Festival Norpas eli seikkailu saaristossa

norpas1

Olen sanonut tälle kesälle heipat jo useampaan kertaan, mutta aina se vain tulee takaisin. Viime viikonloppuna se saapui Festival Norpaksen muodossa, soi monella tapaa ja näytti kaikki mahdolliset värinsä. Minulla on tapana sekoittaa kuvia blogissani miten milloinkin, mutta nyt tuntuu siltä, että näiden on oltava järjestyksessä: päivistä ja illoista muodostuu jatkumo, jossa värit vaihtuvat lauantain vihreydestä pimenevään elokuiseen iltaan, sunnuntain kanervanpunaisiin ja saariston sinisiin.

Mikä sitten on Festival Norpas ja mitä minä siellä tein? Norpas on kotoisa monitaiteellinen festivaali Taalintehtaan kylässä, Kemiönsaaressa. (Lue lisää vaikka täältä.) Minä eksyin paikalle Ruamjai-kuoron mukana, jonka kanssa säestimme Valkoinen peura -klassikkoelokuvan ja lauloimme festivaalivieraille luontopolun varrella. (Kuorosta taas voit lukea lisää vaikka täältä.)

norpas4

norpas2

Ajoimme perjantai-iltana Taalintehtaalle pimeässä näkemättä yhtään, minne olimme tulleet. Aamuaurinko paljasti sellaisen paikan, että useampi taisi harkita paluukyydistä jäämistä. Rustiikkisia vanhoja tehdasrakennuksia, kirkkaankeltaisia rantamakasiineja, puita kuin etelämmässäkin olisi.  Vanhan masuunin huipulla istahdimme riippumattoihin ja retkituoleille kuuntelemaan Ilo(isia) tyttöjä ja katselemaan kattoikkunan yli liikkuvia pilviä. Kuuleman mukaan merikotkakin lensi päidemme päältä. Kun aamun oli aloittanut vähän aikaisin nukkumaanmenoaikaan nähden, oli ihanaa vain istua ja kuunnella puiden keskellä. Taisi joku pistää pitkäkseenkin niihin riippumattoihin.

norpas3

norpas5

Nurmikolle saattoi istahtaa askartelemaan oman luonnosvihkon – ja milloinpa minä jättäisin tuollaisen tilaisuuden väliin? Sain kaverinkin mukaan, ja vaikka lounasaika tuli vastaan yllättävän pian, saimme ainakin kannet painettua. Toinen kaveri oli kadonnut jossain välissä luontopolulle ja palasi sieltä auringonhehkuisena ja täynnä intoa kaikista niistä kasveista, joita ei meillä päin kasva.

norpas6

norpas7

Verstaan, vanhan konepajan, illassa soi Värttinä, raakana ja kauniina – kunnelkaa nyt vaikka tätäkin. Se sai myös tanssijalan vipattamaan ja lauluhanat auki. Laulamista jatkettiin pimenevällä pihalla, niin kuin meidän porukalla yleensä on tapana. Ruokakojusta hain lettuannoksen raparperi-, mansikka-, karviais- ja mustikkahilloilla, kun iltapalanälkä iski. Pihalla oli yllä tähdet, sisällä Verstaassa tuikkivat valot, ulkona sirittivät sirkat, sisällä oli riehakkaampi meno. Puolenyön aikaan kutsui jo oma peti ja makuupussi, jonne kömmin mieli täynnä musiikkia ja sitä tunnelmaa, jota on vain elokuun illoissa.

norpas8

norpas10

Sunnuntaina festivaalin huipensi Taideluontopolku, jonka varrella lauloimme männyn alla ja vähän männyssäkin, järjestimme pienet bileet kalliolla ja jatkoimme sitten vaeltajien kanssa polun päätepisteeseen, laavulle, jossa tarjolla oli muun muassa männynneulaslimonadia ja kurkkulaulua kanervikossa. Aurinko paahtoi minkä kerkesi; varmuuden vuoksi mukaan varatut takki ja huivi jäivät suosiolla autoon, eikä villatakistakaan ollut hyötyä kuin vähän auringonsuojana. Kampiliira kajahteli kallioista ja pääsi heti lempiasioitteni listalle. Soittimen ääni on yhtä aikaa ikiaikainen ja nykyaikainen, karu ja herkkä ja vielä jotain muuta.

norpas9

norpas14

Vaikka edessä oli pitkä ajomatka kotiin, meidän autokuntamme päätti käväistä vielä Kasnäsissä merta ihmettelemässä, kun se siinä reilun kymmenen kilometrin päässä tönötti. Sillan yli mentiin että wiiiiiiiiiiiiii, kun kuskilla oli korkeanpaikankammo. Merituulella oli hyvä pyyhkiä pois viimeisiä luontopolun aurinkopäänsärkyjä.

norpas12

norpas13

Kun meri oli moikattu, oli kotimatka läpi saarten, peltojen ja moottoriteiden valmis alkamaan. Loimaan Prismasta löytyi irtokarkkeja alle viiden euron kilo, mikä herätti väsyneissä matkalaisissa melkein suhteettoman suurta riemua.

Yhdyn reissukaverin maanantaiaamuisiin tunnelmiin: on kuin olisi darra ihan silkasta elämästä. Kiitos, Norpas – nähdäänkö ensi vuonna?

norpas11

I’ve said my goodbyes to the summer so many times already, but she keeps coming back. Last weekend, I found her in the archipelago, at Festival Norpas, a cosy small festival full of everything from folk music to films to theatre to workshops. I got to perform there, too, with Ruamjai – the choir I’m singing in.

We arrived at the village of Taalintehdas in the middle of the night and had no idea where we’d just come to. The morning sun revealed such a place that I think many of us considered not getting on the car back home at all. Old, rustic factory buildings, bright yellow storehouses turned into cafés and cinemas, unfamiliar trees to make us feel like we’d travelled even further south than we actually had. In folding stools and hammocks, we relaxed and listened to live music in the shade of trees, while clouds above drifted across the blue sky – accompanied by an eagle at some point, I heard. Before lunch, there was also time for some crafting; me and a friend took a break on the grass, making sketchbooks. We only got as far as stamping the covers, but it was nice, all the same.

