Asioita, joita tapahtuu kun uskaltaa

sodankyl5

Kolmisen vuotta sitten istuin kahvilassa kahden ystäväni kanssa ja jännitin. Olin menossa koelauluihin, vaikka juuri köhitty syysflunssa vielä kutitteli kurkussa. Olin pohtinut kuoroon lähtemistä koko opiskeluaikani, ja nyt tuntui oikealta hetkeltä, vaikka samalla kauhistutti asettaa itsensä alttiiksi arvostelulle, epäonnistumiselle ja kaikenlaisille noloille skenaarioille. Onneksi flunssaan voi aina vähän vedota, ajattelin, kun kävelin koelaulupaikalle. Käytävällä istui useampi kokelas, liityin seuraan ja aloin täyttää henkilötietolappua. “Unohda flunssa ja jännittäminen, astu sisään hyvällä ja rennolla mielellä!” sanoi lappu. Se siitä tekosyystä sitten, mietin, ja päätin vain antaa mennä. Ihan kivastihan se meni, mutta olin aika varma, että karsiutuisin joukosta.

Illalla tuli puhelu. En ollut karsiutunut, olin sisällä.

sodankyl4

sodankyl7

sodankyl2

Yhdessä kuoron kanssa olen noussut lavoille isojen yleisöjen eteen, ollut mukana ihmisten pienissä suurissa juhlahetkissä ja jos jonkinlaisissa kissanristiäisissä, merkannut kalenteriin pienen kiertueen verran reissuja, kuluttanut bussin penkkejä kilometrikaupalla. Olen etsinyt paikkani kuoromuodosta joka keskiviikko ja kotona hakenut vuoroin klassista äänenmuodostusta, vuoroin terävää kansanmusasoundia niin, että portille asti kuuluu. Olen nukkunut hotellihuoneissa ja vähän enemmän koulujen lattioilla, kerryttänyt alati kasvavaa artisti-, pelimanni- ja osallistujapassien kokoelmaa.  Olen laulanut joululauluja valtakunnan radiossa. Olen lähtenyt Italiaan asti, seissyt sydän tykyttäen jonossa ennen kilpailuvetoa, yhdessä muiden kanssa lopulta juossut sinne lavalle vastaanottamaan pääpalkintoa. Olen oppinut olemaan läsnä yleisön edessä ja katsomaan jokaista kuulijaa erikseen silmiin. Olen huomannut, ettei esiintyminen yllättäen kauhistuta vaan tuo vatsanpohjaan ylpeyden meistä ja tehdystä työstä sekä valtavan ilon yhteenkuuluvuudesta.

Nyt viimeisimpänä löysin itseni laulamasta kohti Sodankylän elokuvajuhlien ison teltan kimmeltävää kattoa. Se jos mikä tuntui sydämessä asti.

sodankyl6

sodankyl1

sodankyl9

Kaiken sen lisäksi, mikä näkyy ulospäin ja yleisöön, olen saanut arkeeni ihan uuden ulottuvuuden, josta olisin jäänyt paitsi, jos en olisi tuona alkusyksyisenä tiistaina uskaltautunut koelauluihin. Siihen kuuluu valtavasti pieniä hetkiä, joihin ei aina tajua edes kiinnittää huomiota, mutta joista rakentuu se moniulotteinen kuoroelämä, joka tällä hetkellä on aika iso osa elämää kokonaisuudessaan.

Olen ihmetellyt maailman kauneutta niin valkoisten kivien peittämällä Gardajärven rannalla kuin laiturilla keskellä Sodankylän metsiä. Olen pyytänyt viikonlopputreenien jälkeen kavereita kylään, ja teen kanssa on korkattu yllätysmutakakku ja puhuttu tärkeistä asioista. Olen kuljettanut kotiin hellästi talouspaperiin kääräistyn, kuoroystävältä saadun rönsyliljan pistokkaan. Olen väsyneen hiljaisuuden vallitessa lusikoinut puuroa Kaustisen pelimanniaamiaisella ennen kotiinlähtöä. Olen kirjoittanut kirjekuoriin osoitteen toisensa jälkeen ja sujauttanut niihin uunituoreet levyt. Olen järjestänyt yhteiset synttärit vastalöydetyn sielunsiskon kanssa. Olen syönyt sipsejä Omenahotellin lattialla auringon laskiessa Vaasan kattojen taakse. Olen rakastunut. Olen tehnyt väsyneen kiertoajelun merta katsomaan ja kotimatkalla iloinnut suunnattomasti irtokarkeista alle viisi euroa kilo. Olen tutustunut uudelleen ja paremmin ihmisiin, jotka olen joskus tuntenut. Olen seissyt bussipysäkillä laukkujen kanssa kello kuusi aamulla ja tuntenut tutun matkakutkutuksen. Olen huokaissut helpotuksesta pudottaessani laukut jälleen kodin lattialle ja sulkiessani ulko-oven perässäni.

Tässä kohtaa on enää vaikeaa kuvitella elämää ilman kaikkia noita hetkiä.

