tiny Ray of Sunshinen ideoiden pohjalta kehittelin ensimmäiseen bullet journaliini viikkoaukeamat, jotka sitten viikkojen kuluessa ja kirjojen vaihtuessa muuttuivat ja tarkentuivat – sekä monessa mielessä karsiutuivat. Ihan ensimmäisen journalini viikot olivat simppeleitä, mutta sittemmin mukaan tuli innostuksen myötä kaikenlaisia härpäkkeitä, jotka hiljalleen taas alkoivat prosessin nopeuttamiseksi poistua. Nyt viikkoni ovat näyttäneet pitkään samalta, joten oikea balanssi on selvästi löytynyt.

Tämänhetkinen viikkonäkymäni koostuu muutamasta elementistä. Sivun ulkoreunassa ovat viikonpäivät ja aikataulut, neljä riviä kullekin päivälle. En tarvitse tilaa jokaiselle tunnille, vaan minulle riittää, että voin sijoittaa ajat suurpiirteisesti aamu-aamupäivä-iltapäivä-ilta-akselille. Sivun yläreunassa on habit tracker, jonka sisältöä aina välillä laitan uusiksi. Koen trackerin olevan viikkosivulla kätevässä paikassa, sillä kuukauden mittaisen trackerin vuoksi joutuu yleensä kääntämään sivua, jolloin se jää helpommin täyttämättä.

Päivittäiset listat teen muualle kirjaan, mutta viikoille minulla on myös omat to do -listat, jotka helpottavat muistamista ja ajankäytön suunnittelua. Täytän viikkolistan usein sunnuntaina tai maanantaiaamuna ja nostan siltä sitten tehtäviä kullekin päivälle. Viikkolista on teemoiteltu eri elämän osa-alueiden mukaan. Paitsi osa-alueet itse, myös niille suotu tila ja järjestys vaihtelevat ja kertovat yleensä jotain prioriteeteista.

Miten sitten aloittaa oman viikkonäkymän suunnittelu? Hyvä lähtökohta on miettiä, mihin sitä haluat käyttää. Missä asioissa koko viikon näkeminen kerralla on tarpeellista? Minun elämääni helpottaa se, että voin luoda tehtävälistan koko viikolle, joku muu taas voi käyttää viikkosivuja vaikkapa ruokaostosten suunnitteluun, liikunnan aikataulutukseen tai työvuorojen merkitsemiseen. Haluatko aikataulut esiin, jotta bullet journal voisi kenties olla ainoa ajanhallinnan työkalusi? Viikkonäkymä voi olla hyvä paikka niille.

Kun olet päättänyt, mitä elementtejä viikkosivuihisi kuuluu, on aika miettiä niiden paikat paperilla. Viikon voi venyttää kokonaiselle aukeamalle tai pitää sivun mittaisena; kaiken kaikkiaan kuitenkin suosittelen, että etsit ratkaisun, jossa näet koko viikon yhdellä silmäyksellä. Tilankäyttö hioutuu kokeilemalla: jos yhdessä nurkassa tulee ahdasta ja toiseen jää tilaa, tee jotain toisin ensi viikolla. (Tai ensi kuussa, jos olet niin kuin minä ja valmistelet kerralla kuukauden kaikki viikot.)

Lopulta viikkosivuihin pätee sama sääntö kuin bullet journaliin yleensä: kelpuuta mukaan vain tarpeellinen ja pidä kirjasi yksinkertaisena. Mielesi kiittää ja bujosta voi tulla ystäväsi vuosikausiksi.

The Bullet Journal is my number one tool for task and time management, and what keeps it all together is the weekly log. It stores my schedule and all the weekly tasks, and acts as a starting point for my daily logs. In this post, I deconstruct my current weekly log and let you have a peek into a couple of old journals. I hope you’ll find some inspiration for building a system that suits your needs!

The original idea of the Bullet Journal doesn’t have a weekly view, but for me, it made all the difference: it allowed me to fully adopt the system and get rid of a traditional diary. A blog post by Tiny Ray of Sunshine played a big part by introducing me to a huge selection of different layouts and ideas. I based my first weekly logs on those ideas and over the weeks and months and journals filled, edited and focused and stripped down my system. Right now, my logs have been the same for quite some time, which basically means I’ve found the right balance for me.

The current weekly view in my Bullet Journal consists of a few elements. The outer side of the page has my schedule, four rows for each weekday. That is usually more than enough. At the top of the page is my habit tracker. I like to keep it on the weekly log rather than have a month-long one on a separate page I’d have to specifically turn to.