The evening brought the sound of grasshoppers fiddling away and twinkly lights in the ceiling of the old workshop turned concert venue. Värttinä got us dancing and singing along, and we continued our concert later outside in the darkness – as we usually do. The food stalls provided a sweet evening snack of pancakes with all the jams: strawberry, blueberry, gooseberry, rhubarb. By midnight, though, I was more than ready for bed, my head filled with music and the kind of atmosphere you only feel on the warm nights of August.

Sunday took the festival to the woods, where we sang under a big pine tree and set up an impromptu dance party on the rocks. The last concert took place among the heathers, where we sat sipping pine needle lemonade, listening to throat singing, and basking in the bright sunshine. I found a new favourite thing: the hurdy-gurdy, which has a sound both ancient and contemporary, harsh and gentle at the same time, with a shade of something else that I can’t quite explain.

Despite the long journey home that loomed ahead, we decided to travel just a bit further to meet the sea. The steady wind at the shore blew away some of the headache brought back from the sunshiny woods.

Halfway home, we stopped at a supermarket and found sweets for less than 5 euros a kilo, which made us considerably happier than it would have in a less tired state. (Seriously, almost shed some happy tears!) I can only agree with what my friend said on the day after the trip: it feels like having a hangover purely from living so much.

Thank you, Norpas – see you next year?

The August Break, pt. 1

augustbreak_prompts

En muista kauanko siitä on, ja mitä kuukautta elettiin, kun ensi kerran törmäsin Instagramissa Susannah Conwayn valokuvausprojekteihin. Conway oli The Simple Things -lehden sivuilta jo tuttu minulle, ja innoissani päätin osallistua. Haaste tuntuu olevan tässä yhteydessä väärä sana, sillä toisin kuin monissa muissa kuukauden mittaisissa photo-a-day -jutuissa, näissä tarkoituksena on pysähtyä ja katsoa vähän tarkemmin ympärilleen. Minkäänlaista kilpailua ei ole, eikä päivien väliin jättämisestä tai koko homman keskeyttämisestä tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa. Valokuvat voi ottaa millä välineellä haluaa ja julkaista tai jättää pöytälaatikkoon, ihan miltä itsestä vain tuntuu.

Projekteja on yleensä vuoden aikana kolme: April Love, The August Break ja December Reflections. Olen osallistunut kaikkiin puhelimella kuvaten ja julkaissut tuotokset Instagramissa. Tällä kertaa halusin kuitenkin kokeilla jotain muuta: tartuin puhelimen sijasta ihan kunnon kameraan ja päätin jättää julkaisupäätöksen myöhemmäksi. Kuten näkyy, osan kuvista olen halunnut laittaa eetteriin. Osa jäi kuitenkin erinäisistä syistä omiin arkistoihin. On tullut kuvattua myös astetta henkilökohtaisempia aiheita, kun ei ole ollut tarvetta heittää jokaista otosta Instaan.

Tässä siis elokuun ensimmäinen puolikas kuvina – tai osa siitä.

augustbreak2

1.  Morning light
Nyt, syksyn käytännössä jo alettua, tuntuu kummalta katsella näitä elokuun alun kuvia: silloin aamulla teki vielä mieli uimaan (vaikkei se vesi kovin lämpimäksi ehtinyt koko kesänä), aurinko paistoi poutapilvien takaa ja kuistin riipputuoliin saattoi helposti istahtaa shortseissa. Hiljalleen voimistuva tuuli ehkä enteili jo viileämpiä säitä, mutta toistaiseksi oli vielä kesä.

augustbreak3

4. Sweetness
Lämpimänä aamuna kylmää mehua muumilasista. Aurinko verhojen välistä lupailee kirkasta päivää. Nyt aamuajatukset ovat jo kääntyneet teehen, mutta mehu aamupalalla tuo aina pienen kesän tuulahduksen.

augustbreak4

5. Midday
Täytyy tunnustaa, että minulla on viherpeukalo keskellä kämmentä. Siksi onkin niin ihanaa, kuinka samassa talossa asuvat vuokranantajani saavat pihallaan kaiken kukoistamaan. Minä vain nautin väriloistosta kesät läpeensä. Nämä kukkaset ovat kuin suoraan siitä Muumien jaksosta, jossa pihaan kasvaa yhdessä yössä viidakko. Ne näyttävät yhtä kauniilta nytkin, sateisen harmaana päivänä, kuin elokuun alussa keskipäivän auringonhämyssä.

augustbreak6

7. Beneath my feet
Oma tuttu joogamatto; mikään muu matto ei tunnu täysin samalta. Tiedän, millä lailla jalat tarttuvat siihen, tiedän kuinka paljon voin luottaa sen pitävän minut paikallaan. Tekisi mieli kuljettaa sitä enemmänkin mukana, etenkin kun tänä kesänä on tullut reissattua ympäriinsä, mutta liian usein se jää kotiin. Nyt elokuussa olen kuitenkin jatkanut päivittäistä joogaamista. Siitä jos mistä tulee hyvä olo.

augustbreak7

8. Favourite taste
Olen kasvanut teehen kiinni. Meillä kotona ei ole edes ollut kahvinkeitintä kuin pari vuotta – ja sekin on  jo päätynyt kirppiskuormaan käyttämättömänä. Kummallista on, että molempien vanhempieni kotona on juotu kahvia, mutta siitä huolimatta meidän perhe on aina ollut teeperhe. Nykyään teevalikoimani on siinä määrin suuri, että useimmiten huutelen keittiöstä vieraille: “Mitä teetä sää otat? Mustaa, vihreetä, valkosta? Muumiteetä? Sit olis myös… tai tulepa vaan ihan ite valitsemaan.”

augustbreak1

9. Red – 10. Yellow – 11. Green
Näihin kuviin tiivistyy aika ennen elokuun puoliväliä: markkinavalmisteluja (eli kasoittain runomagneetteja), tenttikirjoja – ja sitä teetä, jolla pidetään koko paketti kasassa. Viime viikko oli vähän haipakka; puolet päivästä luin, puolet askartelin maanisesti. Välillä venyi vähän yötöiksi. Nyt hitaampina päivinä onkin hieman hankala hellittää.

augustbreak8

15. Unicorn
Leveä hymy naamallani olen selannut Instagramissa viidennentoista päivän kuvia. Ihmeesti ihmiset vain ovat löytäneet yksisarvisia elämästään: joku lapsen kerhorepusta, toinen kirjahyllyn reunalta, kolmas kuvaannollisesti itsestään. Minä mietin pienen hetken, ja sitten hokasin – mistäpä muualta yksisarvinen löytyy kuin Ihmemaasta.

