Seikkailumielellä

englanti2

“Never ask the way from someone who knows it. You could be misled.”

Kolmannen kerran tämän blogin historian aikana olen lähdössä Britanniaan. Vuonna 2012 syyslomailin perheen kanssa tutkimusmatkailemalla muun muassa Edinburghissa, Yorkissa ja Oxfordissa. Elokuussa 2013 lunastin ylioppilaslahjani lennähtämällä yksin sukuloimaan. Kävin toistamiseen Oxfordissa, näin pikkuisen Lontoota, rakastuin Costan persikkalimonadiin, pidin omaa piknikiä puistossa piilossa puiden alla ja löysin kotini Leavesdenin studioilta Watfordista.

Nyt pakkaan jälleen kymmenen päivän kamppeet tädin hauskanväriseen ysäririnkkaan ja hyppään lentokoneeseen kahden rakkaan ystävän kanssa. Suuntana meillä on Oxford, Stratford-upon-Avon, Northampton, Cambridge, Watford ja Lontoo. Lentoliput on ostettu seitsemisen kuukautta sitten ja nyt pitkän odotuksen, suunnittelun, yöpymisten varaamisen ja junalipuista stressaamisen jälkeen lähtöpäivä on ihan hyppysissä.

englanti3

Rakastan matkapäiväkirjoja, etenkin sellaisia lippuja ja lappuja pursuilevia, joihin on tallennettu muistiin pieninkin yksityiskohta ja vähäpätöiseltäkin tuntuva muisto. Niistä pienistä hetkistä kun tulevat usein myöhemmin vahvimmat muistikuvat. Edellisestä reissustani aloin kirjoittaa kunnianhimoista kaikenkattavaa päiväkirjaa, joka lopulta jäi ihan vähän vajaaksi – mutta jonka aion kyllä edelleen kirjoittaa loppuun. Jonain päivänä. Tällä kertaa aion sekä pitää kantamukset mahdollisimman kevyinä että hoitaa suuren osan kirjoittamisesta paikan päällä, kun muistot ovat tuoreimmillaan.

Jostain Sinellin alennusmyynnistä on joskus jäänyt käteen pieni vihko matka-aiheisia journaling-lappuja, joista lähti tämänkertaisen matkapäiväkirjan idea. Jatkan kirjoittamista siihen samaan parin vuoden takaiseen kirjaan, mutten ota painavaksi käynyttä opusta mukaan lainkaan. Kerään esitteitä, lippuja, matkan varrelta löytyneitä pieniä asioita, otan valokuvia, kirjoitan lyhyitä tekstejä milloin mistäkin – ja kokoan palasista myöhemmin kirjaan matkan kulun. Kaikki tarvikkeet kulkevat uskollisessa Marimekon penaalissani, ja irtolappusia varten on kirjekuori per päivä.

englanti1

Matkalukemiseksi päätin jo jokin aika sitten hankkia Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Olin nähnyt kirjakaupassa Miki-painoksen kirjasta – siis tällaisen raamattusivuisen 90 astetta keikautetun matkaversion. Ajatuksena formaatti on mielestäni nerokas, ja pian nähdään, miten se käytännössä toimii. Suloinen se ainakin on, ja kirjan matka-aihe sopii tilanteeseen.

Kotiin palattuani kerron ja kuvitan matkaa varmasti täälläkin, mutta reissutarinoita voi lukea myös yhteisblogistamme – niitä ilmestyy sinne viimeistään matkan jälkeen, ehkä sen aikanakin. Ei sovi suunnitella liikaa.

Iloista elokuun loppua! Nähdään syyskuun kynnyksellä! ♥

For the third time in the history of this blog, I’m off to the UK. In 2012 I travelled with my family in Edinburgh, York, Oxford, and more; two years ago I went alone, stayed with my relatives and explored more of Oxford, took my first look at London, fell in love with Costa’s peach lemonade, picnicked on my own and found my home in Leavesden Studios. This time, I’m packing my backpack and setting of with two dear friends. We’ll be spending time in Oxford (surprise, surprise), Stratford-upon-Avon, Northampton, Cambridge, Watford (studio tour, here we come!), and London. We’ve spent seven months planning, dreaming, booking beds and train tickets – and now, suddenly, The Day is right here. We’re leaving tomorrow.

As a lover of travel journals, I’m, of course, equipped with the tools for documenting our journey. I’ve learned something from my past travels, and this time I won’t even try creating a full scale journal on the go. Instead, I only have journaling cards and post-it notes for writing, and an envelope per day for collecting stuff. Later, when I’m back home, I’ll use those and some pictures to create a somewhat chronological story of our adventures. All the equipment fits nicely into one pencil case.

For travel reading, I decided to get a Miki book – a tiny paperback with thin pages that looks like it’s been flipped 90 degrees. I chose this book by Mia Kankimäki (the title basically reads “Things that make your heart beat faster”) for its prettiness and travel theme. It may just be the cutest book I’ve ever held.

