Aurinko iholla, laulu huulilla

riva1

On niin ylitsepääsemättömän marraskuinen viikonloppu, että on parasta suosiolla palata Riva del Gardan muistoihin, aurinkoon ja lämpöön. Kuten edellisessä postauksessa kerroin, olin kuukausi sitten kuoron kanssa kansainvälisissä kuorokilpailuissa Italiassa, ja tuntuu, että pieni henkäys Gardajärven kesäistä lämpöä tuli mukana kotiin asti. Hyvä niin, sillä nyt sitä tarvitaan.

riva3

Olen reissaajana sitä lajia, joka vierastaa kiirettä ja nähtävyydeltä toiselle juoksemista. Mieluummin koluaisin outoja pikkukauppoja söpöillä sivukujilla ja söisin jäätelöä, kun tulee kioski vastaan. Kisamatkalla vapaa-aikaa oli tietysti rajallisesti, ja etukäteen mietin, iskisikö kiireen tuntu ja jäisikö uusi ja jännä ympäristö kokematta. Voin kertoa, että kävikin päinvastaisesti.

Kun aikaa ei ollut ylettömästi, ei sen suurempia suunnitelmia kannattanut tehdä. Siksi oli ihmeellisen helppo elää hetkessä: valita ruokapaikaksi nurkan takaa paljastunut kivannäköinen ravintola, käyttää pieni vapaahetki rannalla kävelyyn. Minulle jäi tästä reissusta enemmän muistikuvia kuin lomamatkoista keskimäärin, minkä uskon johtuneen siitä, etten ollut kuvitellut matkaani etukäteen, vaan se sai rauhassa muotoutua juuri sellaiseksi kuin muotoutui. Matkamuistojakaan en ehtinyt juuri shoppailla, mutta se ei haitannut. Muistot ovat enemmän sitä aineetonta sorttia.

riva10m

riva11

riva4

Olin äärettömän iloinen siitä, että matkustimme pieneen kaupunkiin ja vielä pahimman turistisesongin ulkopuolella. Ei tarvittu montaakaan päivää, kun paikka alkoi hahmottua ja kiintopisteet – hotelli, naapurin Lidl, kuorokilpailun pääpaikkana toiminut kirkko – löytyä päänsisäiseltä kartalta. Ei tullut lainkaan sellainen olo, että olisi tarvinnut pelätä  edes taskuvarkaita, kun kadut olivat väljiä kulkea ja ilmapiiri turvallinen. Aurinko helli, vaikka oli lokakuu.

Ja se järvi – se oli jotain ihan muuta kuin oma kotijärvi, mutta veden läsnäolo rauhoitti. Tuntui tutulta, vaikka oli vieraassa paikassa. Ja olihan se nyt tavattoman kaunis.

riva2

Riva del Gardassa vuoret ovat joka puolella. Ne näkyvät joka kadun päässä ja kattojen yllä. Ne auttavat suunnistamisessa, kun oppii vähän tuntemaan niiden muotoja, ja niiden juurella on pieni ja turvallinen olo. Kun oman arkielämän suurimmat vuoret ovat keskisuomalaisen lähiluonnon nyppylöitä, huimaavat tällaiset kivilohkareet päätä. Siitä huolimatta vuorista tuli muutamassa päivässä jotenkin kummallisen rakkaita – niistä ilahtui joka aamu, kun avasi oven parvekkeelle ja ne olivat heti siinä nenän edessä.

Osa meistä kiipesi rinnettä ylöskin, pienelle kappelille ja näköalatasanteelle. Kappelin voi erottaa tämän postauksen toisesta kuvasta, kun katsoo tarkkaan. Itse jäin vähän flunssaisena ihan vaan maan tasalle, mutta kuvat korkeuksista olivat melkoisia.

riva5

riva9

riva8

Oman ihanan mausteensa reissuun toi tietysti matkaseura: kolmekymmentä ystävää, joista kenen tahansa kanssa saattoi istahtaa pizzalle tai gelatolle. Jos yksi ajanviete ei huvittanut, aina löytyi joku, joka halusi myös etsiä jotain muuta tekemistä. Aina jollain oli idea siitä, miten käyttää pari vapaata tuntia. Sitä pystyi lyöttäytymään isoon nauravaan porukkaan tai lähtemään omille teilleen, jos siltä tuntui.

Hassua ajatella, että vielä jokunen vuosi sitten en tuntenut näitä ihmisiä, joiden kanssa koen ja jaan nyt tällaisia asioita.

riva6

riva7

Viimeisinä päivinä virtasivat itse kullakin kyyneleet milloin onnesta, milloin aivan älyttömästä väsymyksestä. Kotimatkalla oli epätodellinen olo, mutta myös raukean tyytyväinen: monen kuukauden harjoittelu oli tuonut kansainvälisen kuorokilpailun voiton, homma oli hoidettu, nyt voisi hetkeksi hellittää ja nauttia vaan. Ennen kaikkea tuntui onnelliselta.

Ja Gardajärvi, sinun rannoillesi minä vielä joskus palaan.

It’s unavoidably November, a perfect time to return to the warmth of Italy, if only in pictures and memories. A month ago, our choir made a trip to Riva del Garda to take part in an international choir competition. I feel like a bit of that summer-like sunshine travelled back north with us – and just as well, as it’s very much needed right now.

Before the trip, I worried a bit about whether the tight schedule of the competition would mean no time to explore the city. I’m one of those people who don’t like to make strict plans or do a sightseeing marathon, but would much rather pop into tiny weird shops and have an impromptu ice cream when I feel like it. So would this sort of trip feel hurried? Would I have time to stop and take in the feel of this place that is completely new to me?

My worries were proven entirely wrong. With no excess time, there was no point in making any particular plans – so living in the moment came naturally. We took walks by Lake Garda to pass the time and had lunch in any nice-looking restaurants we stumbled upon. I have more memories of this trip than of an average holiday, and I think that’s because I didn’t imagine my time there beforehand, but let it unfold at its own pace. There wasn’t much time for shopping souvenirs, either, but I didn’t mind. I don’t feel like I need any items to remember it all.

