Tänään olen blogannut kymmenen vuotta

blogisti5

torstai, 25. syyskuuta 2008

Heipä hei… :)
Olen tällainen 14-vuotias nukkekoteja rakastava tyttönen, ja alan nyt kirjoittaa blogia nukkekotini tapahtumista. Blogi on vielä ERITTÄIN keskeneräinen, mutta kyllä tämä tästä. Jos joku haluaa antaa vinkkejä nukkekodin sisustuksesta tai muusta, niin mielelläni luen niitä!

Tarkoituksena olisi kirjata tänne kaikki muutokset ihanassa sinisessä nukkekodissani, josta aion laittaa paljon kuviakin. Eipä tässä muuta… En juuri nyt ehdi ottaa kuvia ja lisätä niitä tänne, mutta heti kun kerkeän, niin laitan. Tästä se lähtee. :)

Päädyin sunnuntaina sattuman kautta lukemaan vanhaa blogiani. Piti tarkistaa jokin fakta syyskesältä 2009, ja muistin tuolloin kirjoittaneeni asiasta blogiin. Siinä samalla kurkkasin ihan ensimmäistä kirjoitustani – ja kappas, sehän oli kirjoitettu melkein päivälleen kymmenen vuotta sitten.

Tänään olen kirjoittanut blogia kymmenen vuotta.

Kenen tahansa elämä ehtii kymmenessä vuodessa heittää häränpyllyä, mutta kun on aloittanut kirjoittamisen 14-vuotiaana, ehtii kymmenessä vuodessa päästä ripille, päättää yläasteen, tulla ylioppilaaksi ja melkein valmistua maisteriksi. Siinä ehtii, tiedättekö, kasvaa aikuiseksi.

Kymmenen vuoden päästä nauran räkäisesti sille, että 24-vuotiaana uskalsin viitata itseeni a-sanalla.

blogisti4

blogisti3

lauantai, 11. heinäkuuta 2009

Rippijuhlat oli tuossa viime viikon sunnuntaina. Konfirmaatio ei jännittänyt melkein yhtään, vaikka kaverit olivat ihan paniikissa… Eikä se nyt niin ihmeellistä ollut, mentiin vaan kirkkoon, oltiin siellä ja tultiin pois. :D Tosin yksi pieni kommellus sattui jo heti aamusta, kun olin lähdössä kirkkoon: istuin autoon, ja mekostani katkesivat molemmat olkaimet. Eikun takaisin sisälle ja mekkoa vaihtamaan. Onneksi omistan toisen melkein samanlaisen mekon, joten eroa tuskin huomasi.

Koko loppupäivä olikin sitten yhtä kestohymyä, kun koko ajan joku otti kuvia. Vieraita kävi jonkun verran, mutta ei kuitenkaan liikaa… Koko ajan teki mieli käydä vaihtamassa mekko pois, inhoan kaikenlaisia juhlavaatteita. Kyllä se päivä siinä sitten kumminkin meni… Sain lahjaksi kameran, mikä oli tosi kiva juttu. :)

Jostain syystä sorrun helposti ajattelemaan, etten ole monellakaan tapaa muuttunut. Että ajatusmaailma on aina ollut vakio, ilmaisutapa samoin, ja siksi kymmenen vuoden takaiset kömmähdykset ovat ihan yhtä nolottavia kuin jos ne olisivat sattuneet eilen. Muutosta on hankala huomata, kun sen keskellä elää.

Vanhaa blogia lukiessani tajusin kuitenkin antaa itselleni pienen synninpäästön. Olen ollut ihan yhtä hukassa kuin teini-ikäiset ympäri maailman, en kypsä, en valmis. Voin lempeän huvittuneena hymähdellä teksteilleni, sillä en ole enää sama kuin silloin. Jotain on opittu, vaikka valmiiksi en odota tulevani.

blogisti1m

maanantai, 10. elokuuta 2009

Hyvää kouluvuotta kaikille, alkoi se sitten huomenna tai ylihuomenna tai ensi viikolla tai jo viime viikolla…! Jaksetaan nyt muutama kuukausi, niin päästään jo joululomalle. Eikä siitä ole pitkä matka kesään… Toivottavasti. Lupaan, etten itke kun saan päättötodistuksen käteen ja joudun jättämään peruskoulun taakseni.

Ensimmäisen vuoden kirjoitusten lukeminen kiertää sydänjuuria solmuun. Ne ovat lapsekkaita, täynnä pieniä hajatuksia ja naurunaiheita, ja tuntuvat siksi oikein alleviivaavan sitä, mikä teksteistä ei näy: ettei yläaste ollut ollenkaan helppoa aikaa. Jos osaa katsoa, sen huomaa vain tauosta, joka jää syyskuussa 2008 julkaistujen ensimmäisten postausten ja huhtikuun 2009 uudelleenaktivoitumisen väliin. Tuossa välissä ei ollut voimia nimeksikään.

Blogi on kuitenkin myös harvinaisen selvä kuva siitä, että käsillä tekeminen se minut pitkälti kuopastani nosti. Se ja musiikki, keikoilla käyminen, joka niin ikään näkyy blogissa. Olen hävittänyt yläasteaikaiset pöytälaatikkokirjoitukseni enkä toistaiseksi ole kaivannut niitä, mutta blogimuodossa oleva dokumentti elämästä on aika korvaamatonta luettavaa. Minulle itselleni kun tekstit puhuvat myös rivien välistä.

maanantai, 22. maaliskuuta 2010

Päätin vihdoin viimein opetella neulomaan sukkia. Ensimmäiset sukat tein 7 Veljestä Jättiraita -langasta, keväisen vihreästä sellaisesta. Aloitin tahallani eri värisestä raidasta, ettei vaan tulisi samanlaiset sukat. ;) Kaikkien mielestä on tosi häiritsevää, että raidat ovat erilaiset, mutta minä nyt vaan satun tykkäämään pienestä eriparisuudesta. :D

(Lisää blogimatkastani täällä.)

blogisti2

“Thursday, 25th September 2008

Hi there… :)
I’m a 14-year-old little girl who loves dollhouses, and I’m now starting a blog about everything that happens in my dollhouse. The blog is still VERY unfinished, but we’ll get there. If anyone has any tips on dollhouse interiors or anything else, I’d be glad to read them!

I intend to report all the changes in my lovely blue dollhouse and also post a lot of pictures of it. That’s all I have for now… I don’t have the time to take pictures and upload them just now, but I’ll do that as soon as I can. Here we go then. :)”

On Sunday, by chance, I was browsing my old blog, as I needed to check something I’d written back in early autumn in 2009. I happened to take a look at my first ever post and realised it was published almost exactly ten years ago.