That’s it, then – I’ll be back in ten days to tell you some travel stories. Enjoy your August and see you on the doorstep of September! ♥

Matildana saaristossa

sormukset

Miss Matilda vietti viime lauantain pienen, sinisellä liinalla peitetyn myyntipöytänsä takana. Tällä kertaa ei tarvinnut lähteä merta (järveä) edemmäs kalaan, sillä sopivat markkinat järjestettiin ihan kotikodin ovella, Säynätsalon Juurikkasaaressa. Saaristomarkkinoille sattui ihanan auringonpaisteinen päivä, jota sopivasti viilensi järveltä aina ja joka tilanteessa puhaltava tuuli. Vain aamulla jouduttiin levittämään hetkeksi muoveja pöydille, kun lyhyt sadekuuro kävi kylässä. Uhkauksista huolimatta ukkonen pysyi poissa.

Nelipäiväiset Säynätsalopäivät keräsivät saarille väkeä kauempaakin, etenkin kun niiden yhteydessä järjestettiin myös luokkakokous kaikille paikkakunnalla koulunsa käyneille. Iloisia luokkakokousvieraita poikkesi minunkin pöydässäni kiitettävä määrä.

juurikkasaari

merkkiset

Miss Matildalle viikonloppu oli hirmuisen kiva kokemus. Pullonkorkkeja lähti maailmalle useampi, viimeisistä neljästä kettukassista yksi jäi jäljelle ja käyntikorttejakin on askarreltava pikaisesti lisää. Kierrätysmuovimerkit herättivät myös monessa kiinnostusta. Tulevaisuutta ajatellen oli mukava huomata, että kaikenlaisille tuotteille löytyi ostajansa.

Kävin pöydän ääressä iloisia keskusteluja käsitöistä ja uusista ideoista, kierrätyksestä ja nukkekodeistakin. Pullonkorkit materiaalina tunnistettiin kaukaa ja niitä tultiin lähemmäs ihmettelemään; monelle tulivat mieleen tölkkiklipsuista virkatut laukut ja muut asusteet. Tuttujakin toki paikalle sattui, kun kotikonnuilla oltiin. Karkkikippo houkutteli pienimpiä markkinavieraita ja sai hymyn huulille niin myyjälle kuin asiakkaillekin.

flowers

dreamcatchers

Uusin asia markkinapöydässä oli oksa täynnä päiväunisieppareita. Pienen kokonsa ansiosta ne soveltuvat hyvin torkuille, tirsoille ja nokkaunille ja pitävät painajaiset loitolla. Sieppareihin on käytetty kirpparikankaita ja jämälankoja. Piakkoin ne ovat tarjolla myös Maker’s Marketissa.

lakeside

Saaristo otti lapsensa hyvin vastaan. Kiitos! ♥

I spent the whole of last Saturday being Miss Matilda at a market in Säynätsalo, near my home-home. There was a four-day yearly event going on and the market was a part of that – as well as a huge class reunion for everyone who ever went to school there. A lot of people came from longer distances, so there was more hustle and bustle than on an ordinary weekend. Luckily, we had almost a whole Saturday of sunshine, only a brief shower went by in the morning and had us all hurrying to cover our tables. As always, the wind blowing from the lake kept the worst heat at bay.

There was lots of friendly chattering about crafts, ideas, upcycling and even dollhouses – many people had their own craft stories to share and I was more than happy to hear them! I sent some bottlecap jewellery off to the world and almost ran out of business cards. It was rewarding to see that all of the different types of products I make had their buyers.

The new additions to my product range are the little dreamcatchers, perfect for naps, snoozes and daydreaming. I used recycled fabrics and leftover yarns for them.

All in all, the market was a lovely experience. Thank you to everyone who stopped by! ♥

Olipa kerran blogi

blogitarina2

Liityin pari viikkoa sitten Facebookissa Käsityöblogit-ryhmään, josta löysin heti kättelyssä kivaa uutta luettavaa. Yksi lukulistalle päätyneistä blogeista on Kototeko, josta minua heitettiinkin saman tien mielenkiintoisella haasteella. (Kiitoksia! ♥) Vähän aikaa sitten synttäripostauksessa kävin kevyesti läpi, mitä Wisteria Walkilla on kolmen vuoden aikana tapahtunut, mutta bloggaushistoriastani kokonaisuudessaan en ole koskaan kirjoittanut. Nyt sain siis mahdollisuuden kertoa tarinani: mitä minä täällä blogimaailmassa olen oikeastaan tehnyt?

