Riko ne rajat: luento japanilaisesta valokuvasta ja mitä sen jälkeen tapahtui

retki5

“Sovitaanko, että ei saa ottaa yhtään sellaista kuvaa, jonka tavallisesti ottaisi?”
“Sovitaan.”

Olin viime viikonloppuna siskoni kanssa huimaavalla valokuvausretkellä. Kävimme tien toisella puolella järven rannassa, jota kuljimme kaksikymmentä metriä pohjoiseen. Sitten palasimme takaisin kotipihaan, jonka laitoja kiersimme hyvän tovin. Olimme aiemmin päivällä olleet yleisöluennolla, jolla japanilaisen IMA-valokuvauslehden toimittaja Akane Matsunaga esitteli kahdeksan japanilaisen nykyvalokuvaajan töitä, ja se oli selvästi tehnyt vaikutuksen.

retki1

retki3

Päällimmäiseksi tunteeksi luennosta jäi se, ettei valokuvaukselle ole sääntöjä. Päähän iskostuneet hyvän valokuvan piirteet ovat sopimuksenvaraiset, ja niitä taivuttelemalla ja murtamalla syntyy kenties mielenkiintoisinta jälkeä. Se jos mikä on kiihdyttävä ajatus.

Sen jälkeen mieleen jäi kasa yksittäisiä sanoja, jotka pyörivät päässä kuvia katsellessa: tunne, hetki, liike, suunta, tyhjä. Siinäpä on tutkittavaa.

Japania taitamattomana valokuvaajien nimet eivät luoneet minulle mitään ennakko-oletuksia iästä tai sukupuolesta. Se oli kiinnostavaa, sillä kuvia pystyi lähestymään täysin ilman ennakko-oletuksia. Varjopuoli oli se, että ilman kiintopisteitä nimet unohtuivat nopeasti, jos en heti hoksannut kirjoittaa niitä ylös. Muutaman omaan silmääni kiehtovimman kuvaajan sain muistiin, ja nimenpuolikkaan ja muutaman avainsanan avulla onnistuin myös myöhemmin löytämään heidän töitään.

Ihastuin Kotori Kawashiman kirjanakin ilmestyneeseen Mirai-chan-sarjaan, jossa valokuvaaja on tallentanut ystäviensä nelivuotiaan tyttären elämää. Vaikka kuvien ympäristö ja kulttuuri olisi vieras, niistä välittyy riemukkaasti se, mitä on olla neljä. Kuvia voi nähdä esimerkiksi täällä.

Matsunagan mukaan japanilainen omakuva eroaa länsimaisesta, sillä yleistä on esittää itsensä ikään kuin roolihahmossa. Izumi Miyazakin surrealistiset omakuvat ovat vähän niin kuin Iiu Susiraja kohtaisi ihmemaan Liisan ja siihen päälle vielä jotain selittämätöntä.

Rinko Kawauchin töissä on yksinkertaisesti jotain hengästyttävän kaunista.

retki6

retki4

Eli mitä luennon jälkeen sitten tapahtui?

“Lähdetäänkö kuvaamaan?” sanoi sisko heti, kun auto pysähtyi kotipihaan. Joimme teet, vedimme kumpparit jalkaan ja painuimme rantaan. Ajatuksena oli pienesti koetella oman perusilmaisun rajoja ja löytää moneen kertaan kuvatusta ympäristöstä jotain uutta. Tämän postauksen kuvat syntyivät minun kamerassani tuolla retkellä. Toki kasvien makrokuvaaminen on minulle aika turvallista aluetta, mutta nyt koitin katsoa kohdetta vielä toisen kerran. Hain myös vähän tummempia sävyjä kuin yleensä.

Teimme huomion, että silmän väsyessä alkaa ajautua helposti vanhoille tutuille urille. Siksi tämä retki on tehtävä vielä uudelleen – monta kertaa.

Me and my sister went on an amazing photo trip last weekend. We crossed the road to the shore and slowly moved about 20 metres North, exploring the lakeside. Then we returned home and spent another hour going around the garden. The idea was to try not to take one picture you’d normally take, but find something different, something new to us.

We’d been on a lecture on Japanese photography earlier in the day: Akane Matsunaga, a journalist from the photography magazine IMA, presented eight modern photographers and their work. That had made an impact.

The strongest impression from the lecture, for me, was that there are no absolute rules in photography. It’s easy to go by what you’ve learned about composition and what makes a “good” photograph, but the most interesting results may come from breaking those norms. Isn’t the thought exhilarating?

There are also some individual words that stuck in my head after seeing the photos: emotion, moment, movement, direction, emptiness. That’s something to think about.

I have zero knowledge of Japanese, and found it interesting to be able to see the photographs with no expectations of the photographer, their age or gender. The downside was that the names escaped my mind pretty quickly if I didn’t write them down immediately. I did jot down my favourites, and with a few added keywords, I was able to find their work online later.

I fell in love with Kotori Kawashima’s Mirai-chan series that perfectly captures the reality of what it is to be four years old – even if the culture and surroundings are relatively foreign to you.

According to Matsunaga, the Japanese self portrait is different from that in the West, in that it’s common to take a sort of a role in the picture. The surreal self portraits of Izumi Miyazaki remind me of the work of the Finnish artist Iiu Susiraja, but there’s also an Alice-in-Wonderland-ish feeling to them, and then something I can’t quite explain.

Rinko Kawauchi’s work is, in its simplicity and quietness, breathtakingly beautiful.