Today, I’ve been blogging for ten years.

Anyone’s life can turn upside down in that length of time, but when you start writing in the midst of your teenage years, you have time to get confirmed, complete secondary school, graduate from high school, and almost get your MA. Those are the years you grow up to be an adult.

In another ten years, I’ll be belly laughing at myself for having the guts to use the a-word in the mature age of 24.

“Saturday, 11th July 2009

My confirmation day was last Sunday. I didn’t feel that nervous, even though my friends were totally panicking… And it wasn’t that exciting, we just went to the church and were there and then came out. :D Although I did have a little accident early on the day, when I was just leaving for the church: I sat down in the car, and both the shoulder straps on my dress snapped. So back in I went and got changed. Luckily I have another dress that looks almost the same, so you could hardly see the difference.

The rest of the day was just constant smiles, there was always someone taking pictures. There were a fair amount of guests, but not too many… I felt like changing out of my dress the whole time, I hate formal wear. But the day did pass eventually… And I got my own camera, which was nice. :)” 

For some reason, I tend to think I haven’t changed much over the years. I make the mistake that my way of thinking and expressing myself are fairly permanent, which means any blunders from ten years past are just as embarrassing today. It’s hard to notice the change when it’s your life and you’re living right through it.

Reading the old blog was an eye-opener in the sense that it gave me a permission to be more gentle on myself. I’ve been just as lost as any other teenager, just as immature and incomplete. I can feel gently amused at myself back then, because the me of those days isn’t me today. Some lessons have sunk in, even if I don’t expect to ever be complete.

“Monday, 10th August 2009

Happy new school year everyone, whether it’s tomorrow or the day after or next week or last week you’re starting it…! Just a few months to hang in there before Christmas holidays. And next summer’s not far away from that… I hope. I promise I won’t cry when I get my diploma and have to leave secondary school behind.”

Reading the posts from the first year makes my heartstrings curl up in a knot. They’re childish, full of little irrelevant thoughts and laughable occurrences, and thus seem to underline what isn’t there: the fact that secondary school was far from easy for me. If you know where to look, you can see it in the long break between the first posts in September 2008 and the reactivation in April 2009. In the months in between, there was no strength left in me to post.

On the other hand, the blog paints a clear picture of what got me out of that state: making stuff with my own two hands. That and music, which also shows in the blog. I’ve thrown away all my unpublished writing from that time and haven’t missed it, but the document of my life in blog form is pretty precious. To me, even the subtext has a lot of meaning.

“Monday, 22nd March 2010

I decided to finally learn how to knit socks. For the first pair, I used a yarn with spring green stripes. I started the socks with different stripes on purpose, so as not to make two identical ones. ;) It bothers everyone else that they don’t look the same, but I like my socks mismatched. :D” 

(More about my journey in blogging here.)

Advertisements

Sunnuntaiaamuna syyskuussa

sunnuntaiaamu8

sunnuntaiaamu10

sunnuntaiaamu2

sunnuntaiaamu5

sunnuntaiaamu4

sunnuntaiaamu7

sunnuntaiaamu1

sunnuntaiaamu6

sunnuntaiaamu3

sunnuntaiaamu9

Syksy ei ole suosikkivuodenaikani, mutta on siinä puolensakin. Pidän vuodenkierron välitiloista, joissa luonto muuttuu. Niissä kaikki on vähän salaperäisempää, vähemmän ennalta arvattavaa – kesän kirkkaus kun ei jätä mitään arvailujen varaan. Syksy ja kevät osaavat yllättää.

Kun sunnuntaiaamuna avasin kotioven, järvi väikkyi vielä niin kuin ennenkin, sitä kehystävät puut vihersivät edelleen, mutta silti näkymä oli jo muuttunut. Valo tuli matalammalta ja pidensi varjot, näytti teräväpiirtona joka ikisen kastepisaran lehdillä. Siinä on se salaperäisyys.

Kanat kuopsuttavat takapihalla tuttuun tapaansa, mutta veikkaan, että minun tapaani nekin nauttivat viilentyneestä säästä. Kotvan kuluttua ne pääsevät uutukaiseen talvikanalaansa pakkasta pakoon. Jo nyt ne menevät nukkumaan aikaisemmin, sitä mukaa kun pimeä laskeutuu.

Elääpä itsekin auringon mukaan! Mutta koska ihmislapsella on velvollisuutensa, tilasin juuri kirkasvalolampun, sellaisen yksiöön sopivan. Vaikka hämy ja salaperäisyys on minun luontaisin elinympäristöni, joskus sitä tarvitsee jotain kynttilänvaloa terävämpää.

Pukeudutaan lämpimästi ja etsitään valoa!

I’m not a huge fan of autumn, but I admit, sometimes its not too bad. I love the in-between stages, the seasons when you can feel the change in nature. At those times everything feels a little mysterious, a little less obvious. The summer sunshine has nothing to hide and thus gets a bit boring after a while. Autumn and spring have their ways of surprising you.

When I opened the front door on Sunday morning, the lake still glittered like before and the trees framing it were no less green than a few weeks ago – yet everything had already changed. The sun was lower, it stretched the shadows and drew every dewdrop with extreme sharpness. That’s the mysteriousness right there.

The chickens still go about their days as usual, but I bet they (like me) enjoy the cooled-down weather. In a few weeks, they’ll move into their newly built winter home to escape the frost. They’ve already started going to sleep earlier, right when the darkness falls.

I wouldn’t mind living with the sun, but a human child has her duties, and because of that, I just ordered a light therapy lamp. Even though I usually thrive in dusk and mysteriousness, you sometimes need something a little sharper than candlelight to get you through the days.

Wrap up warm and find the light!

Kaikkien värien kirjasto – kirjahyllyn uusi järjestys

kirjahylly5

Kirjahyllyt vetävät minua magneetin lailla puoleensa. Kun saavun asuntoon, jossa en ole käynyt ennen, istahdan yleensä ensimmäisenä lattialle kirjahyllyn eteen ja alan pää kenossa tavata nimikkeitä. Uskon, että kirjat voivat kertoa jotain ihmisestä – ja vähintäänkin mukaan voi tarttua hyviä lukusuosituksia.