Homma toimii seuraavasti: 

1. Haaste on avoin kaikille bloggareille (teema voi olla mikä tahansa). Saat osallistua vasta saatuasi haasteen (ja niitähän voi toki myös pyytää, jos tiedät jonkun saaneen sen).
2. Kirjoita ja julkaise oma tarinasi blogissasi: miten blogisi sai alkunsa, kuinka se on kehittynyt ajan saatossa ja mitkä ovat olleet merkittävimpiä taitekohtia.
3. Haasta mukaa neljä blogia kirjoittamaan oma tarinansa. Mikäli joku kieltäytyy suorilta käsin, voit haastaa jonkun toisen.
4. Muista ilmaista tarinasi yhteydessä linkkeineen päivineen, miltä blogilta sait haasteesi ja kenet haastat mukaan.
5. Mikäli olet Instagramissa, käy halutessasi lisäämässä jonkin kuvasi yhteyteen tagi #blogisitarina. Näin kaikki Instagramissa olevat bloggarit näkevät, kenen kaikkien blogeissa nuo tarinat ovat nähtävillä.
#Blogisitarina-haasteen käynnisti: kototeko-blogi.

Paikoillanne – valmiit – hep!

banneri2reunaotsikko

Oli synkkä ja myrskyinen yö syyskuu 2008, kun perustin Vuodatukseen ensimmäisen blogini. Olin 14-vuotias, harrastanut nukkekotoilua viitisen vuotta ja ideoita etsiessäni eksynyt muutamiin miniatyyriblogeihin. Päätin alkaa itsekin jakaa sittemmin Villa Vaahteraksi ristityn sinisen nukkekotini kuulumisia. Blogin nimeksi tuli alkuun muistaakseni Lorainnen näperrykset tai jotain muuta yhtä mielikuvituksellista. Nimimerkkini vaatinee hieman lisäselvitystä: viidennellä luokalla perustimme potteristiporukalla noitaryhmän, jossa meillä jokaisella oli Tylypahkaa käyvä alter ego. Minä olin Lorainne, tummahiuksinen ja kissansilmäinen rohkelikkotyttö, jonka sukujuuret olivat Egyptissä ja koululaukku tupaylpeyden vuoksi punakeltainen. Nimi oli kokonaan hatusta vetäisty, eikä minulla ollut aavistustakaan ihan oikean Lorraine-nimen olemassaolosta. Kun sitten perustin blogini ja halusin kirjoittaa nimimerkillä, palasi vanha lempinimi mieleen ja otin sen käyttöön. Lausahdus “yksi ärrä, kaksi ännää” tuli vuosien mittaan aika tutuksi.

Taisi olla tammikuu 2009, kun päätin kunnolla aktivoitua blogin suhteen. Siihen asti nukkekotoilu oli ollut vähän satunnaista, ja sitä myötä myös bloggaaminen. Nimi vaihtui muotoon Lorainne ihmemaassa, ja laajensin aihepiirin kattamaan muutkin käsityöt ja elämän yleensä. Aiheet ovat tavallaan pysyneet tähän päivään asti samoina, vain elämä on muuttunut – ja vähän käsityötkin.

bloginitarina1

Vuodatuksessa blogiympyrät olivat pienet, tutut ja ystävälliset. Muita käsityöblogisteja oppi tuntemaan nopeasti, ja samat nimet pyörivät melkein kaikissa kommenttiketjuissa. Osallistuin kaikenlaisiin vaihtoihin, niin nukkekoti- kuin muihinkin; milloin tehtiin miniatyyreja ringissä, milloin kerittiin blogiystävälle yllätyksiä lankakerän sisään. Loppuvuodesta lähettelin aina joulukalenteripaketteja ympäri Suomen ja paistattelin muun perheen kateellisten katseiden alla, kun sain postia melkein joka päivä. Näin jälkeenpäin on vähän ikävä tuota blogistien kesken vallinnutta piiri pieni pyörii -tunnelmaa.

On totta kai myös asioita, joita noilta ajoilta en kaipaa. Esimerkiksi sivupohjan muokkaaminen oli yhtä tuskaa, sillä pohjaeditori oli hyvin karvalakki. Joskus hain mukavia pohjia pelkästään niiden tekoon keskittyneistä blogeista, toisinaan piirtelin itse taustoja Paintilla. Sivupalkin laatikoita tuli hetki jos toinenkin kliksuteltua edestakaisin, kun raahaamismahdollisuutta ei ollut. Etenkin myöhempinä vuosina turhauduin aika lailla siihen, että pohjat olivat auttamattoman vanhanaikaisia verrattuna siihen yksinkertaiseen vaaleaan värimaailmaan, joka muualla valtasi alaa.

bloginitarina2

Joskus vuonna 2010 tai 2011 aloin kääntää postaukset englanniksi, mikä oli hauskaa – vaikkakin vähän turhaa, koska Vuodatukseen harvemmin eksyi kansainvälisiä vieraita. Uusiin kirjoituksiin lisäsin käännökset sitä mukaa kun niitä julkaisin ja vanhoja käänsin takaperoisessa järjestyksessä. Istuin lukion käytävällä tietokoneella neljän aikaan iltapäivällä, odotin kyytiä kotiin ja väsäsin englanninnoksia. Alkuun kääntäminen oli vaativaa aivotyötä ja teksti simppeliä ja töksähtelevää, mutta hiljalleen kieli alkoi vetreytyä ja tyyli muotoutua, kielikuvat herätä eloon. Nykyään saatan kirjoittaa yhtä aikaa suomeksi ja englanniksi, kääntää molempiin suuntiin. Blogin kirjoittaminen on rikastuttanut kielitaitoani valtavasti ja saanut englannin tuntumaan yhä enemmän toiselta äidinkieleltä.