In the past few years, I’ve fallen in love with Susannah Conway’s photo-a-day projects. It feels slightly wrong to talk about a challenge here; there’s really no pressure to take a photo every single day, or publish anything, or even finish the whole thing. No guilty conscience needed – it’s more of an encouragement to slow down and pay attention. There are usually three projects a year, April Love, The August Break, and December Reflections. I’ve participated in each of them in the past, taking photos with my phone and posting them on Instagram. This year, though, I wanted to try using an actual camera for the project and not worrying about hitting publish at any point.

So, here’s my August so far – or bits of it. I’ve kept quite a lot to myself.

1. Morning light
The summer days at the beginning of the month feel like a dream now; those mornings you still felt like going for a swim, the sun shining through white clouds, being able to sit on the porch wearing shorts. The wind may have had a promise of cooler days in it, but for the time being, it was still summer.

4. Sweetness
A glass of cold juice on a hot morning. The sunrays behind the curtains whisper of a bright day. As August progressed, though, the mornings started to rather call for a cup of tea.

5. Midday
I have to admit not having a green thumb at all – and that’s why it’s so lovely to have a landlord & landlady who can make anything thrive in their backyard. I just sit back and enjoy the colours throughout the summer. These magnificent flowers are still blooming and looking just as beautiful on a grey, rainy day as in the midday haze here.

7. Beneath my feet
My own dear yoga mat – one whose stickiness is familiar to my feet and, for that reason, completely reliable. I’d like to keep it with me at all times, especially now that I’ve been living quite the nomad life for the summer, but too often I end up leaving it behind. This month, though, I’ve been keeping up a daily yoga practice.

8. Favourite taste
I’ve grown up in a family that drinks nothing but tea. We’ve only had a coffee maker for a couple of years, and that, too, is on its way to the flea market, basically unused. These days, it takes quite a while to rummage through my own selection of teas in the morning.

9. Red – 10. Yellow – 11. Green
These pictures sum up last week: half the days, I was reading for an exam, the other half, frantically crafting for a fair in the weekend. Tea, again, kept it all together. It’s easier now, but my brain still hasn’t slowed down.

15. Unicorn 
I’ve been looking through the photos of the 15th day on Instagram with a wide smile on my face – oh the places you can find a unicorn! Mine was lurking in the pages of Through the Looking-Glass.

Sivukujan siivekkäät

perhoset5

Kuten edellisessä kirjoituksessa kerroin, taannoisella Tukholman-matkalla tuli poikettua vahingossa niin ihanalle kadulle (Köpmangatan nimeltään), ettei olisi paremmin voinut sattua. Paras elämys löytyi tyhjältä näyttävästä ja lukitusta liiketilasta, jonka ikkunaan oli pakko liimautua useammaksi toviksi. Ihmisten poissaollessa sen olivat nimittäin vallanneet perhoset.

perhoset6

perhoset1

Perhosinstallaation takana on taiteilija Barbara Bunke, jolla on myös oma paperikauppansa ihan kivenheiton päässä, samalla kadulla. Instagramista löytämäni video kertoo, että siivekkäitä on tilassa melkein 3000 ja ne ovat vaatineet neljän vuoden työn. Sydän sykähti – tuo on juuri sellainen hullu mutta ihana projekti, jollaiseen minäkin voisin kuvitella ryhtyväni.

Kauniita asioita silkan kauneuden vuoksi.

perhoset4

perhoset2

Voisin vannoa, että tuon oven takana on ihmemaa tai vähintään kaninkolo. Joko lähdetään?

As I wrote in my last post, we stumbled upon the sweetest little street in the Old Town of Stockholm – Köpmangatan, it was called. The best part of the street was a seemingly empty and locked space that held my attention for a fair bit of time. You see, in the absence of people, butterflies had taken over.

The artist behind the butterfly installation is Barbara Bunke, who also has her own paper shop just down the street. According to this video, the room houses almost 3000 paper butterflies in total, the cutting of which took four whole years.

My heart leapt at seeing the butterflies, and also at learning about all the work that’s gone into making them – that’s exactly the kind of wonderfully crazy project I could see myself falling for. Beauty just for the sake of it. Not to mention the door at the back of the room: there must be a wonderland behind it, or a rabbit hole at the very least. Shall we?

Adventure of a Lifetime

tukholma3

Tästä kesästä on sukeutunut vähän yllättävästikin reissujen kesä: ennen juhannusta piipahdin Turussa, juhannuksen jälkeen se oli vain välipysäkki matkalla kohti Tukholmaa. Tätä kirjoittaessani palaudun Kaustisen kansanmusiikkijuhlista. Voin nyt yhden kesän kokemuksella sanoa, että pelimannius on mukavaa. Olen kuullut musiikkia, jollaista en ole aiemmin kuullut, musiikkia jota en tiennyt olevan olemassakaan, ja paljon musiikkia jossa on jotain tuttua, mutta paljon uutta ja oivaltavaa. Kaustisen festivaalipuisto on ihana pieni kylä täynnä kesää ja kohtaamisia. Kaikkialla soi, ja se on ihan parasta.

Mutta palataan vielä hetkeksi Tukholmaan. Sielläkin soi, ja isosti soikin: reissun tärkeimpänä etappina oli Coldplayn keikka Friends Arenalla. Siinä sivussa tuli tutkittua myös kaupunkia, minä kun en ollut siellä koskaan ennen käynyt. Reissuun liittyi paljon etukäteishermoilun aiheita, sillä reitti areenalle oli hitusen epäselvä ja marraskuussa paniikissa hankitut istumapaikat olivat kaikki hajallaan pitkin sitä areenan korkeinta hattuhyllyä. Soppaan lisättäköön vielä se, etten ole ollenkaan mikään laivaihminen. Vielä lähtöaamuna pakkasin laukkujani epävarmuus takaraivossa kolkutellen ja odotin edes pienen innostuksen heräämistä.

