Adventure of a Lifetime

tukholma3

Tästä kesästä on sukeutunut vähän yllättävästikin reissujen kesä: ennen juhannusta piipahdin Turussa, juhannuksen jälkeen se oli vain välipysäkki matkalla kohti Tukholmaa. Tätä kirjoittaessani palaudun Kaustisen kansanmusiikkijuhlista. Voin nyt yhden kesän kokemuksella sanoa, että pelimannius on mukavaa. Olen kuullut musiikkia, jollaista en ole aiemmin kuullut, musiikkia jota en tiennyt olevan olemassakaan, ja paljon musiikkia jossa on jotain tuttua, mutta paljon uutta ja oivaltavaa. Kaustisen festivaalipuisto on ihana pieni kylä täynnä kesää ja kohtaamisia. Kaikkialla soi, ja se on ihan parasta.

Mutta palataan vielä hetkeksi Tukholmaan. Sielläkin soi, ja isosti soikin: reissun tärkeimpänä etappina oli Coldplayn keikka Friends Arenalla. Siinä sivussa tuli tutkittua myös kaupunkia, minä kun en ollut siellä koskaan ennen käynyt. Reissuun liittyi paljon etukäteishermoilun aiheita, sillä reitti areenalle oli hitusen epäselvä ja marraskuussa paniikissa hankitut istumapaikat olivat kaikki hajallaan pitkin sitä areenan korkeinta hattuhyllyä. Soppaan lisättäköön vielä se, etten ole ollenkaan mikään laivaihminen. Vielä lähtöaamuna pakkasin laukkujani epävarmuus takaraivossa kolkutellen ja odotin edes pienen innostuksen heräämistä.

Se innostus tuli sitten myöhemmin, ja reissu onnistui vastaamaan siihen täydellisesti. Jo laivalla auringonlaskun alla mansikoita syödessä tuli sellainen olo, ettei elämä olekaan yhtään hullumpaa.

tukholma9

tukholma2

Yölaiva saapui Tukholman satamaan puoli seitsemältä aamulla, kun päivä oli vasta käynnistymässä. Kävelimme satamasta keskustaan läpi vanhankaupungin, jossa vastaan tuli jotakuinkin kaksi ihmistä. Kaikessa rauhassa kuvasimme tyhjiä katuja, kauniita vanhoja taloja ja kekseliäitä näyteikkunoita, ja yritimme vetää matkalaukkuja mukulakivillä herättämättä ikkunoiden takana vielä nukkuvia ihmisiä.

Päivä on pitkä, kun sen aloittaa laivan herätyksellä kello 5.15 ja päättää kahdelta yöllä kömpiessään konsertin jälkiuupumuksessa hotellin vällyihin. Päiviä tulee elettyä siinä välissä oikeastaan useampi. Me ehdimme syödä kaikessa rauhassa aamiaista Espresso Housessa, hankkia junaliput ja viedä suurimmat pakaasit hotellille säilytykseen ennen kuin keskustan ovet aukesivat sunnuntaishoppailijoille. Istuimme vielä kotvan Sergels Torgin laidalla suihkulähteeseen tuijottamassa, ja siitä huolimatta olimme ystäväni kanssa yhdeltätoista ensimmäisinä Akademibokhandelnin ovilla. (Saavutus sekin.)

tukholma8

tukholma6

Hotelliin pääsi vasta iltapäivällä, joten aikaa oli kulutettavana yllin kyllin. Minä halusin Åhlensin Muji-osastolle kaivelemaan kynälaatikoita. Vanhakaupunkikin oli ehtinyt herätä, ja sen kaduilla väistelimme triathlonisteja, jotka juoksivat kymppiään mukulakivikaduilla. Erään nurkan takana astuimme ovista sisään ja löysimme itsemme Storkyrkanista. Tervehdimme Pyhää Yrjöä ja lohikäärmettä, viivähdimme hetken, tankkasimme vähän vettä ja lepuutimme jalkoja.

Stortorgetin laidalta poikkesimme sattumanvaraiselle kadulle (jälkikäteen tarkistin nimenkin: se oli Köpmangatan), joka osoittautui pienten taidepuotien ja kirppisten taivaaksi. Ostin hyväntekeväisyyskirppikseltä sata vuotta vanhoja valokuvia kymmenellä kruunulla kappale, enkä kuitenkaan lähtenyt raahaamaan kotiin sitä ihanaa kolmikerroksista Lundby-nukkekotia, jossa oli autotalli ja kauniit tapetit valmiina. Yhdessä puodissa ei ollutkaan puotia, vaan lukitun oven takana seinät täynnä paperiperhosia. Näky oli niin taianomainen, että siitä on tehtävä pian oma postaus.

tukholma5

Illan tullen suuntasimme junalle ja sillä kohti Solnaa ja Friends Arenaa – kuten 55 000 muuta. Alue nielaisi yllättävän hyvin sinne peräkanaa vaeltaneet ihmismassat, ja pääsimme areenalle sisälle jonottamatta lainkaan. Toinen tilanne oli niillä, joilla oli liput permannolle; olisi se tietysti ollut yhdenlainen kokemus sekin, intensiivisempi, riehakkaampi, ehkä intiimimpi. Istumapaikassakin oli kuitenkin omat hyvät puolensa: päivän oli saanut käyttää jonossa seisomisen sijaan kaupungin tutkimiseen, konsertin aikana saattoi istahtaa, kun alkoi huimata (niin korkeus, tanssiminen kuin epätodellinen olokin), koko areenan ja sen valonvälkkeen näki paraatipaikalta. Jokaisella yleisössä oli valoranneke, 55 000 pientä vilkkuvaa valoa, jotka vaihtoivat väriä ohjelmoijan tahdon mukaan, välkkyivät samaan tahtiin kuin sydämen sykkeenä tai eri tahtiin suurena valomerenä. (Katsopa vaikka tämä video.)