Omalla hyllylläni ei kuitenkaan ollut minuun samanlaista vetovoimaa; siinä oli kirjojen lisäksi muutakin rojua, CD-soitin, astioita, kaikenlaista sälää. Kirjoja sen sijaan oli ympäri asuntoa, sillä uskottelin itselleni, että olen sitä sorttia, joka tykkää ympäröidä itsensä kirjapinoilla. Tavallaan olenkin, mutta etenkin kustantamokesän jälkeen kirjojen tulva alkoi ahdistaa. Kun päätin vuoden 2018 alussa raivata tilaa asuntooni, halusin myös järkeistää kirjapolitiikkaani.

kirjahylly2

kirjahylly1

kirjahylly6

Ja hups, kuinka kävikään: kun kirjat löysivät paikkansa sieltä, minne ne kuuluivat, muuttui liiallisuuksiin menevä niteiden tulva oikeaksi, houkuttelevaksi kirjastoksi. Oma kirjasto, mikä ihana ajatus! Voisin poimia siitä mitä tahansa luettavaksi, sillä paljon oli vielä kokonaan lukematta – ja moneen kirjaan teki mieli sukeltaa toistamiseen, tai kahdettakymmenettäkuudetta kertaa, jos Pottereista puhutaan.

Tulin siinä samalla järjestäneeksi kirjani sateenkaareksi. Se ilahduttaa minua joka päivä.

Kirjoja on edelleen muuallakin, sillä eiväthän ne yhteen hyllyyn enää mahdu. Osan olen järjestänyt seinähyllyille huoneen toiselle puolelle, ja kuormalavoista rakennetussa sängyssäni on juuri pokkareille sopivat kolot. Iso osa Harry Potter -kokoelmastani asustaa myös sängyn uumenissa. Kaikella on nyt kuitenkin paikkansa – myös sillä sekalaisella sälällä, joka ei tässä asunnossa enää eksy kirjahyllyyn. Paitsi jos se sopii sinne väreiltään erityisen hyvin.

kirjahylly4

kirjahylly7

Ja jos kirjat sitten tosiaan kertovat jotain ihmisestä, niin mitä tämä kirjasto kertoo minusta? Ainakin se paljastaa minut parantumattomaksi potteristiksi – vai kuinka monessa hyllyssä olette nähneet hollanninkielisen De Orde van de Feniksin? (En osaa kieltä.) Se on jonkin verran kallellaan sinne, missä olen työskennellyt. Se puhuu käsityöharrastuksesta, joogaelämästä, kotona viihtymisestä. Toivon, että se kertoo jostakusta, joka on tiedonjanoinen ja pitää hyvistä tarinoista.

Bookshelves draw me in like a magnet. Whenever I’m visiting a home I haven’t visited before, it’s only a matter of minutes before I’ll be sitting on the floor in front of the bookshelf, examining the titles. I believe you can learn something about a person by looking at the books they own. And in any case, you might get some good recommendations.

My own bookshelf, however, seemed to have lost its attraction. There was a load of stuff piled up in it: a CD player, random bowls and teapots, clutter of all sorts. The books, on the other hand, were fast taking up the rest of the room while I tried to convince myself I’m the sort of person who enjoys being surrounded by swaying piles of books. I am in a way, but especially after a summer spent at book publishing, it was getting a bit too much. When at the beginning of 2018 I decided to begin the process of decluttering my home, I also wanted to do something about the whole book situation.

And guess what happened: when the books found their place where they were supposed to be, the overflowing excess of volumes turned into a real tempting library. My own library, what a thought! I could pick up any book that I hadn’t read before – or anything I wanted to re-read, or re-re-re-re-re-re-read (if we’re talking about Harry Potter).

I ended up organising it like a rainbow, too. It makes my heart sing every time I look at it.

Obviously, this is not all of my books – there’s no way they’d all fit in a shelf like this. Some I’ve organised on wall shelves, some have found their spot in the little holes of my pallet bed. Most of my Potter collection also lives inside the bed. But the most important thing is that everything has its place now, including the clutter that will not be finding its way back to the bookshelf in a hurry. Except when it happens to match the colour scheme particularly well.

And if the books, indeed, can teach you something about their owner, then what does this bookshelf say about me? First of all, it does give me away as a hopeless Potterhead – or how many copies of the Dutch De Orde van de Feniks have you seen lately? (I don’t speak Dutch.) The shelf slightly leans towards the places I’ve worked at recently. It talks about loving handmade, about a life of yoga, about spending time at home. I hope it tells of someone with a thirst for knowledge and a love for good stories.

Kun arkajalka reittiä vaihtoi – äänikirjakävely, osa 1

metsassa1

Olen loppukesästä aloittanut uuden harrastuksen: kävelylenkit äänikirjan säestyksellä. Suhtaudun uuteen kiinnostuksenkohteeseeni sen vaatimalla vakavuudella ja olen jopa hankkinut laamakuvioisen vyölaukun sitä varten. Tässä sarjassa kirjoitan noista lenkeistä ja niiden tuottamista ajatuksista. En tosin ole vielä täysin varma siitä, että tästä tulee sarja, mutta minulla on siitä vahva aavistus – yhdistyväthän tässä ne kaksi asiaa, jotka eniten ajatuksia tuottavat, nimittäin kirjallisuus ja käveleminen.

Zadie Smith: Feel Free

Haluan löytää uusia lenkkipolkuja. Olen asunut samassa paikassa nyt neljä vuotta, mutta olen minulle tyypilliseen tapaan ottanut vain hyvin varovaisia askelia lenkkireittini laajentamiseksi. Alkuun pelkäsin karhuja kolmenkymmenen metrin päässä asutuksesta, joten on itse asiassa aika saavutus, että olen neljässä vuodessa onnistunut löytämään reitin asuinalueeni ympäri. Nyt laitan soimaan Zadie Smithiä, kirjailijaa, jolta olen lukenut yhden suomennetun teoksen (Kauneudesta) ja jonka tyyliin olen rakastunut ensisilmäyksellä. Feel Free on esseekokoelma, jotain sellaista, mitä en ole kovin paljon elämässäni kuluttanut. Smith kirjoittaa rodusta, ilmastonmuutoksesta, nykyelämästä, internetistä, taiteesta, kirjoittamisesta. Ensimmäiset esseet pysäyttävät totuuksillaan, tamppaan ylös ja alas lähimmän lenkkipolun mäkiä ja valaistun lause toisensa jälkeen. Lenkin jälkeen istahdan pihalle katselemaan hämärtyvää taivasta ja kuuntelemaan vielä yhden kirjoituksen.