Se innostus tuli sitten myöhemmin, ja reissu onnistui vastaamaan siihen täydellisesti. Jo laivalla auringonlaskun alla mansikoita syödessä tuli sellainen olo, ettei elämä olekaan yhtään hullumpaa.

tukholma9

tukholma2

Yölaiva saapui Tukholman satamaan puoli seitsemältä aamulla, kun päivä oli vasta käynnistymässä. Kävelimme satamasta keskustaan läpi vanhankaupungin, jossa vastaan tuli jotakuinkin kaksi ihmistä. Kaikessa rauhassa kuvasimme tyhjiä katuja, kauniita vanhoja taloja ja kekseliäitä näyteikkunoita, ja yritimme vetää matkalaukkuja mukulakivillä herättämättä ikkunoiden takana vielä nukkuvia ihmisiä.

Päivä on pitkä, kun sen aloittaa laivan herätyksellä kello 5.15 ja päättää kahdelta yöllä kömpiessään konsertin jälkiuupumuksessa hotellin vällyihin. Päiviä tulee elettyä siinä välissä oikeastaan useampi. Me ehdimme syödä kaikessa rauhassa aamiaista Espresso Housessa, hankkia junaliput ja viedä suurimmat pakaasit hotellille säilytykseen ennen kuin keskustan ovet aukesivat sunnuntaishoppailijoille. Istuimme vielä kotvan Sergels Torgin laidalla suihkulähteeseen tuijottamassa, ja siitä huolimatta olimme ystäväni kanssa yhdeltätoista ensimmäisinä Akademibokhandelnin ovilla. (Saavutus sekin.)

tukholma8

tukholma6

Hotelliin pääsi vasta iltapäivällä, joten aikaa oli kulutettavana yllin kyllin. Minä halusin Åhlensin Muji-osastolle kaivelemaan kynälaatikoita. Vanhakaupunkikin oli ehtinyt herätä, ja sen kaduilla väistelimme triathlonisteja, jotka juoksivat kymppiään mukulakivikaduilla. Erään nurkan takana astuimme ovista sisään ja löysimme itsemme Storkyrkanista. Tervehdimme Pyhää Yrjöä ja lohikäärmettä, viivähdimme hetken, tankkasimme vähän vettä ja lepuutimme jalkoja.

Stortorgetin laidalta poikkesimme sattumanvaraiselle kadulle (jälkikäteen tarkistin nimenkin: se oli Köpmangatan), joka osoittautui pienten taidepuotien ja kirppisten taivaaksi. Ostin hyväntekeväisyyskirppikseltä sata vuotta vanhoja valokuvia kymmenellä kruunulla kappale, enkä kuitenkaan lähtenyt raahaamaan kotiin sitä ihanaa kolmikerroksista Lundby-nukkekotia, jossa oli autotalli ja kauniit tapetit valmiina. Yhdessä puodissa ei ollutkaan puotia, vaan lukitun oven takana seinät täynnä paperiperhosia. Näky oli niin taianomainen, että siitä on tehtävä pian oma postaus.

tukholma5

Illan tullen suuntasimme junalle ja sillä kohti Solnaa ja Friends Arenaa – kuten 55 000 muuta. Alue nielaisi yllättävän hyvin sinne peräkanaa vaeltaneet ihmismassat, ja pääsimme areenalle sisälle jonottamatta lainkaan. Toinen tilanne oli niillä, joilla oli liput permannolle; olisi se tietysti ollut yhdenlainen kokemus sekin, intensiivisempi, riehakkaampi, ehkä intiimimpi. Istumapaikassakin oli kuitenkin omat hyvät puolensa: päivän oli saanut käyttää jonossa seisomisen sijaan kaupungin tutkimiseen, konsertin aikana saattoi istahtaa, kun alkoi huimata (niin korkeus, tanssiminen kuin epätodellinen olokin), koko areenan ja sen valonvälkkeen näki paraatipaikalta. Jokaisella yleisössä oli valoranneke, 55 000 pientä vilkkuvaa valoa, jotka vaihtoivat väriä ohjelmoijan tahdon mukaan, välkkyivät samaan tahtiin kuin sydämen sykkeenä tai eri tahtiin suurena valomerenä. (Katsopa vaikka tämä video.)

Kameraa en konserttiin ottanut mukaan, se ei kai olisi ollut luvallistakaan, ja puhelimellakin otetut kuvat jäivät aika vähiin. Se oli tietoinen päätös; olen kokenut niitäkin keikkoja, joilla on pakottava tarve saada kaikki talteen, eikä niitä kuvia tai etenkään videoita tule oikeastaan myöhemmin katseltua. Musiikki on tässä ja nyt, lempibändin soittajat siinä niin, melkein kosketusetäisyydellä – tai jos eivät ihan, niin ainakin samassa tilassa. Paras olla läsnä, kun se on kerran mahdollista.

tukholma4

tukholma1

Keikan jälkeen liityimme valtavaan ihmismereen, joka suuntasi takaisin Tukholman keskustaan. Väsymys painoi, mutta toisaalta ei painanut ollenkaan. Kumma tunne. Pikkusisko kömpi peiton alle uusi Coldplay-paita päällään, ilmoitti pitävänsä sitä yön ja seuraavan päivänkin. Minä kuukahdin parisängyn vasemmalle laidalle, sisko oikealle, ja aamulla heräsimme toisin päin – minä oikealta, sisko vasemmalta. Kummallakaan ei ole käsitystä siitä, kuinka olemme onnistuneet vaihtamaan paikkaa unissamme, kun kumpikaan ei muista nousseensa sängystä. Minä muistan kiskoneeni peittoa siskon alta, mutten sen enempää. Kertonee jotain unen syvyydestä, jonka pitkä päivä ja tanssiminen saivat aikaan.

tukholma7

Toisena Tukholma-päivänä suuntasin aamiaisen jälkeen hieman päänsärkyisenä (niin ikään Coldplay-paita päälläni) Mattonbutikeniin, jonka piti myydä Leuchtturmeja, täydellisiä bullet journal -vihkoja. En pettynyt: siellä niitä oli hyllyssä kaikissa sateenkaaren väreissä, blankoina, ruudullisina, viivoitettuina, pilkullisina. Halusin pilkkusivuisen; vaaleansininen pilkkuvihko oli loppu, mutta marjanpunainen lähti matkaani, samoin kuin jotain muuta pientä.