So what happened after the lecture? The second we were back home, my sister asked if we could go out and shoot. We had a cup of tea, put our wellies on, and off we went. The point was to try and stretch our boundaries a little and find something fresh in the oh-so-familiar. The photos in this post were taken on that trip. Close ups of plants are, of course, well in my comfort zone, but I tried to take a second look this time. I also went a little darker with the colours.

We noticed that after a while, the eyes start getting tired and bored, and that’s when the photography finds its way back to the usual. That is why this journey must be taken again – and again and again and again.

Kesäaamujen villasukat

kesaaamusukat1

kesaaamusukat3

kesaaamusukat2

Eilen oli äitienpäivä, jota meillä vietettiin perinteisesti suklaakakun ja sänkyaamiaisen kera. Päivä valkeni pilvisenä koko yön jatkuneen sateen jälkeen, mutta illaksi sää kirkastui, ja nautimme pihalla ilta-auringon maalaamista väreistä ja lintujen laulusta. Annoimme äidille lahjaksi vähän suomalaista designia, jotain luettavaa sekä kukkaloistoa kesäksi. Minä neuloin lisäksi villasukat, joita tehdessä ajattelin äitiä kesäaamuisilla kasvihuone- ja kukkapenkkikierroksillaan. Sukkiin tuli lyhyet varret ja värit suoraan rannan puiden takaa pilkottavan aamuauringon ensisäteistä.

Olen kenties jumiutunut perusneuleisiin, mutta muun elämän välitöinä ja iltojen rentoutumiskeinona ne tuntuvat oikein hyviltä. En juuri nyt janoa neulomiseltani muuta kuin tasaista puikkojen kilkettä. Nämäkin kesäaamujen sukat ovat aivan tavalliset, ainaoikeaa vanhasta tutusta seiskaveikasta. Langat on löydetty yksitellen tai kaksittain: murrettu keltainen lähimarketista, punainen ja vihreä alelaarista vappuaattona, kun kulutin aikaani kaupungilla ennen Minna Canthin lakitusta. Harmaa oli lankakorissa jo valmiiksi. Yhdessä niistä syntyi pehmeä yhdistelmä: tämänvärisinä aamuina äidin löytää takuuvarmasti puutarhasta kukkasiaan tarkastamasta.

Mother’s Day dawned cloudy and grey in our corner of the world, but by evening, we had beautiful soft sunlight and hours of birdsong to enjoy. We celebrated the traditional way, with chocolate cake and breakfast in bed. I’d knitted this pair of socks with Mum in mind, thinking of her on her daily summer morning stroll through the garden to check her flowerbeds and precious veggies in the greenhouse. Ankle-length and made of yarn sourced on several different occasions, these socks are just the basic type of knitting I’ve yearned recently. I have no desire to hone my skills or master a new technique; all I need is a steady chinking of my needles after a long day. The colour combination, although not carefully planned, reminds me of the first rays of sun through the trees by the lake on a fine summer morning. You’ll be sure to spot my Mum in the garden on a morning like that.

Elämän lokikirjaa luomassa: arvioitavana The Bullet Journal Method

bujomethod1

Viime syksynä ilmestyi kirja, jota oli ehditty jo odotella: bullet journalin luojan Ryder Carrollin ensimmäinen oma kirja aiheesta. The Bullet Journal Method on sittemmin myös suomennettu nimellä Bullet journal -metodi, mutta minä sain kirjan joululahjaksi alkukielisenä. Se vei mennessään heti joululomalla, ja luettavaa riitti vielä uuden vuodenkin puolelle. Nyt gradukiireiden hellitettyä ehdin kertoa kirjasta ja lukukokemuksesta teillekin.

The Bullet Journal Method etenee perustekniikoista kohti taustalla vaikuttavaa filosofiaa ja erilaisia kustomointimahdollisuuksia. Aloittelija löytää kirjasta kaipaamansa tekniset perusteet ja vinkit niiden käyttöön, ja kokeneemmalle bujoilijalle se tarjoaa hyvinkin syvälle menevää taustoitusta ja ajattelun aihetta. Läpi kirjan Carroll tarjoaa tarvittavaa kontekstia sille, miksi bullet journal näyttää juuri siltä kuin näyttää, miksi metodi on kehitetty ja miksi lukijan kannattaisi ottaa se käyttöön. Sellaisinaan bujon tekniikat saattavat hämmentää tavalliseen kalenteriin tottunutta, mutta kunnolla taustoitettuina ja selitettyinä ne käyvät järkeen aivan uudella tavalla. Tätä taustoitusta voi olla vaikea löytää niistä tuhansista nettiartikkeleista, joita bullet journalista on kirjoitettu, ja siksi Carrollin omalle, perusteelliselle avaukselle oli paikka.

bujomethod6

bujomethod2

Suurelle yleisölle bullet journal esitellään usein ennen kaikkea visuaalisena tapana kalenteroida asioita. YouTube ja Instagram ovat täynnä kauniita kanavia ja tilejä, joilla yhteen bujon sivuun saatetaan käyttää tuntikaupalla aikaa. Koristelen itsekin bujoani ja pidän sen esteettistä puolta luovana henkireikänä arjen keskellä, joten ymmärrän ilmiön hyvin. Carroll kääntää kuitenkin fokusta toiseen suuntaan ja lähestyy metodia psykologian kautta: kirjassa käsitellään niin merkityksellisyyden tunnetta, tavoitteiden asettamista ja niihin pyrkimistä, kiitollisuutta kuin perfektionismiakin. Kaikille löytyy käytännölliset ilmenemismuotonsa bullet journalista. Etusijalla on se, kuinka bujo palvelee käyttäjäänsä ja parantaa tämän elämää, ja estetiikka saa mukautua siihen.