The fact that we stayed in a small town instead of a big city made me very happy indeed, and it wasn’t even the craziest tourist season. It didn’t take long before a map of the place started forming in my mind, with the familiar locations – out hotel, the Lidl next door, the church where most of the competition took place – pinned on it. The town felt very safe, its streets friendly. And the sun was there every day, despite it being October.

And the lake – oh the beautiful lake. It was nothing like the one at home, but the presence of water instantly made me feel calm.

In Riva del Garda, the mountains are everywhere: they’re at the end of every street, above every rooftop. They help you navigate the town when you start to recognise their shapes a little. They make you dizzy just from looking, but at the same time, they create a safe space between them. They became strangely familiar and dear in just a few days; opening the balcony door felt so good every morning with them greeting you first thing.

Some of us even took the hike to a little chapel and a vantage point high on the side of a mountain. If you look closely, you can spot the chapel in the second picture of this post. I didn’t dare risk the walk, feeling a little cold coming on, but the photos from up there were pretty magnificent.

The cherry on top were, of course, the people I travelled with: thirty friends, with any of whom you could sit down for a pizza or gelato. There was always someone to hang out with, always someone who had a great idea for the next free hours. You could join a big group of people laughing and having fun together, or go your own way, should that feel better. To think that a few years ago, I knew none of the people I now share experiences like this, is just weird. And amazing.

The last couple of days brought tears of joy and extreme exhaustion on many a face. The feeling on the way back home was unreal, but also drowsily content: after months of rehearsing, we’d won an international choir competition, the work was done, it was time to rest for a bit. Most of all, I felt happy.

And dear Lake Garda – I’ll return to your shores one day.

Advertisements

Gardajärven rannalla

lakegarda7

lakegarda1

lakegarda8

lakegarda2

lakegarda4

lakegarda6

lakegarda5

lakegarda10

lakegarda11

Oli perjantaipäivä, joka oli oikeastaan vain suoraa jatkoa torstaille. Yöllinen bussimatka pääkaupunkiin, aamulento Milanoon, muutaman tunnin ajo Gardajärven rannalle. Ja mikä ranta se olikaan, ja mikä järvi – se otti meidät pastellisen sumuiseen syleilyynsä kuin olisi tiennyt, että pehmeä vastaanotto on nyt se, mitä tarvitaan. Sileillä valkoisilla kivillä oli hyvä levähtää, viileässä vedessä hyvä pestä reissuvarpaat.

Oli niin äärettömän onnellista vain istua siinä, katsella sumua, kuulla kuinka ystäviä tulee ja menee, kuinka osa istahtaa hetkeksi viereen, osa jatkaa matkaansa pitkin järvenrantaa. Olin reissussa yli kolmenkymmenen tärkeän ihmisen kanssa, ihan ensimmäisellä kuorokisamatkallani koskaan. Ei ollut odotuksia, koska ei ollut käsitystä tällaisten matkojen kulusta. Päätin ottaa ilolla vastaan sen, mitä tulee – ja tänä iltana tuli maailman pehmeintä valoa ja usvainen ranta. Tämä hyvä.

Lupaan, että matkasta kuullaan täällä blogissa vielä lisää lähiaikoina. Voin spoilata sen verran, että ilon kautta reissaaminen onnistui oikein mukavasti. Senkin voin kertoa, että voitettiin kisa.

That Friday was basically just an extended Thursday. We’d taken a night bus to the capital, then a morning flight to Milan, and driven a few more hours to get to the shore of Lake Garda. And what a shore it was – and what a lake. I took us to its pastel-coloured, misty embrace like it knew that a soft welcome was what we needed after the journey. The smooth white pebbles called us to take a seat, the cool water gave a chance to wash those travelling toes.

It was nothing short of perfectly happy to sit there, watching the fog, and hear friends come and go – some would sit down beside you, some continue onwards along the shore. I was travelling with more than thirty people that are dear to me: it was my first ever trip to a choir competition. I had no expectations, no clue as to how these trips usually went. I decided to welcome with joy whatever was waiting behind each corner – and tonight, it was a pebble beach filled with mist and the softest light.

I promise there’ll be more stories and pictures from the trip soon enough. I’ll share just one spoiler: travelling with joy was a huge success. Oh, and another thing: we won the competition.

Kurkistus kotikoloon

kotikolo8m

Olen koti-ihminen, sellainen joka viihtyy parhaiten tutussa ympäristössä. Rakennan ympärilleni lämmintä ja turvallista kotikoloa. Tänä syksynä olen nauttinut valtavasti siitä, kuinka pitkän työkesän jälkeen olen voinut halutessani jäädä koko päiväksi kotiin. Ja vaikka hyväksyttävämpää olisi kenties himoita reppureissuja ja maailmanympärysmatkoja, minusta reissuissa parasta on yleensä se, kun lopuksi pääsee omaan sänkyyn nukkumaan.

Asun rauhallisella asuinalueella omakotitalosta lohkaistussa yksiössä, jossa on oma keittiö, kylppäri ja sisäänkäynti. Ikkunani antaa aidatulle takapihalle, jonka vuokranantajani laittavat keväisin niin kauniiksi, että kukkaloistoa kestää yli kesän ja pitkälle syksyyn. Talvella piha tulee lumesta niin täyteen, että tuntuu kuin koko kaupungin lumet putoaisivat tänne. Seinien takaa ei kuulu naapureiden ääniä, enkä minä kaiketi kuulu minnekään – paitsi laulaessani kuulemma aina portille asti, kertoi äitini kerran. Jos en halua nähdä ketään, minun ei tarvitse. Täydellinen turvasatama.

kotikolo14m

kotikolo1m

Kotini ei ehkä ole se perinteisin opiskelijakämppä, vaikka lähtökohdat ovat kyllä aivan tavanomaiset: kolmekymmentä neliötä, sukulaisilta ja tutuilta perittyjä huonekaluja ja pari reissua Ikeaan. Kotiani on kuvailtu muun muassa aarrearkuksi ja vähän mummomaiseksi. (Otan molemmat ilman muuta kohteliaisuutena.) Jokusen kerran “oho” on ollut ensimmäinen sana, jonka uusi vierailija on päästänyt suustaan kotini kynnyksellä. Pidän tilasta ja valosta, mutta minimalistia minusta ei saa tekemälläkään. Värit ja yksityiskohdat vetävät enemmän puoleensa.