I don’t keep my daily lists on the weekly logs, as some people do, but I do have a weekly to-do list running. I often fill it on Sunday evening or Monday morning and refer to it as I make my daily lists. The weekly to-dos are sorted by theme, and the themes, along with their order and the space they each have been given, usually indicate something about my priorities.

So where to begin with constructing your own weekly log? The first question to ask is what you’re going to use it for. At what areas of your life would a week-at-a-glance view be useful? I benefit from my weekly to-do list, but for you, it could be grocery shopping, work shifts, or workout planning. If you’d like to have your schedule handy in your BuJo, this could be the space for that, too.

Once you’ve established the elements you want in your weekly log, it’s time to figure out the layout. You can stretch your week over a whole spread or keep it on one page, but overall, I recommend no page turns. How you use the space will get honed over time: if one corner is feeling cramped while another has plenty of room, move something next week.

In the end, the same “rule” applies to both the weekly log and the Bullet Journal as a whole: only take what you really need, and keep it simple. Your mind will thank you and you may just have made a friend for years to come.

Aurinko nousee tässäkin osoitteessa

Tässä asunnossa on auringonnousuparveke vailla vertaa. Se ulottuu olohuoneen reunasta reunaan, ja aurinko kiipeää estradilleen suoraan vastapäisen mäen takaa. Yö pakenee parvekkeen reunoille, ja yltäkylläisen värileikin jälkeen jäljelle jää vain valo. Tähän vuodenaikaan kiitän siitä painokkaasti.

Aamut uudessa kodissa ovat polveilevia ja venyviä. Ne ovat tehottomampia kuin sellaisissa huoneissa, jotka tuntee silmät kiinni ja ylösalaisin. Toisaalta olen lokakuussa nauttinut siitä, että juuri nyt aamujeni ei tarvitse olla sekuntipeliä. Olen viettänyt aikaa joogamatolla ja syönyt aamiaiseni sohvan virkaa toimittavalla sängyllä videoita katsellen. Siivonnut pikaisesti keittiön ja katsonut sitten, mitä on luvassa tänään.

Eräänä aamuna ehdin kuvata koko auringonnousun alusta loppuun.

Asunto tulee kodiksi palanen kerrallaan. Minut on yllättänyt se, kuinka paljon keskeneräisyys ja väliaikaisuus vaikuttavat elämiseen. Mieli ei ota asettuakseen ennen kuin ympäristö suostuu pysähtymään aloilleen. Rutiinit voivat vakiintua vasta, kun niiden vaatimat esineet ovat paikoillaan. 

Marraskuussa rauhoitetaan taas muutama nurkka.

Our new home has the perfect sunrise balcony. Stretching to the width of the living room, it offers a beautiful display of colours as the sun climbs up from right behind the hill opposite. Night retreats to the edges and all we’re left with is light. At this time of the year, I’m immensely grateful for it.

Mornings in a new flat are different from those spent in rooms you know your way through eyes closed and standing on your head. Without the efficiency that familiarity brings, they drift and meander without a productive course. I’ve been quite enjoying it, though, happy to have the opportunity to take it slower.

One morning, I had the time to stop and capture the whole sunrise, start to finish.

A flat becomes a home one piece at a time. What’s surprised me is how much makeshift arrangements and incompleteness can sometimes weigh on you. The mind won’t settle until its surroundings have. Routines can only be established once the stuff needed for them has a place.

In November, we’ll calm a couple more corners.

Syyslomalla syntyi miniatyyrejä

Vietin tällä viikolla pienen syyslomasen kotopuolessa. Eihän minulla virallisesti mitään lomia ole, mutta syyslomaviikolla harrastukset ja muut velvollisuudet sallivat lyhyen tauon, ja käytin sen hyödyksi. Mukaan pakkasin kassillisen askartelutarvikkeita: solumuovilevyjä, kahvitikkuja, akryylimaaleja ja siveltimiä, ilmakuivuvaa massaa, kartonkia, spraymaalin, betoniefektimaalin sekä lisäikkunat ja -ovet nukkekotiin. Ajatuksena oli edistää keskeneräisiä ja tekemättömiä nukkekotitöitä, ja hyvinhän ne neljässä päivässä edistyivät. 

Jyväskylän nukkekotikerho Nukkis-Ystävät juhlii ensi keväänä kymmenvuotista uraansa näyttelyllä Suomen käsityön museossa. Museoon rakentuu siirtolapuutarha, jonka palstoilla eletään monenlaista elämää ja yhteisellä pihalla juhlitaan menneitä vuosia. Näyttelyprojekti näkyy varmasti täällä blogissakin tulevina kuukausina, jahka palstani alkaa ottaa muotoaan.