Tämän vaan sanon: kun tarjoutuu mahdollisuus, nappaa siitä kiinni. Uskalla. Koskaan ei voi tietää, mihin uusi polku johtaa.

sodankyl8

Three or so years ago, I sat in a café with two friends and felt nervous. I’d soon be off to sing in an audition, even though a recent autumn cold still tickled in my throat. I had been thinking of joining a choir for as long as I’d been in the uni, and now the timing finally felt right – or as right as it ever would, given that I was pretty frightened of all the humiliating scenarios that would surely follow. Lucky I can say my throat’s still a bit sore, I though while walking to the audition. There were people waiting in line already, and I sat down and began filling in a paper with my personal details. “Forget about your nerves and that cold you have – just come in relaxed and feeling good!” it said in bold letters. There goes my excuse, I thought, and decided to just go for it. It went well enough, but I was pretty sure I wouldn’t make it to the choir.

They called in the evening. I’d made it, I was in.

Together with the choir I’ve since stood on stages in front of huge audiences and attended all sorts of celebrations and events, big and small; I’ve marked my calendar with a tour’s worth of gigs and trips and spent quite enough hours on the road. I’ve found my spot in the choir formation every Wednesday and practised both my classical voice and a sharp folk sound at home so loud you could probably hear it right to the garden gate. I’ve spent nights in hotels and more on classroom floors and gathered a nice collection of participant and artist passes. I’ve sang Christmas songs on national radio. I’ve flown all the way to Italy, stood in line with my heart pounding in my chest before a competition performance, and finally run to the stage with others to receive the grand prize. I’ve learned to be present on stage and to look into the eye of every person in the audience. I’ve noticed I’m no longer terrified of performing but feel proud of all of us and the work we’ve done – and hugely happy for being a part of this.

Last week, I found myself singing under the glittering ceiling of the big tent at Midnight Sun Film Festival in Sodankylä, Lapland. What a feeling.

In addition to everything that shows to the audiences and followers, there are heaps of tiny moments that almost fly past unnoticed but that, together, make the choir life. My everyday life has got a whole new layer to it that I would have completely missed, had I not dared myself to go to that audition on a Tuesday in September three years ago.

I’ve marveled at the beauty of this world both on a white-pebbled beach by Lake Garda and in the middle of the forests of Lapland. After weekend practice, I’ve asked friends over for tea, someone’s brought mudcake and we’ve talked of all sorts of important things. I’ve carried home a spider plant cutting, gently wrapped in a paper towel, given by a choir friend. I’ve sleepily eaten porridge in silence at a folk music festival breakfast before leaving for home. I’ve written an address after address on envelopes and slipped in fresh-from-the-print CD’s. I’ve arranged a shared birthday party with a newly-found soul sister. I’ve munched on crisps on the floor of a budget hotel while the sun sets behind the window. I’ve fallen in love. I’ve made a tired detour to see the sea and felt unbelievably happy when finding sweets at less than five euros a kilo on the way home. I’ve got to know people I once knew, but better this time. I’ve stood on the bus stop at 6 am with several bags, feeling the familiar tickle of travel excitement in my stomach. I’ve let out a sigh of relief when dropping my bags on the floor of my home again and closing the door behind me.

By now, it’s hard to imagine life without all these moments.

All I’m saying is this: when there’s a chance, take it. Dare to do so. You never know where that new path will take you. 

Advertisements

Muffinssiaamu on hyvä aamu

aamiaismuffinit1

Minulla on tiettyjä lemppariaamuja. Yleensä niihin liittyy hitaus sopivassa suhteessa, mutta myös näpsäkät aikaiset kesäaamut, kun on valoisaa ja selkeä päämäärä, ovat aika kivoja. Erityinen paikka sydämessäni on kuitenkin sellaisella aamutyypillä, joka on nyt tapahtunut elämässäni neljä kertaa ja on joka kerta yhtä kiva. Tänään oli taas sen aika. Se menee näin:

On kesäsunnuntai, pihalla on sen verran lämmintä, että ulko-oven voi avata ja tuulettaa unihiekkoja kämpästä. Minä olen jo virkeä, poikaystävä vielä aamu-unisempana nukkuu. Vedän välioven kiinni, etten herättäisi, ja hipsin keittokomeroon leipomaan aamiaismuffinsseja. Ovesta kantautuu auringonvaloa ja linnunlaulua. Ei ole kiire minnekään. Kun muffinssit ovat uunissa ja tiskit on tiskattu, voi istahtaa eteisen lattialle heiluttelemaan varpaita auringossa.

aamiaismuffinit2

aamiaismuffinit4

Oikein huvittaa, miten tarkat raamit voi lemppariaamulleen piirtää – mutta noin se nyt vain menee. Tänään keittelin joutessani myös kookosmannapuuron, sillä olin saanut toiseen kaupunkiin muuttaneelta kaverilta kaappiini mannasuurimoita. Korvaamalla osan maidosta kookosmaidolla ja heittämällä päälle persikanpaloja siitä tuli oikein herkku. Jääkaapissa oli vielä vähän mangokivennäisvettä illalta. Oli paras aamupala hetkiin, vaikka itse sanonkin.

aamiaismuffinit3

Tässä vielä resepti aamiaismuffinsseihin – kuka tietää, vaikka niistä tulisi osa sinunkin lemppariaamujasi! En enää muista, mistä olen reseptin alun perin poiminut muistiin, mutta se on elänyt reseptikirjassani vuosien varrella. Kevätsipuli on oma lempparilisäykseni, se parantaa muutenkin elämänlaatua kertaheitolla aina näin kesän kynnyksellä.

