#Marchmeetthemaker – mitä on olla Matilda?

Kirjoitan tätä sunnuntaiaamuna peiton alla vanhassa huoneessani. Kello käy aamiaista, ikkuna on auki ja ulkoa kantautuu kevätlintujen kuoro. Kolme joutsenta lentää edestakaisin vielä jäisen järven yllä, niiden huudot kaikuvat rannalta toiselle. Tuulee oikeasta suunnasta: kun kuuntelee tarkkaan, voi kuulla kirkonkellotkin muutaman kilometrin päästä. On sellainen kevätaamuinen rauhallisuus.

Kuten edellisessä postauksessa kerroin, tein maaliskuun ajan #marchmeetthemaker-haastetta Miss Matildan Instagram-tilillä. Ajatuksena oli avata omaa arkeaan käsityöläisenä tai taiteilijana, raottaa ovea siihen, mitä työhuoneella tai keittiön pöydän ääressä tapahtuu. Oli mukava nähdä, millaista muiden käsillä tekijöiden elämä on, mutta sen lisäksi sain mukavan rutiinin päälle työni kuvaamiseen ja jakamiseen. Haasteen aikana piirtyi selkeä kuva siitä, mitä on olla Matilda. Seuraavassa otteita kuukauden varrelta.

marchmeetthemaker1

Minussa on kaksi puolta: toinen leikkii sanoilla, vääntelee kieltä ja kirjoittaa, toinen rakastaa käsillä tekemistä. Miss Matildassa yhdistyvät molemmat puolet. Suurin valaistumiseni oli se, ettei minun tarvitsekaan valita, kumman mukaan haluan toimia; voin tehdä käsin kivoja ja uniikkeja juttuja, vaihtaa sitten puolta ja keksiä niille tarinat.

Opiskelijayksiössä asuessa kaikki käsitöistä opiskeluun ja lounastamisesta kirjoittamiseen tapahtuu yhdellä ja samalla pöydällä. Vaihtelun vuoksi istun joskus myös nojatuolissa. Epäjärjestys häiritsee minua, mutta hyvä flow häivyttää senkin taustalle. Olen täyttänyt kotini väreillä ja tärkeillä esineillä, joiden keskellä melkein minkä tahansa asian parissa työskentely on kivaa.

Luonnoskirjan kantamisesta olen yrittänyt tehdä tavan, mutta jokin tökkii. En ole koskaan ollut varsinaisesti piirtäjä, eivätkä viivat ja muodot aina oikein suostu yhteistyöhön kanssani. Sanoilla sen sijaan osaan pelata, ja niihin vaihdan aina automaattisesti, kun lakkaan yrittämästä liikaa. Luulen, että luonnoskirjan perimmäiset salaisuudet alkavat avautua vasta, kun tajuan hyväksyä tämän. Miten sinä hyödynnät luonnoskirjaa? Löytyykö hyviä vinkkejä?

Tarinat, sadut ja salaisuudet. Salaperäisyydet, outoudet ja kummallisuudet. Kontrastit ja se, kun jokin ei ihan täsmää. Värikylläisyys, sirkusestetiikka, erikoiset persoonat. Kirjat, elokuvat, runous, musiikki. Mielikuvitus. Niistä se inspiraatio löytyy!

marchmeetthemaker2

Lempparitekemistäni ovat tilaustyöt. On ihanaa toteuttaa koruihin aiheita, joiden tietää olevan takuulla tärkeitä ja merkityksellisiä. Myös asiakkaan toiveiden ja oman vision yhdistäminen tuo kivaa haastetta tekemiseen. Toisaalta muotokuvakirjanmerkitkin ovat suorastaan hupaisia tehdä. Kukkaset, marjat, ötökät ja muut pienet koristukset saavat muotokuvien aiheet joskus katsomaan niin paheksuvasti, että naurattaa. Vanhojen herrojen vakavuudesta tulee ironista, kun päähän pistetään rusetti.

Korunteko alkaa palapelin kokoamisella: on löydettävä toisiinsa sopivat palaset, leikattava ne taustoistaan ja sommiteltava yhteen. Kun kokonaisuus näyttää kivalta, palat liimataan paikoilleen ja koko kuva pullonkorkkiin. Päälle kaadetaan tilkka koholakkaa, jonka annetaan kuivua kunnolla ennen korunosien kiinnittämistä. Haastavin homma on kollaasien teko; toisinaan kuva muodostuu melkein itsestään, jotkut palaset taas odottavat oikeaa ympäristöään kuukausitolkulla.

Parhaita kavereitani ovat pinsetit ja kynsisakset, joilla pyörittelen pikkuruisia lehtileikkeitä. Ostoslistalla ovat kyllä tarkemmat pinsetit ja ehkä hyvä askarteluveitsi, mutta toistaiseksi nämä ovat hoitaneet hommansa hyvin.

Miss Matildan korut pakataan käsin koottuihin vaaleansinisiin rasioihin ja päälle sitaistaan punainen rusetti. Rasiaan pääsee myös korun tarina, jonka sinä itse saat kertoa loppuun. Visuaalinen ilme on nyt kahden vuoden ajan ollut tällainen – turkoosi ja punainen, leikkisä ja värikäs. Tykkään, mutta pieniä muutoksia voisin tehdä: lisätä syvyyttä ja kollaasimaisuutta, tuoda tarinallisuutta yhä enemmän esiin. Koska tarinoista tässä on aina pohjimmiltaan kyse.

Iskä on korvaamaton apuri monessa hommassa. Hänessä on sopivasti keksijän vikaa, joten kaikki mahdollinen korutelineistä markkinakatoksiin onnistuu – ja melko lailla kierrätysmateriaaleista, sillä vanhaa tavaraa on varastossa enemmän kuin omiksi tarpeiksi. Jos en itse keksi tai osaa, soitan iskälle. Valokuvaushommissa minua taas auttaa suloinen apulaiseni, neiti Possukkapussukka, jonka tehtävä on kantaa kameraa, kun en itse ehdi. 

marchmeetthemaker3

Asiakkaiden kanssa on ihana jutustella; tällaiset korut ovat yleensä ihmisille ihan uusi ihmetyksenaihe, ja moni on aika ällikällä lyöty kollaasien pienuudesta. Keskustelu kulkee usein korunteosta kierrätysmateriaalien käyttöön taiteessa ja käsitöissä ylipäätään. Paras palaute tähän mennessä on kuitenkin ollut yritysneuvojan ilmaisema usko siihen, että ideani kantaa ja toimii. Sillä on pärjätty tähän päivään asti.

Olen niin kovin iloinen ja kiitollinen jokaisesta asiakkaastani. Heitä ei ehkä tule ihan ovista ja ikkunoista, mutta joka ikinen merkitsee paljon. On ihan parasta kertoa tarinoita, jotka resonoivat ihmisten ajatusmaailman kanssa. Siitä “tuo on just minä!” -huudahduksesta tietää onnistuneensa. Tulevaisuudessa haluan kertoa vielä enemmän asiakkaiden omia tarinoita, jakaa arkipäivän ihmeellisyyksiä – mutta siitä lisää myöhemmin!

Kenties tähän mennessä tärkein virstanpylväs on ollut Miss Matildan keksiminen ylipäätään. Muistan, kuinka istuin joulukuussa 2014 isolla kivellä järven rannassa – lempipaikka, nääs – ja pohdin kaikkea, mitä käsitöiden tekemiseen ja oman työn luomiseen liittyy. Kun palasin kotiin, minulla oli jutulleni nimi ja ensimmäinen visio. Tänä vuonna haluan saavuttaa lisää virstanpylväitä, mutta kiirettä ei ole. Parasta tässä kaikessa on se, että saa itse päättää vauhdistaan.

Tulevaisuudessa haluan:
🔸 perustaa ihan oikean yrityksen Matildan alustaksi
🔸 nähdä tuotteitani lempikauppojeni hyllyillä
🔸 kehittää yhtenäisen visuaalisen ilmeen, joka siirtyy suurempia pohtimatta tuotteesta toiseen ja tuntuu just minulta
🔸 kertoa samaistuttavia ja koskettavia tarinoita.

Ei pidä verrata itseään niihin, jotka ovat olleet alalla vuosia – parempi on verrata siihen, mitä itse oli kuukausi tai vuosi sitten. Vaikka matkaa olisi vielä paljon edessä, on sitä takanakin, eikä tie ole kenellekään pelkästään tasainen ja suora. Tätä yritän itselleni opettaa.

I’m writing this on a Sunday morning, wrapped up in a blanket in my old room. The clock’s just about breakfast, the window’s ajar and there’s a whole choir of spring birds outside, singing their little hearts out. Three swans are flying back and forth on the still frozen lake, their cries echoing from one shore to the other. The gentle wind’s blowing from the right direction, bringing the faint sound of church bells from a couple of miles away. It’s one of those spring mornings when all is just so perfectly calm.

As I said in my last post, I spent the whole of March posting my everyday as Miss Matilda under the hashtag #marchmeetthemaker. The idea was to open the door to the life and processes of artists and makers, tell the story of what happens in the studio or on the kitchen table on an ordinary day. It was inspiring to see what others are up to, but in addition to that, I managed to create a strong routine of sharing my work. The challenge also drew a clear picture of what it is to be Matilda. Here are some thoughts from the past month.

~ ~ ~ ~ ~

There are two sides to me: one that loves words, language and writing, and the other one that’s all about handmade. Miss Matilda is my way of combining these two. My biggest aha moment was when I realised there’s actually no need to choose just one and forget the other. I get to make unique and pretty stuff, then play around with words and come up with a story.

My workspace is the same as my study space as my eating space as my writing space as my general living space. I do a lot of my work on the tiny desk / kitchen table in my one-room flat, plus some more in my comfy armchair in the corner. I feel easily distracted by mess, but don’t mind it when I get in a flow. I don’t have the means of separating all the stuff I do, so I just go with it and switch roles when I need to. My flat is filled with colours and meaningful objects that make me happy.

I’m trying to get into the habit of carrying a sketchbook with me and doodling whenever I feel like it. The thing is, I don’t really process ideas by drawing, so my sketchbook doesn’t look like what, in my head, sketchbooks should look like. The minute my mind wanders off, I switch to writing. Words cooperate with me, but drawings – for now, not so much. I think coming to terms with that is the key to finding the creative power of my sketchbook. Do you have any good advice on how to make the most of your sketchbook?

Stories, secrets and fairytales. Mysteries, oddities and eccentricity. Contrasts and things out of place. Vivid colours, circus aesthetics, peculiar personalities. Books, films, poetry, music. Imagination. That’s where the inspiration comes from.