Sitten käännyn polulla uuteen suuntaan. Katson kartasta oikoreitin, jota pitkin pääsen suhteellisen pian takaisin tutuille poluilleni. Löydän lammen, jota en tiennyt olevan olemassakaan. Siellä on kaunista, mustikoitakin, mutta myös paljon isoja vihaisia muurahaisia, jotka kiipeävät lenkkitossuihini. Puuskutan ylämäessä, jarruttelen alamäessä, mutta putoilen tasaisin väliajoin kärryiltä Smithin tarinoista. Esseet puhuvat kirjoista joita en ole lukenut, taiteilijoista joiden teokset pitäisi googlettaa kotona, enkä meinaa enää pysyä perässä. Kuuntelen ja kävelen silti vain, sillä kiinnostaa, mitä seuraavan kulman takana on.

metsassa2

Aurinkoisena ja ajankohtaan nähden lämpimänä iltana päätän kokeilla viiden kilometrin lenkkiä, joka on merkitty karttaan pinkillä värillä. Se näyttää suhteellisen suoraviivaiselta, enköhän löydä tieni, jos en käänny risteyksistä yllättäviin suuntiin. Ensimmäinen risteys menee oikein – siinä on kaksi vaihtoehtoa ja käännyn yleensä siihen toiseen – mutta sitten en enää tiedä, missä menen vikaan. Päädyn vuoren laelle, sinne missä hiihtohissit kääntyvät, en kierrä sitä niin kuin kaiketi pitäisi. Ylhäällä katselen maisemia, siellä pörrää pyöräilijöitä ja frisbeegolfaajia ja pieni lapsi testailee kauko-ohjattavaa autoa. Löydän reitin alas vain seuraamalla paria pyörää. Smithin lukija puhuu Virginia Woolfista, kelaan kymmenen minuuttia takaisin, koska olen ottanut valokuvia alhaalla avautuvasta Jyväskylästä ja unohtanut kuunnella. Laskeudun alas valtavan jyrkkää mäkeä, jonka alla tajuan, että alkuperäinen reittini saavuttaa tämänhetkistä vasemmalta. Vaihdan polkua. Hiihtokeskuksen ala-asemalla törmään useampaan keskenään ristiriitaiseen kylttiin, joissa kehotetaan kääntymään ja pysymään poissa frisbeegolfradalta, mutten tajua, missä minun sitten pitäisi kulkea. Lenkkeilijöitä tulee vastaan. Hämmennyksessäni minun on myönnettävä itselleni, että Smith on minulle liian vaikeaa. Alku meni hyvin, mutta nyt en enää näe koko kärryjä edelläni. Sukellan takaisin metsään – löydän polun pään tarkkailemalla, mistä lenkkeilijöitä tulee – ja vaihdan kirjaa. Kaipaan jotain suomenkielistä, jotain tuttua ympärilleni.

metsassa4

Saara Turunen: Sivuhenkilö

En ehdi kävellä kuin sata metriä, kun olen yhtäkkiä jo tutussa risteyksessä. En ollut hahmottanut, että se on näin lähellä. Jalat kantavat ihan väkisin pienelle kiertoreitille, joka vie vähän tiheämmän metsän siimekseen – juuri sinne, missä joskus pelkäsin karhuja. Nykyään se tuntuu vastaanottavaiselta ja turvalliselta paikalta. Poikkean tutulle pienelle polulleni, joka kulkee rauhoittavasti melkein talojen takapihoilla mutta tarjoaa silti metsäkokemuksen kaltaiselleni säikylle. Saara Turusen sanat korvissa tuntuvat pienellä ja kotoisalla tavalla mukavilta. Pidän katseen maassa ja ihan polunvieren kasveissa; tajuan, että aina ei tarvitse katsella laajalle ympärilleen ja koittaa nähdä kaikki, välillä on hyvä vain keskittyä siihen, mikä on edessä. Se riittää.

Laitan Saaran tauolle painamalla kuulokkeiden nappia, kun kaukaa kantautuu Harjun iltasoitto – niin kuin joka kesäilta kahdeksalta. Kuulen sen harvoin, vain silloin, kun vietän iltaa keskustampana, mutta siitä huolimatta se tuntuu nyt kotoisalta. Metsä tuntuu halaavan. Kun Laulu synnyinseudulle päättyy, äiti soittaa. Tuttua ja turvallista.

Viimeisenä ennen kotikadulle kääntymistä päätän kävellä vaihteeksi kadun toista laitaa, jota en ole ennen kulkenut. Tämän sortin vaihtelu on minun mukavuusalueeni sisäpuolella, tuumin.

I’ve started a new hobby: walks with an audio book. I take this new interest of mine with an appropriate level of seriousness and have even bought a llama patterned bum bag to show that. In this series I’ll be writing about these walks and the thoughts that occur to me while on them. I’ll admit I’m not entirely sure this is going to be a series yet, but I strongly suspect it, as this new hobby combines the two things that give me most ideas: literature and walking.

Zadie Smith: Feel Free

I want to find new paths to walk on. I’ve lived here exactly four years now but have only taken very careful steps on expanding my usual walking route. At first, I was afraid of bears 30 metres from the nearest houses, so with that in mind, it’s a small miracle I’ve managed to conquer the path that runs around my neighbourhood. I  now choose a book from Zadie Smith, who first stole my heart with On Beauty. Feel Free is a collection of essays, a genre I’m not too familiar with – in a language I’m not a native speaker of. Smith writes about race, about climate change, art, the life these days, the internet, the act of writing. The first essays amaze me with the truths they hold, I climb another hill and have new epiphanies every five minutes. After the walk I sit outside for a while and let one more story float into my ears.

Then I take a new turn on the path. I check a shortcut on the map that will take me back to my familiar route soon enough. I find a pond in the middle of the woods I didn’t know existed. It’s beautiful there, and I find some blueberries, but the ants are huge and angry and they like to climb in my trainers. I huff and puff uphill and put the brakes on downhill, but the Smith book keeps losing me every once in a while. The essays talk about books I haven’t read, about artists I’ll need to google when I get home, and I have trouble keeping up. I walk on and keep listening, though, interested to see what’s behind the next corner.

On a sunny evening I decide to try a five kilometre route that’s marked on the map with a pink colour. It looks pretty straightforward – I’m sure I’ll find my way if I don’t take any surprising turns. The first crossing is fine, I know that, as there are only two options and I normally take the other one. After that, I don’t know what goes wrong. I end up on top of the hill, where the ski lifts turn, instead of walking around it as I probably should. The scenery’s pretty, though, and there are cyclists and disc golf players and a little kid testing his toy car. I find the road back down by following two cyclists. Smith’s reader talks about Virginia Woolf, I rewind some ten minutes as I’ve been taking pictures of the view and have forgotten to listen. I descend an extremely steep hill and then realise my original route is catching up with me from the left. I change paths. When reaching the main area of the ski resort, I see several contradictory signs about how I should avoid walking through the disc golf track. I have no idea where I’m allowed to walk then, so I just keep going.  In all my confusion, I have to admit Smith has got the better of me. I had a good start but was defeated on the way. Back into the woods I go, after observing other walkers to see where the path continues, and change the book. I crave something familiar, something in Finnish.