Aamiaismuffinssit (6-8 kpl)

2 dl vehnäjauhoja
1 dl kaurahiutaleita
1 tl soodaa
ripaus suolaa
1/4 dl öljyä
2 dl jogurttia tai kermaviiliä
juustoraastetta
kevätsipulia
vapaavalintaisia siemeniä (minulla auringonkukan-, pellavan-, kurpitsan- ja seesaminsiemeniä)

Sekoita kuivat aineet keskenään kulhossa. Lisää muut aineet ja sekoita tasaiseksi. Lusikoi muffinssivuokiin ja ripottele päälle esimerkiksi kurpitsansiemeniä. Paista 200 asteessa 15-20 minuuttia. Halkaise ja tarjoile voin tai tuorejuuston kera – tai nauti ihan sellaisenaan! Ihanaa aamua!

I have certain mornings that are my favourite. There’s often an element of slow to them, but I don’t mind quick summer mornings when there’s an abundance of light and a clear plan for the day ahead. My ultimate favourite, though, is a very specific type of morning that’s now happened four times in my life – always as delightful as the previous time. Today was one of those occasions. It goes like this:

It’s a summer Sunday, warm enough to open the front door and let some fresh air in. I’m wide awake already, but my boyfriend (the morning sleepy type) is still asleep. I quietly close the bedroom door so as not to wake him, and tiptoe to the kitchenette to bake some breakfast muffins. Sunshine and birdsong carry through the open front door. There’s no rush. When the muffins are in the oven and the dishes are done, I sit on the hallway floor,  wiggling my toes in the sun.

It’s funny how precise your favourite morning can look, but that’s just how it is. With extra time to spare today, I also cooked up some semolina porridge. Made with coconut milk and topped with fresh peach, it was a real treat. Some sparkling water with a mango taste remained from last night. It was the best breakfast in a while, if I may say so.

Here’s the recipe for the breakfast muffins – who knows, maybe they’ll become a part of your favourite mornings, too! I can’t recall where I originally found the recipe, but it’s changed a little in my notebook since then. The spring onion is my favourite addition; we don’t get it in the winter, and I feel like my quality of life is instantly improved when it hits the shops.

Breakfast muffins (makes 6-8)

2 dl plain flour
1 dl rolled oats
1 tl baking soda
a pinch of salt
1/4 dl vegetable oil
2 dl yogurt
grated cheese
spring onion
seeds of your choice (I used sunflower, pumpkin, sesame & flaxseed)

In a bowl, combine the flour, rolled oats, baking soda and salt. Add the rest of the ingredients and mix well.  Spoon the mixture into muffin cases and sprinkle seeds on top. Bake in 200 C for 15 to 20 minutes. Cut in half and serve with butter or cream cheese – or enjoy as is! Have a lovely morning!

Kokemisesta ja jakamisesta

saarenkierto1

Lähdin perheen kanssa kesän ensimmäiselle saarenkierrolle. Päijänteen aalloilla viilettäminen on parasta mitä tiedän, ja tuntui huiman ihanalta kaartaa veneellä samasta kohtaa, jossa vielä pääsiäisenä istuimme pilkillä.

Järven iso selkä on lempipaikkani: siellä on taivasta valtavasti ja helppo hengittää. Sen avaruuden keskellä kiitäessäni huomasin mieleni yllättäen ryhtyneen sanoittamaan paikan ihanuutta blogiin sopivaksi ja muotoilemaan sitä englanniksi Instagramia varten. Sitten välähti ajatus: kokea, ei sanoittaa. Sanat ovat ihania, ne ovat työvälineeni, opintojeni ydin, iloni ja suuri rakkauteni, mutta aina niitä ei vain tarvitse. Joskus riittäisi, että avaa aistit.

Olin jättänyt puhelimen kotiin ihan siksi, etten halunnut ottaa kuvia, vaan pelkästään nauttia järven tuoksuista ja tuulesta tukassa. Halusin olla läsnä enkä irrallani todellisuudesta. Siitä huolimatta mieleni teki koko ajan töitä. (Ja isillä oli kamera mukana, joten päädyin kuitenkin ottamaan muutaman kuvan – ja niin teki muukin perhe, joten tämän postauksen kuvat ovat nyt meidän kaikkien luovuuden tuotos.)

saarenkierto4

saarenkierto5

Myöhemmin illalla, kun hämärsi jo, otin puhelimeni kuistille riipputuoliin, kääriydyin vilttiin (vaikka ilmankin olisi pärjännyt, niin lämmin oli toukokuun ilta) ja ryhdyin lukemaan blogeja. Lukulistalle oli kertynyt kahden viikon verran postauksia, joihin en ollut ehtinyt kaikessa kiireessä uppoutua, ja nyt päätin rauhassa lyhentää listaa. Kesäilta oli kaikkea muuta kuin hiljainen: sammakkokuoro kurnutti rantavedessä niin että korvissa humisi, yksinäinen joutsen päästi tyynellä järvellä kauas kaikuvia huudahduksia, räkättirastas jutteli ja toinen vastasi parin korttelin päässä, silkkiuikkupari etsiskeli pesänrakennuspaikkaa jäiden runnomasta kaislikosta, jokunen kala kävi loiskahtaen pinnassa. Orapihlaja-aidan juurella rapisi tauotta, mutten nähnyt, oliko asialla siili vai sammakko. Sadan metrin päässä tienristeyksessä kipitti pieni eläin, joka naukui kohtalokkaasti mennessään – liekö ollut kevään kiusaama kotikissa vai jotain villimpää.