Päivällä ehdimme vielä Abba-museoon, jonne matkasimme vanhalla raitiovaunulla. Tuuli puhalsi vaunun läpi, kun se liikkui yllättävän ripeästi pitkin katuja – kolisi ja natisi, mutta määrätietoisesti eteni niin kuin ennenkin. Itse museo oli mahtava värien, valojen ja yliampuvien vaatteiden räjähdys kaikkine laulu- ja tanssimahdollisuuksineen. Oikea hyvän mielen keskus.

Toinen päivä oli hieman ensimmäistä lyhyempi: suuntasimme hiljalleen hotellille ja sieltä takaisin satamaan. Laiva lähti takaisin kohti Turkua, kun aurinko alkoi painua mailleen. Söimme puffetissa samoja alkuruokia kuin menomatkalla, vielä vähemmän pääruokia, vielä enemmän mansikoita. Keulapaikalla kuvasimme auringonlaskua, näytimme väsyneiltä, istuimme niin pitkään, että meille tultiin ilmoittamaan ravintolan sulkeutuvan, kun minulla oli vielä puoli kuppia teetä jäljellä. Maanantai-iltainen laiva oli melkein tyhjä: kun puolenyön jälkeen kävimme katselemassa taakse jäävää Tukholman saaristoa ja avomeren alkamista, oli tanssiravintolassa kymmenen matkustajaa, viisihenkinen bändi ja pari baarimikkoa tiskin takana. Käytävillä pelasi korttia muutama hytitön porukka. Kaikkialla oli hiljaista, mutta unet olivat yhtä katkonaiset kuin menomatkalla. Turkuun saapuessa silmät eivät olleet pysyä auki. Junamatka takaisin kotiin kului onnellisessa koomassa viikonloppua muistellen, tapahtumia sulatellen, laulut päässä soiden.

tukholma10

Turn your magic on
To me she’d say
Everything you want’s a dream away

This summer has, a bit unexpectedly, turned into one of travels: first I visited Turku, then headed in the same direction again on my way to Stockholm. Writing this, I’m recovering from the Kaustinen folk music festival, where I performed with a choir and listened to tons of good music – some that I’d never heard before, some that sounded familiar but with a nice twist, some that I never knew existed in the first place. There wasn’t a spot in the whole festival park where you wouldn’t hear someone sing or play.

The trip to Stockholm was planned around music, too: our main attraction was a Coldplay concert on the Friends Arena. As I’d never visited Stockholm before (quite an achievement for a Finn, let me tell you), it was also a good chance to explore the city. My initial feelings about the trip were mostly something between stressed out and terrified, as there were so many uncertainties about the concert – how to get there and back, for example, and our seats being scattered here and there, all away from each other. Add my mild fear for big boats, and it’s not that surprising I had to look hard for the excitement on the day we travelled. It did show up, though, and life wasn’t too bad that evening, as I ate strawberries and watched the sunset on the ferry.

A single Sunday can feel like several days, when your ferry arrives in the harbour at 6.30 am and you have a big concert in the evening to look forward to. We took a longish morning stroll to the city centre, pulling our suitcases on the cobblestones through the empty streets of the Old Town. As the area was later swarming with people, it was extraordinary to see it calm and quiet, and to be able to photograph the old houses and creative shop windows without anyone getting in the way. We managed to find a cafe that had opened at 8 am and had breakfast there; the rest of the shops opened their doors for the Sunday shoppers at 11 am, which to us felt like late afternoon.

The day was spent exploring and dodging triathlonists running through the Old Town. We accidentally found a lovely side street full of intriguing second hand shops and art boutiques (Köpmangatan it was, I checked later); I bought a set of 100-year-old portrait photos to add to my collection, and resisted the tempting call of a beautiful Lundby dollhouse, complete with a garage and pretty wallpapers. One of the shops wasn’t a shop after all, but an installation of hundreds of paper butterflies – the sight was so magical I’ll have to make a separate post of it soon.

Come evening, we were on our way to the arena, along with 55 000 others. Everything went quite smoothly, though, and we got inside without queuing a bit. Even though seeing the concert from the floor would definitely have been more intense, having a seat ticket meant we were able to see the city and arrive right before the concert began. I was also quite grateful for my seat every time I started to get a bit dizzy – from the heights, or dancing, or just a general feeling of unrealness. The view of the arena from up high was also amazing, thanks to the wristbands that lit up and shone in bright colours – see this video to get an idea of it. I only took a few pictures with my phone, as I’d much rather see a concert for myself than scroll through the pictures later. Better be fully there when you have the chance.

Needless to say, we all slept like a log that night. So much so that even though I went to sleep on the left side of the double bed and my sister on the right, we woke up the other way round – me on the right, sis on the left. No idea how that happened.

Our second day in Stockholm took us to ABBA The Museum, an explosion of colour, lights and exaggerating costumes. That, with all the singing and dancing opportunities, made for another happy day. Then it was time to head back to the hotel and eventually to the harbour, where our ferry left when the sun was slowly starting to set again. We had some more strawberries under the sunset and wandered around the surprisingly quiet boat – not many people on board on a Monday night, I guess. Despite the silence, I didn’t get much sleep, and the train journey back home from Turku went by in a happy sleepy haze, Coldplay playing in my head.