Saara Turunen: Sivuhenkilö

Turns out it’s only a hundred metres to my own familiar route. I’d never realised the ski resort was that close. My feet carry me to a little detour, into a denser part of the woods – it’s the exact spot where I once got scared of bears, but these days it feels welcoming and soothing. I turn to an even smaller path that runs almost on the backyards of the nearest houses but still gives a beautiful calming forest experience to someone as timid as me. The words written by the Finnish author Saara Turunen feel nice in my ears in a small, cosy sort of way. I keep my eyes on the forest floor and come to a realisation that it’s not always necessary to capture everything around you. Sometimes it’s quite enough to concentrate on what’s right in front of you.

I press pause as I hear the familiar melody from the nearby observation tower; an evening song is played from there at 8 pm on every summer evening. I rarely hear it, only when I happen to spend the evening somewhere nearer the town centre, but it adds to the feeling of safety now, all the same. I feel like I’m getting a big warm hug from the woods. When the song ends, my phone buzzes in the bum bag. It’s Mum. Safe and familiar.

Last thing before turning to my home street, I decide to walk on the side of the road  that I never usually use. This is the sort of change that’s safely within my comfort zone, I think to myself.

Tsemppimetso ja muita lintuja – aikaa ja tilaa graduretriitissä

retriitti15

Mieli on tyhjä ja aivan täynnä. Kaupungin äänet kaikuvat kerrostalojen seinistä kolme kertaa kovemmin kuin viikko sitten ja ohi ajavat bussit tuntuvat tärisyttävän puiston penkkejäkin. Olen enemmän läsnä kuin varmaan koskaan aiemmin.

Siltä tuntui perjantai-iltapäivänä, kun olin palannut kaupunkiin vietettyäni viisi päivää järven äärellä, luonnon helmassa hiljaisuudessa gradua kirjoittamassa. Lähdin maanantaiaamuna yliopiston Kielikeskuksen järjestämään graduretriittiin matkalaukku täynnä kirjoja, post it -lappuja ja sipsejä ja palasin perjantai-iltapäivänä uutena ihmisenä. Retriitti pidettiin Jyväskylän yliopiston tutkimusasemalla Konnevedellä, ja sinne kokoontui viitisentoista graduntekijää hakemaan aikaa ja tilaa työlleen. Sitä sieltä löytyikin – sekä mielenrauhaa, vertaistukea ja pientä itsensä haastamista.

retriitti12

retriitti3

retriitti1

Päivät oli rytmitetty kirjoittamisrauhaksi nimetyillä sessioilla, jotka kestivät puolestatoista kahteen ja puoleen tuntiin ja joita kokonaiseen päivään mahtui kolme kappaletta. Niiden aikana jokainen vetäytyi kirjoittamaan huoneeseensa, yhteiseen kirjastoon tai muuhun parhaaksi katsomaansa paikkaan; minä valtasin usein asuntomme keittiön, kun retriittikämppis lähti kirjastoon kirjoittamaan täytetyn metson valvovan katseen alle. Keittiön ikkunasta avautui näkymä kukkien valtaamalle sisäpihalle, jota pikkulinnut pitivät juhlapöytänään. Uloskin lähdin välillä, kun kroppa kaipasi helteen lempeyttä, ja analyysin aloitin turvallisesti omassa sängyssä avonaisen ikkunan alla. Istahdin aina sinne, mikä kulloinkin sopivalta tuntui.

Puhelimen jätin aina aamupalan jälkeen ohjaajalle ja nappasin takaisin mukaani iltaohjelman päätyttyä. Ensimmäiset kaksi päivää havahduin vähän väliä hetkiin, joina olisin tarttunut puhelimeen, jos se olisi ollut käsillä. Nyt pienen tylsistymisen hiipiessä katselin puoli minuuttia pihalle ja palasin sitten innolla gradun ääreen. Keskiviikkona en enää kaivannut käteni jatketta. Tajusin, että voisin työskennellä näin vaikka joka päivä.

retriitti2

retriitti8

retriitti14

retriitti13

Jokainen aamu aloitettiin laiturilla, jonka aurinko lämmitti jo seitsemältä helteiseksi. Meditaatiolla, aamusivuilla ja päivän suunnittelulla viritettiin pää oikeaan moodiin. Järvimaisema oli joka päivä vähän erilainen: tänään usvainen, huomenna äärettömän kirkas. Silloinkin, kun luulimme ukkossateen jatkuvan aamuun asti, oli aurinko ehtinyt pyyhkiä sen pois ennen aamuseitsemää.

En viikon aikana päässyt yli siitä, miten kaunis laituri tutkimusasemalla oli. Puukujaa kävellessä läikähti sydämessä joka kerta. Myöskään uimapukuni ei ehtinyt kuivua koko viikolla kertaakaan, sillä aamu-, päivä- ja iltauinnit tarvittiin pitämään lämpö kurissa. Laiturilla tuli koettua unohtumattomia hetkiä: eräänä alkuiltana pitkään lupailtu sade alkoi juuri, kun olimme nousseet järvestä, ja soitti vedenpintaa isoilla pisaroillaan. Kerran todistimme isokoskeloparven kalastushetkeä kaislikossa, aallot vain kohisivat kun linnut kiisivät ralliaan edestakaisin.

retriitti11

retriitti7

retriitti10

Viimeisenä iltana kirjoitin listan kaikesta, mitä olin saanut aikaan. Listasta tuli pitkä ja lavea, vielä paljon isompi kuin olin odottanut. Lempikohdassani luki “taltutin kaaoksen”. Olin viimein, ikuisen aloittelun jälkeen, päässyt tekemiseen kiinni. Kun olin koko kevään ja alkukesän taistellut keskeytyksien kanssa ja joutunut jatkuvasti palauttelemaan mieleen, mitä olin tekemässä, olin nyt saanut langanpäät sidottua yhteen. Yhden työviikon se vaati.

Ihan yhtä hyvältä tuntui iso to do -lista, jonka niin ikään latasin graduvihkooni. Kun tehtävät ovat selvillä, ei tarvitse kuin ryhtyä tekemään. Kaaos on se, joka tätä Lottaa syö.

retriitti9

retriitti6

Retriittiviikolla alkoi tuntua siltä, että monta viikkoa itseään kehitellyt helle alkoi saavuttaa huippukohtansa – painostava ilma oli jo vaikeaa hengittää ja lämpö sai jäsenet veltoiksi. Torstai-iltana se sitten viimein saapui, komea ukkonen, joka vei lämmöltä pahimman terän. Illansuussa tauoton etäinen jylinä vei ajatukset pilvien lomassa lenteleviin kuolonsyöjiin. Kanssagraduilija huomautti, että tässä vaiheessahan Voldemort yleensä iskee: kun kouluhommaa olisi niin hitosti. Ei tullut kuitenkaan Pimeyden lordia, tuli vain ukkonen joka suunnalta, ja rantasaunan kuistilla sateessa katselimme kirkkaan pinkkeinä lyöviä salamia.