Olen totta kai sisustanut kotiani tietoisesti, mutta en esimerkiksi shoppaile kämppääni mitään uutta. Moni esineistä on päätynyt paikalleen melkein huomaamattani, jonkin ennalta-arvaamattoman mutkan kautta. Tartun kirppiksillä asioihin, jotka puhuttelevat, mutta pitkään aikaan en ole ehtinyt tehdä edes kunnon kirppiskierroksia. Teen itse kaikenlaista, ja minulla on paljon ystäviä, jotka niin ikään ovat käsityö- ja tuunausihmisiä. Minä vain jotenkin löydän – ja joskus etsinkin, mutta aina en ollenkaan.

kotikolo5mm

kotikolo13

Huonekaluni ovat sekoitus (enimmäkseen) sieltä täältä koottuja hajanaisia yksilöitä ja (vähemmän) tarkkaan tarpeeseen harkittua Ikeaa. Yleisin tarpeeni on lisää hyllymetrejä kasvavalle kirjakokoelmalleni. Kuormalavoista tehdystä sängystä haaveilin pitkään ennen muuttoa. Yhdessä iskän kanssa etsimme lavat, ja eräänä aikaisena kesäaamuna iskä oli huolellisesti puhdistanut ja hionut ne jo ennen kuin ehdin edes sängystä ylös. Pyörien ansiosta pystyn liikuttelemaan painavaa sänkyä vaikka yksin, ja koloihin mahtuu sopivasti pokkareita ja muita aarteita.

Useampi huonekalu on kotoisin mummilastani, ja osan niistä olen tuunannut uudenlaisiksi – kuten nyt vaikka valkoisen, ristipistomaalauksella koristellun työtuolin sekä oranssijalkaisen ompelupöydän.   Yöpöytänä toimivassa turkoosissa arkussa taas on alun perin kuljetettu suunnitelmia ja muita papereita tietyömaille. Nyt se vartioi kaikkia talven varalle hamstrattuja kynttilöitä. Nojatuoli löytyi pitkän metsästyksen jälkeen nettikirppikseltä ja noudettiin kilometrin päästä lapsuudenkodistani.

kotikolo3mm.jpg

Voin aika rehellisesti sanoa, että jokaisella esineellä on tarina. 1970-luvun oranssi Singer löytyi kierrätyskeskuksesta kympillä ylioppilaskeväänäni, ja se toimii, mitä nyt kaipaisi pientä huoltoa ja puhdistusta. Sängyn yllä riippuvan taulun, Albert Edelfeltin Kesäiltana, isäni hankki jostain, koska rannalla odottava tyttö näyttää ihan minulta ekaluokkalaisena. Tilkkutäkin tein lukion toisella luokalla: kuljetin lankoja ja koukkuja pussissa ja virkkasin hyppytunneilla ja hitaimmilla tunneilla takapulpetissa. Kahden euron mintunvihreä kirjoituskone odotti minua ihanan lähikirppiksen nurkassa. Liisa ihmemaassa -kirjan teekutsuja esittävän printin ostin Oxfordista Alice’s Shopista loppukesästä 2015, juuri ennen kuin aloitin kandintyöni kuvan esittämästä kirjan luvusta. Pienen muotokuvan minusta, Miss Matildasta, maalasi ystäväni Saara eräänä askarteluiltapäivänä hänen ja siskonsa keittiössä.

Ihan erityinen paikka kodissani on isomummun vanhoilla tavaroilla. Kun jotakuinkin vuosi sitten kävimme läpi mummun vaatteita, huonekaluja ja koriste-esineitä, jäi minulle jokunen muisto säilytettäväksi. Ruskea avattava rahi pitää sisällään osan lankavarastostani, mikä on sinänsä sopivaa, sillä mummu oli varsinainen yhden naisen villasukkatehdas. Nojatuolia piristävä kukallinen huivi ja ruusukuvioinen pöytäliina olivat niin ikään mummun, samoin kuin hullunkurinen vaaleanpunainen joutsen lipaston päällä.

kotikolo4m

kotikolo9

Kotini tuntui aivan alusta asti kodilta – ehkä juuri siksi, että toin tärkeät muistoni ja kädenjälkeni tänne mukanani. Minulla ei ollut persoonattomia pöytiä ja tuoleja, vaan huonekaluja, joilla oli jo historia. Ja teininä saamani Ikean kirjahyllyn tarina on yhtä merkityksellinen kuin mummilasta tuodun ikivanhan pinnatuolin. Niihin molempiin liittyy muistoja.

Sitten kun tästä kodista joskus siirryn seuraavaan, on niissä samoissa esineissä taas muutama muisto lisää: tämän minä valitsin asuntooni, kun muutin ensi kertaa omilleni…

~ ~ ~

Ajattelin, että olisi hauskaa kirjoittaa ylös myös muutaman yksittäisen esineen tarina. Pistääkö silmään jotain, mistä haluaisit tietää lisää?

I am one of those people that enjoy the comforts of home immensely. I’m constantly building myself a safe and warm nest to live in. After a long summer of working, I’ve loved being able to stay at home this autumn, whenever I feel like it. And even though it’s more appreciated to be constantly taken over by wanderlust, for me, the best part of travelling is when I get to sleep in my own bed afterwards.

I live in a calm and quiet area, in a studio apartment that is part of a detached house, with my own kitchen, bathroom, and entrance. My window faces a little backyard surrounded by fences and filled with flowers that my landlords plant every spring, ensuring blooms through summer and late into autumn. In the winter, the snowdrifts rise so high it’s like the clouds accidentally dump all the town’s snow to this area. There’s no noise from any neighbouring flats, and no one can hear me, either – except when I’m singing, which, according to my mum, can be heard all the way to the gate. If I don’t wish to see anyone, I don’t have to. It’s a perfect little safe haven.

My home might not look like the average student flat, though the starting point is nothing out of the ordinary: 30 square metres, furniture inherited from friends and family, and a couple of trips to Ikea. It’s been described as “a treasure trove” and “slightly granny-ish” – both of which I naturally take as compliment! It has happened several times that someone has stepped over the threshold for the first time and exclaimed “Whoa!” I love light and space, but I’m nowhere near being a minimalist. Colour and details are more my thing.