Carrollille bullet journalissa on siis kyse hyvin paljon enemmästä kuin visuaalisesta ilotulituksesta: se on pitkälle hiottu tapa järjestellä tehtäviä, kokemuksia ja tapahtumia sekä paikka omasta itsestä ja elämästä oppimiselle. Parhaimmillaan bujosta muodostuu lokikirja, joka auttaa jälkikäteen huomaamaan kaavoja ja yhteyksiä ja niiden avulla tekemään positiivisia muutoksia elämässä. Lisäksi Carroll haastaa kuitenkin myös tehokkuusajattelun, jossa käsin kirjoittaminen on ajanhukkaa. Bullet journal auttaa kyllä tehostamaan omaa toimintaa, mutta ei tee sitä hyvinvoinnin kustannuksella. Tehokkuutta ei haeta nopeudella, vaan sillä, että opitaan pysähtymään ihan hetkeksi kynän ja paperin äärelle ja miettimään, mihin ollaan oikeasti ryhtymässä. Digitaaliseen kalenteriin tai sovellukseen on helppo napauttaa uusi tehtävä, mutta käsin kirjoittaminen tuo prosessiin hippusen enemmän tietoisuutta. Bujo on oikestaan mindfulness-työkalu, joka muistuttaa, että aina tehokkainta ei ole juosta.

bujomethod3

bujomethod5

Oma bujoni on lisännyt hallinnan tunnetta ja vähentänyt ympäriinsä vellovien velvollisuuksien ja ajatusten aiheuttamaa ahdistusta. Siltikin sain kirjan äärellä isoimmat oivallukset siitä, kuinka asioiden ylös kirjaaminen todella keventää mieltä. Kun asia on kirjoitettu ylös paikkaan, jonka sijainti on selvä, mielen ei tarvitse kantaa sitä mukanaan päivästä toiseen. Näiden ahaa-elämysten pohjalta olen parantanut oman bujoni migraatiota eli sitä, miten tekemättä jääneet tehtävät siirretään toiseen ajankohtaan. Käytin ennen melko järjestäytymätöntä järjestelmää, jossa saatoin merkitä siirretyksi tehtävän, jolle ei ollut osoitettu uutta paikkaa ja päivämäärää. Siirsin asioita hamaan tulevaisuuteen ja jouduin siksi palaamaan bujossani taaksepäin löytääkseni muka siirretyt tehtävät. Nykyään pidän huolen siitä, että siirrettyksi merkitsemäni tehtävä on tosiaan kirjattu ylös jonnekin muualle, oli tuo ajankohta sitten huominen, seuraava viikko tai tuleva kuukausi. Jos tehtävälle ei meinaa löytyä paikkaa, voin aivan hyvällä syyllä kyseenalaistaa sen olemassaolon.

Muun muassa näin bullet journal toimii: se karsii ylimääräisiä rönsyjä. Jos tietty tehtävä roikkuu mukana kuukausikaupalla, voi olla syytä kysyä, miksi sille ei löydy aikaa. Rönsyjen huomaaminen vaatii nimenomaan pysähtymistä, ja Carrollin ratkaisu tähän ovat määrätyt reflektiohetket. Aamuhetki bujon äärellä voi olla päivän suunnittelua ja mielen asettamista oikeaan vireeseen, illalla taas voi olla aika arvioida päivää ja päästää irti sen tapahtumista. Suuremmassa mittakaavassa reflektoida voi kokonaisia kuukausia ja vuosia. Itse pidän reflektiohetkiä erityisesti iltaisin ja sunnuntaisin, jolloin luon katsausta menneeseen päivään tai viikkoon ja suunnittelen valmiiksi tulevaa.

Ja toisaalta bujo voi tarjoa paikan myös niille rönsyille: minulla on myös pitkä lista asioista, joiden tekeminen saa minut innostumaan suunnattomasti. Sille listalle ei ole suorituspaineita.

bujomethod4

Selasin kerran Buzzfeedin artikkelia, jossa oli näytteitä erilaisista kauniista ja tarkkuudella tehdyistä bullet journaleista. Jutun perässä oli kommenttiketju, josta mieleeni jäi erityisesti yksi kommentti: “Ihan hienoa, mutta älkää vain väittäkö, että tämä olisi tehokasta ja tuottavaa, koska sitä se ei ole.” Toivon, että kommentin kirjoittaja tarttuisi Carrollin kirjaan, sillä se saattaisi muuttaa hänen käsityksensä paitsi bullet journalista, myös tehokkuudesta. Vaikka Carrollin tavoitteena on ollut luoda arkielämän rytmiin sopiva tapa pitää kirjaa tapahtumista ja tehtävistä, ei tarkoituksena ole nopeuttaa tahtia. Olennaisinta ei ole tehdä enemmän, vaan tehdä oikeita asioita huolella ja tietoisesti, ja se vaatii kykyä hidastaa. Siksi kannattaa tarttua kynään ja paperiin.

Last autumn saw the publication of the long-awaited first book of the creator of the bullet journal, Ryder Carroll. I found The Bullet Journal Method wrapped up under the Christmas tree, and it quickly became my number one Holiday read. Now that my thesis is officially done, I have a moment to share some thoughts about the book.