Siihen oli jotenkin hyvä päättää, päivä päivältä tiivistyneen tunnelman purkautumiseen. Perjantain lämpö oli jo kevyempää, uudempaa, ja kirjoitin itselleni tarkat ohjeet siitä, kuinka jatkaa gradutyötä ja mitä ottaa retriitistä mukaan. Minulla on vankka usko siihen, että näillä eväillä tulee valmista.

Vaikka ikävähän tässä myös tulee – ikävä ihmisiä, maisemia, gradukotia, laituria. Semmoinen iso pieni retriitti-ikävä.

My mind is completely empty and full to the brim. The sounds of the city feel louder than a week ago, echoing off the walls, the buses shaking the park bench underneath me. This is the most present I may have ever been.

Those are the feelings I had last Friday, having just returned to town after five days of writing my thesis in peace and quiet, the trees and lake holding me in their gentle arms. I’d left for a thesis writing retreat on Monday morning, my suitcase filled with books, post-it notes and crisps, and returned on Friday afternoon, a totally new person, it seemed. The retreat was arranged by the University of Jyväskylä Language Centre and held at Konnevesi Research Station. There were about fifteen of us there looking for time and space for writing – and we found just that, and so much more.

The main thing every day were the three writing sessions, each one-and-a-half to two-and-a-half hours long, during which everyone found a nice spot for themselves and sat down to write. I often took over the kitchen table in our flat as my roommate chose to work in the library under the vigilant eye of a stuffed wood grouse. The kitchen window provided a view to the flower-filled yard that birds used as their buffet table. Sometimes I took to the open air, and the analysis part I started in the safety of my bed, under an open window. Whatever felt good.

I left my phone in the hands of our teacher every morning after breakfast and only took it back after 9 pm. On the first two days, I realised for several times that normally, this would be the moment I’d grab my phone and get distracted. Now all I could do was to stare out of the window for a bit and then get back to work. On Wednesday, I no longer tried to reach for anything that wasn’t there. I understood I could work like this every day.

Every morning started with a meditation, writing our morning pages, and a moment for planning the day ahead – all done on the jetty in the already-hot 7 am sun. The lake view changed every day, going from misty to extremely clear overnight. Only the sun stayed the same; even when we thought the rain would continue well into the morning, the sun had wiped it out by 7 am.

I never got over how beautiful the jetty was. Walking the little alley in the shadows of the trees took my breath away every time. And my swimsuit wasn’t fully dry for five whole days, as morning, day, and evening swims were needed to keep the heat at bay. We had some unforgettable moments on the jetty, too: one early evening the long-promised rain started just as we’d got out of the water, and huge raindrops gently played on the surface. On another day, a flock of goosanders suddenly started fishing in the reeds, making big waves as they splashed around.

On the last night there, I wrote a list of everything I’d achieved – and it was a long one, way bigger than I’d imagined. My favourite part was “I managed to tame the chaos”. After months of slowly getting started I’d now gotten to the part where I was really truly doing the work. I’d fought with distractions and other duties for the whole of spring and early summer, and now I’d finally tied up the loose ends and knew what I was doing.

I made another list, too, a big fat to-do list that felt just as good to make. Now it’s only a matter of ticking stuff off that list. I’m not afraid of the workload, I’m afraid of the chaos.

During the retreat, it began to feel like the heat that had been gathering up for weeks was reaching its highest point. The thunder showed up on Thursday night, and the first distant rumbles brought flying Death Eaters to mind. A fellow writer pointed out that this was exactly when Voldemort liked to strike: when there was a hell of a lot of schoolwork to do. The Dark Lord never arrived, but the thunder seemed to close in on every side, and we sat on the porch of the sauna, watching the bright pink lightnings flash.

It felt like the perfect ending to the week: the tension that had been building up day by day unraveled and left a lighter sort of warmth in its wake. On Friday, I wrote down clear instructions on how to continue working on my thesis and what to take with me from the retreat. I firmly believe I will finish this task.

Although I can’t help missing it all – the people, the landscape, our thesis home, the jetty. It was a place like no other.

Elämää kesäkuplissa

kesakupla3

Tätä kesää voisi kuvailla ryppääksi erilaisia kuplia, joista jokaisessa on omat ilonaiheensa. Kuplissa on helppo keskittyä siihen, mitä käsillä kulloinkin on ja unohtaa muu.

Ensimmäinen kesäkupla oli Sodankylä, joka oli niin fyysisesti kuin tunnelmaltaankin niin kaukana arkitodellisuudesta, etteivät joutavat kiireet ja tehtävälistat juuri pyörineet mielessä. Toinen kupla, jokakesäinen matka Kaustisen kansanmusiikkifestivaaleille, katkaisi heinäkuun sopivasti keskeltä. Ennen lähtöä mietin vielä, miten jaksaisin kaikki kuorokeikat, ihmispaljouden, festivaalihumun ja lattiamajoituksen, kun en ollut vieläkään saanut karistettua kannoiltani kevään aikana kasautunutta stressiä. Kävi kuitenkin niin kuin aina ennenkin: kun astuin festarialueelle, stressiviitta putosi harteilta, katosi sen siliän tien eikä ole sen koommin palannut.

kesakupla1

kesakupla7

kesakupla4

Kansanmusiikkifestivaaleilla soi kaikkialla, ja ihmisten kesken vallitsee rauhoittava yhteenkuuluvuuden tunne, joka hymyilyttää ja tekee olon turvalliseksi. Pelimanniruoka on hyvää ja sillä jaksaa paljon paremmin kuin keskivertofestarien makkaraperunoilla. Tänä vuonna lämmöstä ei ollut puutetta, ja ensi kertaa käväisin uimassa Perhonjoessa – kolme kertaa. Joenmutkassa vesi oli kuin linnunmaitoa. Sade käväisi kerran, mutta pisarat iholla vain virkistivät. Unet olivat paremmat kuin liikuntasalissa koskaan, kun salin jakoikin yllättäen vain kourallinen omia kuorokavereita. Koko viikonlopun pään päällä leijui sellainen kevyt hyvän tuulen ja tyytyväisyyden poutapilvi, joka kasvoi jokaisesta mansikasta, jokiuinnista ja kauniista sävelestä. Oli hyvä olla.