Kameraa en konserttiin ottanut mukaan, se ei kai olisi ollut luvallistakaan, ja puhelimellakin otetut kuvat jäivät aika vähiin. Se oli tietoinen päätös; olen kokenut niitäkin keikkoja, joilla on pakottava tarve saada kaikki talteen, eikä niitä kuvia tai etenkään videoita tule oikeastaan myöhemmin katseltua. Musiikki on tässä ja nyt, lempibändin soittajat siinä niin, melkein kosketusetäisyydellä – tai jos eivät ihan, niin ainakin samassa tilassa. Paras olla läsnä, kun se on kerran mahdollista.

tukholma4

tukholma1

Keikan jälkeen liityimme valtavaan ihmismereen, joka suuntasi takaisin Tukholman keskustaan. Väsymys painoi, mutta toisaalta ei painanut ollenkaan. Kumma tunne. Pikkusisko kömpi peiton alle uusi Coldplay-paita päällään, ilmoitti pitävänsä sitä yön ja seuraavan päivänkin. Minä kuukahdin parisängyn vasemmalle laidalle, sisko oikealle, ja aamulla heräsimme toisin päin – minä oikealta, sisko vasemmalta. Kummallakaan ei ole käsitystä siitä, kuinka olemme onnistuneet vaihtamaan paikkaa unissamme, kun kumpikaan ei muista nousseensa sängystä. Minä muistan kiskoneeni peittoa siskon alta, mutten sen enempää. Kertonee jotain unen syvyydestä, jonka pitkä päivä ja tanssiminen saivat aikaan.

tukholma7

Toisena Tukholma-päivänä suuntasin aamiaisen jälkeen hieman päänsärkyisenä (niin ikään Coldplay-paita päälläni) Mattonbutikeniin, jonka piti myydä Leuchtturmeja, täydellisiä bullet journal -vihkoja. En pettynyt: siellä niitä oli hyllyssä kaikissa sateenkaaren väreissä, blankoina, ruudullisina, viivoitettuina, pilkullisina. Halusin pilkkusivuisen; vaaleansininen pilkkuvihko oli loppu, mutta marjanpunainen lähti matkaani, samoin kuin jotain muuta pientä.

Päivällä ehdimme vielä Abba-museoon, jonne matkasimme vanhalla raitiovaunulla. Tuuli puhalsi vaunun läpi, kun se liikkui yllättävän ripeästi pitkin katuja – kolisi ja natisi, mutta määrätietoisesti eteni niin kuin ennenkin. Itse museo oli mahtava värien, valojen ja yliampuvien vaatteiden räjähdys kaikkine laulu- ja tanssimahdollisuuksineen. Oikea hyvän mielen keskus.

Toinen päivä oli hieman ensimmäistä lyhyempi: suuntasimme hiljalleen hotellille ja sieltä takaisin satamaan. Laiva lähti takaisin kohti Turkua, kun aurinko alkoi painua mailleen. Söimme puffetissa samoja alkuruokia kuin menomatkalla, vielä vähemmän pääruokia, vielä enemmän mansikoita. Keulapaikalla kuvasimme auringonlaskua, näytimme väsyneiltä, istuimme niin pitkään, että meille tultiin ilmoittamaan ravintolan sulkeutuvan, kun minulla oli vielä puoli kuppia teetä jäljellä. Maanantai-iltainen laiva oli melkein tyhjä: kun puolenyön jälkeen kävimme katselemassa taakse jäävää Tukholman saaristoa ja avomeren alkamista, oli tanssiravintolassa kymmenen matkustajaa, viisihenkinen bändi ja pari baarimikkoa tiskin takana. Käytävillä pelasi korttia muutama hytitön porukka. Kaikkialla oli hiljaista, mutta unet olivat yhtä katkonaiset kuin menomatkalla. Turkuun saapuessa silmät eivät olleet pysyä auki. Junamatka takaisin kotiin kului onnellisessa koomassa viikonloppua muistellen, tapahtumia sulatellen, laulut päässä soiden.

tukholma10

Turn your magic on
To me she’d say
Everything you want’s a dream away

This summer has, a bit unexpectedly, turned into one of travels: first I visited Turku, then headed in the same direction again on my way to Stockholm. Writing this, I’m recovering from the Kaustinen folk music festival, where I performed with a choir and listened to tons of good music – some that I’d never heard before, some that sounded familiar but with a nice twist, some that I never knew existed in the first place. There wasn’t a spot in the whole festival park where you wouldn’t hear someone sing or play.

The trip to Stockholm was planned around music, too: our main attraction was a Coldplay concert on the Friends Arena. As I’d never visited Stockholm before (quite an achievement for a Finn, let me tell you), it was also a good chance to explore the city. My initial feelings about the trip were mostly something between stressed out and terrified, as there were so many uncertainties about the concert – how to get there and back, for example, and our seats being scattered here and there, all away from each other. Add my mild fear for big boats, and it’s not that surprising I had to look hard for the excitement on the day we travelled. It did show up, though, and life wasn’t too bad that evening, as I ate strawberries and watched the sunset on the ferry.

A single Sunday can feel like several days, when your ferry arrives in the harbour at 6.30 am and you have a big concert in the evening to look forward to. We took a longish morning stroll to the city centre, pulling our suitcases on the cobblestones through the empty streets of the Old Town. As the area was later swarming with people, it was extraordinary to see it calm and quiet, and to be able to photograph the old houses and creative shop windows without anyone getting in the way. We managed to find a cafe that had opened at 8 am and had breakfast there; the rest of the shops opened their doors for the Sunday shoppers at 11 am, which to us felt like late afternoon.

The day was spent exploring and dodging triathlonists running through the Old Town. We accidentally found a lovely side street full of intriguing second hand shops and art boutiques (Köpmangatan it was, I checked later); I bought a set of 100-year-old portrait photos to add to my collection, and resisted the tempting call of a beautiful Lundby dollhouse, complete with a garage and pretty wallpapers. One of the shops wasn’t a shop after all, but an installation of hundreds of paper butterflies – the sight was so magical I’ll have to make a separate post of it soon.