The Bullet Journal Method starts with the basic techniques and then moves toward the philosophy behind it all as well as ways to customize your journal. A beginner will find the BuJo 101 they need, but there’s also a lot of food for thought for a more long-term fan of the system. Throughout the book, Carroll provides the reader with the all-important context to why the bullet journal looks the way it does, why the system was invented, and why the reader should try it in action. In themselves, the techniques and terms of BuJo may seem a little confusing, but with the right introduction and background information, they make sense in a whole new way. The background is what’s often missing in the thousands of online articles written about the topic, and that’s why there’s a definite space for Carroll’s own, in-depth explanation.

The bullet journal is often presented to the wider audience as an aesthetically pleasing way to plan and schedule things. The social media channels are full of meticulously crafted BuJos with hours of work behind them. I decorate my journal and consider the aesthetic side of it an important creative outlet, so I do understand the viewpoint. Carroll’s book, however, shifts the perspective and has a more of a psychological approach: it covers topics such as meaning, goal setting and taking steps towards your goals, gratitude, and perfectionism. All of these have their practical manifestations in the bullet journal. The journal should, first and foremost, serve its user and their life, and the visual side comes second.

So for Carroll, the bullet journal is about much more than pleasing visuals: it’s a carefully honed way of organising tasks, experiences and events, and a space for learning about yourself and your life. At best, the BuJo will be like a log that will later allow you to spot patterns and make connections – information that can be used to make positive changes. In addition to that, Carroll questions the culture of efficiency that, for instance, sometimes denounces writing by hand a waste of time. The bullet journal does help you be more productive, but it won’t compromise your wellbeing in the process. Efficiency doesn’t equal speed here but is achieved by pausing to think for a minute – with your pen and paper. It’s easy to add another task to a digital diary or calendar app, but writing things down by hand brings a new layer of consciousness. So really the BuJo is a mindfulness tool that reminds you that running isn’t always the best thing to do.

My own bullet journal has increased the feeling of control in my life and lessened the anxiety that is caused by random duties and thoughts freely flying around. That said, I still had my biggest aha moments with the book around the idea that writing really does help declutter your mind. When you’ve written down the random thoughts and know where they are stored, your mind won’t have to carry the burden by itself. What I’ve done since is improve the migration in my journal – the way unfinished tasks are moved on to a new date or time. My migration system before wasn’t a system at all, really: I could mark tasks migrated without assigning them a new place, thus moving them to the indefinite future, and then had to constantly leaf through the journal to locate all of them. Now I’m making sure the migrated task really has its new spot, whether it’s tomorrow, next week, or next month. And if I don’t find a time and place for it? Then I can question its existence with a good reason.

This is one way the bullet journal works: it cuts out the unnecessary. If there’s a task that’s been hanging around for months, it’s high time you asked why. What it takes to spot the little unnecessary tasks is to pause, and Carroll suggests designated reflection moments for this. You could do your reflection in the morning and again before bed, getting ready for the day and then letting go of it after. In the bigger picture, you could reflect on whole months or years. I like to look back and plan ahead in the evening and on Sundays.

And, on the other hand, your bullet journal could be just the place to meander and get sidetracked, should you like to do that. I have a big list of things to do that make me excited. It’s a pressure free zone.

I once read a Buzzfeed article that showcased some beautifully detailed bullet journals. There was also a comment section where one comment especially caught my eye: “They’re nice and all, but please don’t say that’s productive because it’s nothing of the sort.” I hope whoever wrote that comment would find Carroll’s book and read it, because it could change their view on not only the bullet journal, but productivity itself. Even though Carroll’s aim has been to create a system that ebbs and flows with the daily life, its point isn’t to make it faster. It’s not about doing more, but doing the right things with consciousness, and that requires you to slow down a notch. That’s why it pays off to grab a pen and paper.

Kevät saapui lauantaina huhtikuussa

kevatjarvi2

kevatjarvi3

kevatjarvi5

kevatjarvi4

kevatjarvi1

Osa kuvista: Venla Leppälä

Aurinko paistaa juuri sopivalla lämmöllä kuistin riipputuoliin. Olen liian väsynyt lukeakseni, viisaudenhammaspotilas, ja haen olohuoneesta lisää tyynyjä, joista asettelen ympärilleni päiväunipesän. Suljettujen luomien takana maailma jatkaa kevätpuuhiaan. En tunnista kaikkia linnunlauluja, mutta niitä on monta erilaista. Jäänreunalla huutavat lokit, kanat vastaavat takavasemmalta. Sisko puhuu niille. Tienvarren männyssä orava riipsuttaa määrätietoisesti oksaa, eikä siitä näy kuin heiluva häntä. Sinitiaispariskunta yrittää kuistin pylvään päälle rakentamaan tämänvuotista kesäkotiaan, mutta torkkuva ihminen riipputuolissa pelottaa, ja ne keinuvat milloin amppelinkannakkeessa, milloin terassin kaiteella tähystämässä. Eivät uskalla kuin käväistä. Paljaan pensasaidan alla rapisee: onko se räksä vai rupikonna? Isä näki eilen illalla kaksi konnaa tuijottamassa taloa kuin invaasiota suunnitellen.