 

Tois pual jokke

turku8

Läksin Turkuun kultani kanssa. Juhannus häämötti jo ja toisella loman loppu, joten päätimme tehdä parin päivän minireissun ja tutkia kaupunkia, jossa kumpikaan ei ollut varsinaisesti käynyt pitkään aikaan. (Ruissia ei lasketa, koska se on Ruissi.) Aurinko lämmitti ihan kylliksi ja vesisadekin oli niin leppeää, ettei sateenvarjon unohtuminen haitannut.

Sen kummempaa matkasuunnitelmaa ei ollut, tiet olivat avoinna kulkea ja eksyä. Yleensä askel vei joen rantaan ja siitä johonkin suuntaan, iltakävelyllä ehkä hotellilta pois päin ja sitten takaisin, kunnes tuttu katu tuli taas vastaan. Avoimia suunnitelmia vastustivat vain aukioloajat: suomalainen kesäpäivä on niin pitkä, että kaikki sulkevat ovensa ihan kesken kaiken. (Lue: Gaggui jäi kokematta, mutta pitäähän jotain jättää seuraavaan kertaan!)

turku1

Ihan kotinurkilta, sinne rantaan päin kävellessä, löytyi hurmaava Pieni Kirjapuoti sekä Kahvila 7 pöytää. Puodin valikoima oli just eikä melkein minun makuuni: isoja klassikoita ja taskuun mahtuvia pokkareita, muistikirjoja ja postikortteja, pieniä askarteluhoukutuksia, iloista palvelua. Tuliaiset olivat tällä kertaa kepeitä: mukaan lähti muutama Joutomaan postikortti, joiden kollaasikuvitus kovasti miellytti silmää – ei ehkä mikään yllätys.

turku5

turku7

Reissun pääkohteeksi muodostui Turun linna, jonne toista houkutteli historia ja toista tarinat. (Onko niillä nyt lopulta niin suurta eroakaan?) Kummallakaan ei ollut edelliseltä käynniltään tarkkaa muistikuvaa kierroksen pituudesta, ja kun noin tunnin jälkeen järkeilimme nähneemme kaiken, meidät ohjattiinkin renessanssikierrokselle. Siltä palattuamme saimme neuvon jaksamisen mukaan jatkaa vielä esilinnaan. Melkein neljä tuntiahan linnassa lopulta vierähti; historiaa ja tarinoita kipattiin niskaan tosiaan koko rahan edestä.

turku6

turku3

Linnan historian keskeltä löytyi myös vasta auennut Outo luonto -näyttely, jossa ihminen ja eläin, tiede ja tarinat elivät rinnakkain. Sinne tänne matkan varrelle ripotelluista eläimistä ja taideteoksista tuli jollain tavalla taianomainen tuntuma. Erityisen vaikutuksen teki 1500-lukulainen kirja, joka esitteli kaikki tuolloin tunnetut eläimet – myös yksisarvisen ja merihirviön.

Minä innostuin arvattavasti kaikesta pienestä. Vanhojen lelujen näyttelystä löytyi nukkekoti, ja miniatyyrihovista kameraan tallentui kuvia yhtä paljon kuin koko muusta matkasta yhteensä. Linnan pienoismalleista löysin kaikki olennaisimmat asiat.

“Miten jotain tuollaista on osattu rakentaa keskiajalla?”
“Kato, kottikärryt!”

turku9

Jokiranta tarjosi hellettä ja aurinkoa, ihmisten hymyjä ja koirien hännänheilutuksia. Joen ylitse emme tällä kertaan menneet, linnan jälkeen prioriteettilistalla korkeimpana kun olivat ruoka ja päiväunet. Onneksi yhdelläkin puolella oli parin päivän reissulle reilusti nähtävää.

Myöhemmin viilenevässä kesäillassa kuului kyyhkysen kujerrus, jota Englannin-reissuillani olen kuunnellut haikein mielin. Koskaan ennen en ollut kuullut sitä Suomen kamaralla. Meillä päin pulut vain potpottavat.

Oli hyvä reissu. (Joo olikin. ♥)

So I went to Turku with my significant other. With the midsummer festivities and the end of his holidays in sight, we decided it was time for a two-day mini vacation in a city neither of has had explored in a while. Turku is the oldest city in Finland, located at the shore of the Archipelago Sea. It is the home of a castle that dates all the way back to the 1200s, and that was the main attraction we wanted to see – him being a great fan of history, me looking forward to all the stories from hundreds of years of life in a castle. (Is there really such a difference?)

We didn’t have a strict plan, we just enjoyed the sunshine and walked around, usually to the river that runs through Turku, and one way or the other from there. Even the occasional drop of rain was so gentle and warm that forgetting to take an umbrella wasn’t that big a deal. Walking around, we came across a tiny bookshop with a cafe in it (called 7 Tables, because that was pretty much it), and it completely stole my heart. Huge and heavy classics next to carry-in-your-pocket paperbacks, pretty postcards and notebooks, some crafty temptations, happy and smiley service.

We walked to the castle, and through it, which took the better part of the day, but was definitely worth it. It was years since either of us had been there, so we had no recollection of how long the tour would be. After an hour in the medieval section, when we thought we’d pretty much seen it all, we were suddenly directed to the renaissance part, and after that to the other side of the castle. We emerged almost four hours later, legs sore and heads filled with the very history and stories we’d been after.

In the midst of the history of the castle, there was a newly opened exhibition called Strange Nature, a fascinating take on the relationship of human and animal, science and folklore. We were most impressed by a huge book from the 1500s that had an illustrated description of every animal known to that date, including the unicorn and the sea monster.

No surprise, I also loved all the miniatures: the old dollhouse in the toy exhibition and the miniature court showing the life in the castle got my full attention, as well as the details in the models of how the building had changed throughout the centuries. (“Look! A wheelbarrow!”)

The riverside lane offered more than enough of sunshine on the way back. On an evening walk, I heard a soft cooing sound of a pigeon that I’d only ever heard in England, one of my favourite sounds.