I’ve obviously done a lot of conscious decorating in my flat, but I don’t really shop for anything particular for it, ever. A lot of what’s in it has landed there through a series of coincidences, sometimes as if without me noticing. I spot things at flea markets that seem to speak to me in one way or another,  but for a long time, I haven’t even had the time to go on a real second hand shopping spree. I like to make things myself, and have several friends who are into making and upcycling, too. And I just seem to find things, whether or not I’m looking for them – and often I’m not.

My furniture is a mix of (mostly) individual pieces gathered from here and there, and (a bit less) Ikea bought for a specific need. Traditionally, that has been a need for more metres of bookshelf. The pallet bed, on the other hand, was something I’d been dreaming about for a long time. Together with my dad, we found the pallets, and one early summer morning, he’d cleaned and sanded them down before I even got out of bed. Thanks to the wheels, I can move the bed by myself, and the pallets leave little shelves that are perfect for paperbacks.

Several pieces of furniture – such as the white office chair adorned with painted cross stitch flowers, and the orange-legged sewing table – are originally from my grandparents’ place. The turquoise chest has been used for carrying plans and other paperwork to roadwork sites. Now its main purpose, on the side of serving as a bedside table, is to take care of the candles I’ve hoarded for winter. The armchair was found online after a long search, and picked up a kilometre from my childhood home.

Pretty much everything in my home has a story. The 1970s Singer was found for ten euros in a recycling centre in the spring I graduated from high school. It still works, but could do with a bit of cleaning and service. My dad bought the picture that hangs on the wall by my bed, Kesäiltana (On a Summer Night) by Albert Edelfelt, because the girl on the shore looks like me at the age of seven. I made the bedspread in high school, carrying yarn and a hook with me, crocheting away on free periods and in the back row during slower lessons. The mint green typewriter waited for me in the corner of the lovely local flea market with a prize tag of two euros attached to it. The little print of the tea party in Alice in Wonderland I bought from Alice’s Shop, Oxford, in late summer of 2015, just before starting my bachelor’s thesis on said chapter of the book. The tiny portrait of me, Miss Matilda, was painted by my friend Saara during a crafternoon in her and her sister’s kitchen.

Things inherited from my late great-grandma have a special place in my home. When we went through her clothes, furniture and ornaments about a year ago, I got to keep a few pieces. The brown footstool contains some of my yarn stash, which is only fitting, as she herself was a one-woman wool sock factory. The floral scarf brightening up the armchair and the tablecloth with a rose pattern were also hers, as was the funny pink-and-gold swan.

This home felt like home from day one, which, I believe, is thanks to the fact that I really brought my memories here with me. I didn’t have anonymous tables and chairs when moving, but furniture that already had a history. And the story of the Ikea bookshelf I got as a teenager is as meaningful as that of the ancient chair passed down by my grandparents – they both hold memories.

When I one day move on to another home, the very same objects will have a new layer of meaning: this one I chose for my flat when I first flew the nest…

~ ~ ~

I think it might be fun to write down a few stories of the individual things you can see here. Is there anything you’d like to know more about?

Lempihousut ja muita vaatteita

lempihousut4

Olen aina ollut kummallisen ehdoton pukeutuja. Ken on tutustunut minuun vasta viime vuosina, voi ihmetellä sitä, että yläasteikäisenä en koskenut mekkoihin pitkällä tikullakaan. Ne eivät vain olleet minun juttuni, kuten eivät myöskään leggingsit, valkoiset farkut tai vaaleanpunainen väri. Yläasteen mustavalkoisessa maailmassa ne edustivat jotain muuta porukkaa kuin omaani. Valkoista alaosaa en sotkemisen pelossa ole pukenut vieläkään, mutta jopa se kauan hylkimäni vaaleanpunainen on jossain vaiheessa löytänyt tiensä vaatekaappiini.

Kelkka alkoi kääntyä lukiossa. Hylkäsin housut. Kaappi täyttyi hiljaa mekoista ja hameista, enkä kohta osannut muuta käyttääkään. Ensimmäisinä yliopistovuosina minulla ei ollut yksiäkään farkkuja; jouduin hankkimaan siniset farkut varta vasten, kun liityin kuoroon ja ne kuuluivat yhtäkkiä keikkavarustukseen.

lempihousut7

lempihousut6

Siirtymävaiheissa on aina ollut kitkaa. On pitänyt luopua sellaisesta osasta minäkuvaa, josta on kaksin käsin pitänyt kiinni, ja valita tilalle toinen. Muistan, kuinka 17-vuotiaana etsin netistä itseäni miellyttäviä asuja ja turhauduin, kun törmäsin pelkkiin mekkoihin – koska enhän minä ollut mekkoihminen. Kunnes sitten lopulta olinkin.

Mekkovuosien jälkeen ne farkutkin alkoivat tuntua ihan mukavilta. Kaverini eivät olleet tunnistaa minua housut jalassa, mutta minulle farkut ja valkoinen t-paita oli uusi ja eksoottinen asu, huoleton ja rento. Ei tarvinnut miettiä, vilahtaako helman alta, kun kuoroharjoituksissa venytteli alkuun ja haki kroppaan lämpöä kiipeilemällä ylös auditorion penkkirivejä.

Juuri nyt valitsen helmat tai lahkeet fiiliksen mukaan, etsin persoonallisia housuja, himoitsen haalareita ja vieraannun hiljalleen kaappini lukuisista skater-mallisista mekoista. Kivoin mekko onkin nyt hitusen väljempi, ehkä vyöllä vyötäisille koottava. Koitan antaa mieltymysten muuttua, kun ne ovat muuttuakseen.

lempihousut3

lempihousut8

lempihousut5

Kesällä keksin yhtäkkiä, että haluan haaremihousut. Marssin jyväskyläläiseen Double One -liikkeeseen, joka myy eettisesti tuotettuja vaatteita ja asusteita, ja tulin ulos kaksien uusien housujen kanssa. Ne ovat jotain ihan muuta kuin kaappini sisältö tähän asti, mutta niistä tulee hyvä mieli. Niissä on turvallista olla, runsaudessaan ne ottavat rohkeasti tilaa, jos en itse sitä ymmärrä ottaa, ja juurruttavat paikalleen. Olo on niissä luova, suorastaan taiteellinen. Vietin kesän lämpimimmät päivät ohuemmissa norsukuvioisissa housuissa, viileämmät vähän jämäkämmissä mustissa. Nyt syksyn tullen lisään alle sukkahousut, ja taas pärjää pitkälle viileneviin päiviin.