Kanat oleilevat lintujen kevätmuuton vuoksi vielä sisätiloissa, mutta niille on rakennettu oven lipan alle pieni terassi, jolla ne pääsevät haistelemaan tuulia. Aamuauringon porotuksessa ne heittävät kyljelleen kuin koirat, antavat masuhöyhenille aurinkoa, levittävät siivet pitkin sahanpurua ja viettävät kaikin puolin erinomaista rantaelämää.

Iltapäivällä tuuli nousee ja saa mustaksi muuttuneen jään liikehtimään. Se hajoaa lautoiksi, jättää väliin railoja, helisee liikkuessaan ja siirtyy koko komeudessaan kohti etelää. Lähdemme rantakiville katsomaan, auringosta huolimatta takki on tarpeen. Jää kasaa valkoisiksi muuttuvia puikkoja kivivalliin. Lähisaaren takana on jo avointa, lautat loittonevat vastarannalta ja kasautuvat meidän puolellemme. Ristiselkä on kuulemma vapaa. Vuoden paras päivä, sanoo sisko, ja on pakko olla samaa mieltä.

In the hanging chair on the porch, the sunshine is exactly the right temperature. I’m too tired to read, nursing a removed wisdom tooth, so I get a few extra pillows from the living room and build myself a nap nest in the hanging chair. Behind closed eyelids, spring keeps on springing. I don’t recognise all the birdsongs in the air, but there are many. On the edge of the ice, seagulls screech, and chickens reply from the back of the garden. I can hear the sister talking to them. In the pine tree by the road, a squirrel scrabbles, only a swaying tail visible. A blue tit couple tries to get into their summer home on the porch column, but a sleeping human in the hanging chair makes them wary and alert. Something rustles under the bare hawthorn hedge – is it a fieldfare or a toad? Dad saw a pair of toads staring at the house the other night, like they were planning an invasion.

Because of the spring migration, the chickens mostly stay indoors for now, but they’ve got their own little patio under the eaves. When the morning sun shines right on it, they lie down on their side like dogs, get a little sun on their belly feathers, and spread their wings on the sawdust floor. Proper beach life.

In the afternoon, the wind rises and makes the ice move on the lake. It breaks into floes, leaves cracks in between, chinks and jingles, and moves southward in its entirety. We take a walk on the shore to watch; despite the sun, a coat is needed. The ice piles up on the rocks, breaking down in white sticks. The water flows free behind the closest island, and the wind pushes the floes away from the opposite shore, to our side. The bigger stretch of water a little south from here is open already, we hear. Best day of the year, says the sister, and I have to agree.

Aika venyy ja minä valmistun

hiutaleet4

Tämä kirjoitus on odotellut vuoroaan jo hyvän aikaa ja rakentunut pala palalta tämän viikon aikana, mutta koska talvi ei näytä taistelutta taipuvan, en ole kuvien kanssa vielä aivan myöhässä. Räystäät kyllä tippuvat, maailma on muuttunut loskaksi ja aurinko häikäisee niin että täytyy vetää kaihtimet eteen, mutta lunta tulee vielä melkein päivittäin muodossa tai toisessa. Nämä kuvat ovat ajalta, jolloin pyry vielä kinostui oksille.

Kuvien aihe taas on peräti muisto ajalta ennen joulua. Tuolloin kaivoin siskoni kanssa sängyn alta vanhan Hama-helmisangon, ja kulutimme illan keittiön pöydän ääressä helmiä pyöritellen ja silityshöyryjä hengitellen. Syntyi kasa lumihiutaleita, ja sisko teki pieniä lahjapaketteja, joita liimasi joulukortteihin. Kortteja tuli enemmän kuin niille oli vastaanottajia. Minä ripustin hiutaleet ikkunaan, johon ne saivat jäädä yli joulun talvipäiviä ilahduttamaan.

hiutaleet3

hiutaleet2

Tällaista näyttää olevan graduntekijän aika: kappas, joulu tuli ja joulu meni, sitten kuluivat viimeiset talvikuukaudetkin. Päivät huristavat ohi renkaat vinkuen silloin, kun työ on yhtä loppumatonta suota. Sitä kauhoo kauhomistaan muttei etene, tai jos eteneekin, ei muka tarpeeksi nopeasti. (Tässä kohtaa on aina pakko kertoa gradumöröistä, jotka meidän piti piirtää yhtä kurssia varten. Ystäväni mörkö sanoi: “Ajattele nopeammin, p*ska.” Siihen tiivistyy hyvin paljon.)

Sitten aivan yhtäkkiä sitä on tilanteessa, jossa aikaa on kaksi viikkoa, ja huomaa olevansa melkein maalissa. Huomaamatta ne näytön loisteessa ja miellekarttojen äärellä kauhotut tunnit ovatkin tuottaneet tulosta, ja hommaa on jäljellä rajallinen määrä. Suo on taaksejäänyttä elämää.

Nyt olen paahtanut menemään sellaista tahtia, että olen päässäni jo torstaissa, kun muut vasta kääntävät kalenterista esiin uuden maanantain. Pelkäsin vähän etukäteen sitä viimeistelyn määrää, joka viimeisille viikoille kasautui, mutta toistaiseksi on mennyt paremmin kuin hyvin. Tuntuu, että teen päivässä sen mitä kuvittelin saavani aikaan viikossa. Ja mikä tärkeintä, tässä vaiheessa pääkin tuntuu kestävän tämän tahdin.

hiutaleet1

hiutaleet6

Tiedättekö, yliopistossa tuntuu olevan aina kevät. Aina kerätään vuoden viimeisiä noppia ja ahdistutaan kesätöistä. Ei kai tuo ole ihmekään, kun jo ennen joulua pitäisi alkaa orientoitua seuraavaan kesään. Joka toukokuu viimeisen viiden vuoden ajan olen miettinyt, mihin hävisi se silmänräpäys lokakuun ja huhtikuun välistä. Entä mitä tapahtui sille minuutille, joka erottaa vuosia 2013 ja 2019? Tänä keväänä ne viimeiset nopat ovat oikeasti viimeiset, ja kesätöiden sijaan pitäisi löytää ihan oikeita töitä.