Tähän kesäillan pauhuun raivasin oman pesäni ja kaivauduin sanoihin. Ei tuntunut irralliselta vaan siltä, että olin tullut ulos puuhaamaan omiani samalla lailla kuin jokainen muukin luontokappale siellä. Muiden tekstejä lukiessa sanat ja kertominen, hyvän tekstin rakentaminen siitä, mitä pään sisällä ja sen ulkopuolella tapahtuu, alkoi tuntua taas houkuttelevalta.

saarenkierto2

saarenkierto3

Koko illan kirjoitin päässäni tätä blogipostausta, yritin pitää lauseenpäistä tiukasti kiinni ja kimpoilin kahden kielen välillä. Saunan alalauteella hampaita pestessäni pallottelin kappalejakoa ja mietin, mihin muotoon tallentaisin äkkiä luonnoksen, joka muuten katoaisi takuuvarmasti unen aikana. Läppärin olin jättänyt kaupunkiin.

Tunnelmien ylöskirjaaminen on minulle yhtä luontevaa kuin niiden havaitseminen ja tunteminen. Siksi taidan muotoilla järvellä syntyneen oivallukseni uudelleen: kokea, ei jakaa. Koska ei minua juuri häiritse se, että haluan kirjoittaa kaiken ylös, vaan ennemmin se, että muistamisen arvoisissa tilanteissa ajatusteni perusformaatti on liian helposti some. Rakennan päässäni kuvatekstiä sen sijaan, että kertoisin itselleni ja läheisilleni, mikä hetkessä on hyvää.

Jaetaan, kun on koettu, jos se tuntuu tarpeelliselta. Ei vain koeta, mitä on jaettu.

I went on the first boat ride of the summer with my family. Sweeping across the waves is the best thing I know, and I felt dizzy but so happy thinking that only at Easter we’d walked on ice on the same spot.

There’s a big open stretch of water nearby, and that’s my favourite place to be as the vastness of the sky there makes it so easy to breathe. Speeding through that open space, I noticed my mind had started turning the feeling into words of its own accord. How am I going to paint this image to my blog readers? How will I make it into an Instagram caption? Then it hit me: experience over wording. I love words; they are, after all, my tools, the essence of my studies, my everyday joy. But there are moments when your senses are all you need.

I’d left my phone home for the sole reason that I wanted to feel the scent of the lake and the wind in my hair without looking for photo opportunities. I wanted to be present, not disconnected. Despite of that, my mind kept working. (And my Dad had a camera with him, so I ended up snapping a few pics – as did the rest of the family, too. The photos in this post are, in fact, a joint effort.)

When the dusk began to fall later that evening, I took my phone to the hanging chair on the porch, wrapped myself in a blanket (though it wasn’t necessary really, the evening was that warm), and opened my to-read blog list. I had two weeks worth of posts that I hadn’t had time to read, and I decided to go through some of them at my leisure. The summer night was everything but quiet: there was a big choir of toads croaking away in the shallow water, a solitary swan letting out cries that echoed on the still lake, a fieldfare talking loudly to his friend, a couple of great crested grebes looking for a place to build their nest, and a few fish surfacing with a splash. Under the hawthorn bushes, I heard a constant rustle of leaves but couldn’t see if it was a toad or a hedgehog. A hundred metres away, a small animal crossed the road meowing loudly – I wondered if it was a troubled cat or something wilder.

In that summer night symphony, I made my own nest and dug deep into words. I didn’t feel disconnected but part of the scenery, an animal like all the others doing what I saw fit. Reading what others had written, I began to feel that familiar itch for building a good text and telling a beautiful story again.

I kept writing this post in my head for the whole evening, trying to hold on to loose ends and juggle two languages at once. Brushing my teeth on the lower bench in the sauna, I mentally formed paragraphs and tried to come up with a quick way to save my draft before bed, as it was sure to disappear while I slept. I’d left my laptop in town.

Writing down what I see and feel is as natural for me as seeing and feeling in the first place. That’s why I think I’ll have to rephrase my original insight: experience over sharing. I’m not that bothered by my mind’s tendency to form words and sentences, but the fact that my default format is that of social media. I’m making up a caption instead of telling stories to myself and those near me.

Let’s experience first and share after – if it feels necessary. Let’s not only experience what we’ve shared.

Tyyntä vapun edellä

kevatjarvi6

kevatjarvi2

kevatjarvi4

kevatjarvi3

kevatjarvi5

kevatjarvi1

Yleensä kevät kulkee kaikessa kiireessä ohi niin huomaamatta, että vasta kun lumista on päästy, on jo juhannus. (Eikä lumeton juhannuskaan sinänsä ole mikään itsestäänselvyys.) Nyt olen kuitenkin ajoittain hengästyttävästä tekemisen määrästä huolimatta elänyt kevättä harvinaisen vahvasti. Jokainen aurinkoinen päivä tuntuu oikein sydämessä asti, tennarit ja lenkkarit kulkevat paljaalla asfaltilla ihanan kevyesti ja harmaampinakin päivinä tuntuu kummallisen hyvältä, että sataa vettä eikä lunta. En edes ehtinyt ylittää kyllästymiskynnystä talven suhteen, mutta silti on mukavaa, kuinka nopeasti pihan metrinen lumipeite suli pois.