~ ~ ~ ~ ~

My favourites are custom orders. I love bringing into life something that I know for sure to be important and meaningful. It’s also a welcome challenge to combine the wishes of the customer with your own vision. On the other hand, my portrait bookmarks are also incredibly fun to make! Tiny adornments – flowers, berries, insects – add a little twist to the characters and often make them look hilariously uncomfortable or disapproving. Their seriousness becomes ironic when you add a little bow on their head.

My jewellery making process starts with finding the images that go with each other, cutting them off their backgrounds and arranging the piece. I glue all the bits on my chosen background and then the whole thing in a bottlecap. The collage is then protected with a layer of gloss medium and left to dry. All jewellery parts are added last. The trickiest part is the collaging; one piece may come together in a heartbeat, while some images wait for months until they find the right surroundings.

My best friends for working with tiny magazine cuttings are tweezers and nail scissors. I’m considering getting a good craft knife and definitely a pair of tweezers with more precision – but so far, these have done their job well enough.

Miss Matilda’s jewellery comes in pretty blue boxes, handmade by me and finished with a red bow. The story of the piece is also included. For the whole two years she’s been around, Matilda’s colours have been turquoise and red. I like them, and the sort of playfulness there is to the brand image. What I’d like to do, though, is add a bit of depth and make it a bit more collage-y. The most important thing to me is the storytelling I can do through my jewellery, and I’d love that to show in my brand as well.

My greatest helper is my Dad. He’s got a talent for inventing, which has been most helpful when I’ve had to create, say, a fair booth or a product display from scratch. He also has a huge collection of basically all the materials you could need. If I don’t have a clue of what to do, I just call Dad. For photographing, though, I have my lovely assistant, Miss Piggy Bag. She carries my camera when I’m too busy.

~ ~ ~ ~ ~

I love the discussions I get to have with customers. I’ve never met anyone who would have seen this kind of work before, and they’re often quite flabbergasted at the minuteness of the collages. Talking about the process often leads to fascinating conversations on different ways of using recycled materials in art and crafts. The most appreciated feedback I’ve ever had, though, was a business counsellor telling me she wholeheartedly believed in my idea and vision. That has kept me going ever since.

I am so very happy about every single one of my customers. There may not be a truckload of them, but each one means a lot to me. I love telling stories that resonate with my customers; hearing them go “Oh, that’s exactly me!” is the best thing. In the future, I want to present more of their own stories, real magical tales – but that’s still in the making, so no giving away any secrets!

The first and perhaps most important milestone for Miss Matilda was the decision of getting started. I remember sitting on a big rock by the lake – one of my favourite places – in December 2014, and thinking everything over. When I returned home, I had a name and an initial vision for my business. I’m looking forward to reaching more milestones this year, but there’s no hurry – I love the fact that I can decide the pace at which I’m moving.

Goals for the future:
🔸 Setting up my business officially.
🔸 Seeing my jewellery in some of my favourite shops.
🔸 Establishing a clear aesthetic that would effortlessly carry from one product to another and feel just right.
🔸 Telling stories people can relate to.

Don’t compare yourself to those who have been in the business for years and years – compare yourself to what you were a month or a year ago. Even though there are steps to climb it doesn’t mean there aren’t any behind, and it’s certainly not a very straightforward climb in the first place. This is what I’m trying to learn.

Taitaja jos toinenkin

Maaliskuu! “Olemme selvinneet jälleen yhdestä talvesta”, sanoi siskoni tässä taannoin. Tämän kuun ajan postailen erityisen ahkeraan Miss Matildan Instagram-tilillä, sillä käynnissä on #marchmeetthemaker-haaste, joka nostaa esille käsityöläisiä ja taiteilijoita, tekijöiden arkea, työprosesseja ja inspiraationlähteitä. Tämän päivän tehtävänä oli suositella lempitekijää. Koska takaraivossa oli jo pidempään kytenyt ajatus listata omia lemppareitani täällä blogin puolella, vastaan nyt haasteeseen vähän pidemmän kaavan mukaan.

Tällä listalla on muutama ihana käsityöläinen, joiden tuotteita minulla on päivittäisessä käytössä. Paljon on muitakin – ehkäpä lista saa joskus jatkoa!

tekijat1

Popper Design

Popper on tekstiilitaiteilija Anu Rinkisen värikäs käsityöyritys, jonka vinkeä kuvasto pursuaa ilmeikkäitä eläinhanmoja ja viisaita ajatuksia. Tuotevalikoimasta löytyy kaikkea verhoista kauppakasseihin ja muistikirjoista laudeliinoihin.

Äitini on erityisen suuri Popperin ystävä, ja hänen ompelulaatikostaan olen pienestä asti bongaillut kettu- ja lintukuvioisia tilkkuja. On meillä yksi Popperin ryijykin seinällä. Ylioppilaskeväänäni pääsin tutustumaan Anun työhön vähän tarkemmin, kun äiti teetti juhlan kunniaksi keittiöön uudet verhot. Niihin tuli järvimaisemaa, meidän naapuruston omakotitalomiljöötä, salossa liehuva lippu tietysti – ja nurkan takaa kurkkiva naapurin kissa. Kävimme Anun työhuoneella pariin otteeseen, ja yhdellä kerralla olin juuri selvinnyt viimeisestä yo-kokeestani, joten äiti halusi vähän lahjoa minua. Kaivelin muistikirja- ja kassivarastoja tovin jos toisenkin ja päädyin lopulta tummanpuhuvaan pöllöseinävaatteeseen. Opiskelijakämppäni seinällä se nytkin muistuttaa minua tuosta keväästä ja tehdystä työstä.

Popper majailee nykyisin Toivolan vanhalla pihalla, joka on visiitin arvoinen paikka noin niin kuin muutenkin!

tekijat4

Arkkikauppa

Arkkikauppa valmistaa kukkaroita, pussukoita, laukkuja ja vaikka mitä muuta niin laajalla kuosirepertuaarilla, että jokaiselle varmasti riittää oma lemppari. Yritys on ollut pystyssä vuodesta 2009, ja viimeiset kolme vuotta se on työllistänyt paitsi perustajansa Annen, myös hänen miehensä Arin. Aika mahtavaa, sanon minä!

Arkkikaupan Anne on minulle tuttu jo niiltä ajoilta, kun bloggasimme molemmat Vuodatuksen puolella ja käsityöblogipiirit pyörivät suloisen pienesti. Kaikenlaisia vaihtoja ja joulukalenteriluukkuja taisimme mekin lähetellä keskenämme. Sittemmin on tullut törmäiltyä jokusilla markkinoilla ja messuilla, joita Arkkikauppa kiertää ahkeraan suorastaan päätähuimaavan monipuolisen kukkarovalikoiman kanssa. Voin luvata, että tovi jos toinenkin kuluu juuri sitä oikeaa kuosia valitessa. Minä valitsin aikoinaan Arkkikaupan oman pöllökuosin, sattuneesta syystä se kolahti kovaa. Tuplalukkoinen kukkaroni on jo monet seikkailut nähnyt ja vähän sen näköinenkin, mutta hyvin hoitaa työnsä edelleen. Seuraavaksi houkuttaisi ehkä puhelimenmentävä kukkaro…

Arkkikaupan tuotteita löytää paitsi verkkokaupasta, myös isolta liudalta jälleenmyyjiä sekä niiltä mainituilta markkinoilta ja messuilta. Katso nettisivuilta, minne kannattaa seuraavaksi suunnata kukkaro-ostoksille!

tekijat2

Littlebit Design

Littlebit Design tekee Kuusankosken Taideruukissa hurmaavan simppeleitä ja samalla niin syvällisiä koruja. Korujen teksteissä on tarinaa, jotain ihanan rohkeaa ja kapinallista, mutta myös pehmeää ja helposti lähestyttävää – ja samaistuttavaa, ennen kaikkea. (Tässä on muuten nyt toinen tekijäpariskunta, huisia!)

Olen seuraillut Annin ja Ulfin tekemisiä Instagramissa jo jokusen tovin – hymyillyt, hörähdellyt ja vähän kyynelehtinytkin korujen teksteille, jotka nyt vaan osuvat aina naulan kantaan. Joulun jälkeen laitoin lahjarahani koruun, johon törmäsin Jyväskylän Taito Shopissa: I can, I will. Siinäpä voimaa tähän vuoteen ja näiden omien unelmien toteuttamiseen. Koru on kulkenut kaulassa jo läpi yhden aika pelottavan esitelmän, yritysneuvonnan ja työhaastattelun. Tuossahan se nytkin killuu, ihan tavallisena perjantaina, varsinainen jokapaikankoru.

Littlebit Designing oivaltavia koruja saa verkkokaupasta sekä jälleenmyyjiltä. Instagram kertoi, että Kuusankosken Taideruukin OLO | TILA -kaupassa on iso valikoima Littlebitiä; siellä tekisi kyllä muutenkin mieli käväistä joskus! Anni ja Ulf tekevät myös mahtavia tilaustöitä asiakkaan omilla teksteillä.

tekijat3

Susannan työhuone

Susannan työhuoneella syntyy käsinpainettuja, ekologisia ja iloisia bambutiskirättejä, Lempiriepuja, jotka täyttävät kaikki kodin rättitarpeet. Lisäksi Susanna kirjoittaa blogia yrittäjän arjesta ja vanhalla rautatieasemalla asumisesta tavalla, jossa on koko tunneskaala mukana. Ja leikkiihän hän myös: kai sinäkin tunnet jo Kenin ystävineen?

Minulla on kotona käytössä kaksi mitä mainiointa Lempiriepua, joista toisen ostin muistaakseni Jyväskylän ensimmäisestä Käsityökorttelista – ja toisen voitin myöhemmin Instagramissa julkaisemallani riepuselfiellä. (Se on vieläkin nähtävissä täällä ihan tarinan kera.) Ihanan oranssin pitsikuvioisen riepuni rinnalle valitsin silloin Kiukkuisen kuopuksen, jonka kuva oli kuin meidän perheestä muutamia vuosia sitten. Ei ole tosiaan tarvinnut investoida wettexeihin sen jälkeen: kun toinen riepu on pesussa, on toisen vuoro päästä töihin. Luonto kiittää ja kukkaro myös.

Lempirievut löydät Susannan työhuoneen verkkokaupasta sekä erinäisistä tapahtumista. Etsi oranssikattoista kioskia!

Keitä ovat sinun lempitekijäsi?

It’s March! “We’ve got through yet another winter,” said my sister the other day. This month, I’m being extra active over at Miss Matilda’s Instagram account, as it’s #marchmeetthemaker month, and we’re all sharing snippets of our everyday lives, how we do what we do, and what inspires us. Today’s prompt was to recommend a maker. As I’ve had this idea of sharing a few of my favourite makers here on the blog for quite some time now, I thought I’d make the most of this opportunity and write a whole post about it.