On hassua tuntea olonsa näin kotoisaksi jossain sellaisessa, mitä ei ole koskaan aiemmin kokeillut. Oi haaremihousut, puuttuva palaseni.

lempihousut1

Ehkä ei olekaan olennaista pysyvästi päättää, kuka ja millainen minä olen, vaan tarkistaa asia uudelleen joka aamu. Jos se skater-mekko tuntuukin jonain päivänä hyvältä, valitsen sen, ja seuraavana päivänä kenties turvaudun haaremeihin – ja sitten on ehkä se valkoisen t-paidan ja farkkujen päivä. Tai sitten löydän kaipaamani haalarin ja käytän sitä koko seuraavan kesän. Miksi rajoittaa itseään, kun voi olla joka päivä uusi?

Ihanat oranssit kenkäni ovat Kujeen. Kuvat otti siskoni Venla.

Millainen tyylifilosofia sinulla on?

I’ve always been pretty uncompromising about what I wear. If you’ve only got to know me in the past few years, you may be surprised to hear that in my teens, I wouldn’t touch a dress with a ten foot pole. Dresses simply weren’t me, and neither were leggings, white jeans, or anything pink. In the very black-and-white world of secondary school, those belonged to a group that wasn’t the one I belonged in. I’d still feel uncomfortable in white bottoms, terrified of spilling a drink on myself or sitting on something, but otherwise I’ve went back on my word: even the colour pink has quietly sneaked into my wardrobe.

In upper secondary, I completely turned my sledge around, as we say in Finland. I abandoned trousers. Suddenly there was nothing but dresses and skirts, and that was all I would – could – wear. During my first years in uni, I didn’t own a single pair of jeans and only had to buy a pair when I joined the choir and needed them for performing.

The transitions from one style to another haven’t always been smooth. I’ve had to give up a piece of my self-image, one that I’ve been holding onto very tight indeed, and pick a new one instead. I remember searching the internet at the age of 17, looking for outfits that would take my fancy, and getting frustrated when all I came across was dresses and skirts – as I clearly wasn’t a dress person. Until I was.

But after a long period of dresses only, even those jeans started to grow on me. My friends had a hard time recognising me with trousers on, but for me, blue jeans and a white t-shirt was a new and exotic outfit, carefree and relaxed. I didn’t have to worry too much when we stretched at the beginning of the choir practice or climbed up the auditorium benches to get the heat up a little.

Today, I let my mood determine my outfit. I’m looking for quirky and fun bottoms, drooling over jumpsuits, and slowly growing away from all my numerous skater dresses. The dresses that appeal to me right now are slightly more loose, maybe gathered at the waist with a belt. I try to let my preferences change when they seem to do so.

Last summer, I suddenly decided I wanted a pair of harem pants. I walked into a shop in my hometown that sells ethically produced clothing and accessories, and came out half an hour later with two new pairs of trousers. They’re nothing like the rest of my wardrobe, but they make me happy. They feel safe, and in their fullness, they bravely take up space even when I don’t have the nerve to do that. In a way, they ground me. I feel creative in them, artistic even. I spent the warmest days of the summer in my lighter, elephant patterned pants, and the cooler ones in the slightly heavier black pair. Now, in the autumn, I just add tights, and I’m all set for the real chilly days to come.

It feels funny to be so comfortable in something you’ve never even tried before. Oh harem pants, my missing piece.

Perhaps it’s not that important to permanently decide who you are and what you look like – perhaps it’s more relevant to check that every single morning. If I one day feel like wearing that skater dress again, I sure will, and then maybe turn to my harem pants the next day – and after that, it might be a good day for blue jeans and a t-shirt. Or then I may find that jumpsuit I’ve been longing for and wear that for the whole of next summer. Why restrain yourself, when you can be new every day?

My lovely orange shoes are from Kuje. The pictures were taken by my sister Venla.

What’s your style philosophy?

Pilkunviilauksen luovuudesta

kielenhuolto1

Olen tänä kesänä laittanut paikalleen niin monta pilkkua, etten varmasti koko elämäni aikana yhteensä. Olen lisäillyt possessiivisuffikseja, tavuttanut sanoja sopivalta kohdalta, etsinyt lyöntivirheitä tekstimassasta ja näyttänyt sanoille, missä järjestyksessä niiden olisi hyvä olla. Oikoluen jo perheeni puhetta ja kavereideni viestejä. Joinain päivinä olen raahannut kirjainrivejä kuin kivirekeä kohti kello neljää. Toisina taas olen oppinut ja oivaltanut niin paljon, että kotiin pyöräillessä pakahduttaa; kokenut sarjan pieniä kielellisiä valaistumisia.

Olen sillä tavalla vähän outo, että pilkutus tuo minulle tietynlaista nautintoa. Possessiivisuffiksien naputtelu paikoilleen antaa onnistumisen tunteen. Olen kai lähtökohtaisesti vähän pöpi ja siksi sopiva tällaiseen hommaan, mutta on siinä muutakin: saan käyttää luovuuttani.

kielenhuolto2

Pilkut kuuluvat tiettyihin paikkoihin, se on fakta eikä luovuuskysymys, ja jotkin sanat kirjoitetaan yhteen, kun toiset jätetään erilleen. Näin pitkälle pääsee miltei automaatiolla – tai vähän selaamalla Kielitoimiston ohjepankkia. Mutta sitten ovat ne jokin tässä mättää -tapaukset. Niitä katselee aikansa, haistelee, maistelee. Aloittaa helpoimmasta päästä ja korjaa selkeät virheet – jo näyttää paremmalta. Siirtelee sanoja, kääntää ja pyörittää. Purkaa lauseenvastikeen sivulauseeksi, vaihtaa sen toiseen lauseenvastikkeeseen. Tekee vielä pari temppua, ja tadaa. Virke vetää henkeä, ilma kiertää jälleen. Solmu on poissa.

kielenhuolto4

Kirjoittaja käyttää luovuutta valitessaan juuri tietyt sanat juuri tietyssä järjestyksessä. Luovuutta vaatii siis myös noiden valintojen kyseenalaistaminen. Palikat ovat valmiina, joten aivoponnistus on erilainen, mutta läsnä yhtä kaikki. Tekstien pyörittely, vääntely ja kääntely opettaa, ettei ole vain yhtä tapaa sanoa asiat. On näkemyksiä, vastanäkemyksiä ja kaikkea siltä väliltä. Minä ehdotan, ja sitten kirjoittaja katsoo, miltä näyttää, ja tekee vielä omat ratkaisunsa. Tai pari-kolme ratkaisua. Aina on varaa viilata. Luovuudelle on aina tilaa.