Kesällä 2012 Vuodatuksesta ilmoitettiin, että palvelussa on muutaman viikon huoltotauko. Olin jo hetken pohtinut, olinko kasvanut ulos Ihmemaastani, ja nyt kun hyvä tilaisuus tuli, pakkasin kamppeeni ja muutin WordPressiin. Kärsimättömyys kannatti, sillä tauko venyi ilmoitettua pidemmäksi: blogikansalle kerrottiin, että Vuodatuksen konehuoneessa oli tapahtunut sähkökatko, jonka johdosta kaikki kuvat elokuun 2009 jälkeen olivat kadonneet. Käytännössä koko palvelun ylläpito oli jo hetken ollut yhtä olematonta kuin varmuuskopiotkin. Olihan minulla – ja varmasti monella muullakin – kuvat tallessa omalla tietokoneella, mutta postausten uudelleen kuvittaminen ei oikein inspiroinut. Osa blogisteista päätti kuitenkin kasata bloginsa uudelleen, osa jatkoi siitä mihin oli jäänyt ja loput ottivat jalat alleen. Olen iloinen, että lähdin jo ennen kuin uutiset tulivat, sen verran paljon pisti ketuttamaan. Tuossa vaiheessa minulla oli jo pystyssä uusi koti, Wisteria Walk.

bloginitarina5

Wisteria Walkille asettuessani olin 18-vuotias ja hoksannut jo, mihin suuntaan olin tyylillisesti menossa. Ilman vanhan blogin painoa hartioilla olin vapaa rakentamaan uutta juuri niin kuin halusin. Mitenkään radikaalisti meno ei Ihmemaan loppuajoista muuttunut, mutta puhtaalta pöydältä aloittaminen sai kepeälle mielelle. Tietenkään jokainen Wisteria Walkin kolmivuotisen historian aikana julkaistu postaus ei kurkku suorana kilju: “Minä olen Lotan tyyliä!!!11” Se ei haittaa, sillä haluan pitää bloggaamisen rentona, vaikka minulla nykyisin onkin aika tarkka seula esimerkiksi sen kanssa, millaisia kuvia blogiini laitan.

Matkan varrella olen kokenut pieniä eksistentiaalisia kriisejä – yleensä sen jälkeen, kun olen jälleen ajautunut lukemaan artikkeleita yleisön kasvattamisesta ja siitä, miten blogia pitäisi kirjoittaa. Päivittäiset postaukset! Tehokkaat otsikot! SEO! Sitten päätän taas, että *****, minähän bloggaan tasan niin kuin haluan, oli yleisöä tai ei. Esimerkiksi otsikointi on minulle olennainen osa kirjoittamista, yksi iso leikkikenttä; en halua vain kylmästi todeta, mikä homman nimi on. Yleisesti ottaen olen sitä mieltä, että yleisöä on kivempi kasvattaa sanomalla hei ja tervetuloa, mitäpä sinulle kuuluu ja mukavaa että löysit tänne. Silloin ei tarvitse seistä yksin suurella pelottavalla lavalla kuuluttamassa asiaansa maailmalle, vaan sen voi kertoa kuin vieressä istuvalle ystävälle ikään. Ei ole yleisöä, vaan yhteisö.

bloginitarina3

14-kesäisenä olin miniatyristi, joka vähän tykkäsi kokeilla erilaisia askarteluja. Nyt en osaisi kuvitella elämää ilman käsitöitä: niitä on kaikkialla ympärilläni, valmiita ja keskeneräisiä. Peittelen sänkyni violetilla itsevirkatulla tilkkupeitolla. Piirtelen kukkatennarit, kun en löydä niitä kaupasta. Kirjoitan blogia Weasleyn jumpperiin käpertyneenä.

Haaveilen omasta käsityöyrityksestä. Kesällä 2014 pistin blogin viereen pystyyn pienen puodin, jonne laitoin pullonkorkkikoruni myyntiin. Wisteria Shopin aikakautta ei kestänyt kovin kauaa, sillä viime syksynä pääsin myyjäksi Maker’s Marketiin ja aloin suunnitella toden teolla, miten lähtisin unelmaani toteuttamaan. Alkuvuodesta perustin Miss Matildan (löydät hänet täältä ja täältä), joka on minulle väylä kokeilla siipiäni, oppia ja tehdä sitä, mitä eniten haluan.