Come evening, we were on our way to the arena, along with 55 000 others. Everything went quite smoothly, though, and we got inside without queuing a bit. Even though seeing the concert from the floor would definitely have been more intense, having a seat ticket meant we were able to see the city and arrive right before the concert began. I was also quite grateful for my seat every time I started to get a bit dizzy – from the heights, or dancing, or just a general feeling of unrealness. The view of the arena from up high was also amazing, thanks to the wristbands that lit up and shone in bright colours – see this video to get an idea of it. I only took a few pictures with my phone, as I’d much rather see a concert for myself than scroll through the pictures later. Better be fully there when you have the chance.

Needless to say, we all slept like a log that night. So much so that even though I went to sleep on the left side of the double bed and my sister on the right, we woke up the other way round – me on the right, sis on the left. No idea how that happened.

Our second day in Stockholm took us to ABBA The Museum, an explosion of colour, lights and exaggerating costumes. That, with all the singing and dancing opportunities, made for another happy day. Then it was time to head back to the hotel and eventually to the harbour, where our ferry left when the sun was slowly starting to set again. We had some more strawberries under the sunset and wandered around the surprisingly quiet boat – not many people on board on a Monday night, I guess. Despite the silence, I didn’t get much sleep, and the train journey back home from Turku went by in a happy sleepy haze, Coldplay playing in my head.

 

Tois pual jokke

turku8

Läksin Turkuun kultani kanssa. Juhannus häämötti jo ja toisella loman loppu, joten päätimme tehdä parin päivän minireissun ja tutkia kaupunkia, jossa kumpikaan ei ollut varsinaisesti käynyt pitkään aikaan. (Ruissia ei lasketa, koska se on Ruissi.) Aurinko lämmitti ihan kylliksi ja vesisadekin oli niin leppeää, ettei sateenvarjon unohtuminen haitannut.

Sen kummempaa matkasuunnitelmaa ei ollut, tiet olivat avoinna kulkea ja eksyä. Yleensä askel vei joen rantaan ja siitä johonkin suuntaan, iltakävelyllä ehkä hotellilta pois päin ja sitten takaisin, kunnes tuttu katu tuli taas vastaan. Avoimia suunnitelmia vastustivat vain aukioloajat: suomalainen kesäpäivä on niin pitkä, että kaikki sulkevat ovensa ihan kesken kaiken. (Lue: Gaggui jäi kokematta, mutta pitäähän jotain jättää seuraavaan kertaan!)

turku1

Ihan kotinurkilta, sinne rantaan päin kävellessä, löytyi hurmaava Pieni Kirjapuoti sekä Kahvila 7 pöytää. Puodin valikoima oli just eikä melkein minun makuuni: isoja klassikoita ja taskuun mahtuvia pokkareita, muistikirjoja ja postikortteja, pieniä askarteluhoukutuksia, iloista palvelua. Tuliaiset olivat tällä kertaa kepeitä: mukaan lähti muutama Joutomaan postikortti, joiden kollaasikuvitus kovasti miellytti silmää – ei ehkä mikään yllätys.

turku5

turku7

Reissun pääkohteeksi muodostui Turun linna, jonne toista houkutteli historia ja toista tarinat. (Onko niillä nyt lopulta niin suurta eroakaan?) Kummallakaan ei ollut edelliseltä käynniltään tarkkaa muistikuvaa kierroksen pituudesta, ja kun noin tunnin jälkeen järkeilimme nähneemme kaiken, meidät ohjattiinkin renessanssikierrokselle. Siltä palattuamme saimme neuvon jaksamisen mukaan jatkaa vielä esilinnaan. Melkein neljä tuntiahan linnassa lopulta vierähti; historiaa ja tarinoita kipattiin niskaan tosiaan koko rahan edestä.

turku6

turku3

Linnan historian keskeltä löytyi myös vasta auennut Outo luonto -näyttely, jossa ihminen ja eläin, tiede ja tarinat elivät rinnakkain. Sinne tänne matkan varrelle ripotelluista eläimistä ja taideteoksista tuli jollain tavalla taianomainen tuntuma. Erityisen vaikutuksen teki 1500-lukulainen kirja, joka esitteli kaikki tuolloin tunnetut eläimet – myös yksisarvisen ja merihirviön.

Minä innostuin arvattavasti kaikesta pienestä. Vanhojen lelujen näyttelystä löytyi nukkekoti, ja miniatyyrihovista kameraan tallentui kuvia yhtä paljon kuin koko muusta matkasta yhteensä. Linnan pienoismalleista löysin kaikki olennaisimmat asiat.

“Miten jotain tuollaista on osattu rakentaa keskiajalla?”
“Kato, kottikärryt!”

turku9

Jokiranta tarjosi hellettä ja aurinkoa, ihmisten hymyjä ja koirien hännänheilutuksia. Joen ylitse emme tällä kertaan menneet, linnan jälkeen prioriteettilistalla korkeimpana kun olivat ruoka ja päiväunet. Onneksi yhdelläkin puolella oli parin päivän reissulle reilusti nähtävää.

Myöhemmin viilenevässä kesäillassa kuului kyyhkysen kujerrus, jota Englannin-reissuillani olen kuunnellut haikein mielin. Koskaan ennen en ollut kuullut sitä Suomen kamaralla. Meillä päin pulut vain potpottavat.

Oli hyvä reissu. (Joo olikin. ♥)

So I went to Turku with my significant other. With the midsummer festivities and the end of his holidays in sight, we decided it was time for a two-day mini vacation in a city neither of has had explored in a while. Turku is the oldest city in Finland, located at the shore of the Archipelago Sea. It is the home of a castle that dates all the way back to the 1200s, and that was the main attraction we wanted to see – him being a great fan of history, me looking forward to all the stories from hundreds of years of life in a castle. (Is there really such a difference?)