Kun joku kysyy kuulumisia, vastaan, että kiireistä on. Päässä on kuitenkin luottavainen olo: kyllä tästä selvitään, pala kerrallaan. Syy kevyeen oloon löytynee päätöksestä panostaa tänä keväänä tiettyihin asioihin. Nyt opiskelen, muu saa matkata mukana kohti kesää, mutta vähän hiljempaa ja vähän pienemmällä liekillä. Tuntuu hyvältä priorisoida ja antaa itselle lupa vähän hellittää omista odotuksista. Olen oivaltanut, että tällainen voisi olla mukavaa ihan siellä oikeassa aikuiselämässäkin: tehdä hetki yhtä asiaa, sitten toinen hetki toista. Ei haittaisi minua ollenkaan.

Näin vapun edellä on rauhallista, en oikein edes hoksaa, että on jo karnevaaliaika. Tänä vuonna ei jostain syystä oikein tee mieli osallistua niihin perinteisiin rientoihin, istua  haalareissa kylmällä nurmikolla ja puhallella saippuakuplia. Orastava flunssakin vähän muistuttelee, joten taidan kaivautua lapsuudenkodin sohvaan kirjoittamaan. Vappupäivänä voi sitten käydä sateen uhkaamaan piknikin sijaan syömässä rakkaan kanssa. Poksauttaa illalla pullollisen muumikuoharia.

Ehkä ensi vuonna puhaltelen taas niitä saippuakuplia.

The spring tends to rush past in such a hurry that once the snow is gone, it’s already Midsummer. (And just to be clear, you can’t take it for granted that we won’t have snow on Midsummer.) This time, though, it feels different: I’ve been living the spring in an exceptionally intense way, despite the huge workload. Each sunny day makes my heart go wild, sneakers on bare asphalt make my steps so incredibly light, and even on the grey days, it feels good to see rain falling instead of snow. I didn’t have time to get tired of winter before it ended, but I do admit it was good to see the metre-high snow banks go.

Whenever someone asks me how I’m doing, I tell them life’s busy. Yet still, my mind is positive: this too shall pass, bit by bit. I think the feeling comes down to my decision to invest on certain things this spring, and while not abandon others, let them have less attention. Priorities, I believe it’s called. Letting my own expectations go a little. I’ve realised this might be something I’d like to do in the adult world, too: work on one thing for a while, then switch to another. I wouldn’t mind change like that.

It’s been a calm Sunday preceding the big May Day celebrations tomorrow and the day after that. I haven’t even fully understood it’s that time of the year again. Somehow, I don’t particularly feel like taking part in the traditions this year; to sit on the cold grass in my student overalls, blowing soap bubbles. I’ve got a bit of a cold coming on, too, so my party may just as well be making a writing nest on the living room sofa. On the actual May Day, I think I’ll skip the is-it-gonna-rain-or-not picnic and choose a dinner with my love instead. Maybe pop a bottle of Moomin sparkling drink in the evening.

We’ll see about those bubbles next year.

Meditaatiohelmet hiljentävät mielen hetkeksi

meditation_beads2

Kiireisenä mieli ja kroppa alkavat tehdä kaikenlaisia temppuja. Olen nähnyt koko alkuvuoden levottomia unia tutkimussuunnitelmista ja ryhmätöistä, deadlineista ja teoreettisen viitekehyksen metsästyksestä. Yläselkä kiukuttelee tietokoneella istumisesta. Leuka ei tottele, kun on kirjoittanut kolme tuntia ja purrut koko ajan hampaitaan yhteen.

Olen kirjoittanut blogissa jo monenlaisista työkaluista kiireen tunteen selättämiseen. Bullet journal pitää minulla huolen siitä, ettei kiire jää epämääräiseksi möykyksi, vaan jäsentyy konkreettisiksi tehtäviksi. Aamurutiinit virittelevät aivot ja kropan päivään. Nyt viimeisimpänä olen viimein saanut koottua jo tammikuussa Instagramissa väläyttelemäni meditaatiokorun.

meditation_beads3

meditation_beads9

meditation_beads8

Buddhalaisen perinteen meditaatioon ja rukoiluun tarkoitetuissa helminauhoissa on tietty määrä helmiä, joiden avulla voidaan laskea esimerkiksi mantroja tai hengitysten määrää. Myös helmien materiaalilla on omat merkityksensä. Minun helminauhani ei seuraile mitään erityisiä sääntöjä tai perinteitä, eikä millään muotoa pyri olemaan kuin perinteiset rukous- ja meditaationauhat.