En usko, että tuotakaan unelmaa olisi olemassa, jos en blogimaailmassa olisi kasvanut käsityöläiseksi. Vaikka varsinainen tekeminen tapahtuu sen ulkopuolella, on aika motivoivaa, kun on paikka, jossa voi vapaasti kiljaista: “Hei katsokaa mitä minä tänään tein! Entä sinä – mitä sinä olet nyt keksinyt?”

bloginitarina4

Lorainne-nimi kulki mukana Wisteria Walkille asti, mutta jossain vaiheessa alkoi tuntua siltä, että nimimerkki oli tullut tiensä päähän. Naamarin takaa astui esiin Lotta, joka ei kovin usein vieläkään naamaansa esittele, mutta joka ei toisaalta pelkääkään seisoa omana itsenään rakastamiensa asioiden takana.

Koska siitä bloggaamisessa ja Wisteria Walkissa minulle on kysymys: kirjoitan ja kuvaan asioita, jotka ovat minulle tärkeitä. Käsityöt ovat ykkösenä, mutta välillä astun sivupoluille: seikkailen Briteissä, olen ylpeästi potteristi, elän opiskelijaelämää, katselen ympärilleni. Ajoittaisesta kriiseilystä huolimatta voin nykyään rohkeasti sanoa, että minä olen Wisteria Walk ja Wisteria Walk on minä. Ja se on aika mukavaa.

Täten haastan seuraavat ihanat ihmiset ja nuket kertomaan oman tarinansa:
Sini
Ellis
Hannah
Pirjo ja Purjo 

♥ 

Kototeko challenged me to tell my blogging story – which, as you can see, turned out to be quite long. It all started in September 2008, when the 14-year-old me decided, after some time of browsing miniature blogs for inspiration, to open a blog of her own to share the comings and goings in a certain blue dollhouse. The first autumn was quite uneventful, but in January 2009 things started to happen – much due to expanding the theme of the blog to also include other crafts, and life in general. The blog was (and is) called Lorainne ihmemaassa – Lorainne in Wonderland. The name, I think, requires some explanation: on fifth grade, me and my friends created ourselves alter egos who studied at Hogwarts. I was Lorainne, a Gryffindor girl whose family was originally from Egypt. At the time I had no idea there was an actual name that was almost like mine – Lorraine – and after I took the nickname back into use, I had to correct it quite a lot. (“One R, two N’s!”)

What I most miss from my time in the Wonderland is the blogger community that existed in the Finnish blog service I was using. It felt like all the craft bloggers knew each other, the same names could be spotted in every comment thread, and there were loads of swaps going on. December mornings were spent opening and admiring the Advent calendar packages that had arrived from fellow crafters.

I was still living in my Wonderland when I first started translating my posts. It was mostly for fun, as the international audience was practically nonexistent. At first, translating was hard work and the result less than fluent, but eventually my English started flowing more easily. Nowadays I might write a post simultaneously in Finnish and English, translating both ways. Writing a blog has given me a huge confidence boost with using English.

In summer 2012, a short maintenance break in the blog service was announced. I’d been feeling like I’d outgrown the Wonderland for a while already, and decided to take the leap and move to WordPress. When I’d settled down and started building my new home, the news came: there had been a blackout and all photos from August 2009 onwards were lost. No backups. Many bloggers, including me, had their photos safe in their computers, but uploading them again was another thing. A lot of people left. I’m happy I already had Wisteria Walk up and running at that point.

When I moved to Wisteria Walk, I was 18 and already had a pretty good idea of what my style was. I was happy to start with a clean slate and take my blog to any direction I wanted to. Of course, not every post from the three years of blogging at Wisteria Walk screams “I’m Lotta’s style through and through!” but that’s just fine. I want this to be fun, a playground where I can do nice things and connect. I do sometimes read articles about growing your audience, planning ahead, using SEO, all that stuff – but I don’t really want to do it. I believe in growing your audience by saying hi, how are you, it’s nice to have you here. Except it’s not an audience, it’s a community. And who doesn’t like that?

Blogging has taken me from a 14-year-old miniature enthusiast who quite likes to craft to a 21-year-old jewellery-making, jumper-knitting crazy craft lady. It’s taken me as far as dreaming about my own craft business – and actually doing something for that dream (enter Miss Matilda). Even though the actual crafting happens outside the blog universe, it’s so motivating to have a place where you can just call out “Hey, look what I made today! And what about you – what have you created?”

Oh, and where did I leave Lorainne? She came along to Wisteria Walk, but soon I felt like I didn’t need a mask anymore. So I stepped out as Lotta, a girl who’s not afraid to tell the world: this is what I love, and this is important to me. Yes, I live handmade, and I also go on adventures, am a proud Potterhead, lead a student life, look around with glittering eyes. These days, I’m able to say that I am Wisteria Walk and Wisteria Walk is me. And that, to me, is something.

Helmiä ja lampaita

sheep

Viime päivät ovat olleet täynnä piilopaikkoihin ahtautumista ja kolmeenkymmeneen laskemista, sulkapallon peluuta, jäätelöä, savusaunomista ja uimista sateessa, makkaraa, livemusiikkia, auringossa loikoilua ja lampaiden silittelyä. Mummilointia ja serkustelua.