We didn’t have a strict plan, we just enjoyed the sunshine and walked around, usually to the river that runs through Turku, and one way or the other from there. Even the occasional drop of rain was so gentle and warm that forgetting to take an umbrella wasn’t that big a deal. Walking around, we came across a tiny bookshop with a cafe in it (called 7 Tables, because that was pretty much it), and it completely stole my heart. Huge and heavy classics next to carry-in-your-pocket paperbacks, pretty postcards and notebooks, some crafty temptations, happy and smiley service.

We walked to the castle, and through it, which took the better part of the day, but was definitely worth it. It was years since either of us had been there, so we had no recollection of how long the tour would be. After an hour in the medieval section, when we thought we’d pretty much seen it all, we were suddenly directed to the renaissance part, and after that to the other side of the castle. We emerged almost four hours later, legs sore and heads filled with the very history and stories we’d been after.

In the midst of the history of the castle, there was a newly opened exhibition called Strange Nature, a fascinating take on the relationship of human and animal, science and folklore. We were most impressed by a huge book from the 1500s that had an illustrated description of every animal known to that date, including the unicorn and the sea monster.

No surprise, I also loved all the miniatures: the old dollhouse in the toy exhibition and the miniature court showing the life in the castle got my full attention, as well as the details in the models of how the building had changed throughout the centuries. (“Look! A wheelbarrow!”)

The riverside lane offered more than enough of sunshine on the way back. On an evening walk, I heard a soft cooing sound of a pigeon that I’d only ever heard in England, one of my favourite sounds.

It was a good trip. ♥

Luovuuden tiloista

korupaja7

Kesäkuu on kääntänyt viileämmän puolensa; näyttää ja tuntuu juhannukselta. Talviturkki on heitetty (vaikka se tuntuikin vähän fuskaamiselta, uuden lähijärven kylpyvesiin pulahtaminen hellepäivänä, kun on tottunut vähän isompiin järvenselkiin). Olen viettänyt aikaa vuoroin kotona, vuoroin kotikotona, missä milloinkin huvittaa. Neulonut sukkia, lukenut kirjoja (niin koulu- kuin muitakin, jälkimmäisiä ilahduttavan paljon), väistellyt hyttysiä lenkkipolulla.

korupaja3

korupaja4

Männäviikolla käväisin ensi kertaa tänä kesänä Märssyssä, ulkorakennuksessa piileksivässä askarteluhuoneessa, joka on blogissakin esiintynyt silloin tällöin. Olen oppinut tuntemaan Märssyn alun perin saunan pukuhuoneena, joksi sitä kutsuttiin silloin, kun se oli varasto. (Itse sauna taas on edelleen varasto.) Kesällä 2011 sen tummuneet seinäpaneelit maalattiin hehkeän vaaleansinisiksi, ikkunalauta ja ovi valkoiseksi, vintiltä tuotiin kirjahylly, vanhoja huonekaluja tuunattiin punaisella ja valkoisella maalilla. Sitten alkoi mittava muuttokuorman siirtäminen: en ollut edes tajunnut, kuinka paljon meillä oli askartelutarvikkeita, ja mikä kaikki ylipäätään voidaan laskea askartelutarvikkeeksi. Märssyssä on nähtävissä sama ilmiö kuin nykyisin asunnossani, pikkusiskoani lainatakseni: tavaraa on joka käynnillä enemmän.

korupaja11

korupaja5

Meidän perheestä minä olen se, joka Märssyssä on viettänyt eniten aikaa, kuunnellen milloin radiota, milloin äänikirjaa tai jotain podcastia, selkä kyyryssä näpertäen milloin mitäkin ja huomaamatta ollenkaan, miten iltahämärä valtaa huoneen. Märssy on nähnyt kaikenlaista lokakuisista joulukorttitalkoista pikkutunneille venyneeseen askartelumiittiin. Se on auttanut yhtä nukkekotia valmistumaan ajallaan näyttelyä varten – muistatko? Siellä ovat syntyneet ensimmäiset ajatukset Miss Matildasta, joka tosin sai odottaa nimeään vielä pitkälle toista vuotta sen jälkeen. Märssyssä on vietetty ylioppilasjuhlia ja rippijuhlia, jopa ravintolapäivää. Kesällä se on aina puhjennut täyteen loistoonsa, talvella painunut horrokseen ja omaksunut osan entisestä roolistaan varastona. Siellä talvehtivat kukat ja terassituolit.

Nyt se vielä nukkuu, mutta haluaisin tänäkin kesänä herättää sen unestaan.

korkkipaja1

korkkipaja2

Oli tällä visiitillä varsinainen tarkoituskin: piti rei’ittää pullonkorkkeja riipuksia varten. Siihen ei Märssyn välinevalikoima riittänyt, täytyi siirtyä viereiseen huoneeseen. Iskällä on seinän takana oma tilansa, jota tekisi mieli kutsua vaahteramäkeläisittäin verstashuoneeksi, mutta oikeasti se on vain se varsinainen ulkorakennus: tila, jota ei tarvitse sen kummemmin nimetä. Muilla huoneilla on omat nimensä erotukseksi siitä. Ulkorakennuksen puoli tarkoittaa minulle niitä vähän järeämpiä hommia, oli mittakaava sitten mikä tahansa; 1:1-elämässä se tarkoittaa huonekalujen hiomista tuntitolkulla ja maalaamista vähintään kolmeen kertaan, nukkekotimaailmassa ehkä lattioiden laittamista, parkettia Bilteman tikuista. Hienosäätö tehdään Märssyn puolella.

korupaja9

Selvää on, että kun ollaan seinän tuolla puolen, iskä tietää parhaiten. Vaikka joskus turhauttaisi kuluttaa metritolkulla santapaperia, iskältä olen oppinut, että huolella tehty pohjatyö johtaa hyvään lopputulokseen. Minulla on tapana vähän hosua ja hypätä heti kättelyssä viimeiseen, yleensä kivoimpaan, työvaiheeseen. Ulkorakennuksen puolella on käytössä paitsi melkein mikä tahansa työväline (ei tarvitse kuin kysyä, niin useimmiten jostain hyllyn perältä löytyy) myös iskän asiantuntemus. Se on tullut monessa mutkassa tarpeeseen, vaikka joskus vähän kinastellaankin siitä, onko nukkekodin pöydän tarkoituskaan kestää suuria kuormia.