Kielenhuolto tuntuu tekohengityksen antamiselta. Kun kirjainten väliin puhaltaa ilmaa, virke tulee kevyemmäksi, avoimemmaksi, siihen tulee tilaa ymmärrykselle. Hyvän työn palauttaminen tekijälle tuntuu kuin laskisi irti ilmapallon. Sen paino ei enää sido sitä, joten sillä on mahdollisuus nousta uusiin sfääreihin.

On the creativity of editing

I’ve seen so many commas to their rightful places this summer, I can’t even tell you. I’ve added possessive suffixes, hyphenated words accurately, looked for typos in a big mass of text, and shown words the order in which they will be most comfortable. I find myself proofreading my friends’ text messages and the speech of my family. On some days, I’ve slowly crawled towards 4 pm, dragging the sentences behind me like a heavy burden. On others, I’ve learned so much and had so many sudden inspirations I’ve felt positively enlightened on the way home.

I’m weird in the way that putting commas in their places brings me enjoyment of sorts. Typing in missing possessive suffixes gives me a feeling of accomplishment. I guess I’m a little odd to begin with, and therefore suitable for this kind of work, but there’s something else to it, too: I get to use my creativity.

Commas belong in specific places, it’s a fact and not really a question of creativity. There are compound words, and words that need to be separated from each other. Autopilot and grammar resources take you about this far. But then there are these something’s-not-quite-right sort of instances. You look at them for a while, take a sniff, try the taste. You start with the easiest bit, correct clear mistakes – looks better already. You move words around, turn them over, try a different order. You take a non-finite clause and turn it into a finite one. You do a couple more tricks, and ta-da – the sentence takes a deep breath and gives a content sigh. The knot is gone.

The writer uses their creativity when choosing certain words in a certain order. Therefore, it takes creativity to question those choices. The material is already there, so it requires a different kind of effort, but effort all the same. Twisting and turning texts around shows you that there’s never only one way to say things. There are outlooks and arguments, different outlooks and counter-arguments, and everything in between. I make a suggestion, the writer sees how it looks to them, and makes their own solution. Or two, or three solutions. There’s always room for fine-tuning, always room for creativity.

Editing a text feels like giving artificial respiration. When you blow air between the letters, the sentence becomes lighter, more open – it makes space for comprehension. Handing in a good piece or work is like setting free a balloon. Its weight is no longer holding it back, so it has the opportunity to rise to new heights.

Tervetuloa, syksy – minä olen valmis

uusisyksy3

Saako sanoa, että syksy on jo ihan ovella? Siitä huolimatta, että nahkatakki oli vielä tällä viikolla vähän liikaa ja ulkona vihertää edelleen täyttä päätä. Sain kesätyöni päätökseen eilen, ja vaikken töitä täysin jätäkään, on aika vähän vaihtaa vaihdetta: ryhtyä opiskelemaan ja tehdä hommia myös itselleen. Olo on mietteliäs, sillä kesä on antanut hyvän suunnan, jota kohti kulkea, ja nyt etsiskelen lisää sopivia askelmia polulleni. Neljä kuukautta kesäarkea on mennyt nopeasti, mutta siitä huolimatta tuntuu, etten ole ikuisuuksiin elänyt sitä tavanomaisempaa arkea. Tarvitaan ajatusten niksautusta.

Minun pääni on sitä tyyppiä, että se vaatii asioiden jäsentelyä ja oikomista ulkopuolellaan, mieluusti kynällä paperille. Lähestyin siis uutta vuodenaikaa bullet journalin kautta. Laitoin Tori Amosia soimaan (se nainen on nero) ja askartelin syyskuulle kauniin aloitussivun, johon on mukava palata kuun kulkiessa eteenpäin. Piirtelin tulevat viikot – ja tein virheen, jätin yhden päivämäärän välistä pois, joten joudun vielä ostamaan uuden korjauslakan kuivuneen tilalle ja paikkaamaan mokani. Sen jälkeen voin asetella paikoilleen tulevien viikkojen aikataulut.

Kun pohja oli valmis, saatoin siirtyä sisältöön. Millä eväin syksyyn lähdetään?

uusisyksy6

Uuden kuun tavoitteet

Tein elokuussa ensimmäistä kertaa kuukaudelle omat tavoitteet. Gretchen Rubinin The Happiness Project -kirjan innoittamana, jota parhaillani kuuntelen, päätin kuukaudelle tietyn teeman ja keskitin ajatukseni erityisesti siihen. Elokuussa se oli blogi, ja saavutinkin tavoitteeni: löysin uuden innon, kirjoitin enemmän kuin aikoihin niin fyysiselle kuin virtuaalisellekin paperille, tein suunnitelmia jatkoa varten, jotta into ei lopahtaisi kuun vaihduttua. Syyskuussa haluan antaa huomiotani Miss Matildalle, pienelle korukaupalleni. Haluan löytää tekemiseen rutiinia, varata Matildalle aikaa hyvällä omallatunnolla, ruksata to do -listalta asioita pois. Innostua siitäkin.