Ensisijainen ajatukseni oli, että helmet olisivat keskenään mahdollisimman eri tuntuisia, jotta niitä voisi pyöritellä sormissaan ja keskittyen tutustua jokaiseen kuoppaan ja kohoumaan. Helmien määrä määräytyi ranteeni mittojen mukaan, enkä etsinyt nauhaani tiettyjä materiaaleja – muuta kuin mahdollisimman paljon lasia, jonka tunnusta pidän enemmän kuin muovin. Jokunen mukava muovinen, metallinen ja puinenkin helmi lasihelmien joukkoon kuitenkin pääsi. Parin helmen väliin sitaisin jopa pienen kulkusen. Osa helmistä on peräisin mummiltani, osa kirppikseltä löytämästäni rannekorusta.

meditation_beads7

meditation_beads6

meditation_beads4

Olen ottanut helminauhani jo käyttöön ja kantanut sitä jokusen päivän ranteessani. Kaulankin ympärille se sopii, ja kulkunen asettuu sopivasti juuri kaulakuopan kohdalle. Ranteesta helmet on kuitenkin helppo napata pyöriteltäväksi ja näperreltäväksi vaikka bussimatkalla tai tyhjinä odotusaikoina. Olen huomannut, että tietyt helmien yhdistelmät tuntuvat sormissa erityisen kivoilta, ja lukiessakin pieni näprääminen helpottaa keskittymistä. Kulkunen kilisee vienosti, kun helminauha heilahtaa. Pidän sen ääntä rauhoittavana.

Toiveenani on, että tänä tekemisentäyteisenä keväänä oppisin tietoisesti rauhoittamaan ajatukset, kun ne tuntuvat laukkaavan liian lujaa vauhtia, ja tarttumaan hiljaisiin hetkiin sen sijaan, että täyttäisin ne esimerkiksi puhelimesta tulevalla infotulvalla. Meditaatiokorun pyörittely on yksi tapa sanoa tulvalle seis ja pysäyttää itsensä hetkeksi.

Being busy makes my mind and body play all sorts of tricks on me. For the whole of 2018 so far, I’ve been having wild dreams of research plans and group assignments, deadlines and theoretical frameworks. My upper back is angry at me for all the time spent hunched over my laptop. My jaw doesn’t obey after writing for three hours straight and clenching my teeth the whole time.

I’ve written about several tools that I use for keeping that creeping anxiety in check. My bullet journal makes sure that the abstract sense of being busy is sorted into more tangible to-dos. I set the tone for the day with morning routines. My latest addition to the toolbox are my new meditation beads that I’ve already talked about on Instagram.

Traditional Buddhist prayer or meditation beads have a certain amount of beads for counting, for example, mantras or breaths. The materials the beads are made of also have their own meanings. I don’t, by any means, intend my meditation beads to be like the traditional ones, and they don’t follow any rules or guidelines.

First and foremost, I wanted my beads to differ from one another as much as possible, so that there would be a wide range of textures to feel and get to know in a concentrated way. The amount of beads follows the measurements of my wrist, and I didn’t look for certain materials, either – except when preferring glass over plastic. There still are a few plastic, metal, and wooden beads, too, and I even added a tiny jingle bell. Some of the beads are from my Grandma’s collection, and others I found from a flea market.

I’ve been wearing my beads for a few days now, carrying them on my wrist. They can be worn around the neck, too, where the jingle bell nicely rests between the collarbones. On the wrist, though, they’re easily accessible and ready to be fiddled with while on the bus, or when waiting for someone. I’ve noticed some bead combinations feel especially nice on my fingers, and it’s easier to concentrate on reading, too, when there’s something to twiddle with at the same time. The jingle bell makes a soft sound that I also find comforting.

I’m hoping that on this busy spring, I’d learn to calm my thoughts when they’re racing too fast, and to seize the moments of quiet and not fill them with all the noise available on my phone. Having the meditation beads at hand is one way of saying no to the noise and to stop myself for a minute.

Mitä teet, kun ei tarvitse tehdä mitään?

rauha7

Tiedätkö sellaiset päivät, joina ei ole mitään pakottavaa tekemistä, ei mitään aikatauluja? Kun edes kivoista asioista ei ole to do -listaa ja saa tehdä juuri sitä mikä missäkin hetkessä houkuttelee. Tai olla tekemättä.

Milloin sinulla on viimeksi ollut sellainen päivä?

rauha4

rauha1

Kerran pidin täyden lepopäivän. Heräsin vailla minkäänlaista käsitystä siitä, miten päiväni tulee muotoutumaan. Söin aamiaisen myöhään aamupäivällä. Luin kirjaa, luin toista. En lähtenyt pihalle, vaikka pieni omantunnontuska kävi nipistämässä. Ei huvittanut, ja huvittamaton tekeminen oli pannassa. Kuuntelin lempimusiikkia, täyttelin bullet journalia teipeillä, lehtileikkeillä ja postikorteilla. Iltapäivä kului, tuli ilta. Varmaan minä jossain välissä ruokaakin tein, jotain vaivatonta ja yksinkertaista. Ajalla ei juuri ollut väliä.

rauha5

rauha3

Tuo päivä oli syyskuun ensimmäinen. Olin edellisenä päivänä saanut päätökseen neljän kuukauden kesätyöjakson ja päätin, että olen lepopäiväni ansainnut. Sittemmin on kyllä ollut joululoma, joka piti sisällään paljonkin tekemättömiä päiviä, mutta sen jälkeen en ole ollut yhtäkään päivää kokonaan, mielenkin tasolla, vapaalla. Aina on vähintään yksi homma, jonka ajattelen hoitavani pois alta siinä illanviirussa tai ruoan jälkeen. Viikonloput ovat aikoja, jolloin ei yleensä tarvitse lähteä minnekään – siis täydellisiä roikkuvien asioiden hoitamiselle.