This is a list of a handful of lovely and talented makers whose products I have in everyday use. There are loads more, too – maybe I’ll later write a sequel to this post!

Popper Design

Popper Design is the delightfully colourful handmade business of textile artist Anu Rinkinen. With products ranging from curtains to shopping bags to notebooks to sauna bench towels, Popper uses a playful imagery full of lively animals and wise thoughts.

My Mum is an especially big fan of Popper: I remember admiring patches of Popper fabric in her sewing box when I was little, and we even have a small woven tapestry made from one of Popper’s kits on our living room wall. In the spring I graduated from high school, I got to take a closer look at Anu’s work, when my Mum ordered custom made curtains for our kitchen to celebrate the occasion. The curtains show the lake view we can see from the kitchen window, a few old houses like the ones in our neighbourhood, a celebratory Finnish flag, and even the neighbours’ cat. We visited Anu’s studio a couple of times; one visit was just after I’d finished with my final exams, and Mum wanted to treat me a little. I rummaged through the piles of colourful bags and notebooks, and finally chose a mysteriously dark-coloured wall hanging with two owls on it. It hangs on the wall in my flat as we speak, reminding me of that particular spring.

Anu & Popper can be found at Toivola Old Courtyard, a beautiful milieu of old wooden houses right in the centre of Jyväskylä, Central Finland, along with other designer-makers. It’s a place well worth visiting in every way!

Arkkikauppa

Arkkikauppa is a maker of all kinds of purses, pouches, bags and the sort in basically every single pattern you can think of. There’s sure to be a favourite for everyone. The business first started in 2009, and for the last three years, it has employed both the founder Anne and her husband Ari. Pretty awesome, if you ask me!

I’ve known Anne since the time when we both had our blogs over at a small Finnish blogging platform, and the craft blogosphere was pretty tiny and cosy. I recall us swapping advent calendar pressies and all that jazz. Since then, we’ve met at several fairs, which Arkkikauppa does attend regularly, always with an overwhelmingly abundant selection of purses. I can promise you won’t be out of their booth in a hurry! My choice was, not surprisingly, a purse with Arkkikauppa’s own owl pattern. Finished with a double kiss lock, it’s seen quite a few adventures and shows a bit of wear and tear for that, but still works perfectly. I quite feel like getting a slightly wider, phone-friendly purse sometime soon…

Arkkikauppa’s products can be found online, and there’s a long list of retailers, too. Not to mention all the fairs they’ll be attending this year! You can check out all of that on their website.

Littlebit Design

Littlebit Design makes a variety of charmingly simple and oh so deep jewellery. There’s something so wonderfully brave and rebellious to their text jewellery, but at the same time, it’s soft and approachable – and, above all, relatable. (By the way, this is another maker couple we’re talking about. Superb!)

I’ve followed Anni and Ulf’s work on Instagram for quite a while now – smiling, snorting, and even shedding a few tears every now and then over their jewellery. It never fails to hit the nail on the head. This year, I spent my Christmas money on one of their necklaces that I found in Taito Shop in Jyväskylä: I can, I will. Now that’s a pretty powerful message to help me pursue these dreams I’ve been growing. It’s already got me through a slightly terrifying presentation, a business counselling, and a job interview. And here it is, adorning my neck on a perfectly ordinary Friday – suitable for all occasions.

You can shop Littlebit Design online or at their many retailers. According to Instagram, a wide selection of jewellery can be found at the OLO | TILA shop in Kuusankosken Taideruukki, an arts & crafts centre I’d very much like to visit one day. Anni and Ulf also take custom orders, if you’d like your own words on a piece!

Susannan työhuone

Susannan työhuone makes ecological, hand printed bamboo dishcloths with designs that are bound to bring joy to the everyday life. The maker Susanna also blogs about running a handmade business and living in an old railway station, writing straight from the heart with the whole emotional range of it all. Not to mention all the wonderful playing she does: I assume you’re familiar with Ken and his friends already?

I have two of Susanna’s excellent dishcloths at use at home, the first of which I recall buying at a craft fair in Jyväskylä a few years back. The second one, on the other hand, was a giveaway prize in exchange for a dishcloth selfie I posted on Instagram. (You can still see the selfie here, story and all.) As my existing cloth had a beautiful orange lace pattern, I chose one with a picture of a matryoshka family that much resembled my own. I haven’t needed to buy any disposable ones since: when one of these is in the laundry, the other one gets to work. Easy on the environment – and your purse.

You can find Susanna’s bamboo dishcloths online and at different fairs and events. Look for a bright orange booth!

Who are your favourite makers?

Viikko elämää

viikko5

Olen täysipäiväinen opiskelija. Sen lisäksi olen käsityöläinen, kuorolainen, kaksinkertainen tiedottaja, blogisti ja kesätyönhakija. Jos tämä kevät olisi lasi, se olisi aika piripintaan täynnä. Ei voi muuta kuin yrittää tasapainotella ja toivoa, että jostain löytyy vähän pintajännitystä, joka pitää paketin kasassa. Välillä tuntuu suorastaan absurdilta hyppiä roolista toiseen ja vaihtaa lennosta tiedotteen kirjoittamisesta renassanssirunojen lukemiseen, mutta tätä tämä elämä juuri nyt on. Kaikki on kivaa, mutta kaikkea on paljon.

Tämä kirjoitus on pitkä ja tehty ihan silkasta uteliaisuudesta; minua kiinnostaa, miltä viikkoni näyttää auki kirjoitettuna. Oikeasti viikko alkaa maanantaista, mutta idean saatuani päätin alkaa pitää päiväkirjaa ihan saman tien – tarina alkakoon siis lauantaista.

viikko1

Lauantai 4.2.2017

Herään kahdeksan maissa vähän katkonaisesti nukutun yön jälkeen; olen sopinut äidin kanssa, että tämä soittaa aamulla ja kertoo, mihin aikaan minua tullaan hakemaan kotiin viikonlopuksi, ja puhelun missaaminen on selvästi kummitellut takaraivossa. Muistelen tarkistaneeni kellonajan ainakin kahden jälkeen, aamuyöstä ja kuudelta. Aamu on valoisa, kirjoitan parin päivän takaiset, kesken jääneet aamusivut loppuun ja jatkan samalla aiheella vielä muutaman sivun tätä päivää. Sitten rullaan maton pois joogamaton päältä ja laitan ohjevideon pyörimään. Kroppa on jähmeä, olen viettänyt melkein koko viikon poikaystävän luona ja se on sekoittanut joogarutiinini. Tuntuu hyvältä liikkua.

Aamupalan ja ryhdistäytymisen aika. Keitän teetä, leikkaan pari viipaletta leipää, upotan lusikan jogurttipurkkiin. Voi on loppu, kaadan leiville oliiviöljyä. Ei huono. Nostan läppärin joogamaton edestä pöydälle ja alan hommiin. Päivitän kuoron nettisivuille tulevat keikat; on jotenkin kiva tunne, kun näkee kättensä jäljet julkaistuilla sivuilla. Hyppään lennossa yksistä tiedottajan housuista toisiin ja avaan Word-tiedoston, jossa on keskeneräinen tiedote tulevasta tapahtumasta. Selaan Google Drive -kansiota, koitan saada selvää vielä vaiheessa olevasta ohjelmasta, muotoilen asioita uudestaan. Kello on yli puolenpäivän, äiti soittaa viimein – perhe on tulossa mummilasta. Kirjoitan vielä muutaman sanan, vaihdan vaatteet, kerään pyykit, pakastan leivän ja kanakeiton. Lähden kotiin.

Kotona on mummin tekemää ruokaa. Viimeistelen tiedotteen keittiön pöydän ääressä ja luetutan sen äidillä. Ongin repusta renessanssirunoilijan sonettikirjan 1300-luvulta ja uppoan olohuoneen nojatuoliin lukemaan sen loppuun. Iloiset kukat, jalot yrtit, joihin / madonna nojaa ajatuksissansa! / Kuulostat, ranta, hänen kuiskettansa, / saat kauniin jalan jäljen kallioihin. Pikkusisko tuo lusikan nuoltavaksi – illalla on luvassa kandisuklaakakkua. Runot loppuvat muusan kuolemaan ja palaan Driveen setvimään tapahtuman ohjelmaa tiimikaverin kanssa. Kello lyö seitsemää, ohjelma näyttää siistiltä, lähden saunaan. Iltapalaksi on täysin epäterveellisesti mutakakkua, minttusuklaarahkaa ja juustonaksuja. Ennen nukkumaanmenoa väittelen siskon kanssa siitä, montako nollaa on miljardissa.

viikko3

Sunnuntai 5.2.2017

Nukun autuaasti melkein kymmeneen. Aloitan päivän heittämällä taannoisen bullet journal -postaukseni Instagramiin ja selailen kaikessa rauhassa #bulletjournaljunkiesia ja #plannerloversfinlandia. “Ai niin, Lottakin on täällä”, sanoo isä, kun menen aamupalalle. Joogakamppeet ovat valmiiksi päällä, mutta kello on jo yli puolenpäivän, kun levitän olohuoneen karvamatolle joogamaton ja vielä viltinkin varuiksi. Hengitys kulkee jo paremmin kuin eilen, jopa kameli taipuu notkeasti. Makaan savasanassa pitkään ja päätän, että jatkossa viltti on pakollinen joogavaruste.

Sisko pyörähtelee vanhojentanssimekossaan, glamoröösi testimeikki naamallaan. Milloin se kasvoi noin isoksi? Laitan pyykkikoneen pyörimään ja avaan läppärin taas keittiön pöydälle. Suljen ulkomaailman pois isän studiokuulokkeilla ja ryhdyn selvittämään itselleni morfologista preferenssiä, josta ryhmäni pitäisi pitää luento ensi viikolla. Toisinaan ymmärrän, toisinaan sitten taas en. Eteen ilmestyvä ruoka antaa sopivasti luvan sulkea kone.