Nämä tavoitteet ja selkeitä askeleita niiden saavuttamiseen kirjoitin uudelle kuukausisivulleni, jolta löydän ne aina, kun tarvitsen muistutusta.

uusisyksy4

Minunlaiseni lukujärjestys

Olen auttamatta opintopolkuni lopulla, vaikken ymmärräkään, mihin kummaan neljä vuotta on kadonnut. Tämä vuosi tarkoittaa entistä enemmän itsenäistä opiskelua, itseohjautuvuutta – vapautta, toisin sanottuna. Pidän itsenäisestä työskentelystä, istun mieluummin läppärini kanssa kirjastossa kuin kulutan luentosalien penkkejä. Valitsen mielelläni itsenäisen suorituksen, jos se tarkoittaa sitä, että saan lukea keskenäni, pohtia rauhassa ja kirjoittaa – paljon. Kokosin lukujärjestykseni niin, ettei täyden erakoitumisen vaaraa ole, mutta pääsen kuitenkin hyödyntämään vahvuuksiani ja opiskelemaan minulle sopivalla tavalla. Valitsin myös sopivassa suhteessa kursseja, jotka ovat valmistumisen kannalta tärkeitä, mutta eivät välttämättä herätä suuria intohimoja, ja sitten niitä, joille haluan palavasti. Siispä luen tänä syksynä kielestä työelämässä ja toisaalta sukellan kirjallisuuden kääntämisen ja adaptaation maailmaan.

Väitän olevani suhteellisen järjestelmällinen ja kurinalainen opiskelija, mutta tänä syksynä ajattelin kokeilla homman viemistä vielä konkreettisemmalle tasolle: projektien pilkkomista osiin ihan paperilla niin, että minulla on mustaa valkoisella aikatauluista ja toteutusjärjestyksestä. Katsotaan, miten käy.

(Tämä vuosi tarkoittaa myös gradun aloittamista, mutta ei puhuta siitä vielä.)

uusisyksy5m

Viikko uuteen uskoon

Minulla on taas ehkä vähän turhankin monta rautaa tulessa. Tilanne ei kauheasti poikkea viime keväästä, jolloin kirjoitin tämän postauksen viikkoni kulusta ja siitä, kuinka absurdia tehtävästä toiseen hyppiminen välillä on. Olen kuitenkin nyt kuunnellut Satu Rämön ja Hanne Valtarin Unelmahommissa-kirjaa ja olen pullollani intoa siitä, että minäkin saan tehdä niin monenlaista kivaa viikkojeni aikana. Joudun vain organisoimaan kaiken hyvin.

Pohdin kesän aikana bullet journalini viikkonäkymän uudelleenjärjestelyä, kun jotkin osat eivät enää tuntuneet tarpeellisilta. Habit trackerin pidin, sillä haluan edelleen pitää kirjaa tekemisistäni ja motivoida itseäni tekemään asioita, jotka ovat minulle hyväksi. (Habit trackerista lisää esimerkiksi täällä.) Sen sijaan menojani en koskaan oppinut seuraamaan reaaliaikaisesti. Keräsin kuitteja jo valmiiksi liitoksistaan repeilevään kukkarooni ja muutaman kerran vuodessa kävin koko kasan läpi ja kirjoitin menot ylös. Siitä ei kuitenkaan seurannut mitään – siitä yksinkertaisesta syystä, että menoni ovat ihan kohtuulliset, eikä minulla ole todellista syytä seurata niitä. Menotaulukko sai siis luvan poistua.

Päätin laajentaa muistiinpanotilaa ja jakaa sen osiin. Nyt minulla on jokaista osa-aluetta kohti pari riviä, joille voin kirjoittaa kunkin viikon tehtävät. Listalla ovat Miss Matilda, blogi, opiskelu, työt ja tiedotusvastuut. Siirsin tietoisesti kärkeen ne kaksi asiaa, jotka tuppaavat jäämään muiden jalkoihin: oman luovuuteni hedelmät, joista en vastaa kuin itselleni. Niihin haluaisin panostaa, sillä pidän siitä, että saan itse olla sekä pomo että tekijä. Usein tuntuu kuitenkin kummasti tärkeämmältä hoitaa ne asiat, joiden perään kyselee joku muukin. Tällä listalla muistutan itselleni, että kaikki osat ansaitsevat yhtä lailla huomiota.

uusisyksy2

Luova potku takamukseen

Kuten sanottua, syyskuu on Miss Matilda -teemakuukausi, ja etsiskelen kovasti keinoja herättää luovuus silläkin saralla yhtä hyvin kuin se nyt on blogin puolella herännyt. Olen kaikenlaisten haasteiden ja inspirointikurssien ystävä, ja löysin tähänkin hätään juuri sopivan. (Seuraa täysin vapaaehtoinen ja ei-maksettu, puhtaasta innostuksesta kumpuava mainos.)

Instagram-kamuni Jennifer Cockcroft järjestää syyskuun aikana ilmaisen Creative Focus Challengen, joka haastaa keskittymään yhteen luovaan aktiviteettiin ja etsimään uutta intoa ja uusia kulmia siihen. Jennifer lähettää sarjan sähköposteja sekä e-kirjan, joissa on tehtäviä, ehdotuksia ja inspiraatiota, joiden avulla lähestyä omaa aihettaan. Haasteeseen voi osallistua omassa rauhassaan, pohtia asioita ja kirjoitella ajatuksia ylös, tai jakaa niitä muiden osallistujien kanssa sosiaalisessa mediassa. Ilmoittauduin mukaan ja odottelen nyt jännityksellä ensimmäistä sähköpostia saapuvaksi parin viikon kuluttua. Voit lukea lisää haasteesta ja ilmoittautua täällä!

Miten sinä valmistaudut syksyyn? Rakennatko jo talvipesää vai keräätkö kierroksia loppuvuoteen?

Am I allowed to say that autumn is right on the doorstep, knocking to come in? Despite the fact that a leather jacket was a bit too much this week and the trees still sport their bright green outfits. I finished my summer job yesterday, and though there’ll be plenty of work throughout the year, it’s time to change gear a little and get used to studying and working for myself again. I’m feeling thoughtful: this summer has shown me a pretty nice direction to take myself to, and now I’m looking for the steps that seem to go that way.