Kun päättää sanoa 10- ja 7-vuotiaan parivaljakon (melkein) jokaiseen ehdotukseen kyllä!, päätyy mitä kummallisimpiin tilanteisiin. Vaikka on koko ikänsä vältellyt kauhuelokuvia, löytää itsensä ohjaamasta sellaista. Sitä huomaa, että vaikkei enää mahdu piiloon niihin pienimpiin koloihin (tai mahtuu, mutta hyvin epämukavasti), on vuosien varrella kuitenkin oppinut aika ovelaksi piilostaktikoijaksi. Olen ansainnut suurta kunnioitusta taidollani piiloutua niin yksinkertaisiin paikkoihin, ettei kukaan vaivaudu niistä etsimään.

crafting1

Sulkapallomaila toisessa kädessä ja jäätelötuutti toisessa pystyy silti tekemään käsitöitä. Edessä ovat yhdet elokuiset markkinat, joten varaston kasvattamiseen on erittäin hyvä syy. Kotosalla silitysraudan äärellä käväistessäni sulattelin taas erän kierrätysmuovimerkkejä (aiemmin valmistuneita löydät täältä) koristeluvalmiiksi ja pakkasin kimpsut ja kampsut mukaan. Aina rauhaisimpina hetkinä olen pysähtynyt sohvalle pistelemään jonkin rusetin tai kukkasen kiinni.

beaded_rose

Yksi lempipuuhistani koko maailmassa on helmien ompelu. Siinä on jotain äärettömän terapeuttista, kun ohuella neulalla poimii purkista yhden pikkiriikkisen helmen kerrallaan, tarkistaa, että se on neulanmentävä (jos ei, poimii uuden) ja tekee samat pistot kerta toisensa jälkeen. Yksinäisistä pyörylöistä muodostuu virtaavia jonoja ja kuvioita.

Kun silmät ja sormet tekevät töitä, ovat korvat vapaat kuuntelemaan jotain inspiroivaa tai rentouttavaa. Viime aikoina cd-soittimessa on pyörinyt Helena Sinervon Runoilijan talossa – sekä Potterit taas yhdellä uusintakierroksella. Erään illan vietin hämärtyvässä Märssyssä helmiä pyöritellen, Tiffany Hanin ja Susannah Conwayn keskustelua kuunnellen.

threads

Heinäkuu kääntyy pian elokuuksi ja minun kalenterini on loppu, mikä vaatii toimenpiteitä. Koska olen yllättäen löytänyt hyvän (täydellisen!) syyn kantaa joogamattoa mukanani, on siihenkin kehitettävä ratkaisuja. Lisäksi minut on haastettu kertomaan blogini tarina – kivaa! Ollaan myös aivan The August Breakin kynnyksellä (liitythän sinäkin mukaan?), eikä seuraavaan Englannin reissuunkaan ole pitkä matka. Siihen asti jatkan seikkailemista, piilosilla oloa ja elokuvien ohjaamista.

Loppukesä vaikuttaa hyvältä. ♥

sunlight

The last few days have been all about squeezing into weird hiding places or counting to thirty (ready or not, here I come!), badminton playing, ice cream eating, smoke sauna and swimming in the rain, sausages, live music, lying in a sunny spot and playing with sheep. I’ve found myself in various surprising situations, which is a result of saying yes! to almost every suggestion my 10- and 7-year-old cousins have made. Despite my avoiding horror movies like the plague, I’m currently directing one. I’ve also got a fair amount of respect with my ability to hide in the most obvious places that no one ever bothers to check.

Even with a badminton racket in one hand and an ice cream in the other, I’ve done some crafting. Patches from recycled plastic in the making. (Got a fair coming up in August!) My favourite task is sewing on the tiny beads – so therapeutic, picking up one bead after another, checking if the needle goes through (if not, picking another one) and repeating the same little stitches over and over again. With my eyes and fingers working, I’ve occupied my ears as well with audio books and podcasts. This conversation with Tiffany Han and Susannah Conway made for a lovely evening in the craft room.

July is slowly giving way to August, my calendar has run out of pages and I need to do something about that. And as I’ve recently found this perfect reason to carry around a yoga mat, a solution for that is wanted as well. I’ve also been challenged to share the story behind my blog! Then there’s The August Break just round the corner, and our next trip to England coming up, too. Until then, I’ll keep adventuring, directing films and finding the best hiding places.

This late summer is looking great. ♥

Kolmekesäinen

roses_and_cake

Heinäkuussa 2012 kirjoitin ensimmäisen postaukseni Wisteria Walkilla. Kolme vuotta on pitkä aika, johon mahtuu kaikenlaista, mutta siitä huolimatta tuntuu kuin ihan juuri olisin muuttanut kimpsuni ja kampsuni tänne ja aloittanut bloggaamisen uudella innolla. Ehkä se kertoo siitä, että into on säilynyt.