korupaja6

korupaja10

Kun muutin omaan asuntooni, otin mukaan yhden syliin mahtuvan laatikon askartelutarvikkeille ja päätin, että tämä riittää. On sanomattakin selvää, että ei riittänyt. Siinä laatikossa on kamat paperiaskarteluun, kutistemuovit ja kangastussit. Korutarvikkeet ja teipit ovat kirjahyllyssä, kankaat kaapissa yhdellä hyllyllä ja toisella korujen pakkaustarvikkeet, kynttilänjämät ja matonkuteet, ompelulangat ompelukonepöydän laatikossa, villalankoja koreissa, puikot ja koukut purkissa työpöydällä. Ei elämäntapaansa voi piilottaa yhteen laatikkoon.

Ja missä minä sitten nykyään askartelen? No, minullahan on ruokapöytä ja työpöytä, kaksi samanlaista mummilasta saatua valkoista pöytää, toinen toista vähän isompi. Ruokapöytä on ikkunan edessä, työpöytä nurkassa, katse kohti seinää. Kumpikohan vetää enemmän puoleensa? Sanonpahan vain, että lattialla tulee syötyä.

Kerrohan:

Missä sinä askartelet?

Recently, on a visit to home-home, I peeked into our craft room Märssy, still asleep under the pile of stuff hibernating there over winter. I’ve first come to know it as the changing room (being located next to the sauna in our outbuilding) from the time it was only used as a storage room (which the sauna remains to this day). In summer 2011, the walls in the soon-to-be craft room were painted light blue, an old bookshelf brought down from the attic, furniture brightened up with splashes of red and white paint, and enormous piles of craft supplies gathered from all around the house relocated in their new home. I’d had no idea we had that much of them – or even that all the stuff that was brought to the room could be considered as craft supplies.

Since then, Märssy has seen hours of happy crafting with friends and family, helped a dollhouse get finished in time for an exhibition (you might remember that one), and held a graduation party, a confirmation party and a restaurant day. The first ideas of Miss Matilda were born there, even though it took almost two years to come up with the name after that. I’ve always been the most keen user of the room, often listening to radio or a podcast or an audio book while crafting away the passing hours, not noticing the dusk falling outside.

On the other side of the wall is the biggest room of the outbuilding, the one that doesn’t really have a name other than ‘the outbuilding’. All the other rooms are called something else to distinguish them from the big one. That’s the room I visit when I run out of equipment or skills in Märssy. You can basically find anything you need there, if you just bother searching a bit, and there’s also my Dad’s knowledge that’s been of great help many a time. I’ve learnt that, on that side of the wall, he usually knows best – even though we do have our differences on some matters, like if a dollhouse table is meant to carry the weight of heavy objects in the first place. In general, that room usually means the bigger-scale stuff for me, whatever the scale: in the 1:1 life, hours of sanding down furniture and repainting them three times, in the miniature world, making a parquet floor out of kindling sticks. The fine-tuning is done in Märssy.

When I moved into my own flat, I took one box of craft supplies with me, thinking they will surely be enough. You can probably guess that they weren’t. The box holds the papercraft stuff, shrink plastic and textile markers, meanwhile the jewellery supplies reside in the bookshelf with the washi, the fabric pile on one shelf in the cupboard and the candle stubs, jewellery packaging and weaving weft on the other. The sewing threads are in the drawer of the sewing table, knitting yarns in baskets all around the flat, and needles and crochet hooks in a jar on the desk. You can’t hide your way of life in a box, can you?

So, these days, where I usually craft is my small dining table – I do have the desk (which is really just a similar table, only smaller) but it’s in the corner of the room, while there’s a nice amount of natural light by the dining table. I’m used to dining on the floor by now.

So where do you craft?

Ajatuksia korkkipurkin ääreltä

kesakorut1

Oi, mitä alkukesän päiviä – viimeiset kurssityöt on palautettu, kandintutkielman arvosana napsahtanut rekisteriin, ja ennen kesätenttejä hengähdän hetkisen. Olen rakentanut to do -listojen sijaan could do -listaa, löytänyt kirppikseltä kesäpaitoja, syönyt pihalla ja vähän ulkonakin, lukenut loppuun keskeneräisiä kirjoja. Eilen otin esille kirjekuoret ja muovitaskut, joissa kaikki korutarinoiden palaset ovat odottaneet hetkeään, ja kippasin ne pöydälle. Heti syntyi monta korua kuin itsestään, ihan kuin päähän olisi kasaantunut kevään aikana miljoona tarinaa, jotka tarvitsee vain kuvittaa. Käsi kävi korkkipurkilla tuon tuosta.

kesakorut5

(Toisin kuin mittavasta purkkikokoelmastani voisi kuvitella, Mackays ei sponsoroi minua millään tavalla. Lemon curd suoraan purkista vain sattuu olemaan salainen paheeni.)

kesakorut3

Väitän, että niillä luetuilla kirjoillakin on ollut vaikutuksensa korujen syntymiseen; olen elänyt viime päivät syvällä niin monessa tarinassa, että väkisinkin ne puskevat esiin tavalla tai toisella. Olen palannut pitkästä aikaa Pienen runotytön pariin ja otan Uuden kuun Emilialta oppia ihmeiden näkemisessä. Diane Setterfieldin Kolmastoista kertomus taas on sekoittanut soppaan tummempia sävyjä – sen verran tummia, että olen iltaisin suosiolla pitäytynyt Runotytössä ja avannut Kolmannentoista vasta auringonvalossa aamiaisella. (Täytyy sanoa, että siinäpä vasta kirja – suosittelen lämpimästi!) Haittaa ei varmasti ole ollut siitäkään, että olen viettänyt koko kevään Alicen kanssa ihmemaassa kandiaineistoani kaivellen.