Vaikka aika venyy ja kutistuu oman tahtonsa mukaan, niin vuodenaikoja tunnen eläväni täyteen mittaansa. Nautin jokaisesta tasan niin pitkään kuin se on täällä ja sen lähtiessä olen jo aivan valmis luopumaan ja siirtymään eteenpäin. On ollut ihana talvi valkeine jouluineen, paukkupakkasineen ja lumimyrskyineen, mutta maaliskuu jo maata näyttää. Katselen ikkunassa riippuvia hiutaleita vielä hetken, niin kauan kuin kinokset pihalla edelleen ulottuvat polveen, mutta sitten ne saavat siirtyä varastoon.

Kevät valmistuu pihalla samaan tahtiin kuin minä täällä sisätiloissa.

hiutaleet5

This post has been waiting to get in my drafts for a good while, and I’ve been building it, piece by piece, as the week has gone by. But as the winter doesn’t seem to be giving up without a proper fight, I’m still not entirely late with the pictures. Of course, there’s a constant drip drop dripping of water outside, the whole world seems to have turned into slush, and I need to hide behind my blinds from the sharp rays of sun, but there’s still almost a daily dose of snow in one form or another. These photos are from the time we still had snow-covered trees.

The subject of the photos is even older – it’s from that time before Christmas when me and my sister pulled an old bucket of Hama beads from under the bed and had a wonderful evening of playing with the beads around the kitchen table. I ended up with a pile of snowflakes while my sister made little presents that she glued onto Christmas cards. There were more cards than friends to give them to. I hung my snowflakes on the window and there they have stayed over Christmas and through the winter months.

This seems to happen to time when you’re writing a master’s thesis: oh hi, that was Christmas right there, and now we’re already through the winter. Days whizz by when the workload feels like a never-ending swamp and you’re desperately trying to paddle to the other side. You paddle and paddle but don’t seem to be moving forward – or when you do, it’s not fast enough. (At this point, I always tell the story of when we had to draw our thesis monsters for a class. My friend’s monster was saying, “Think faster, you piece of sh*t.” That sums up a lot.)

And suddenly there are two weeks left and you’re almost at the finishing line. While you’ve paddled, the work has indeed moved forwards, and now there’s a finite number of to-dos left. You’ve left the swamp behind.

For the past couple of weeks, I’ve been hammering away with such determination that I feel like a day is enough to finish the amount of stuff that would otherwise take me a week. I was a little afraid of how the last weeks looked like in my diary, but so far, it’s been all good. And the best thing is, at this point, my head seems to be cool with the pace, too.

In the university, it seems like it’s always springtime. It’s always about getting your last credits for the year and stressing about finding a summer job. No wonder, though, as we often need to start focusing on the next summer before the new year has even started. Every May, for the last five years, I’ve wondered what happened to that blink of an eye between October and April. And how did I miss the minute that separates 2013 from 2019? This spring, the last credits are truly the last ones, and instead of a summer job, I’m hunting for a real one.

Even though time stretches and shrinks as it wishes, I still feel like I’m living each season to the fullest. I enjoy each one exactly as long as it’s here, and when it starts packing its bags, I’m more than ready to move on, too. I’ve loved this winter, the freezing cold days, blizzards and all (and a white Christmas!) but the sun on my face and bare asphalt make my heart sing. I’ll look at the snowflakes on my window for a little while more – as long as there still are knee-high snow banks in the garden – but then they’ll be wrapped up and put away.

Winter is finishing its work outside on the same schedule as I am finishing mine indoors.

Kotona omassa kehossa (+ voita liput Joogafestival Helsinkiin)

Yhteistyössä Joogafestival Helsinki
Kuvat: Venla Leppälä

lumijoogi1

Liikkuminen ja omassa kehossani oleminen ei ole aina ollut minulle kovin helppo rasti. En ollut mikään luontaisesti liikunnallinen lapsi, enkä teinikään. Minua vaivasi ja vaivaa edelleen musertava epäonnistumisen pelko, joka niin alakoulussa kuin vielä lukiossakin ajoittain esti minua osallistumasta joukkuelajeihin. Pelko siitä, että pallo vierii minun jalkoihini ja potkaisen ohi, oli niin vahva, että se sai minut käpertymään vaihtopenkille itkuiseksi möykyksi. Saatoin silloin tällöin innostua jostain yksilölajista, mutta mikään ei tuottanut ihan niin hyvää oloa, että olisi juurtunut tavaksi. Varhainen askel parempaan kehon tuntemiseen ja liikkumisesta nauttimiseen olivat pilatestunnit, joilla lukioikäisenä kävin äitini kanssa.