Teen oman palstani lisäksi yhteisalueelle muutaman jutun, ja tällä viikolla syntyi kanala, joka sijoitetaan vasten toisen rakennuksen seinää. Tein kanakopin kahvitikuista, joita iloisesti katkoin uudella lempilelullani, jiirisaksilla. Tylli matkii kanaverkkoa hämmästyttävän hyvin, ja aaltopahvisen peltikaton maalauksesta olen erityisen ylpeä.

Kanalan lisäksi tein kasan sälelaatikoita, jotka saavat vielä pohjalleen heinää ja käyvät näin kanojen munintapaikoista. Laatikon malli oli pienen kokeilun tulos, ja parin boksin valmistuttua tekniikka alkoi jo luistaa. Näyttelyn jälkeen laatikot löytävät varmasti paikkansa isosta nukkekodista.

Nukkekodista puheen ollen: sen ulkoremontti otti myös tällä viikolla pienen harppauksen eteenpäin, kun sain tiiliverhoilun maalauskuntoon. Tilasin keväällä taidekaupasta A3-kokoisia solumuovilevyjä, joille olen pitkin vuotta hiljalleen kaivertanut tiilikuviota. Kuviot ovat nyt valmiit, mutta maalauksen kanssa on ollut takaiskuja. Ostamani spray-pohjamaalin erä on ilmeisesti jollain tapaa viallinen, sillä tähän mennessä kaksi pulloa on ollut toimimattomia. Toivon kovasti, että värin vaihtaminen auttaa. Tiiliverhoilusta kerron varmasti vielä omassa postauksessaan.

Olen ostanut myös parit uudet ikkunat ja ovet, joille vielä puhkotaan reiät talon seiniin. Minimaailmasta tilatut ikkunat saivat pintaansa valkoisen maalin ja ovat nyt valmiita sijoitettaviksi paikoilleen, kun sen aika tulee.

Miniatyyrihommissa huomaan, että olen todella hyvä suunnittelemaan ja lykkäämään varsinaista tekemistä. Täytän Pinterest-tauluja ja haalin tarvikkeita, mutta toimeen tarttuminen on kynnyksen takana. Nurinkurista on, että en aina luota omaan kykyyni suunnitella töitäni tarpeeksi hyvin, ja siksi pelkään sössiväni kaiken säheltämällä. Sen vuoksi tällaiset askartelulle pyhitetyt päivät tulevat tarpeeseen: niinä minulla on aikaa räpeltää, soheltaa, kokeilla ja huomata, että niinkin voi tulla oikein hyvää jälkeä. Ja jos ei tule, mitä sitten? Maailmaahan tässä vain rakennetaan.

I took some days off my regular life this week to spend a little autumn holiday at home-home. I packed a big bag of craft supplies, from foam board to coffee stirrers, air dry clay to concrete effect paint. The goal was to tick some miniature tasks off the to-do list – and I was pretty happy with how things turned out.

Our local miniature club celebrates its ten-year anniversary next spring by having an exhibition at the Craft Museum of Finland. We are busy building a miniature community garden with several allotments, each of them completely unique, and a shared garden where the celebrations will take place. You’ll be seeing more of the project here on the blog, I’m sure, in the months to come.

Along with my own allotment, I’m making a few items for the shared garden, and one of them is the hen house I started and finished this week. It’s made of coffee stirrers (cut with my new favourite toy, the mitre shears), tulle, and corrugated cardboard – the painting of which I’m especially proud of. For the hen house, I also made a stack of wooden crates where, once some hay is added, the chickens can lay their eggs.

As for my actual dollhouse renovation, that took one step forward this week, too. I’ve been making brick cladding for the house by carving A3 sized foam boards to look like brick wall, and they are now carved and ready for painting. I’ve had some setbacks with the paint, though, as both the spray paints I bought turned out to be faulty. Once the cladding goes up, I’ll be making a separate post about the process. Luckily, I did manage to paint some ready-made windows I ordered some time ago. They will be added to the house a bit later.

With miniatures, it’s clear I’m excellent at planning and postponing the actual making. The paradox is, I don’t trust my ability to plan, and worry I’ll make a mess out of everything. That is why I need these days dedicated to crafting: I have time to flub and fumble, try things out and realise that good things can come out of that, too. And if I do make a mess, who cares? It’s only a world we’re building.