Myös tämä video on herätellyt ideoita.

kesakorut4

Korujen syntyä on vaikea selittää; aiheet tulevat itsestään, kun joku löytämistäni päähenkilöistä katsoo silmiin juuri oikealla tavalla tai väri osuu sattumalta toiseen väriin ja luo juuri oikeanlaisen yhdistelmän. Ei siinä tarvitse kuin leikkailla ja liimailla sitä mukaa, kun palaset käskevät. Nyt jos koskaan olen huomannut, kuinka kuvat yhdistyvät toisiinsa ilman, että minun tarvitsee miettiä lainkaan – tauon aikana on siis tapahtunut jotain. Minulla on tainnut olla enemmän ikävä satumaailmaani kuin olen arvannutkaan. On mukava olla taas kotona.

kesakorut2

These early summer days have been such a treat – with the last course assignments done and a finished bachelor’s thesis in my pocket, I’ve decided to take a bit of time off before thinking about the summer exams. Instead of a to-do list, I’ve made a could-do list; I’ve found new-to-me summer clothes at a flea market; eaten my breakfasts and lunches out on the porch, and some dinners out in the town; finished books in my ever growing pile of currently-reading.

Yesterday, I took out the envelopes containing my precious magazine cuttings and spread them on the table, rummaged through and looked for ones whose colours would match or who clearly belonged to the same story. I found I didn’t have to think much, I just used the scissors and glue and the stories did all the hard work themselves. I have a hunch that all the books I’ve read lately have something to do with how my imagination is suddenly running wild; Emily of New Moon has taught me some tricks, and The Thirteenth Tale by Diane Setterfield has mixed in some darker hues. (In places so dark, I’ve only been able to read it in full daylight. Highly recommended, that book!) A whole spring spent in the Wonderland with Alice (thesis, you know) has probably done something, too.

Mainly, though, I think I’ve just been missing my own wonderland so much, the ideas simply pour out of me. I’m glad to be back.

Kevättä rinnassa

kevättä1

kevättä3

kevättä4

kevättä5

kevättä7

kevättä6

kevättä2

kevättä8

On se täällä, kevät meinaan. Järvi on vapaa, kandi melkein valmis, vappu käytännössä alkanut. Tekemistä riittää edelleen, joten antaa kuvien puhua puolestaan.

Kesää kohti!

Hello there, spring! The lake’s free, thesis is almost done, the first of May’s on our doorstep. Loads to do, still, so I’ll just let the pictures speak for themselves.

Not long till summer now!

Aika on tässä näin

bujo3_610

“Miten hankalaa voi olla löytää täydellinen kalenteri?” tuskailin ystäväni Susannan kanssa elokuussa Paperchasessa Lontoon Tottenham Court Roadilla. Oli isoa ja pientä, värikästä ja minimalistista, ja yllättävän monessa vain yksi päivä sivulla. Susanna oli kokeillut tuota muotoa jo aiemmin ja todennut sen toimimattomaksi, joten hakusessa oli jotain muuta. Kaikessa vaan tuntui olevan jokin varjopuoli: liian vähän muistiinpanotilaa, kauniit sivut mutta liian painava hintalappu, liian sitä ja ei tarpeeksi tätä. Kalenterin osto jäi suomipuuhiksi, vaikka olimme panneet toivomme Paperchasen mittavaan valikoimaan.

Selailin maanisesti Pinterestiä inspiraation toivossa. Filofax, oi! (Kauheen kallis vaan.) Erin Condren, mikäs se on? Midori, kyllä kiitos – mistähän löytäisin nidotun kalenterin, jonka voisin itsetehtyihin Midori-kansiin upottaa? En ilmeisesti mistään. Koulun alkaessa oli kuitenkin pakko löytää edes jotain. Pääkriteerit olivat siis viikko aukeamalla ja paljon sivuja muistiinpanoille. Jahkailin niin kauan, että vaihtoehdot hupenivat kaupoista. Lopulta päädyin ostamaan samantapaisen peruskalenterin kuin kahtena edellisenäkin vuonna. Olihan se aina toiminut ihan perushyvin.

bujo2_610

Syksyn aikana eksyimme Susannan kanssa mindtraining-tunneille. Yleisesti ottaen tunnit olivat hyvin tajunnanräjäyttäviä, mutta yhden mieleenpainuneimmista opetuksista sain ajanhallintaa käsittelevällä tunnilla. Ohjaaja pyysi kuvittelemaan eteen lattialle aikajanan tästä hetkestä eteenpäin. Näin sieluni silmin kalenterin sivun, käänsin sitä 90 astetta ja läväytin lattialle. Siinä ne päivät menivät, yksi kerrallaan maanantaista eteenpäin, vasemmalta oikealle aamukahdeksasta iltayhdeksään, uloimpana oikealla muutama rivi muistiinpanoille. Että mitä? En ollut tajunnut, miten paljon kalenterin malli vaikutti aikakäsitykseeni. Ohjaaja huomautti myös, ettei ole yhtään ihme, jos tunnit tuntuvat juoksevan tuhatta ja sataa, jos ne ovat kalenterissa sentin mittaisia. Hoksasimme tehneemme suuremman luokan virheen, kun suorilta hylkäsimme ne Paperchasen päivä sivulla -kalenterit.

bujo4_610

Tunnit kuluivat, syksy meni, vuosi vaihtui. Eksyin jälleen Pinterestiin ja tällä kertaa vastaan tuli Bullet Journal: tyhjään muistikirjaan sivu kerrallaan täytettävä – mikä? Ei varsinaisesti kalenteri, mutta sellainen to do -listojen, sekalaisten ajatusten ja muistiinpanojen sekoitus. Alkuun vuoden kuukaudet, seuraavalle aukeamalle kuluva kuukausi, siitä eteenpäin päivä kerrallaan ja väliin ehkä päiväkirjamerkintöjä, muita listoja ja kaikkea mitä mieleen juolahtaa. (Ihan alkuperäinen selitys on nähtävissä täällä, suosittelen tutustumaan siihen! Myös Pinterestistä ja YouTubesta löytyy hakusanalla “bullet journal” paljonkin esittelyitä.)