Ruoan jälkeen se tosin on avattava taas: setvin tapahtuman nettisivujen valikkoa, brainstormaan otsikoita tiimin ryhmäkeskustelussa, kirjoitan vähän lisää sisältöä Driveen. Käyn ripustamassa pyykit ja lataamassa uuden koneellisen. Luen projektikurssin tämän viikon sisällöt – tiedonhakua ja projektityökaluja – ja twiittaan niistä. 140 merkkiä tuntuu vankilalta. En lähdekään vielä kaupunkiin, vaan sovin kyydin aamulle. Ilta kuluu kuin itsestään, pääsen muka yhdeltätoista nukkumaan, mutta juutun poistamaan puhelimestani kuvia sillä verukkeella, ettei tiedottajan ja instavastaavan puhelin saa olla tukossa.

viikko2

Maanantai 6.2.2017

Aamu alkaa aikaisin ja tuntuu vanhoilta ajoilta. Kiskon vaatteet päälle, kerään pyykit, yritän suoristaa otsatukan ikivanhalla suoristusraudalla. Kampaus on mallia saa luvan kelvata ja aamupala kaksi nopeasti hotkaistua leipää. Valo alkaa hiljalleen voimistua, kun pakkaudumme autoon isän ja siskon kanssa. Ensin ajetaan minun kotiini – jätän pyykit ja keitän teetä termokseen – ja sitten siskon koululle, jonka naapuriin olen menossa tänä aamuna. Otan pienen nostalgiakylvyn kävelemällä siskon kanssa lukion läpi. Tunnen itseni aikuisemmaksi ja vähän vähemmän huolitelluksi kuin viisi vuotta sitten.

Tapahtumapalaveri alkaa puoli yhdeksältä ja kestää kaksi tuntia, minkä jälkeen jäämme tiimin kanssa rustaamaan viestintäsuunnitelmaa. Kello juoksee ja nälkä kasvaa, ja yhden jälkeen lähdemme kävelemään kohti yliopiston lounaspatoja. Aamuhämärä on muuttunut maailman kirkkaimmaksi päiväksi. Naama jäätyy ruttuun siristellessä. Kävely pakkasauringossa käy lepohetkestä pitkän istumisen ja ajattelun jälkeen.

Lapan lautaselle pienen keon riisiä ja kanaa, leikkaan pari viipaletta vielä uunilämmintä leipää ja istun syömään. Kuuntelen keskustelujen kaikuja viereisistä pöydistä – kukapa ei? Haen jälkiruoaksi euron karkkipussin kahvion puolelta ja käyn kysymässä vahtimestarilta, saako aulan telkkareihin tapahtumamainoksen pyörimään. Ei tiedä, kehottaa kysymään joltain muulta, jolla on vaikea nimi. Avaan läppärin ja bujon ja alan naputtaa tehtäviä pois listalta: sähköposti tiedotukseen, tiedote tarkistukseen, twiitti projektikurssin tämän viikon sisällöistä. Neljältä saapuu morfologisen preferenssin ryhmä, kampaamme kaksi tuntia takkuun mennyttä diaesitystä ja jaamme rooleja.

Kävelen keskustaan, on kylmä. Käyn kaupassa ja luulen näkeväni tuttuja kasvoja, mutten jaksa tunnistaa niitä loppuun. Bussi tulee juuri sopivasti, karkkeja on jäljellä neljä, syön ne ja olen iloinen. Pihalla lumi kimmeltää kuun valossa liiankin runollisesti – ihan kuin se heijastaisi tähtitaivasta, mietin, kun kaivan taskusta avaimia. Puran ostokset, keitän teetä, maksan vuokran. Kurkin sälekaihdinten välistä hankea, se kimmeltää vieläkin. Vaihdan vaatteet ja kömmin väsyneenä joogamatolle – ja nousen siltä vartin päästä laulaen ja aistit avoinna. Nautin pienen iltapalan Goethen runojen esipuheen kera. Pääsen petiin jo puoli kymmeneltä ja otan Goethen mukaan.

viikko6

Tiistai 7.2.2017

Kymmenen aamut ovat petollisia. Sitä luulee, että on aikaa, mutta aina se loppuu kesken. Aamujoogaan viltin päällä kaikessa rauhassa, mutta suihkussa käyn pikapikaa, aamupalan syön vielä nopeammin, sitaisen hiukset vikkelälle ranskanletille ja koitan pukeutua tarpeeksi lämpimästi. Ulkona on utuiset -20 astetta. Haluaisin ottaa kuvan maisemasta, jossa kaikki kimaltaa udun läpi nousevan auringon valossa, mutta bussi tulee liian aikaisin. Luennolla mietin ryhmäni kanssa, ovatko feministi ja vegaani yhtä arvolatautuneita sanoja ja kuinka jotain positiivista voi tapahtua negatiivisesta huolimatta ja päin vastoin. Saan hyvästä ystävästä lounasseuraa ja kutsun tämän vielä teellekin.

Teetä juodaan pienen ruokapöydän ääressä läppärinkannet vastakkain, sormet naputtaen näppäimistöä. Jaamme naurut hassuista sähköposteista ja turhautumisen sivumääriin, jotka eivät korreloi esseiden sisältövaatimusten kanssa. Vastaan tiedotteesta saamaani palautteeseen, lähetän pari muuta sähköpostia, sörkin menestyksekkäästi pientä koodinpätkää nettisivuilla. Tee loppuu, jatkan morfologiseen preferenssiin. Alan hiljalleen ymmärtää ainakin sen alueen, josta itse vastaan. Illan pimetessä ystävä lähtee kaupan kautta kotiin; minä naputan muistiinpanoja, kahlaan tieteellistä tekstiä ja keskittymismusiikin voimalla saan diani lopulta näyttämään järkeviltä. Suljen esityksen ja etsin WhatsAppista tämän viikon kuorotreeniäänitteet. Lauleskelen kevyesti niiden päälle. Pääsen tänäänkin aikaisin nukkumaan.

viikko8

Keskiviikko 8.2.2017

Vapaa aamu! Aloitan päiväni kirjoittamalla pitkästä aikaa ihan rehelliset kolme aamusivua – olen lipsunut tavastani viime aikoina. Tuntuu mukavalta istahtaa pöydän ääreen hämyisessä huoneessa ja antaa kynän juosta paperilla. Olen kuukauden verran joogannut Yoga Revolutionin tahtiin; jäljellä on enää viimeinen päivä, ja perinteiseen tapaan Adriene sulkee mikrofoninsa ja antaa oppilaidensa lähteä omille poluilleen, jos he niin haluavat. Tänään minä haluan – aloitan aamujoogani seisoma-asennosta tavallisen risti-istunnan sijaan ja kuljen kepeästi läpi alaspäin katsovien koirien ja sotureiden aina konttausasentoon, siitä viltille istumaan ja lopulta selälleni lattialle. Hymyilyttää ja vähän hiipii kyynelkin silmäkulmaan, yksi etappi on taas lopussa. Päätän palata huomenna Revolutionin alkuun ja käydä sen läpi uudelleen kuukauden verran vahvempana.

Suunnitelmanani on kävellä yliopistolle kahdeksi lounastamaan, siirtyä siitä tapaamiseen, jossa käydään läpi huomisella ryhmäluennolla teetettävä tehtävä, ja jäädä sitten tekemään hommia ja odottelemaan kuoroharjoituksia. Ennen lähtöä ehdin kuitenkin kirjoittaa auki viestintäsuunnitelmaa, joka on maanantaisen palaverin jäljiltä täynnä ranskalaisia viivoja. Kirjoitan siitä, kuinka tulevaa tapahtumaa markkinoidaan eri oppilaitosten opiskelijoille, millaiset kanavat tavoittavat heidät ja mitä heille halutaan ensisijaisesti viestiä. Tiskaan muutaman astian, teekuppi hyppää kuivauskaapista ja särkyy tiskipöydälle. Kerään sirpaleet ja mieli vähän maassa siirryn sen takaraivossa tökkivän luennon pariin. Tarkistan omat diani, keksin sanottavani, puhun näkymättömälle yleisölle ensin istuen, sitten seisoen. Opin melkein ulkoa vuorosanani, mutta teen kuitenkin varmuuden vuoksi muistilaput – ja vedän osuuteni paljon nykivämmin ja katkonaisemmin niiden kanssa. Ihmettelen sitä, miten ääneni laskee ainakin terssin, kun kuvittelen puhuvani yleisölle. Kello juoksee, vastaan vielä yhteen sähköpostiin ja päätän, etten yritäkään enää lounaalle ennen tapaamista.

Ehdin sopivasti bussiin ja kilometrin päässä kotoa alan listata päässäni kaikkea, minkä unohdin ottaa mukaan. Totean, että on pakko palata vielä kotiin, mutta tuumin myös, että kenties ehdinkin kävellä sitten kuoroharjoituksiin. Tapaamisessa kuitenkin selviää, että olemme vähän jäljessä tehtävämme kanssa, ja suuntaan kirjastolle pikalounaalle, jonka aikana luen kuumeisesti tehtäväpapereita, alleviivaan, mietin suomen sijamuotoja ja vilkuilen kelloa. Hyppään seuraavaan bussiin ja laitan kuoronjohtajalle viestin, että nyt kyllä tämä tyttö myöhästyy. Ulkona on jo pilkkopimeää, sytyttelen kotiin valoja, avaan läppärin ja kielioppikirjan ja alan alleviivata. Kahden tunnin päästä homma on valmis, pakkaan unohtuneetkin asiat ja painelen jälleen bussipysäkille. Olen missannut kaksi kolmasosaa harjoituksista. Etsin salista itselleni tuolin, avaan nuottikansion ja kiljaisen ensimmäisenä kaksiviivaisen e:n sen suuremmitta äänenavauksitta. Tunti laulamista kuitenkin piristää mukavasti eikä vie voimia niin kuin kolme tuntia samassa puuhassa. Poikaystävän koti on lähempänä kuin omani, mistä olen kaiken ramppaamisen jälkeen kiitollinen. Nukahdan tutulle paikalleni sängyn vasemmalle laidalle.

viikko7

Torstai 9.2.2017

Nukun vähän huonosti, luento jännittää. Kello soi kahdeksan jälkeen, etsin jääkaapista karjalanpiirakan, keitän teetä ja nappaan suuhuni muutaman kirsikkatomaatinkin. Aamurutiinit vievät kotona paljon enemmän aikaa kuin täällä. Poikaystävä nukkuu, vaikka teevesi kiehuu hellalla ja mikro helähtelee. Sälekaihdinten välistä tunkee auringonvaloa, kurkkaan ulos ja huomaan, että kaikki on pakkashuurteen peitossa ja kimmeltää. On kylmä, mutta nautin matkasta yliopistolle: tämä on minun lempisääni, talven lapsen.

Luento sujuu. Voin taas hengittää.