Viitisen vuotta sitten löysin kotoa jooga-DVD:n, joka oli kai joskus napattu mukaan jostain alelaarista ja pian unohdettu. Jo ensimmäiset kolme joogakokeilua avasivat jotain lukkoja, ja yllättäen jäykähkö kroppani taipui pidemmälle kuin koskaan aiemmin. Pari vuotta satunnaisesti harrastettuani aloin pyrkiä pääsemään matolle lähes joka päivä.

lumijoogi3

lumijoogi8

lumijoogi7

Jooga on ensimmäinen liikkumisen muoto, joka on tuntunut minulle sopivalta. Se ei vaadi kotoa poistumista, vaan antaa minulle mahdollisuuden sulkea oven ja kääntyä sisäänpäin katsomaan, mitä omasta itsestä jo löytyy. Se opettaa tavoittelemaan korkeammalle ilman turhaa pinnistelyä ja puskemista sekä olemaan armollinen ilman, että tulee luovuttajaolo. Kun oppii kuuntelemaan kehoaan ja mieltään, alkaa tunnistaa, milloin voisi vielä vähän kurkottaa ja milloin on oikeasti hyvä hellittää. Sitä alkaa tulla rehelliseksi itselleen.

lumijoogi5

lumijoogi4

Olen toki tuntenut samaa vanhaa epäonnistumisen pelkoa joogamatollakin: miksi en tätäkään osaa, miksi horjun kun pitäisi pysyä pystyssä, miksi lonkkani ovat huterat eivätkä kannattele minua, miksi minä nyt taas itken? Ero on siinä, että jooga tuntuu niin merkitykselliseltä, että siihen on palattava itkuisenkin harjoituksen jälkeen. Vaikka olen matolla kokenut kolauksen, matto on myös se paikka, josta lohtu löytyy. Samanlaista lohtua en ole löytänyt kelmeästi valaistuista jumppasaleista, joissa pitäisi aina jaksaa jaksaa jaksaa ja joka tilanteessa ylittää itsensä.

Ja tottahan on, että jooga on jo lähtökohtaisesti merkityksellisempää kuin puhtaasti fyysinen treenaaminen. Asanaharjoitus on vain yksi osa joogan kokonaisuutta, jonka tavoitteena voi olla mielen vapaus, syvempi keskittyminen tai tietoisuus omasta aidosta itsestä ja yhteydestä johonkin korkeampaan. Oikeastaan liikkeet ovat valmistautumista meditaatioon. Joogassa yhdistyvät keho, mieli ja sielu tavalla, jota en edes uskalla lähteä tarkemmin kuvailemaan, sillä olen itsekin vasta alussa tielläni sen ymmärtämiseen.

lumijoogi6

lumijoogi2

Olen joogannut tänä vuonna joka päivä. Ensimmäisen 31 päivän aikana muodostui tunne siitä, että olen saavuttanut pisteen, jossa pystyn nauttimaan siitä vaivannäöstä, jota oppiminen ja kehittyminen vaatii. Syntyi ajatus, että tänä vuonna voisi vielä tietoisemmin syventyä sekä fyysiseen että henkiseen harjoitukseen ja lisäksi perehtyä enemmän joogatraditioon ja sen juuriin. Aloitan oppimisen poistumalla omasta tutusta kodistani ja matkustamalla pääkaupunkiin ja Kaapelitehtaalle, jossa järjestetään Joogafestival Helsinki vajaan kuukauden päästä, 2.-3. maaliskuuta. Joogafestival tarjoaa suuren valikoiman ohjattuja tunteja, luentoja ja muuta ohjelmaa. Omalla listallani on esimerkiksi neljästä elementistä ammentava luova joogatunti sekä naurujoogaa. Myös puolenpäivän kävelymeditaatio molempina tapahtumapäivinä kiinnostaa.

Tekisikö sinunkin mieli lähteä pienelle tutkimusmatkalle joogan maailmaan? Olen saanut arvottavakseni kolme koko viikonlopun sisäänpääsylippua Joogafestival Helsinkiin, ja mielelläni lähettäisin yhden niistä juuri sinulle. Sisäänpääsylipulla pääset näkemään kaikki luennot ja muun ohjelman, tutustumaan näytteilleasettajiin sekä osallistumaan jonottamalla niille joogatunneille, joilla on vielä tilaa. Osallistu kommentoimalla ja kertomalla, millainen liike sinun kehossasi ja mielessäsi tuntuu oikealta. Toisen arpalipun saat kommentoimalla arvontapostausta Instagramin puolella. Arvon kolme voittajaa ystävänpäivänä 14.2. klo 12.00. Onnea matkaan! ♥

lumijoogi11

In collaboration with Yoga Festival Helsinki
Photos by Venla Leppälä

Moving my body and being at ease with it hasn’t always been particularly easy for me. I wasn’t a naturally athletic child or teenager. I still live with an occasionally crushing fear of failure that, throughout my school years, from primary school to high school, sometimes stopped me from participating in group sports. The fear of getting the ball and then missing it was so overwhelming it made me curl up pitch side in a weepy mess. From time to time, I may have found a nice activity I could do alone, but nothing felt good enough to take root in a more long-term way. An early step towards finding my way to my body were the pilates classes me and my mum attended when I was in high school.

Five or so years ago, I found a yoga DVD at home – probably bought at a discount and forgotten soon after. The first three tries at yoga were enough to open something in me and allow me to bend further than I’d ever done. After a couple of years doing yoga on and off, I decided to try and get to the mat almost every day.