Muistan ensimmäiseltä kesältä pehmoisen bloggaushetken prinsessakatoksen alla ja vaaleanpunaiset auringonlaskut. Syksy tuli ja lokakuussa ensilumen myötä myös jouluolo. Joulua täällä onkin vietetty!

whitechocolate_blueberry_cake1

Kolmen vuoden aikana olen juhlinut penkkareita, ihmetellyt lukulomalaisen päivien pituutta, iloinnut opiskelupaikasta ja saanut uuden hatun. Olen myös löytänyt uuden kodin ja päättänyt toteuttaa unelmia. Aika suuria asioita.

Kolmessa vuodessa ehtii neuloa vaikka suklaapipon, loppukesän villasukat ja Weasleyn jumpperin. Siinä ehtii rakentaa kyliä ja piirrellä kaupunkeja. Britanniassa kerkeää hyppimään pariinkin otteeseen. (Kohta mennään taas!)

yellow_roses

Viime viikon lopulla leivoin valkosuklaakakun ja juhlistin blogisynttäreitä teehetkellä ystävän kanssa. Sitten leikkasimme kankaita vinoon ja revimme niitä suoraan. Päätimme, että niin hulvatonta kuin käsitöiden tekeminen hämärässä väsyneenä onkin, on ompelu järkevämpää jättää valoisampaan ajankohtaan. Leikkelimme kuvia ja kokosimme kauniita aarrekarttoja yli puolenyön. Ei hullummat synttärit. ♥

teaparty

In July 2012, I published my first post here in Wisteria Walk. Since then, a lot has happened, and yet it feels like only yesterday when I packed my bags in my old blog and relocated here. From my first summer here I remember a blogging moment under my princess canopy, and the sweet, soft pink sunsets. Then the autumn came and brought the first snow, along with the Christmas feeling. The Christmases we’ve had here!

In these three years I’ve got a new hat, and a place in uni, moved out and decided to make some dreams come true. Big things, huh? Three years have seen knits like a chocolate beanie, late summer socks and the Weasley jumper. In three years, you can build villages and draw cities – and wander around Britain. (We’re off again in a few weeks!)

Last week, I made a white chocolate and blueberry cake, and celebrated the blog birthday by having a little tea party with a friend. Afterwards we tried to do some sewing, but the night got in the way and we decided it was best left for another day, when there’s more light and alertness around. Then we cut pictures and made pretty treasure maps until after midnight. Not a bad birthday. ♥

Tähtikirkkaat korvakorut

wooden_earrings2

Heinäkuinen lauantai. Olin jo mennä pihalle lukemaan, mutta ovela sadekuuro yllätti ja päätinkin jäädä keittiön pöydän ääreen kirjoittelemaan. Ihana ropina kuuluu avonaisesta ovesta. ♥

Tästä pikkuprojektista on jo aikaa, mutta se on tähän asti jäänyt jakamatta. Elettiin vielä huhtikuuta, kun muutama ainejärjestö laittoi yliopistolla pystyyn vaihtotorin, jonne sai viedä ja josta sai hakea tavaraa mielensä mukaan. Parin ystäväni kanssa poikkesimme aarteenetsintään, mutta yksi jäi rannalle muiden kiireiden takia. Lupasimme pitää silmämme auki hänenkin puolestaan. Eräästä pöydästä löytyikin sitten kasa korvakoruja, joiden joukosta uskoimme löytävämme sopivat ystävän (jo nyt ehkä maailman suurimman) korviskokoelman jatkoksi.

wooden_earrings1

Kasassa piileksivät isot puiset korvikset, joiden tyhjä pinta oli vähän liian täydellisen sileä rauhaan jätettäväksi. Kehittelin mielessäni sopivaa tekniikkaa ja päätin lopulta kaivertaa kuvioita mattoveitsellä ja täyttää ne valkoisella maalilla. Puu oli onneksi kohtalaisen pehmeää, joten en aiheuttanut suuria vahinkoja itselleni tai ympäristölleni siinä sohiessani. Maali tarttui sopivasti kaiverruksiin ja lähti pyyhkimällä niistä kohdista, joihin se ei kuulunut. Valkoinen nosti kuviot kivasti esiin.

wooden_earrings4

Kun koulu loppui, annoin korvakorut ystävälle mukaan, kun tämä lähti kesäkuukausiksi kotikonnuilleen. Osui ja upposi!

Muuten: pari edellä mainittua ystävää ja minä kirjoittelemme yhteistä blogia täällä. Tervetuloa sinnekin visiitille! :)

This little project is a very quick and simple one, but not recent exactly. In April, a few student organisations in our uni arranged a flea market where you could leave your stuff and take something else instead – for free. So I set off treasure hunting with a couple of friends. We promised to keep our eyes open in case there was something another friend of ours would like, as she was busy elsewhere. Soon enough, we spotted a pair of big wooden earrings, a perfect addition for her huge and ever growing collection. They appeared to say: “Look, what a fine smooth surface we have! You should do something about it!”