Tiistain lounasystävä on juuri tullut syömästä, mutta istuu vielä pöytään seurakseni. Ostan jälkiruoaksi suklaapatukan ihan siksi, että aurinko paistaa ja mieli on keveämpi. Minulla on pari tuntia aikaa hoitaa juoksevia asioita ennen iltapäivän viestintäpalaveria, ja parkkeeraan kirjaston pöydän ääreen läppärini kanssa. Löydän niin mukavan asennon kuin kovalla tuolilla on mahdollista. Viimeistelen tiedotteen palautteen perusteella ja lähetän sen eteenpäin, muokkaan vähän nettisivujen sisältöä, tarkistan bullet journalin. Puoli kolmelta muu viestintätiimi liittyy seuraani, sovimme muutaman epäselvän asian ja vietämme seuraavat pari tuntia tapahtumajulistetta suunnitellen. Aika hermostuttavalta tuntunut tehtävä osoittautuukin varsin hauskaksi, ja olemme kättemme jälkiin tyytyväisiä  – sekä hervottoman väsyneitä.

Lähden keskustan kautta kotiin, haen papalle kaupasta sanelulaitteen tämän pyynnöstä – olen menossa mummilaan viikonloppuna – ja ostan iltapalaa. Palkitsen itseni pitkästä päivästä palvelutiskin tanskalaisella voileivällä, pullalla ja suklaalevyllä. Kyl sitä ny joskus. Kotona naputan vielä yhden sähköpostin, yhden twiitin, yhden blogikommentin. Kouluhommia kaikki. En ota stressiä nukkumaanmenoajasta; huomenna kukaan ei kisko minua pois kotoa. Suunnittelen huomisen päivän teekupin ja sen pullan äärellä ja hyppään siitä joogamatolle. Iltasaduksi katson vielä pari bullet journal -videota – ihan, koska voin.

viikko4

Perjantai 10.2.2017

Näen levottomia unia ja tapani mukaan reagoin niihin tekemällä puoliunessa järjettömiä asioita. Kello soi kahdeksalta ja herään kirjoittamaan aamusivut, mutta jään vielä yhdeksään asti sänkyyn lukemaan Linus Jonkmanin Introverttejä. Selkää kivistää, tuntuu hyvältä käydä joogamatolle ja venyttää, kiertää ja kääntää lihakset auki. Aamupalaksi on soijajogurttia ja porkkanoita, mikä hihityttää eilisen pullamössöilyn jälkeen. Otan paperia ja kynän, avaan bujon ja alan visioida Miss Matildan tulevaisuutta. Kun paperilla on sopivasti suuntaviivoja, keitän teetä, avaan läppärin ja alan selata netistä vapaassa käytössä olevia vintagekuvia. Pari tuntia kuluu siinä puuhassa, podcastia samalla kuunnellen, mutta lopulta päätän koko homman olevan liian monimutkainen ja vievän liikaa aivokapasiteettia. Taidan pitäytyä siinä, minkä voin ihan itse tehdä.

Äiti ja sisko tuovat viikonloppuna kotiin unohtuneen kameran ja siinä sivussa myös tuoreen patongin ja pari vaniljamunkkia konditoriasta. Lämmitän pakkasesta viikon takaista kanakeittoa ja istun nauttimaan siitä ja ihanasta patongista. Ulkona on vielä valoisaa, ja kaikki puut ovat kauttaaltaan valkoisia; mietin, pitäisikö kuitenkin käydä pihalla. Päätöksen tekee puolestani aurinko, joka ilmestyy yhtäkkiä pilven takaa jossain kaukana ja värjää tienvarren puut vaaleanpunaisiksi. Heitän astiat tiskialtaaseen, nappaan kameran ja lähden. Tiskit voivat odottaa, auringonlasku ei.

On yllättävän kylmä ja taivaanrannassa vielä kirkas auringonpaiste. Korkealla taivaalla on sateenkaaren värinen kohta, jonka editse leijailee lumihitua. Kuvaan huurteisia oksia, violetteja pilviä ja hiljalleen katoavaa aurinkoa. Kierrän pienen lenkin ja kiipeän asuinnyppyläni korkeimmalle kohdalle, jonne iltarusko avautuu erityisen komeasti. Katselen pitkälle taivaanrantaan ja otan kuvia kaikista väreistä, jotka maisemasta löydän.

Kun ilta pimenee, tiskaan ne altaaseen jääneet tiskit ja jatkan vielä vähän matildahommia. Kirjoitusvire iskee, ja kirjoittelen asioita yhdeksään asti. Poikaystävä tulee yökylään, keitämme vielä kupit teetä ja teemme vähän iltajoogaa. Kroppa rentona on kiva mennä nukkumaan. Huomenna saa herätä ihan silloin kuin huvittaa.

~ ~ ~ ~ ~

Sellainen on tyypillinen viikkoni. Jos luit tänne asti – kiitos ja anteeksi! :D Toiset päivät rullaavat kitkatta eteenpäin, toisina taas mikään ei onnistu. Molempia osui oikein sopivasti tämänkin viikon varrelle. Onneksi on tärkeitä ihmisiä ja bullet journal, jotka pitävät jonkinlaisen tolkun menossa mukana.

Loppuun vielä ilmoitusluontoinen asia: olen nyt mukana Facebookin JKL-BLOGIT-yhteisössä, joka kokoaa yhteen keskisuomalaisten kirjoittajien blogeja monenlaisista aiheista. Tervetuloa seuraamaan ja löytämään uutta luettavaa! :)

Iloa viikkoihisi!

jkl_blogit_facebook_banner_8_2015

I am a full-time student – and in addition to that, a craftswoman, choir singer, publicist for two different causes, blogger, and a summer job seeker. If this spring was a glass, it would be just about to spill over. All I can do is try to balance as well as I can and hope for some surface tension that would keep it all together. Switching from one role to another sometimes starts to feel pretty absurd; imagine writing a bulletin one moment and reading renaissance poetry the other. But this is my life right now, and I really am enjoying all that’s going on. There’s just a lot of it.

This post is a very long one and written purely out of curiosity; I wanted to know what a week in my life looks like in words. My week does start on Monday, but I decided to start writing as soon as I could, so the story begins on a Saturday. Here we go…

Saturday 4/2/2017

I wake up at around eight after a night of slightly interrupted sleep; Mum said she’d call in the morning, and missing the phone call has obviously haunted me. I remember checking the clock at two, some time after that, and again at six. It’s sunny outside, and in the lovely light it gives to my flat, I finish my morning pages from a couple of days back and continue to today’s three pages. Then I roll the carpet off my yoga mat and press play on the instruction video. My body feels stiff; I’ve spent the last week almost entirely at my boyfriend’s and it’s disrupted my yoga routine. It feels good to move.

Time for breakfast and to pull myself together. I make tea, cut a couple of slices of bread, dunk a spoon into the yogurt. I’ve run out of butter, so I pour some olive oil on the bread slices. Not too bad. I take my laptop off the floor and start working. I add the upcoming gigs to the choir website; it feels kind of nice to see your own words on the published site. Switching from one role of a publicist to another, I open a Word document with an unfinished bulletin of an event that will be held in a couple of months. I skim through a folder on Google Drive, trying to comprehend a not-yet-confirmed version of the agenda, rephrasing things when needed. It’s past midday, Mum finally calls – the family’s driving home from our grandparents’. I write a few more words, change, gather up my laundry, freeze the bread and yesterday’s chicken soup. Then I go home.

It’s Granny’s cooking for dinner. I finish my bulletin at the kitchen table and ask Mum proofread it. Picking up my book of renaissance sonnets from the 1300s, I sink into an armchair in the living room. It’s a surprisingly relaxing read once you get into the right mood. My little sister brings me a treat: a baking spoon with loads of cake batter on it. There will be mudcake in the evening, to celebrate my bachelor’s degree. The book ends at the death of the muse and I return to Drive to try and make sense of the agenda with a workmate. The clock strikes seven, the agenda looks decent enough, I leave for sauna. The evening tea is a perfectly unhealthy combination of mudcake, mint & chocolate curd, and crisps. Before bed, I argue with my sister about how many zeros there are in a billion.

Sunday 5/2/2017

I sleep like a baby until ten-ish. I start my day by posting my latest, bullet journal related blog post on Instagram and stay for a while to happily browse through #bulletjournaljunkies and #plannerloversfinland. “Oh right, Lotta’s home, too,” says Dad when I descend the stairs to get some breakfast. I’ve dressed up in my yoga gear, but it’s beyond midday when I finally roll the yoga mat on the soft furry carpet in the living room – and add a blanket, too, just in case. My breathing’s easier than yesterday, and even the camel pose bends quite beautifully. I’m in no rush to get off my savasana and decide that from now on, a blanket is a mandatory addition.

My sister swirls around in her pretty prom dress, with a full glamorous test make-up on her face. How did I not notice her growing up? I load the washing machine and open my laptop on the kitchen table again. Dad’s studio headphones shut the world out effectively and allow me to concentrate on finding out about morphological preference – my group’s presentation topic for next week. I get it, and then I don’t. Lunch appears and gives me a permission to shut the laptop for a bit.

I do have to open it again after lunch, though – this time, to sort out the menu bar on the event website, brainstorm headlines with the team, and write a bit more content on Drive. I hang my laundry and load the machine again. I check this week’s compulsory reading for a project course – information seeking and project management tools – and tweet about it. 140 characters feels like a prison. Contrary to what I’ve decided before, I don’t head back to town today, but arrange a lift for tomorrow morning. The evening passes without me noticing; I’m in bed by eleven but get stuck deleting old photos, telling myself it’s no good if a publicist in charge of Instagram has a phone that won’t take any more photos.

Monday 6/2/2017

The morning starts early and feels like the old times. I dress, collect my dry laundry, try to work out my fringe with an ancient straightener. After a quick “that will do” sort of a look in the mirror, I head downstairs to wolf down a couple of bread slices for breakfast. The morning light’s slowly growing stronger as Dad first drives me home to leave my laundry there, and then drops me and my sister off at her school; I have a meeting right next door. I take a trip down memory lane by walking through said school, which I, too, used to go to. I feel a bit more adult and slightly less groomed than five years ago.

The meeting with the event people starts at 8.30 and takes two hours, after which my team stays to figure out a communications plan. Hours rush past, we get hungrier by the minute, and at last after 1 pm we head to the university for a well-deserved lunch. The morning dusk has turned into the brightest day we’ve had for a long time. It feels like my face will soon freeze into a squint. A walk in the wintry sunshine is a welcome break after sitting for hours.

I pile chicken and rice on my plate, cut a slice of warm, freshly baked bread and sit down to eat. I listen to snippets of conversations carried from the tables around me – who doesn’t? For dessert, I get a small bag of sweets from the café and go ask the janitor if we can get an advertisement of the event on an info tv nearby. He doesn’t know and tells me to ask someone else with a difficult name. I open my laptop and bujo and start ticking things off my to-do list: email the PR department, send the bulletin for checking, tweet about the project course. At four, the morphological preference group arrives and we spend two hours combing our tangled presentation and delegating roles.