Minun piti tällä viikolla kirjoittaa gradun aikataulusuunnitelmaan, milloin aion levätä ja palautua työstä. Laskeskelin hetken ja kirjoitin paperiin: “Kesäkuussa.”

rauha6

Mitä sinä teet, kun ei tarvitse tehdä mitään?
Olisiko aika pitää sellainen päivä?

Do you know the kind of days when you have nothing to do, and nowhere to go? When there isn’t even a to-do list of fun and pleasant things, and you’re completely free to do whatever you want at any given moment – or not do?

When was the last time you had such a day?

Once, I had a complete rest day like that. I woke up with no idea whatsoever on what I was going to do that day and had breakfast just before noon. I read a book, I read another. Even a tiny pang of guilt couldn’t make me take a walk outside. I wasn’t going to do anything I didn’t feel like doing. I listened to my favourite music, filled my bullet journal with washi, magazine clippings & postcards. Afternoon went by, along came evening. I must have made dinner at some point, something simple and easy. Time didn’t matter much.

That day was 1st September. I’d finished four months of summer work the previous day and decided I’d earned my rest. There have been Christmas holidays since, of course, with their lazy, carefree days, but after that, I haven’t had a single day with zero obligations. It’s hard to allow your mind to rest, when there’s always something you could quickly get done after dinner or before bed. I usually don’t have to go anywhere on weekends – so obviously, they are a great opportunity to do all the stuff I’m lagging behind on.

This week, I was filling in the schedule plan for my master’s thesis, and there was a question on when I’m going to rest and recover. I did a few calculations and wrote, “in June”.

What do you get up to when you have nothing to do?
Could it be time to have a day like that?

Siivosin käsityökaapin ja löysin inspiraation

craft_stash2

Yksi tämän vuoden isoista projekteistani on helpottaa arkea ottamalla kodissani asustava tavaramäärä paremmin haltuun. Aion selvittää, mitä asuntooni on kolmen ja puolen vuoden aikana päätynyt, pitää ne esineet, joita oikeasti tarvitsen tai jotka haluan muuten vain säilyttää, ja laittaa loput kiertoon. Tavoitteena on myös säilyttää tavarat tehokkaasti ja järkevästi siellä, missä niitä käytetään, ja muiden samanlaisten joukossa.

Projekti on alkanut vauhdilla: tammikuun alussa, kun opinnot vasta käynnistelivät itseään, minulla oli jokunen päivä aikaa käydä läpi kaappeja ja hyllyjä. Vuoden vaihtumisen tuomaa intoakin löytyi roppakaupalla, ja siitä osansa saivat muun muassa kylppärin kaappi ja muut kosmetiikka- ja lääkevarastot, sukkalaatikko, vanhat vihkot ja muistiinpanot, kirjahylly ja vanha puinen arkku, jossa säilytän kynttilöitä, tuikkukuppeja ja sen sellaista. Lisäksi kävin läpi koko askarteluvarastoni – siis sen osuuden, joka minulla on opiskelijakämpässäni mukana.

craft_stash1

Kun kolme ja puoli vuotta sitten muutin kotoa, otin mukaani puulaatikollisen askartelukamaa ja päätin, että se saa luvan riittää. Sittemmin on tietysti tullut kannettua kämppään esimerkiksi lankoja, otettua vastaan kaikenlaista tuunaushärpäkettä ja ylipäätään kasvatettua varastoa jos jonkinlaisella sälällä. Nyt kävin kaiken läpi ankaralla kädellä ja sillä ajatuksella, että vain sellaiset asiat säilytetään, jotka inspiroivat juuri nyt tarttumaan työhön.

Minulla oli omalla mittapuullani suuri varasto kirppiksiltä kantamiani ja lahjoituksina saamiani kankaita tyynyliinojen, verhojen ja tilkkujen muodossa. Minulla on kyllä ompelukone, ihana oranssi 1970-luvun Singer, mutta se kaipaisi huoltoa – enkä oikeasti ole edes kovin hyvä ompelemaan. Kangaskasa sai siis huveta oikein urakalla. Jätin kaappiin pienen paperipussillisen tilkkuja, joiden kuvioista pidin erityisen paljon ja joista mieli alkoi jo sommitella jonkinlaista graduvuoden terapiaprojektia.

craft_stash3

Jämälankoja oli korillinen ja korkkaamattomia pienen onton rahin verran. Aloittamattomat kerät säästin, mutta jämäkeristä valitsin säilytettäväksi vain ne, joiden värit puhuttelivat eniten. Niistä saan aikaan vielä monet räsymattosukat, joiden raidat sointuvat mukavasti yhteen.

Olen joskus ollut ahkerampikin paperiaskartelija, mutta nykyään skräppipaperit ja valmiit koristeet eivät enää innosta samalla tavalla kuin ennen. Suurin osa paperitavarasta on kotikotona askarteluhuoneessa, mutta jotakin olen tuonut mukanani omaankin kotiini. Nyt saksin isot kuviopaperit palasiksi ja sujautin ne kirjekuoreen, josta valitsen kivoja pieniä yllätyksiä kirjeystävilleni. Myös leimasimet ja kuivuusseulan läpäisseet leimasinmusteet muuttivat kirjelaatikkoon siinä toivossa, että muistaisin käyttää niitä myös kirjekuorien koristelussa. Askartelumieltymykset muuttuvat, mutta onneksi osan tarvikkeista voi hyödyntää uudella tavalla.