It was a good trip. ♥

Luovuuden tiloista

korupaja7

Kesäkuu on kääntänyt viileämmän puolensa; näyttää ja tuntuu juhannukselta. Talviturkki on heitetty (vaikka se tuntuikin vähän fuskaamiselta, uuden lähijärven kylpyvesiin pulahtaminen hellepäivänä, kun on tottunut vähän isompiin järvenselkiin). Olen viettänyt aikaa vuoroin kotona, vuoroin kotikotona, missä milloinkin huvittaa. Neulonut sukkia, lukenut kirjoja (niin koulu- kuin muitakin, jälkimmäisiä ilahduttavan paljon), väistellyt hyttysiä lenkkipolulla.

korupaja3

korupaja4

Männäviikolla käväisin ensi kertaa tänä kesänä Märssyssä, ulkorakennuksessa piileksivässä askarteluhuoneessa, joka on blogissakin esiintynyt silloin tällöin. Olen oppinut tuntemaan Märssyn alun perin saunan pukuhuoneena, joksi sitä kutsuttiin silloin, kun se oli varasto. (Itse sauna taas on edelleen varasto.) Kesällä 2011 sen tummuneet seinäpaneelit maalattiin hehkeän vaaleansinisiksi, ikkunalauta ja ovi valkoiseksi, vintiltä tuotiin kirjahylly, vanhoja huonekaluja tuunattiin punaisella ja valkoisella maalilla. Sitten alkoi mittava muuttokuorman siirtäminen: en ollut edes tajunnut, kuinka paljon meillä oli askartelutarvikkeita, ja mikä kaikki ylipäätään voidaan laskea askartelutarvikkeeksi. Märssyssä on nähtävissä sama ilmiö kuin nykyisin asunnossani, pikkusiskoani lainatakseni: tavaraa on joka käynnillä enemmän.

korupaja11

korupaja5

Meidän perheestä minä olen se, joka Märssyssä on viettänyt eniten aikaa, kuunnellen milloin radiota, milloin äänikirjaa tai jotain podcastia, selkä kyyryssä näpertäen milloin mitäkin ja huomaamatta ollenkaan, miten iltahämärä valtaa huoneen. Märssy on nähnyt kaikenlaista lokakuisista joulukorttitalkoista pikkutunneille venyneeseen askartelumiittiin. Se on auttanut yhtä nukkekotia valmistumaan ajallaan näyttelyä varten – muistatko? Siellä ovat syntyneet ensimmäiset ajatukset Miss Matildasta, joka tosin sai odottaa nimeään vielä pitkälle toista vuotta sen jälkeen. Märssyssä on vietetty ylioppilasjuhlia ja rippijuhlia, jopa ravintolapäivää. Kesällä se on aina puhjennut täyteen loistoonsa, talvella painunut horrokseen ja omaksunut osan entisestä roolistaan varastona. Siellä talvehtivat kukat ja terassituolit.

Nyt se vielä nukkuu, mutta haluaisin tänäkin kesänä herättää sen unestaan.

korkkipaja1

korkkipaja2

Oli tällä visiitillä varsinainen tarkoituskin: piti rei’ittää pullonkorkkeja riipuksia varten. Siihen ei Märssyn välinevalikoima riittänyt, täytyi siirtyä viereiseen huoneeseen. Iskällä on seinän takana oma tilansa, jota tekisi mieli kutsua vaahteramäkeläisittäin verstashuoneeksi, mutta oikeasti se on vain se varsinainen ulkorakennus: tila, jota ei tarvitse sen kummemmin nimetä. Muilla huoneilla on omat nimensä erotukseksi siitä. Ulkorakennuksen puoli tarkoittaa minulle niitä vähän järeämpiä hommia, oli mittakaava sitten mikä tahansa; 1:1-elämässä se tarkoittaa huonekalujen hiomista tuntitolkulla ja maalaamista vähintään kolmeen kertaan, nukkekotimaailmassa ehkä lattioiden laittamista, parkettia Bilteman tikuista. Hienosäätö tehdään Märssyn puolella.

korupaja9

Selvää on, että kun ollaan seinän tuolla puolen, iskä tietää parhaiten. Vaikka joskus turhauttaisi kuluttaa metritolkulla santapaperia, iskältä olen oppinut, että huolella tehty pohjatyö johtaa hyvään lopputulokseen. Minulla on tapana vähän hosua ja hypätä heti kättelyssä viimeiseen, yleensä kivoimpaan, työvaiheeseen. Ulkorakennuksen puolella on käytössä paitsi melkein mikä tahansa työväline (ei tarvitse kuin kysyä, niin useimmiten jostain hyllyn perältä löytyy) myös iskän asiantuntemus. Se on tullut monessa mutkassa tarpeeseen, vaikka joskus vähän kinastellaankin siitä, onko nukkekodin pöydän tarkoituskaan kestää suuria kuormia.

korupaja6

korupaja10

Kun muutin omaan asuntooni, otin mukaan yhden syliin mahtuvan laatikon askartelutarvikkeille ja päätin, että tämä riittää. On sanomattakin selvää, että ei riittänyt. Siinä laatikossa on kamat paperiaskarteluun, kutistemuovit ja kangastussit. Korutarvikkeet ja teipit ovat kirjahyllyssä, kankaat kaapissa yhdellä hyllyllä ja toisella korujen pakkaustarvikkeet, kynttilänjämät ja matonkuteet, ompelulangat ompelukonepöydän laatikossa, villalankoja koreissa, puikot ja koukut purkissa työpöydällä. Ei elämäntapaansa voi piilottaa yhteen laatikkoon.

Ja missä minä sitten nykyään askartelen? No, minullahan on ruokapöytä ja työpöytä, kaksi samanlaista mummilasta saatua valkoista pöytää, toinen toista vähän isompi. Ruokapöytä on ikkunan edessä, työpöytä nurkassa, katse kohti seinää. Kumpikohan vetää enemmän puoleensa? Sanonpahan vain, että lattialla tulee syötyä.

Kerrohan:

Missä sinä askartelet?

Recently, on a visit to home-home, I peeked into our craft room Märssy, still asleep under the pile of stuff hibernating there over winter. I’ve first come to know it as the changing room (being located next to the sauna in our outbuilding) from the time it was only used as a storage room (which the sauna remains to this day). In summer 2011, the walls in the soon-to-be craft room were painted light blue, an old bookshelf brought down from the attic, furniture brightened up with splashes of red and white paint, and enormous piles of craft supplies gathered from all around the house relocated in their new home. I’d had no idea we had that much of them – or even that all the stuff that was brought to the room could be considered as craft supplies.