kesakupla2

kesakupla8

kesakupla5

Kolmas kuplani on lapsuudenkoti, jonne Kaustisen jälkeen pakenin hellettä, joka teetti omaan asuntooni trooppiset olosuhteet. Kotona lämpö on lempeämpää, kun järveltä tuulee ja uimaan pääsee aina halutessaan. Olemme siskoni kanssa viettäneet tuntikausia vedessä, omassa elementissämme, tehneet kuperkeikkoja pinnan alla ja metsästäneet parhaita aaltoja. Takapihalla kanat kuopsuttelevat kaikessa rauhassa, niiden katselu käy meditaatiosta. Iltaisin olemme tehneet miniristeilyitä vasta hankitulla puuveneellä. Kun veneen katolla istuu nokka kohti menosuuntaa, ilma tuoksuu makealta ja kaikki on hyvin. Takana taas voi katsella aaltojen nousemista ja vajoamista, vaahtopäitä niiden harjoilla. Auringonlaskun aikaan toisella puolen venettä loistaa häikäisevä oranssi hohde, toisella kuu jo näkyy vaaleanvioletilla taivaalla harsopilvien läpi.

kesakupla9

kesakupla6

kesakupla10

Kotona stressi on hellittänyt vihdoin kokonaan. Nukun viimein paremmin, en mukaheräile tekemään kummallisia, mutta puoliunessa äärimmäisen tärkeiltä tuntuvia asioita. Olen antanut periksi sille, että vaikka en ole aivan aikataulussa gradun kanssa, olen tarvinnut nämä päivät pään palauttamiseen raiteilleen. En halua lähteä syksyyn tyhjin akuin.

Gradusta puheen ollen, seuraava kupla on jo tiedossa: lähden maanantaina graduretriittiin, jossa saan viiden päivän ajan keskittyä pelkästään kirjoittamiseen. Luvassa lienee kyllä myös ainakin uimista ja hyvää ruokaa – ja mikä parasta, aikatauluun merkittyjä pakollisia lepohetkiä. Puhelimen saa halutessaan parkkiin koko päiväksi ja jokaisella on oma huone, johon vetäytyä tutkimuksensa kanssa. Tuosta kuplasta noustuani edessä on sitten serkkuaikaa mummilassa.

Aion jatkaa tätä ihanaa kuplimista kesän loppuun asti.

This summer feels like a succession of one happy bubble after another – each with their own reasons to feel happy. While in a bubble, it’s easy to concentrate on whatever is at hand and forget about everything else.

The first bubble was Midnight Sun Film Festival in Sodankylä, Lapland; a place so distant – both physically and by its atmosphere – from my everyday life, that any worries or to-dos were easy to leave behind. After that came the annual trip to Kaustinen Folk Music Festival, a happy bubble like no other. At first, the thought of several choir gigs, festival crowds, and sleeping on a school gym floor caused my stressed-out mind some anxiety, but Kaustinen worked its magic again: I dropped all the stress off my shoulders at the entrance and didn’t pick it up again. Turns out I needed a little getaway to be able to do that.

The music never stops at Kaustinen, and there’s a special sort of togetherness in the air that instantly lifts the corners of your mouth and calms your mind. The food is way better than your average festival nosh and keeps you going through the whole day. This year, we had no shortage of sunshine and warmth, and for the first time ever, I took a dip in the pleasantly warm waters of the nearby river – three times. Light summer rain visited once, but it only felt refreshing on the skin. I slept better than I’d ever slept on a gym floor, with only a few choir friends sharing the hall. All in all, it was a weekend of feeling fine, and the good mood grew with every strawberry eaten, every swim taken, and every piece of music listened to.

After Kaustinen I escaped straight to the third bubble, my childhood home, when the heat turned my flat into a tropical destination. At home, the heat is more a gentle sort of warm when the wind blows from the lake and you can dip in whenever you like. I’ve spent hours in the water with my sister, both of us in our element, doing somersaults under the surface and catching the biggest waves. Meditation is seen to by our four chickens, whose funny ways and doings easily have us captivated for hours at a time. To ease the heat, we’ve done mini evening cruises on the newly-bought wooden boat. On the front deck, the air is sweet-scented and easy to breathe in. At the back, you can watch the waves rising and falling and re-emerging. When the sun goes down at 10 pm, the sky on one side is coloured a dazzling bright orange, while on the other, a shy moon peeks out from the soft clouds on their light purple background.

At home, the last signs of stress have been blown away. I’m finally sleeping better, not half waking up in the middle of the night to do something incomprehensible but, at that moment, immensely important. I’m resigned to the fact that while I may not be entirely on schedule with my thesis, I’ve needed these days to reset my brain. I won’t be returning to the day-to-day order in September with an already-dead battery.

Speaking of the thesis, the next bubble is already in sight: on Monday, I’m leaving for a thesis retreat, a five day opportunity to focus on writing and writing only. I’m guessing there will also be some swimming and good food, not to mention the compulsory moments of rest. Phones can be handed in for safekeeping, and everyone has their own room to retire to with their research. After the week, there will be some cousin time at our grandparents’ place.

I’m going to keep up this beautiful bubbling until the end of the summer.

Asioita, joita tapahtuu kun uskaltaa

sodankyl5

Kolmisen vuotta sitten istuin kahvilassa kahden ystäväni kanssa ja jännitin. Olin menossa koelauluihin, vaikka juuri köhitty syysflunssa vielä kutitteli kurkussa. Olin pohtinut kuoroon lähtemistä koko opiskeluaikani, ja nyt tuntui oikealta hetkeltä, vaikka samalla kauhistutti asettaa itsensä alttiiksi arvostelulle, epäonnistumiselle ja kaikenlaisille noloille skenaarioille. Onneksi flunssaan voi aina vähän vedota, ajattelin, kun kävelin koelaulupaikalle. Käytävällä istui useampi kokelas, liityin seuraan ja aloin täyttää henkilötietolappua. “Unohda flunssa ja jännittäminen, astu sisään hyvällä ja rennolla mielellä!” sanoi lappu. Se siitä tekosyystä sitten, mietin, ja päätin vain antaa mennä. Ihan kivastihan se meni, mutta olin aika varma, että karsiutuisin joukosta.