It’s cold when I walk to the town centre. Drowsily picking up groceries, I think I see familiar faces but am too tired to fully recognise them. The bus arrives just in time, there are four sweets left, I eat them and feel happy. The snow glitters in the moonlight in a terribly poetic way – it looks like it’s reflecting the starry sky, I contemplate while digging the keys out of my pocket. I unload my groceries, make tea, pay the rent; peeking through the blinds, the snow still shimmers. After changing, I drag my tired body to the yoga mat – and get up, fifteen minutes later, open and singing. I enjoy my little evening snack with the preface of a collection of Goethe’s poems. I get to bed by half past nine and take Goethe with me.

Tuesday 7/2/2017

The ten o’clock mornings are deceptive: there is this illusion of having loads of time, yet it always runs out. I take my time doing my morning yoga on a blanket, but the shower is a quick one today, as is breakfast, and my hairdo of choice (a simple French braid) is done in a minute. I try to wear enough layers to suit the glittery -20 C outside. I’d like to take a picture of the landscape that sparkles all around, but my bus comes too early. At the lecture, our group talks about whether ‘vegan’ is as value-laden a word as ‘feminist’, and how curious it is that something positive can happen ‘despite’ the negative, and vice versa. My good friend joins me for lunch and I invite her for tea, as well.

The tea is enjoyed at my small kitchen table, laptops back to back, fingers tapping keyboards. We share laughs about funny emails and the frustration at essay page requirements that clash with the actual extent of the assignment. I reply to the feedback about the bulletin, send a couple more emails, successfully twiddle a snippet of code on the website. The tea runs out and I move on to morphological preference. I think I’m finally beginning to understand – at least the part I’m responsible for. As the sun goes down, the friend leaves for the grocery store and then home; I scribble notes, plough through academic text, and at last manage to make my slides look somehow sensible. After closing the slideshow, I find this week’s choir practice recordings and quietly sing over them. It’s another early night.

Wednesday 8/2/2017

A free morning! I start my day by writing a full three morning pages; I’ve let the habit slip lately. It feels good to sit at the table in the dusky room and let my pen fly over the paper. It’s the last day of Adriene’s Yoga Revolution, and as is tradition, she takes off her mic and lets us all choose our own path if we feel like it. I certainly do: I start my routine in a standing position instead of sitting cross-legged, like I usually do, and lightly make my way through downward dogs and warriors, all the way down to all fours, then to sitting and at last to savasana on my soft blanket. A smile creeps up on my face and I feel a little teary, too; it’s always an end of an era of sorts. I decide to start over tomorrow and take the same journey again, one month stronger.

My plan is to have a two o’clock lunch at the uni, then have a meeting about tomorrow’s lecture, and then work for a few more hours and wait for the choir practice. Before I go, though, I have a bit of time to clean up the communications plan that is, at the moment, full of bullet points to rephrase. I write about how the event will be promoted to students, which channels are best for reaching them, and what is the primary message we want to convey. While I’m washing a few dishes, a teacup jumps from the cupboard on its own accord and shatters on the counter. I pick up the pieces and, feeling a little blue, start on that lecture that’s nagging in my head. I check my slides, figure out what I’m going to say, talk to an invisible audience first sitting, then standing up. I almost memorise my lines but decide to make notes, just in case – and then go through my talk with them, in a lot less certain and confident way. I wonder why my voice deepens considerably every time I imagine speaking to an audience. The clock threateningly ticks away minutes, I reply to one more email, and then decide I won’t even try to get to that lunch before the meeting.

When my bus is a mile from home, I start making a list in my head of all the stuff I forgot to take with me. I admit I will have to return home before the choir practice, but try to turn it positive by deciding I’ll walk to the practice, then, to stretch my legs. The meeting, however, reveals how behind we are with our task, which means a hurried lunch with lots of reading of task handouts, underlining, pondering over Finnish grammatical cases, and glancing at the clock. Catching the next bus, I send a message to our conductor saying I will definitely be late for tonight’s practice. It’s pitch black outside, I turn on the lights in my flat, open my laptop and a grammar book and continue underlining. I’m done in two more hours and get on with packing everything I forgot in the afternoon before hurrying back to the bus stop. I’ve missed two thirds of the practice, but finally find myself a chair in the auditorium, open my folder and let out a piercing high note without much warming up. An hour of singing cheers me up, though, and doesn’t drain me of energy like three hours usually does. My boyfriend’s home is closer than mine, which I’m grateful for after all the running around I’ve done today. I fall asleep on my familiar spot on the left hand side of the bed.

Thursday 9/2/2017

I have a bit of a broken night, feeling nervous about the lecture. The alarm clock goes off after eight, I find a Karelian pie in the fridge, make tea and grab a few cherry tomatoes, too. The morning routines don’t take nearly as much time here as they do at home. The boyfriend happily sleeps through my making tea and warming up breakfast in the microwave. Sunrays try to sneak their way through the blinds, so I peek outside and see the whole landscape covered in glittering frost. It’s cold, but I enjoy my walk to the uni; a winter child, this is my favourite weather.

The lecture is fine. I can breathe again.

My lunch companion from Tuesday has just got out from the cafeteria, but agrees to join me as I have my lunch. I treat myself to a chocolate bar just because the sun is shining and I’m in a brighter mood, too. I have a couple of hours to sort out some stuff before a communications meeting in the afternoon, so I park at a library table with my laptop and settle myself on the chair as comfortably as I can. I finish the bulletin according to the feedback and send it away, tweak the website a bit, check my bullet journal. At half past two the rest of the team join me, we agree on a few unresolved matters and spend the next two hours designing a poster. The task has felt a little daunting, but it turns out to be a pretty fun one. We are happy with the result – and incredibly tired.

I head home but pop to the centre on the way to buy a dictator for my grandpa – I’m visiting my grandparents over the weekend – and to get myself something to eat this evening. A big danish sandwich, a sweet bun, and some more chocolate seem to be in order – it’s completely fine to spoil yourself every now and then, I think. At home, I tap away one more email, one more tweet, one more blog comment. All of them school-related. I don’t stress about bedtime; no one will be needing me to leave the house tomorrow. I plan the day with a cup of tea and aforementioned bun, and then hop on the yoga mat. Tonight’s bedtime story is a couple of bullet journal videos – just because I’m allowed to.

Friday 10/2/2017

I have restless dreams and, as I often do, react to them by doing irrational things half asleep. The alarm goes off at eight, again, and I wake up to write my morning pages, but stay in bed till nine to read Introverts by Linus Jonkman. My back hurts, it feels good to get on the yoga mat for a bit of twisting and stretching. The breakfast is some soya yogurt with carrot sticks, which makes me giggle after last nights abundant treats. I grab a pen and some paper, open the bujo and start visioning Miss Matilda’s future. When I have enough plans on the paper, I make a cup of tea, open the laptop and start searching for free-to-use vintage photos online. That takes a couple of hours, judging from the amount of podcasts listened to in the process, but eventually I decide the whole thing feels too complicated. I’d rather keep on making what I can make myself.

My Mum and sister visit briefly to bring the camera I forgot home last weekend, along with a freshly baked baguette and a couple of vanilla doughnuts from the nearby bakery. I warm up a portion of the chicken soup from last week and sit down to enjoy it with a piece of the delicious baguette. It’s still light outside, the trees are white all over, and I wonder if I should take a walk after all. The decision is made, in the end, by the sun emerging somewhere far away and colouring the roadside birches pink. I quickly leave my dishes where they are, grab the camera and go. The dishes can wait, sunsets usually don’t.

It’s surprisingly cold and the horizon still holds a bright sunshine. There’s a rainbow coloured halo above me, soft fluffy snow drifting past it. Walking the quiet streets of the neighbourhood, I photograph the frozen branches, purple clouds, and the slowly disappearing sun. Finally, I climb to the highest point of the hill I live on – the best spot to catch sunsets. I rest my eyes on the horizon and snap pictures of all the colours I can find.

When the night grows darker, I do the dishes I left before and keep on working with Matilda for a while. The writing mood gets me and words flow until nine in the evening. My boyfriend comes to stay the night, we have a cup of tea and do a bit of bedtime yoga. It’s nice to go to sleep relaxed. There’s no hurry to wake up tomorrow.

~ ~ ~ ~ ~

That is what my typical week looks like. I thank you and apologise, if you made it this far! :D Some days pass effortlessly, while on others, everything seems somehow awkward. There were examples of both on this week, too. Thank goodness I have all my nearest & dearest and a bullet journal to keep the chaos in check.

A little notice before I go: I’m joining the JKL-BLOGIT community that gathers bloggers from Central Finland to share their posts collectively. You are most welcome to follow along and find new reads! :)

I wish you joyful weeks!

Simppeliä ja runsasta

bujotammikuu1

Havahduin tammikuun alussa siihen, että uusi vuosi toi bullet journalin Suomeen oikein ryminällä. Yhtäkkiä siitä kirjoitetaan kaikkialla ja yksi sun toinen tuttu kokeilee uudenlaisen kalenterisysteemin sopivuutta omaan arkeensa. Olen huomannut myös, että blogiin tullaan yhä useammin bujoon liittyvillä hakusanoilla – hei vaan ja tervetuloa, jos sinä olet yksi näistä tyypeistä! (Edelliset bujopostaukseni löytyvät täältä ja täältä, jos et ole vielä tutustunut niihin.)

Salaa saatan olla vähän omahyväisen tyytyväinen siihen, että minä, joka yleensä olen aina jäljessä kaikista trendeistä, olin tällä kertaa peräti vuoden edellä aikaani. Hah! No ei, oikeasti olen vain iloinen siitä, että niin moni muukin on hoksannut, että peruskalenterien laatikoille ja lokeroille on vaihtoehtoja. Bullet journal ei tuo lisää tunteja päiviin, mutta ainakin minulle se on tuonut lisää aikaa tunteihin.

bujotammikuu5

bujotammikuu4_m

Uusi vuosi muutti hiukan minunkin bujoani. Kirjoitin aiemmin, etten ollut ihan onnistunut kiintymään Leuchtturm-vihkooni, että se tuntui vähän kalsealta ja persoonattomalta – no, nyt on kuulkaa toinen ääni kellossa. Nukkumaanmenoaikani venyy ja vanuu, kun en malta lopettaa sivujen kääntelyä. Eräänä iltana eksyin katselemaan YouTubesta bullet journal -videoita ja ihastuin aivan erityisesti tähän yksilöön: yksinkertaisuuteen, pieniin väripilkahduksiin, laidasta laitaan täytettyihin sivuihin. Videon tekijä käyttää pääasiassa mustaa tussia ja sanoo, että tyhjän tilan voi aina täyttää washi-teipillä. Päässä syttyi lamppu. Simppeliä ja runsasta, siinäpä se.