Yoga is the first way of moving my body that has felt completely right for me. It doesn’t require leaving home; instead, I can close the door and go inward to see what’s already there inside me. It has taught me to reach higher without straining and struggling, and to be kind to myself without feeling like I’m giving up. When you learn to listen to your mind and body, you start to recognise when it’s good to stretch your limits a little more and when it’s truly better to loosen it up a bit. You suddenly find you can be honest with yourself.

Naturally, the fear of failure has followed me to the yoga mat, too. Why can’t I do this, why do I wobble when I should be steady, why aren’t my hips strong enough to hold me up, why am I crying again? The difference is that yoga feels so meaningful it draws me back to the mat even after a teary practice. Even when I’ve suffered a blow on the mat, the mat is the place where I find comfort, too. I haven’t found the same comfort under the pale lights of a gym hall where you’re expected to mindlessly keep going and always excel yourself.

And, of course, yoga is fundamentally more meaningful than a purely physical exercise. The asana practice is just one part of yoga in its entirety, and the main goal could be freedom of mind, deep concentration, or a more profound awareness of self and its connection to something bigger. The movement is just a way to prepare yourself for meditation. Yoga connects body, mind and soul in a way that I don’t dare go deeper into just now, when I’m only at the beginning of my own path to understanding it.

I’ve done yoga every day this year. During the first 31 days, I got a feeling that I’ve reached a point where I can finally enjoy the effort that is required for me to progress and develop in my practice. A thought arose: this year could be the time to delve deeper into both the physical and mental practice, and also learn more about the tradition and roots of yoga. I’m starting the journey by leaving the comfort of my home and heading to Yoga Festival Helsinki, held in our capital a month from now, on 2-3 March. The festival has a vast array of guided classes, lectures, and other programme. I’ve got my eye on a creative yoga class that draws from the four elements, and a laughter yoga class, to name a couple. There’s also a free walking meditation at noon on both days that I intend to try.

Do you feel like taking a little expedition into the world of yoga yourself? I’m happy to have three basic weekend tickets to Yoga Festival Helsinki to give away, and I’d love to send one to you. With a basic ticket, you get to see all the lectures and other programme, explore the exhibition, and queue to attend those classes that still have places left. You can take part in the giveaway by leaving a comment below, telling me what kind of movement feels right for your body and mind. By commenting on the corresponding Instagram post, you get another chance to win. I’ll draw three winners at random on Valentine’s Day, February 14th, at noon (Helsinki time). Good luck! ♥

Yksisarvispenaali taianomaiselle tyypille

unicorn1

Sain syksyllä mummoltani muutaman käsityölehden, jotka hän oli jo kolunnut läpi ja halusi laittaa kiertoon. Selailin niitä sillä ajatuksella, että niistä voisi löytyä ehdokkaita joululahjoiksi. Niinpä löytyikin: Unelmien käsityöt -lehden (2/2018) lopussa oli Bloggaajan kotona -sarjan osa, jossa Prinsessajuttu-blogin Mira jakoi ohjeensa yksisarvispenaaliin. Penaalista tuli mieleen hyvä ystäväni, ja samalla se oli hyvä virkkausharjoitus minulle, joka olen vähemmän koukkua heilutellut.

unicorn3

unicorn5

Penaalin osat olivat yksinkertaiset ja nopeat virkata ja ohje minullekin helppo ottaa haltuun, mutta kokoaminen otti aikansa. Elokuvien ja äänikirjojen voimalla penaali kuitenkin tuli ajoissa valmiiksi. Huovasta leikattujen silmien sijaan päädyin kirjomaan silmäluomet ja ripset mustalla villalangalla. Kukkiin löysin ohjeen täältä.

Yksisarvisen värinen lanka löytyi helposti Novitalta (se on Cotton Soft Coloria vanamon värisenä), mutta hopeista efektilankaa metsästin aikani. Sitten keksin, että kaupungissa on lankakauppa, jossa en ole vielä käynyt, ja sieltähän hopealanka löytyi melkein heti ovelta. Myyjä ihasteli projektiani kovasti ja uumoili, että tämä tulee varmaan jollekin tytölle. Sanoin, että tytölle juu, 24-vuotiaalle sellaiselle!

unicorn2

unicorn6

Lankoja on jäljellä toisenkin penaalin verran, ja luulen, että sellainen syntyy vielä kevään mittaan. Pitäähän sitä nyt isommallakin ihmisellä olla vähän kimallusta ja taikuutta elämässään, eikö?

In the autumn, my grandmother sent me a pile of DIY magazines that she’d already read and thought I might appreciate. I leafed through them to see if any Christmas gift ideas would present themselves – and one did. In a magazine called Unelmien käsityöt, Mia from the blog Prinsessajuttu shared her pattern for a unicorn pencil case. It immediately brought a friend of mine into mind and also seemed like a good project for practising my mediocre crochet skills.

All the parts were simple and fast enough to make, and the pattern was easy to follow – even for me. Putting it all together took its time, though, but movies and audio books got me through it. Instead of using black felt for the eyes, I embroidered them with black wool. For the flowers, I used this pattern.

I found a unicorn-coloured yarn from Novita, but the silver effect yarn was harder to come by. Or that was until I realised there was a yarn shop in town I hadn’t visited yet. There, right by the door, I found my silver yarn. The lady in the shop was delighted with my project and asked if it was a present for a girl. Yes, I said – for a 24-year-old girl!

I’ve got enough yarn for another unicorn, and I’m guessing there will be one in near future. I mean – we all do need a bit of sparkle and magic in our lives, don’t we?