Olin alkuun skeptinen: minulle aikataulujen ja tulevien tapahtumien ylös merkkaaminen on mielenrauhan kannalta sen verran merkittävää, että ajattelin joutuvani koko ajan pitämään tavallista kalenteria bujoni rinnalla. Sitten eräänä iltapäivänä pitkän luennon jälkeisessä koomassa löysin Tiny Ray of Sunshine -blogin ja postauksen täynnä erilaisia viikkonäkymiä. Lamppu syttyi päässä. En ollut tähän mennessä tajunnut, mikä minua lopulta niin paljon kalentereissa ahdisti: se, että tuntien määrä on koko ajan näkyvissä, ne tikittävät olemattomiin ja tyhjät tilat aikataulutettujen tapahtumien välissä on tungettu pieneen laatikkoon – kuin huoneeseen, jonka takaseinä lähestyy koko ajan. Eikö tämän voisi tehdä toisinkin? Sen sijaan, että näkee vapaan aamupäivän ja vapaan illan sen päivän ainoan luennon ympärille ripoteltuina murusina, voisi ajatella, että kahdesta neljään on luento, muutoin minulla on koko päivä aikaa. Heureka! En tarvitsekaan perinteistä kalenteria, koska se ei minulla toimi. Bujo riittää sittenkin, kun lisään siihen väljän viikkonäkymän, joka ei ahdista, vaan auttaa muistamaan.

bujo5_610

Tällä hetkellä bullet journal on ollut minulla käytössä reilut pari kuukautta ja tulee olemaan tästä eteenpäinkin. Bujo sopii tämänhetkiseen tilanteeseeni täydellisesti, koska aikataulutettua läsnäoloa on vähän ja tekeminen perustuu pitkälti juuri to do -listoille. Listojen lisäksi muistikirja on syönyt muun muassa suunnitelmia Miss Matildan varalle, Yoga Campin päivittäisiä mantroja, muistiinpanoja erilaisista miitingeistä ja infoista, päivittäisen rahankulutuksen, spontaaneita piirroksia ja ihmisten yhteystietoja. Aikamoinen tietopankki. Kieli on yleensä suomi, joskus englanti, kerran jopa ruotsi.

bujo1_610

Koko systeemin pohja on sisällysluettelo, joka auttaa löytämään oikeat sivut – kaikki kun sullotaan tässä formaatissa peräkkäin, tyhjiä sivuja ei väliin jätetä. Minun kirjassani sisällyksen jälkeen tulevat vuoden kuukaudet kolmella aukeamalla; näille sivuille kirjaan ylös tulevat tapahtumat aikatauluineen sitä mukaa, kun ne minulle selviävät. Sen jälkeen on viikkonäkymien vuoro: piirtelen aukeamalle laatikot joka päivälle ja jätän vähän muistiinpanotilaakin. Päivien sisällä jaan ajan selvyyden vuoksi aamuun, päivään ja iltaan, sen tarkemmin en halua niitä palastella. Viikkonäkymiä piirtelen yleensä kerralla kuukauden verran eteenpäin perättäisille aukeamille ja niihin siirrän vuosinäkymään merkatut tapahtumat.

Sitten käännän puhtaan sivun ja aloitan uuden päivän. Alkuperäiset listojen merkintätavat löytyvät sieltä virallisesta selityksestä, ja minäkin seurailen niitä pääpiirteissään: Hoidettavat asiat pienillä pisteillä, valmiisiin rasti pisteen päälle, toiselle päivälle siirrettyihin nuoli. Kelloon sidotut aikataulut palloilla, jotka myös ruksataan yli niiden tapahduttua. Muut asiat ranskalaisilla viivoilla.

bujo6_610

Voi olla, että opiskelutilanteen muuttuessa huomaan kaipaavani taas tarkemmin aikataulutettua kalenteria, mutta tähän asti bujo on ollut mielenrauhan kannalta toimiva ratkaisu. Tunnen epävarmuutta vain silloin, kun joku kysyy, onko minulla vapaata vaikkapa kuukauden päästä torstaina kello 14, enkä ole vielä piirtänyt viikkonäkymiä sinne asti. Silloin täytyy vain luottaa siihen, että jos en vuosinäkymään ole tuolle päivälle mitään merkinnyt, se on tyhjä. Toistaiseksi tuplabuukkauksia ei ole tapahtunut.

Bullet Journalin ehdoton etu on se, että keskittyminen on tehtävissä, ei ajan kulumisessa. Minulla ei ole kiire, minulla on vain paljon tekemistä. Ja tekemistä on paljon helpompi käsitellä kuin kiirettä.

Last autumn, I had these insurmountable difficulties with finding the right diary or planner. Even the selection of the Tottenham Court Road Paperchase didn’t manage to meet my needs. There was always something too much or something else missing, too little space for notes or too many pages. Or only one day on a page, a format that my friend Susanna had tried and found confusing – so we didn’t really pause to look at those too carefully. Back in Finland, I browsed Pinterest and pondered on different options for so long that the shops ran out of all the best ones and I was left with the same old basic week-on-a-spread diary I’d been using for years. Well, it had always worked okay, right?

Except it didn’t. During the autumn, me and Susanna took some Mindtraining classes and found out our perception of time was in some ways pretty distorted. When the teacher asked us to imagine a timeline, I saw in my mind’s eye a page of my diary, flipped it some 90 degrees and spread it on the floor. Weekdays from Monday to Sunday running in front of me, hours from 8 am to 9 pm from left to right, space for notes in far right. I’d had no idea the diary had such a big impact on my thinking. The teacher also mentioned that it’s no wonder the hours feel so short when they’re squeezed into tiny boxes on the page. We realised the day-on-a-page diaries might just have had a point.