I took the earrings home and decided to carve patterns on them. Luckily the wood was quite soft, so I didn’t end up in bandages. When the carving was done, I painted the patterns white to make them pop. Easy peasy. The friend got them for a little farewell present before going home for summer. ♥

Kesäyön unelma

juhannus3

Juhannusaattoiltana, saunan ja kokon jälkeen, pikkusiskoni heitti ilmaan ajatuksen: “Valvotaanko niin myöhään kuin jaksetaan?” Lupasin yrittää, vaikka jo lähtökohtaisesti idea oli vähän ongelmallinen: siskoni kykenee valvomaan keskimäärin kolme tuntia pidempään kuin minä. Kokemuksesta sisko tiesi, että paras keino pitää minut hereillä on pelata Läpsyä tai Lännen nopeinta, joten esiin kaivettiin vaniljakokiksen lisäksi pelikortit.

juhannus2

Kun joku sytytti kokon vastarannalla, kaappasimme kainaloon kasan vilttejä, pari brownieta ja ne pelikortit ja siirryimme keittiön pöydän äärestä laiturille. Kortit vaativat tilaa, joten ajoittain tunnelma oli niin sanotusti aika living on the edge. Kun kylmyys alkoi hiipiä vilttien läpi – ja nälkäkin tuli – raahasimme kamppeemme puutarhakeinuun ja haimme jääkaapista kalasalaatin rippeet. Siinä keinutellessamme ja kirjoja lukiessamme koitti yön vähiten valoisa hetki. Ajattelimme, että voisimme hyvin valvoa auringonnousuun asti. (Mainitsemisen arvoista on myös, että sisko meinasi tässä kohtaa väsähtää! Minulla väsymys oli jo mennyt yli ja muuttunut pirteydeksi.)

juhannus1

Vähän ennen kolmea valo alkoi taas voimistua. Taivaanrannassa oli koko yön ollut punertava kajo. Palasimme laiturille viltteinemme ja ryhdyimme odottamaan. Kokko kyti edelleen läheisessä niemessä ja joku ajoi hiljaa moottoriveneellä ohi koko tyhjä järvi valtatienään. Tapoimme aikaa laulamalla: mahdolliset ohikulkijat saivat nauttia monipuolisesta biisikattauksesta, joka sisälsi muun muassa Robinia (Frontside ollie, Puuttuva palanen, Paperilennokki), Kasmirin Vadelmaveneen, Egotripin Matkustajan, Gimmelin Etsit muijaa seuraavaa -hitin sekä vähän Shakiraa.

Aurinko nousi kello 3.23. Kajautimme asiaankuuluvasti hävettävän hajanaisia pätkiä kappaleista Here Comes The Sun ja Mr. Blue Sky sekä lastenlorun Aurinko, aurinko lettuja paistaa. Taputimme uskollista laituria ja pyysimme anteeksi silkkiuikuilta. Lähdimme aamuyöunille seitsemän kukkaa tyynyn alla.

juhannus4

Haluan kiittää Liptonia, The Coca Cola Companya, Robert Galbraithia (aka Jo-tätiä ♥), tuntematonta henkilöä, joka on neulonut UFFilta löytyneen maailman lämpimimmän villapaidan, jäästä ja korkeasta vedenpinnasta kärsinyttä laituria, pikkusiskoani sekä aurinkoa. Oli kiva mittumaari.

On Midsummer night, after sauna and the bonfire, my sister suggested we stay up as long as we can. I said yes, even though the whole idea was slightly problematic: she could stay up all night if she wanted to, whereas I usually conk out by midnight. She knew the best way to keep me awake is to play cards, so that’s what we did. When someone lit a bonfire on the opposite shore, we took our cards, some brownies and a bunch of blankets and headed for the jetty. It was a bit of a Living on the Edge scenario, with the card playing and all – it’s not that wide of a jetty, really. When coldness and hunger began to creep in, we took our blankets and moved to the garden swing. We met the least light hour of the night with tea, leftover salmon salad, and novels to read.

Before 3 am the light began to grow stronger again. There had been an orange glow on the horizon all night. With our blankets, we took to the jetty again and started waiting for the sun to rise. The bonfire was still alive and someone slowly drove past in their motor boat, the whole lake their highway. We sang a lot of Finnish pop songs to pass the time. At 3:23, the sun finally came up. We did a bit of Here Comes The Sun and Mr. Blue Sky – though we didn’t know half the words. Then we gave the loyal jetty a pat on the back, apologized to the great crested grebe that lives in the reeds, and left to go to sleep.

I want to thank Lipton, The Coca Cola Company, Robert Galbraith (aka Auntie Jo ♥), the unknown person who’s made the incredibly warm jumper I found in the second hand shop, our battered but strong jetty, sister dearest, and the sun. It was a nice Midsummer.