Since then, Märssy has seen hours of happy crafting with friends and family, helped a dollhouse get finished in time for an exhibition (you might remember that one), and held a graduation party, a confirmation party and a restaurant day. The first ideas of Miss Matilda were born there, even though it took almost two years to come up with the name after that. I’ve always been the most keen user of the room, often listening to radio or a podcast or an audio book while crafting away the passing hours, not noticing the dusk falling outside.

On the other side of the wall is the biggest room of the outbuilding, the one that doesn’t really have a name other than ‘the outbuilding’. All the other rooms are called something else to distinguish them from the big one. That’s the room I visit when I run out of equipment or skills in Märssy. You can basically find anything you need there, if you just bother searching a bit, and there’s also my Dad’s knowledge that’s been of great help many a time. I’ve learnt that, on that side of the wall, he usually knows best – even though we do have our differences on some matters, like if a dollhouse table is meant to carry the weight of heavy objects in the first place. In general, that room usually means the bigger-scale stuff for me, whatever the scale: in the 1:1 life, hours of sanding down furniture and repainting them three times, in the miniature world, making a parquet floor out of kindling sticks. The fine-tuning is done in Märssy.

When I moved into my own flat, I took one box of craft supplies with me, thinking they will surely be enough. You can probably guess that they weren’t. The box holds the papercraft stuff, shrink plastic and textile markers, meanwhile the jewellery supplies reside in the bookshelf with the washi, the fabric pile on one shelf in the cupboard and the candle stubs, jewellery packaging and weaving weft on the other. The sewing threads are in the drawer of the sewing table, knitting yarns in baskets all around the flat, and needles and crochet hooks in a jar on the desk. You can’t hide your way of life in a box, can you?

So, these days, where I usually craft is my small dining table – I do have the desk (which is really just a similar table, only smaller) but it’s in the corner of the room, while there’s a nice amount of natural light by the dining table. I’m used to dining on the floor by now.

So where do you craft?

Ajatuksia korkkipurkin ääreltä

kesakorut1

Oi, mitä alkukesän päiviä – viimeiset kurssityöt on palautettu, kandintutkielman arvosana napsahtanut rekisteriin, ja ennen kesätenttejä hengähdän hetkisen. Olen rakentanut to do -listojen sijaan could do -listaa, löytänyt kirppikseltä kesäpaitoja, syönyt pihalla ja vähän ulkonakin, lukenut loppuun keskeneräisiä kirjoja. Eilen otin esille kirjekuoret ja muovitaskut, joissa kaikki korutarinoiden palaset ovat odottaneet hetkeään, ja kippasin ne pöydälle. Heti syntyi monta korua kuin itsestään, ihan kuin päähän olisi kasaantunut kevään aikana miljoona tarinaa, jotka tarvitsee vain kuvittaa. Käsi kävi korkkipurkilla tuon tuosta.

kesakorut5

(Toisin kuin mittavasta purkkikokoelmastani voisi kuvitella, Mackays ei sponsoroi minua millään tavalla. Lemon curd suoraan purkista vain sattuu olemaan salainen paheeni.)

kesakorut3

Väitän, että niillä luetuilla kirjoillakin on ollut vaikutuksensa korujen syntymiseen; olen elänyt viime päivät syvällä niin monessa tarinassa, että väkisinkin ne puskevat esiin tavalla tai toisella. Olen palannut pitkästä aikaa Pienen runotytön pariin ja otan Uuden kuun Emilialta oppia ihmeiden näkemisessä. Diane Setterfieldin Kolmastoista kertomus taas on sekoittanut soppaan tummempia sävyjä – sen verran tummia, että olen iltaisin suosiolla pitäytynyt Runotytössä ja avannut Kolmannentoista vasta auringonvalossa aamiaisella. (Täytyy sanoa, että siinäpä vasta kirja – suosittelen lämpimästi!) Haittaa ei varmasti ole ollut siitäkään, että olen viettänyt koko kevään Alicen kanssa ihmemaassa kandiaineistoani kaivellen.

Myös tämä video on herätellyt ideoita.

kesakorut4

Korujen syntyä on vaikea selittää; aiheet tulevat itsestään, kun joku löytämistäni päähenkilöistä katsoo silmiin juuri oikealla tavalla tai väri osuu sattumalta toiseen väriin ja luo juuri oikeanlaisen yhdistelmän. Ei siinä tarvitse kuin leikkailla ja liimailla sitä mukaa, kun palaset käskevät. Nyt jos koskaan olen huomannut, kuinka kuvat yhdistyvät toisiinsa ilman, että minun tarvitsee miettiä lainkaan – tauon aikana on siis tapahtunut jotain. Minulla on tainnut olla enemmän ikävä satumaailmaani kuin olen arvannutkaan. On mukava olla taas kotona.

kesakorut2

These early summer days have been such a treat – with the last course assignments done and a finished bachelor’s thesis in my pocket, I’ve decided to take a bit of time off before thinking about the summer exams. Instead of a to-do list, I’ve made a could-do list; I’ve found new-to-me summer clothes at a flea market; eaten my breakfasts and lunches out on the porch, and some dinners out in the town; finished books in my ever growing pile of currently-reading.

Yesterday, I took out the envelopes containing my precious magazine cuttings and spread them on the table, rummaged through and looked for ones whose colours would match or who clearly belonged to the same story. I found I didn’t have to think much, I just used the scissors and glue and the stories did all the hard work themselves. I have a hunch that all the books I’ve read lately have something to do with how my imagination is suddenly running wild; Emily of New Moon has taught me some tricks, and The Thirteenth Tale by Diane Setterfield has mixed in some darker hues. (In places so dark, I’ve only been able to read it in full daylight. Highly recommended, that book!) A whole spring spent in the Wonderland with Alice (thesis, you know) has probably done something, too.

Mainly, though, I think I’ve just been missing my own wonderland so much, the ideas simply pour out of me. I’m glad to be back.