Illalla tuli puhelu. En ollut karsiutunut, olin sisällä.

sodankyl4

sodankyl7

sodankyl2

Yhdessä kuoron kanssa olen noussut lavoille isojen yleisöjen eteen, ollut mukana ihmisten pienissä suurissa juhlahetkissä ja jos jonkinlaisissa kissanristiäisissä, merkannut kalenteriin pienen kiertueen verran reissuja, kuluttanut bussin penkkejä kilometrikaupalla. Olen etsinyt paikkani kuoromuodosta joka keskiviikko ja kotona hakenut vuoroin klassista äänenmuodostusta, vuoroin terävää kansanmusasoundia niin, että portille asti kuuluu. Olen nukkunut hotellihuoneissa ja vähän enemmän koulujen lattioilla, kerryttänyt alati kasvavaa artisti-, pelimanni- ja osallistujapassien kokoelmaa.  Olen laulanut joululauluja valtakunnan radiossa. Olen lähtenyt Italiaan asti, seissyt sydän tykyttäen jonossa ennen kilpailuvetoa, yhdessä muiden kanssa lopulta juossut sinne lavalle vastaanottamaan pääpalkintoa. Olen oppinut olemaan läsnä yleisön edessä ja katsomaan jokaista kuulijaa erikseen silmiin. Olen huomannut, ettei esiintyminen yllättäen kauhistuta vaan tuo vatsanpohjaan ylpeyden meistä ja tehdystä työstä sekä valtavan ilon yhteenkuuluvuudesta.

Nyt viimeisimpänä löysin itseni laulamasta kohti Sodankylän elokuvajuhlien ison teltan kimmeltävää kattoa. Se jos mikä tuntui sydämessä asti.

sodankyl6

sodankyl1

sodankyl9

Kaiken sen lisäksi, mikä näkyy ulospäin ja yleisöön, olen saanut arkeeni ihan uuden ulottuvuuden, josta olisin jäänyt paitsi, jos en olisi tuona alkusyksyisenä tiistaina uskaltautunut koelauluihin. Siihen kuuluu valtavasti pieniä hetkiä, joihin ei aina tajua edes kiinnittää huomiota, mutta joista rakentuu se moniulotteinen kuoroelämä, joka tällä hetkellä on aika iso osa elämää kokonaisuudessaan.

Olen ihmetellyt maailman kauneutta niin valkoisten kivien peittämällä Gardajärven rannalla kuin laiturilla keskellä Sodankylän metsiä. Olen pyytänyt viikonlopputreenien jälkeen kavereita kylään, ja teen kanssa on korkattu yllätysmutakakku ja puhuttu tärkeistä asioista. Olen kuljettanut kotiin hellästi talouspaperiin kääräistyn, kuoroystävältä saadun rönsyliljan pistokkaan. Olen väsyneen hiljaisuuden vallitessa lusikoinut puuroa Kaustisen pelimanniaamiaisella ennen kotiinlähtöä. Olen kirjoittanut kirjekuoriin osoitteen toisensa jälkeen ja sujauttanut niihin uunituoreet levyt. Olen järjestänyt yhteiset synttärit vastalöydetyn sielunsiskon kanssa. Olen syönyt sipsejä Omenahotellin lattialla auringon laskiessa Vaasan kattojen taakse. Olen rakastunut. Olen tehnyt väsyneen kiertoajelun merta katsomaan ja kotimatkalla iloinnut suunnattomasti irtokarkeista alle viisi euroa kilo. Olen tutustunut uudelleen ja paremmin ihmisiin, jotka olen joskus tuntenut. Olen seissyt bussipysäkillä laukkujen kanssa kello kuusi aamulla ja tuntenut tutun matkakutkutuksen. Olen huokaissut helpotuksesta pudottaessani laukut jälleen kodin lattialle ja sulkiessani ulko-oven perässäni.

Tässä kohtaa on enää vaikeaa kuvitella elämää ilman kaikkia noita hetkiä.

Tämän vaan sanon: kun tarjoutuu mahdollisuus, nappaa siitä kiinni. Uskalla. Koskaan ei voi tietää, mihin uusi polku johtaa.

sodankyl8

Three or so years ago, I sat in a café with two friends and felt nervous. I’d soon be off to sing in an audition, even though a recent autumn cold still tickled in my throat. I had been thinking of joining a choir for as long as I’d been in the uni, and now the timing finally felt right – or as right as it ever would, given that I was pretty frightened of all the humiliating scenarios that would surely follow. Lucky I can say my throat’s still a bit sore, I though while walking to the audition. There were people waiting in line already, and I sat down and began filling in a paper with my personal details. “Forget about your nerves and that cold you have – just come in relaxed and feeling good!” it said in bold letters. There goes my excuse, I thought, and decided to just go for it. It went well enough, but I was pretty sure I wouldn’t make it to the choir.

They called in the evening. I’d made it, I was in.

Together with the choir I’ve since stood on stages in front of huge audiences and attended all sorts of celebrations and events, big and small; I’ve marked my calendar with a tour’s worth of gigs and trips and spent quite enough hours on the road. I’ve found my spot in the choir formation every Wednesday and practised both my classical voice and a sharp folk sound at home so loud you could probably hear it right to the garden gate. I’ve spent nights in hotels and more on classroom floors and gathered a nice collection of participant and artist passes. I’ve sang Christmas songs on national radio. I’ve flown all the way to Italy, stood in line with my heart pounding in my chest before a competition performance, and finally run to the stage with others to receive the grand prize. I’ve learned to be present on stage and to look into the eye of every person in the audience. I’ve noticed I’m no longer terrified of performing but feel proud of all of us and the work we’ve done – and hugely happy for being a part of this.

Last week, I found myself singing under the glittering ceiling of the big tent at Midnight Sun Film Festival in Sodankylä, Lapland. What a feeling.

In addition to everything that shows to the audiences and followers, there are heaps of tiny moments that almost fly past unnoticed but that, together, make the choir life. My everyday life has got a whole new layer to it that I would have completely missed, had I not dared myself to go to that audition on a Tuesday in September three years ago.

I’ve marveled at the beauty of this world both on a white-pebbled beach by Lake Garda and in the middle of the forests of Lapland. After weekend practice, I’ve asked friends over for tea, someone’s brought mudcake and we’ve talked of all sorts of important things. I’ve carried home a spider plant cutting, gently wrapped in a paper towel, given by a choir friend. I’ve sleepily eaten porridge in silence at a folk music festival breakfast before leaving for home. I’ve written an address after address on envelopes and slipped in fresh-from-the-print CD’s. I’ve arranged a shared birthday party with a newly-found soul sister. I’ve munched on crisps on the floor of a budget hotel while the sun sets behind the window. I’ve fallen in love. I’ve made a tired detour to see the sea and felt unbelievably happy when finding sweets at less than five euros a kilo on the way home. I’ve got to know people I once knew, but better this time. I’ve stood on the bus stop at 6 am with several bags, feeling the familiar tickle of travel excitement in my stomach. I’ve let out a sigh of relief when dropping my bags on the floor of my home again and closing the door behind me.

By now, it’s hard to imagine life without all these moments.

All I’m saying is this: when there’s a chance, take it. Dare to do so. You never know where that new path will take you.