In January, I was once again browsing Pinterest and came across the Bullet Journal. A mix of to do lists, random notes and scheduling, I figured it might be just what I’d been looking for. (I recommend checking out the official website for an in-depth explanation of the system!) The basic idea is to work in a blank notebook, where you start with an index, then scribble a view of the whole year month by month, after that a view of the current month, then the daily logs with your to do lists. When you reach a new month, add the new monthly view and keep on logging.

I admit I was a bit sceptical at first. Writing down future events and schedules is so important for my peace of mind, I didn’t think the monthly view would suffice. Then I found this blog post that had tons of different weekly views – and it was like a light bulb had come on in my head. I’d come this far without realising what it really was that made traditional diaries so oppressive for me: the way you can always see the amount of hours you have, ticking away in those tiny boxes. A free morning and a free evening always seem to shrink to nothing around the only scheduled event of the day – when the reality is, I might have one lecture from 12 to 2 pm and a whole day to spare around that. So if that’s what the traditional diary view does for me, I can happily discard it!

I’ve been using my Bullet Journal since mid January. My journal starts like the original one: first there’s the index, then a Future Log that holds all the upcoming events month by month. What makes it different, though, is that I don’t have a Monthly Log; instead, I draw a month worth of weekly views on several spreads. That helps me to schedule more accurately, but without the tiny hour boxes of my former diary. After that come the Daily Logs: chores and to dos, events, thoughts that pop into my head during the day. This way of planning works perfectly at this point in my life, when I pretty much make up my own schedule. (As you can see in the photos, I’ve also added plans for Miss Matilda, daily mantras of the Yoga Camp, doodles, and so on. Whatever I need to scribble down at any given time.)

The thing I love most about the Bullet Journal is that it makes you focus on the tasks and not the time. I’m not busy, I just have a lot to do. And that sounds manageable, right?

Valoisuutta

helmikuu3

Helmikuu on ollut valoisa. On tekemistä, mutta pään sisässä ei kiirettä. Kandikevät ja sitä rataa, aina ei etene, tekstiä on vähän, mutta aikaa enemmän. Tuntuu, kuin tunnit olisivat nykyään pidempiä kuin ennen. Mukava olotila.

(Tuntien pituuteen on syynsä, josta kuulette lisää lähiaikoina.)

helmikuu7

On ollut syntymäpäivät, maailmankirjallisuuden klassikoita, tunteisiin meneviä kuoropäiviä, Liisaa ihmemaassa. On ollut paras ystävänpäivä, jona ei oikeastaan tapahtunut mitään sen kummempaa kuin päiväunia ja muffinssien leipomista. Ruusuja ja tulppaaneita, häikäisevän aurinkoisia päiviä, lumisadetta ja tuulen tuiverrusta. Aamuisin on jo valoisaa ja se menee mieleenkin.

helmikuu4

Aurinkoisina aikoina tämä asunto onkin niin täynnä valoa, ettei meinaa sekaan mahtua. Kesken kirjoittamisen sitä nostaa katseensa ja jää ihmettelemään, kuinka seinällä on tähtilampun varjo ja aurinko paistaa kiinanruusun kirkkaanvihreiden lehtien läpi. Pitää ihan ravistella itseään, että muistaa palata tekemisensä ääreen.

helmikuu6

Olen joogannut tähänastisen vuoden kaikkina päivinä paitsi kolmena. Siitäkin saa aamulla paljon valoa mieleen ja tilaa kehoon. Ilman aamujoogaa olen nenä kiinni kirjassa kuin mikäkin Notre Damen kellonsoittaja, joogan jälkeen olo on ilmavampi. Käsivarsissa on vähän enemmän voimaa ja hengitys ainakin joskus vähän syvempi kuin ennen. Pelkästä joogamatolle astumisesta tulee hyvä olo.

Ystäväni Pauliina teki täydelliset auringonkeltaiset joogasukat. Kiitos. ♥

helmikuu1

On ollut mukava huomata, kuinka syksyn pimeyteen hetkeksi kadonneet ihmeitä näkevät silmälasit ovat valon ja iloisten asioiden myötä löytyneet. Eivät ne koskaan kauas lähde, mitä nyt välillä vähän leikkivät piilosta.

Juuri nyt näkyy hyvin ja kirkkaasti.

helmikuu2

Päivä piloillaan
päivä piloillaan
sovitti kevättä kupeillensa
kokeili kohmeista kuuta säteellään

Herää, kaunokaiseni
herää, kaunokaiseni

Herää, kaunokaiseni, herää

~ Olavi Uusivirta

helmikuu5

February has been full of light. There are a whole lot of things to do, with the bachelor’s thesis and all, but there’s time, too. The hours have more minutes in them these days, it seems. (There’s a reason behind it that you’ll hear more about later.)

Stuff that’s happened: birthday, literary classics, choir days that go straight into your soul and light a little fire there, Alice in Wonderland, the best Valentine’s Day on which nothing much happened but napping and cupcake baking, roses and tulips, lots of sun and lots of snow. And light – in the mornings, too!

In fact, on sunny days this flat is so full of light I don’t know how I can squeeze in there myself. It’s sometimes a little too easy to forget just what you were doing, when you suddenly see a shadow of the star lamp on the wall or notice how the sun shines through the bright green leaves of the hibiscus.

Another thing that’s lit a light in my life lately is daily yoga. Taking time to open up in the morning always brings that much more ease into the day. There’s a bit more strength in my arms these days and a bit more space in my heart. Just stepping on the yoga mat makes me feel cheerful. (And no wonder, in those sunshiny socks my dear friend Pauliina made me. ♥)

Know this Roald Dahl quote?

And above all, watch with glittering eyes
the whole world around you
because the greatest secrets
are always hidden in the most unlikely places.
Those who don’t believe in magic will never find it.

In the autumn darkness, I felt like I’d lost my glitter, but now it’s come back. It never stays away for long, just likes to play hide and seek every once in a while. There’s lots of glitter around right now, twirling about, catching the snowy light.