After four months, I feel like I physically need to switch off the summer settings in my head to smoothly transition to a new season. My brain is the type that requires the thoughts to be taken out and organised on paper every now and then, and that’s why I turned to my bullet journal. I put on some Tori Amos (the woman’s a genius) and crafted a beautiful spread to start the new month with and return to as the weeks go by. I drew my weekly pages – and made a mistake, jumped over one date, so will need to get a new bottle of white-out to replace my dried one and right my blunder. Then I can put my schedule in order.

When I’d set the foundation, I could move on to the contents. How will the autumn take off?

Goals of the month

August was the first month I’d set specific goals for. Inspired by The Happiness Project by Gretchen Rubin, which I’m currently listening to, I came up with a theme to focus my thoughts on for a month. In August, that theme was my blog, and I did reach my goals: I found a new kind of excitement in writing and photographing, got a lot of words on physical and virtual paper, and made plans for the future. In September, I’ll turn to my little jewellery shop, Miss Matilda, and give her the attention she deserves. I want to create routine, set aside time without feeling guilty, tick things off my to-do list. Get excited, again.

These goals, along with concrete ways to reach them, are on the new monthly spread in my bullet journal, so I can remind myself of them regularly.

My kind of a timetable

There’s no denying that if you look closely, the end of my studies is almost in sight – though I’ve no idea where the past four years have gone. This year means an even more independent way of studying – more freedom, that is. I like to work that way, and would much rather find a nice spot in the library for me and my laptop than sit in the auditorium listening to a lecture. I’m happy to choose the independent study option, if it means I get to read by myself, think about stuff at my leisure and write – a lot. I’ve built my timetable so that there’s no fear of isolating myself from the world completely, but I still get to play to my strengths and work in a way that feels natural for me. I also chose both modules I need in order to graduate one day, but don’t necessarily feel a real passion for, and those I really really really want to experience. So this autumn, I’m both reading about language use in working life, and diving into literary translation and adaptation.

I consider myself a relatively organised and disciplined student, but this year, I’d also like to try dividing my projects into smaller parts on paper, and creating a concrete schedule and plan to stick to. We’ll see how it goes.

(This year also means starting my master’s thesis, but let’s not talk about that just yet.)

Rethinking my week

I may have a thing or two too many on my plate – again. I find myself in a situation that very much resembles last spring, when I wrote this post about all the stuff I get up to in a week, and how absurd it sometimes feels to suddenly jump from one task to something completely different. This summer, though, I’ve been listening to an audio book on creating your dream job (Unelmahommissa by Satu Rämö & Hanne Valtari) and have started to feel excited about that lovely variety of tasks. I’ll just have to pay attention to organising it all.

I decided to change things up a bit on the weekly pages of my bullet journal, as I didn’t feel like I needed everything that was on them. I kept the habit tracker, wanting to stay on top of what I do daily and to find motivation for the things that serve me. (You can read more about the habit tracker here.) The weekly expenses, on the other hand, were something I never learned to track in real time. I collected receipts in my already bursting wallet, and a few times a year sorted through them and wrote everything down. Nothing came out of it, though – mostly because my expenses are usually in control and I don’t have a pressing need to track them. So I got rid of that one.

With new space to fill, I divided my notes section to several parts. I now have a couple of lines for each of my responsibilities – Miss Matilda, this blog, studying, work, and any publicist duties – to write that week’s to-dos on. I knowingly started the list with the two things that get easily trampled on by others: my own creative work that I alone am in charge of. I don’t want to neglect it, as I love being my own boss. Curiously often, though, it feels much more important to finish the tasks I’m expected to do by someone else. This to-do list also reminds me that all the parts deserve my attention.

A creative kick in the butt

As mentioned, September is a month for Miss Matilda, and I’m eagerly looking for ways to wake up my creativity in that area – just as it’s now stirred in the blog department. I’m a friend of all sorts of creative challenges and inspiring online courses, and there’s one that starts just in time to help me get back into making with Matilda. (The following is a completely non-paid, out-of-pure-enthusiasm sort of advertisement.)

This September, my dear Instagram friend Jennifer Cockcroft is hosting a free Creative Focus Challenge that encourages you to concentrate on one particular creative activity and find new inspiration and passion for it. During the challenge, Jennifer sends out a series of emails and an ebook with prompts and suggestions you can try with your chosen activity. You can share your experiments with others on social media, or just ponder on things by yourself – totally up to you. I’ve signed up and am now excitedly waiting for the first email to arrive in a couple of weeks! You can read more and sign up, too, right here.

How are you getting ready for autumn? Are you already building a nest around you to hibernate in, or do you like to gather up speed towards the end of the year?

Olkaa kuin kotonanne

homefest4

homefest1

homefest2

homefest6

homefest7

homefest9

homefest11m

homefest5

homefest8

homefest10

Meillä oli sunnuntaina festarit. Ihanat pienet korttelifestarit, jotka ulottuivat kolmeen kotiin ja toivat livemusiikkia pihoille ja olohuoneisiin. Yleisö liikkui talosta toiseen ja muusikot saivat soittaa sydämensä kyllyydestä.

Lava ja katsomo kasattiin pihakoivun alle, muualla musisoitiin olkkarissa ja järven rannassa. Sopu sijaa antoi, ja tarvittaessa kannettiin kaikki huushollin penkit ja jakkarat yleisön istuimiksi. Väkeä saapui pyörällä ja jalan, jokunen tuli kauempaakin, toiset taas pihan poikki naapurista. Elokuu pisti parastaan: aurinko porotti ja järveltä tuuli juuri sopivasti. Tunnelma oli ystävällinen, sai kuunnella ja olla kuin kotonaan.

Kaikin puolin hyvä sunnuntai. Lisää tätä elämään, kiitos.

We had a festival on Sunday. A lovely little neighbourhood festival that reached out to three homes, bringing live music to backyards and living rooms. The audience made their way from one house to the next, and the musicians got to play and sing their hearts out.

We had a stage under the big birch tree in the garden – the others, in a corner of the living room and right at the shore of the lake. All chairs, benches and stools were found and carried outside. People came on foot and by bike, some had come a longer way, others just from next door. August really made an effort and gave us the prettiest day in a while: the sun was bright in the sky, and a cool wind from the lake gave a bit of relief from the heat. Everything and everyone was friendly. You could just make yourself at home and listen.

A very good Sunday in every way – when can we do it again?