Aiemmin kirjoitin päivittäiset listat sillä kynällä, joka sattui käteen osumaan, mikä ei sekään ollut lainkaan huono vaihtoehto. Tulos oli hupsun värikäs sillisalaatti, vähän niin kuin minä itse, mutta se ei kuitenkaan ihan miellyttänyt silmää. Kun löysin laatikostani vanhat sivellinpäiset siniset tussit, päätin kokeilla uudenlaista estetiikkaa, jossa otsikot pohjustetaan vaaleansinisellä varjolla ja päivän nimi sutaistaan sirosti mustalla tussilla siihen päälle. Listat kirjoitellaan sillä samalla mustalla, kun taas värit säästetään tilpehööriin, piirrusteluun ja kokoelmasivuihin. Käännös hillitympään – tai ainakin yhtenäisempään – suuntaan rauhoitti mieltä entisestään ja mahdollisti vähän reilumman ja luovemman koristelun.

bujotammikuu6

bujotammikuu2

Perusasioiden hillityistäminen (hih) muutti myös viikkonäkymää. Siitä on Leuchtturmini kuluessa tullut aina vain riisutumpi, ja tässä versiossa minun ei tarvitse enää piirrellä kuin muutama viiva, ja viikko on valmis. Viivottimen käytöstäkin luovuin. Pidin kuitenkin samat osat kuin ennenkin – aikataulut, habit trackerin, menot ja muistiinpanot – sillä olen todennut ne toimiviksi ainakin tässä vaiheessa. Joku tarkkasilmäinen saattaa huomata, että vasemmalla sivulla on kirjoitusvirhe; päätin jättää sen ihan huvin vuoksi. Saanpahan hymyillä parin viikon päästä.

Onko habit tracker sinulle ihan vieras käsite? Trackerin tarkoituksena on seurata, kuinka usein eri asioita tulee tehtyä – ja joissain tapauksissa myös motivoida itseään tekemään noita asioita. Monella on erillinen sivu koko kuukauden seurannalle ja lukuisia seurattavia asioita, minä olen päätynyt pitämään oman listani melko lyhyenä ja esillä heti viikkonäkymässä. Trackerillani pyrin seuramaan, miten jaan aikani eri velvollisuuksien kesken sekä muistuttamaan itselleni, että läsnäolo on hyvä juttu ja vielä parempi on, jos pääsee nukkumaan ennen yhtätoista. Mukana ovat myös muun muassa jooga ja aamusivut (sekä mystiseltä kuulostava taiteilijahetki, joka aamusivujen tapaan liittyy Julia Cameronin kuuluisaan luovuudenherättelykurssiin). Useimpia asioita seuraan pelkillä rasteilla, läsnäoloa ja mielialaa vihreillä tai punaisilla pallukoilla. Tracker tosiaan toimii, sillä rastin piirtämättä jättäminen kirpaisee joka kerta pikkuisen, kuten myös rastin piirtäminen opiskelu-kohtaan sinä päivänä, kun oli tarkoitus omistautua Miss Matildalle.

bujotammikuu3

Olen kaivannut kirjaseeni myös päiväkirjamaisempaa otetta. Olen ehdottomasti päiväkirjaihminen ja kirjoittanut enemmän tai vähemmän aktiivisesti ihan pienestä asti, ja nyt tuo tapa on jäänyt bullet journalin ja viime aikoina myös aamusivujen varjoon. (Niistä aamusivuista kuulette kenties lisää myöhemmin. Kenties.) Olen huomannut, että hyvinä aikoina kirjoittamisen tarpeeni on pienempi, kun taas ahdistus pakottaa purkamaan kaiken sanoiksi paperille; ehkä vallitsevaa trendiä voi siis pitää myönteisenä. Siitä huolimatta haluaisin ujuttaa pientä päiväkirjamaisuutta bujooni ja värittää päivittäisiä listoja kivoilla asioilla, sivusta kuulluilla hassunkurisuuksilla, päivän ruokalistalla, kokeilluilla resepteillä, sillä mitä sattui olemaan päällä, lippulappusilla ja muilla konkreettisilla muistoilla, soittolistoilla, tuntemuksilla. Nyt kuun vaihteessa aion aloittaa siitä, etten teekään erillistä kiitollisuussivua, vaan kirjaan kiitollisuudenaiheet suoraan päivien itsensä yhteyteen. Päivät kun eivät lopulta ole pelkkiä to do -listoja, vaan ihan elämääkin.

The jump to the new year finally brought the bullet journal phenomenon to Finland. Media’s writing about it, and more than one friend is experimenting with how the method would suit their lives and schedules. I’ve also noticed an increasing audience finding its way to my blog through bujo related search terms – so, if that’s where you came from, hello there and welcome! (My previous journaling posts can be found here and here, if you’d like to take a peek.)

Secretly, I may just be a tiny bit pleased with myself for being a whole year ahead of my time, when it’s more my style to always be a step or two behind. Ha! No, not really – truly, I’m just happy that more people are realising there are alternatives to the ready-made boxes and templates of basic calendars. The bullet journal doesn’t bring more hours to the day, but to me, at least, it’s brought more time into those hours.

The new year saw some changes in my bujo, too. I previously wrote that I hadn’t quite fallen in love with my Leuchtturm and found it a bit cold and impersonal. But you know what? Now I can’t stop fiddling with it and flipping through the pages. What really made the difference was the inspiration I soaked from several YouTube videos, especially this one: pretty minimalistic pages with little pops of colour, and every inch of white space filled. The vlogger seems to mostly use a black pen and says empty spaces can always be filled with washi tape. That’s it, I thought – simplicity and abundance, all in the same package.

I used to write my daily to-dos with any coloured pen I could find, which wasn’t that bad at all, but I ended up with funny multicoloured pages that may have reflected my personality but didn’t really make me feel calm. Then I found my old set of blue brush pens and started using them for my headings: a light blue shadow of a word underneath and the weekday on top of it with black marker. I now use that same black marker for the lists, too, and save the coloured ones for decorating, doodling and jotting down notes & quotes. Toning it down a bit both brings more calm to the pages and gives me the chance to really get creative.

The weekly view got the same treatment. The design has slowly turned more and more simple since the days I started my Leuchtturm, and with this one, all I need to do is draw a few lines, write a few words, and I’m ready to go. I even gave up using a ruler. I did keep all the elements, though, I’ve got used to and found useful: my schedule, a habit tracker, expenses, and notes.

Are you completely unfamiliar with the term habit tracker? It’s a useful tool for keeping track of things you consider important for you to do – and it might even motivate you to do those things. A lot of people have a separate page for a whole month of tracking, and a quite a list of habits, too, but I’ve decided to keep mine relatively short and constantly under my nose in the weekly view. I try to track the way I divide my days between different tasks, and also to remind myself that it’s good to be mindfully present throughout the day and get to bed by 11 pm. Most of the tasks, such as yoga and morning pages, I mark with an x – presence and mood, with green or red dots. The habit tracker does work, as it always stings a little to not draw an x where it belongs, and similarly, to draw one on studying on a day that was supposed to be dedicated to my craft business.

What I’ve missed lately is the deeper sort of journaling I’ve been doing pretty regularly ever since I learned to write. The bullet journal, along with the morning pages, has basically fulfilled my need for keeping a diary. (You might get to read more about those morning pages later. Perhaps. Not making any promises.) I have noticed, though, that the urge to get stuff on paper is more pressing at times when I’m feeling anxious or depressed, and eases when I feel good – so this trend might not be that alarming, after all. Even so, I’d love to add a bit more life to my bujo and colour it with all the good things that have happened, funny snippets of overheard conversations, menus, recipes, outfits, all sorts of ephemera and other tangible memories, playlists, feelings. Now, at the beginning of yet another new month, I intend to start by not separating my gratitude log from the daily lists, but journaling right into them. Because days, in the end, aren’t just a running list of to-dos, but actual life with all sorts of moments, big and small.

Olemisen ihmeellinen leppoisuus

joululoma2

Aloitan uuden vuoden kahdennellasadannella kirjoituksellani, tuosta noin naps. Joulukuu oli siitä kumma, että en kirjoittanut blogiin sanaakaan, mutta postauksia ropisi minkä ehti, ja sain vastailla ihaniin kommentteihin ja viesteihin. Monen kuukauden työrupeaman jälkeen oli parasta, kun kuuli reseptien menneen testaukseen ja tuunausohjeiden jääneen tiukasti korvan taakse – ja joulumielen löytäneen luukkujen kautta muidenkin päihin kuin minun. Kiitos tuhannesti jokaisesta viestistä ja siitä, että kuljitte kanssani jouluun.  ♥

Kaikki luukut löytyvät nyt etsimättä täältä, omalta sivultaan, jos haluat heittää vaikka toisen kierroksen heti perään. Kalenterin kunniaksi perustin myös Facebook-sivun, jonne linkitän jatkossa kaikki muutkin kirjoitukset. Nähdään siellä!

joululoma5

joululoma1

Joulun päivät olivat ihmeellisiä. Mihinkään ei sinällään tarvinnut mennä, jossain saattoi käydä jos siltä tuntui, mutta muutoin oli täysi lupa vain niin sanotusti olla möllöttää. Talossa olivat kaikki kotona, mutta jotenkin oli kummallisen hiljaista. Minä joogasin, olin, kirjoitin, olin, katsoin elokuvan, olin lisää. Söin porkkanalaatikkoa pitkälle välipäiviin, vaikka lautasella olisi muuten ollut jo (joulu)kinkkupitsaa. Päivät olivat pitkiä, vaikkei mitään oikeastaan saanut aikaan. Sellaistakin voi siis olla. Harvinaista kyllä, onnistuin nauttimaan joka ikisestä päivästä ja tunnistakin; laskin onnellisena, montako päivää vielä sain lillua tuossa ihanassa joulukuplassa.

joululoma3

joululoma6

Minulla oli varovaisena tavoitteena, haaveeksikin sitä voisi kutsua, kuluttaa tämä loma kirjoittaen. Jos muulta perheeltä kysytään, niin siinä puuhassahan se varmaan menikin, mutta ei se tavoitteiden tavoittelulta tuntunut. Järjellisesti ajatteleva minäni laittoi joinain aamuina kellon soimaan kahdeksalta tai puoli yhdeksältä, mutta lomaminäni sammutti sen, kuulosteli talon olevan vielä hiljainen ja päätti jatkaa uniaan. Jos tuo päätyikin heräämään, ei ollut mikään kiire poistua sängystä, vaan tunti tai puolitoista kului helposti hyvän kirjan sivujen välissä tai sitten se kynä kädessä, rivien täyttyessä toinen toisensa jälkeen.