Yksi suurimmista yksittäisistä kokoelmistani on pari kenkälaatikollista kynttilänjämiä, joista olen sulatellut kierrätyskynttilöitä – vuoden 2016 blogijoulukalenterissa oli niihin ohjekin. Säästin jämät, sillä kynttilät ovat sellainen käsityö, joka houkuttelee edelleen tekemään.

craft_stash4

craft_stash6

Mihin ne pois heitettävät sitten menivät? Lahjoitin suuren kassillisen tarvikkeita opettajaäidilleni, joka otti ne ilomielin vastaan ja talletti ensi syksyn ekaluokkalaisiaan varten. Kassissa oli ainakin jos jonkinlaista kangastilkkua, erivärisiä lankoja, juomapillejä, kangasnauhaa sekä yhden kauniin teekupin palaset äidin omia mosaiikkitöitä varten. Jos sopivaa lahjoituskohdetta ei olisi näppärästi löytynyt ihan perhepiiristä, olisin kääntynyt lähiseudun päiväkotien ja kerhojen puoleen. Osan olisin voinut viedä myös lähimmälle SPR-kirppikselle, jolla on kokonainen käsityötarvikeosasto.

Heitin surutta pois muutaman keskeneräisen projektin, joiden loppuun saattaminen ahdisti ja ärsytti jo ajatuksena. Kaappiin jäi kuitenkin muutama sellainen, joka ilman muuta ansaitsee tulla valmiiksi ja päästä käyttöön. Parasta oli, että kun sain viimein selkeän käsityksen varastoistani, alkoi keskeneräisten loppuun näpertely suorastaan kutkutella. Olkoon siis yksi vuoden 2018 tavoitteista se, että nämä käsityöt näkevät päivänvalon! Edistystä voi seurata täältä blogista aina, kun sitä tapahtuu.

Tästä tulee hyvä käsityövuosi! Miten sinä aiot hyödyntää varastojasi tänä vuonna?

One of my Big Projects this year is to make everyday life easier by taking control of the amount of stuff I have in my home. I’m finding out what’s piled up in the three and a half years I’ve lived here, keeping the items I need or want, and letting go of everything else. I also intend to store the remaining things right where they are most often used, and among other things of the same kind. I need more logic here.

The project had a swift start at the beginning of January, as I had time to spare before the spring’s studies really kicked off. The bathroom cabinet, cosmetics, old notebooks, sock drawer, bookshelf, and the old chest I keep my candles and decorative items in all got their share of the start of the year enthusiasm. On top of that, I went through all my craft supplies – the ones I have in my flat, I mean.

When moving in, I had the craft stuff in a little wooden box and decided that was going to be enough for me. You can guess what happened next: I started buying yarn, accepting offers of old fabric scraps and odd items, building my stash with all sorts of things. Going through them now, I was pretty firm and only kept what inspired me to start making this instant. Anything else had to go.

I had a nice stash of fabric hoarded from flea markets and given to me by friends and family: curtains, pillowcases, small scraps, the sort. I do have a sewing machine, a lovely orange Singer from the 1970s, but it needs a bit of fixing – and so do my sewing skills, to be honest. So most of the fabrics had to go. I only kept a little paper bag of scraps that I particularly liked and that would make a nice little therapy project.

I had a basket of leftover yarn and a little hollow footstool filled with full skeins. I kept the ones I hadn’t opened yet, and got rid of the leftovers that didn’t speak to me. The ones that had potential to become a nice pair of striped socks were allowed to stay.

Scrapbooking and card making were a little crafty whim for me that didn’t last very long. I’m just not that inspired by scrapbooking papers or ready-made embellishments anymore. Most of the paper stuff is in the craft room at home-home anyway, but I did bring a little pile of it with me when I moved. Now I cut the patterned papers into pieces that can be sent to my pen pals as a part of a letter. The stamps and ink pads that passed the dryness test moved into my letter writing box, too, in the hopes that I’ll remember to use them when decorating envelopes. Your favourite craft may change, but luckily some of the supplies can be used in multiple ways.

One of my biggest collections consisted of a couple of shoe boxes filled with candle leftovers. In the past, I’ve melted them and made new candles – there’s even a tutorial for that in my 2016 Advent Calendar. These I kept, as candle making is something I definitely see myself doing in the future.

So what happened to all the stuff I decided not to keep? I gifted a huge bag of craft supplies to my Mum who works as a primary school teacher. She was happy to store them to be used with her first-graders next autumn. The bag contained lots of fabric, leftover yarn in different colours, drinking straws, fabric ribbon, and the pieces of a pretty teacup for Mum to use in her own mosaic projects. Had I not found a place for all the supplies that easily, I would have contacted nursery schools and children’s clubs in the area. I could also have given them to the Red Cross recycling centre that has a whole section for craft supplies.

I happily dumped some unfinished projects that did nothing but brought a pang of guilt and anxiety at seeing them. There are some, though, that definitely deserve to be finished – and the best thing is, now that I’ve got a clear idea of the supplies that I have at hand, I’m excited to get to work. So let’s make that a goal, shall we: I will finish these projects and blog about them in 2018.

This will be a good year for creativity! What will you be making with the supplies you have?