Karkotin Agatha Christien telkkariversion liiat pelottavuudet raapustelemalla sanoja uuden vuoden työkirjaani tai värittämällä sen sivuja; vain toisella silmällä katsellen kaikki oli vähän pehmeämpää eikä niin painajaismateriaalia. Nojatuoli joulukuusen vieressä muodostui vakiokirjoituspaikakseni, ja sen ympärille ripottelin vihkot, kirjat, mustekynät, värikynät, suklaat, marmeladit ja teekupit. Siinä kuusenkynttilöiden valossa ajatus juoksi parhaiten. Työkirja täyttyi pikkuhiljaa ja tämän vuoden suuret linjat alkoivat terävöityä.

joululoma7

Terävästä puheen ollen, jouluaattoiltana kuorin eräästä kuution muotoisesta paketista uuden objektiivin kameraani. Siinä uutuuttaan kiiltelevän putken kyljessä komeilevat sanat “Image Stabilizer” olivat minulle kuin kauneinta runoutta. Kuvanvakaajan olemassaolon lisäksi automaattitarkennuskin tarkentaa oikeisiin paikkoihin – silkkaa luksusta tällainen! Avasin lahjoja vielä aaton jälkeenkin: tapaninpäivänä äitini ilmoitti, että se suuri valkoinen lyhty kuusen alla, kaunis kuin mikä, oli myös minun. Seuraavana päivänä isä kysyi, olinko saanut joululahjaksi joogatiilen, ja säntäsi sitten ulkorakennukseen etsimään kadonnutta pakettia.

joululoma4

Joulu jatkuu huomiseen ja loma vielä sitäkin pidemmälle, mutta vuoden käännyttyä uuteen ajatukset ovat jo vähän enemmän hereillä. Sekin vaikuttaa, että olen vaihtanut lomakodin arkikotiin. Yleensä joulun jälkeen tulee pieni notkahdus, kun hoksaa, että se taianomainen joulunalustalvi onkin nyt ihan talvi vaan, eikä vähään aikaan ole mitään odotettavaa. Yritänkin nyt, ennen kuin arki todella alkaa, kuulostella tarkkaan sitä, mikä olisi Se Alkuvuoden Juttu, joka lämmittäisi sydäntä. Jos sinä olet löytänyt sellaisen, haluaisitko jakaa sen kanssani?

Kaikkea hyvää tähän vuoteen! ♥

It’s the 200th post on Wisteria Walk – way to start the new year! December felt weird posting-wise; I didn’t write a single word to the blog, and yet, there were posts popping up every day. I got to reply to a lot of heartwarming comments, and after a whole autumn of working with the advent calendar (no, it didn’t write itself) it was the absolute best to hear that cakes were baked and DIYs tried in many homes. I’m so grateful for being able to bring a bit of Christmas cheer to your days – and for the messages I got that brought the same to my heart. Thank you for taking the journey to Christmas with me. ♥  (You can now find the entire calendar on one page, right here, so if there was something in particular that struck a chord, look no further!)

The Christmas days were wonderful. Everything felt so still and quiet, there was no need to rush or, indeed, go anywhere – unless you wanted to, in which case you could go and then return to the marvellous hush and relaxedness. My days mainly consisted of doing yoga, just being, writing, being, watching a film, being a bit more. I happily ate carrot casserole as long as it lasted, even when the remains of the ham had been hidden in a pizza and the rest of the family were craving for an ordinary meal. The days felt long without any getting-things-done – so that’s possible, too. The best thing is, I enjoyed every day, every hour, contentedly counting how many days I could still stay in my Christmas bubble.

My careful little goal or wish was to spend the Holidays writing, and if you asked my family, they’d probably tell you I didn’t do much else. It didn’t feel like trying to reach any goals, though. The sensible and organised me set the alarm clock to go beeping at eight or half past, but the holiday me turned it off, and hearing no sounds from the rest of the house, slept on. Even if she did wake up, an hour or so was easily lost between the pages of a good book, or in the scribbling of pen on paper.

I banished the excess horror of an Agatha Christie TV adaptation by lining up words in my new year’s workbook or colouring its pages with bright hues. That way, everything felt a little softer and not as meet-you-in-your-nightmares kind of scary. The armchair next to the Christmas tree became my writing spot, with notebooks, novels, fountain pens, coloured pencils, chocolates, sweets, and teacups scattered around it. The candles on the tree lit up my thoughts and fed my imagination. I slowly filled up the workbook and turned blurred dreams into more focused plans for this year.

Talking about focused, one of the parcels under the tree contained a new lens for my camera – one with an image stabilizer and autofocus that actually works. Hello, beautiful. Some presents I only opened a few days after Christmas Eve: my Mum reminded me on Boxing Day that the big gorgeous lantern under the tree was mine, too, and the next day, Dad asked if I’d got a yoga block or not, before rushing to the outbuilding to look for the lost parcel.

Christmas goes on till tomorrow, and my holidays for even longer, but the first days of the new year do shake your thoughts awake a bit. Having moved back into my everyday home in town also makes a difference. After the Holidays, there’s usually a little low point when you realise that the magical and mysterious pre-Christmas winter has turned into simply winter, and it feels like there’s nothing to look forward to. This time, I’m really trying to find something that would keep that magic in my heart. If you’ve found that, would you care to share it with me?

I wish you the best of years! ♥

{24} Aattona

jouluaatto2m

Kun tämä luukku aukeaa, on aattoaamu vasta hiljalleen valkenemassa ja meillä nukutaan aamuyön unia. Mielessä on kuitenkin jonkinlainen pieni tietoisuus siitä, ettei tänään ole ihan tavallinen päivä, sillä huomaan aina aattona unen rakoilevan jo aikaisin – kenties muistona niistä lapsuuden aatoista, kun sitä heräsi jo reilusti ennen Joulupukin kuumaalinjaa. Tuo ohjelma meillä pyörii aattoaamun taustalla edelleen, nykyään vähän siinä sivussa, kun sitä vielä pienessä unenpöpperössä kaivautuu sohvannurkkaan ja katselee joulukuusen valoja. Kuusi on meillä koristeltu jo aatonaattona.

Kun lähetys Joulupukin tuvasta loppuu ja musiikkitonttu taikoo pianostaan ne Lumiukon ensimmäiset hiljaiset sävelet, on minun jouluni valmis.

kanervat

Riisipuuroa ja soppaa syödään puolenpäivän aikoihin, joulurauhan julistuksen jälkeen. Mantelia ei meillä metsästetä, mutta raaka makaroni on joskus puurokattilaan piilotettu. Voitelen palan joululimppua ja katselen ikkunasta järvelle. Joinain vuosina se on ollut jo aattona jään peitossa, toisina taas lainehtinut vapaana – ja ruoho vihertänyt ikkunan alla. Lopulta säällä ei ole kovin paljon väliä; muistan kuinka eräänä jouluna sadepisarat takoivat ikkunaa illan tullen, mutta katulampun valossa nekin kimmelsivät pieninä joulutähtinä. Oikeastaan se ruohon ja sammalen syvä vihreäkin on ihan kotoisa ja jouluinen väri.

Jouluaaton iltapäivässä on jotain sellaista rauhaa ja vapautta, ettei missään toisessa päivässä. Joskus on pohdittu pienen kävelylenkin mahdollisuutta, mutta ei ole haitannut mitään, vaikka nojatuoli ja hyvä kirja ovat voittaneet. Aina tie vie kuitenkin pihan poikki naapureille paketin vientiin. Sielläkin on kynttelikkö ikkunalla ja keittiössä joulun tuoksu.

piparitalkoot6

Illan hämärtyessä sauna lämpiää ja kylpemisen jälkeen päälle puetaan jotain astetta hienompaa. Hämärässä keittiössä rosolli löytää kulhonsa ja graavilohen päälle sataa koristeeksi tilliä. Pöydän ääressä, kynttilänvalossa, keskustellaan ensimmäiseksi siitä, kuka lukee tänä vuonna jouluevankeliumin. Sitten päätetään, että tänään jokainen saa syödä niin hitaasti kuin haluaa. (Paitsi sisko, jonka hidas on äärettömän hidas – hän voi syödä ihan tavallista vauhtia.) Porkkanalaatikkoa maistellessani mietin aina, että se olisi varmaan lempiruokani, jollei sitä saisi vain kerran vuodessa. Mutta siksi se onkin niin hyvää.

Aattoillassa iltapäivän verkkainen vapaus jatkuu. Se hyvä kirja ehkä vetää taas puoleensa, tai ehkä keittiön pöydältä voi vaivihkaa kähveltää joulutortun, kun päivällisestä on toivuttu. Kun kaikista siltä tuntuu, aletaan kuusen alle piilotettuja lahjoja jakaa saajilleen. Loppuilta kuluu lahjapaperin rapinassa, uudet villasukat jalassa ja käsi konvehtirasialla käyden. Huomennakin on rauhallinen päivä.

jouluaatto1

Tänään en kysy, millaisin juhlallisuuksin teillä vietetään jouluaattoa – tänään toivon vain, että elät niitä täydestä sydämestäsi. Oli aatto sitten prikulleen samanlainen kuin menneinäkin vuosina, tai aivan uusi, kutkuttava ja ihmeellinen, toivon, että löydät siitä niin ilon ja riemun kuin rauhankin.

Kiitos matkaseurasta.

hyvaa-joulua

It is the early morning of Christmas Eve, and my family is still fast asleep. There’s always this tiny inkling on my mind, though, that tells me it’s not just an ordinary day – exactly like on those childhood Christmases, when you couldn’t sleep for all the excitement. And just like on those Christmases, ‘Joulupukin kuumalinja’ will be on – a TV show with Santa answering children’s calls at Korvatunturi. There’s no better way to start your Christmas Eve than snuggling in the corner of the sofa listening to the cute voices singing carols to Santa, and watching the twinkly lights of the Christmas tree. We’ve only just put it up the day before.

At the end of the show, before Santa sets out on his journey, the musical elf conjures out the first quiet notes of The Snowman from her piano, and it’s time to watch the animation. That marks the beginning of Christmas for me.

Around noon, after watching or listening to the Declaration of Christmas Peace, it’s time for rice porridge for lunch. No almonds are hidden in our porridge for good luck, but we’ve once or twice hunted for an uncooked macaroni instead. I butter a piece of sweet Christmas bread and look outside to the lake. On some years, it’s frozen solid by now, on others, it’s waves are completely free – and the grass all green under the window. In the end, the weather doesn’t seem to matter much; I remember how, on one Christmas Eve, the evening brought a heavy rainfall and I watched the raindrops on the window that the streetlight turned into little golden stars. Even the deep green hue of the grass and moss looked cosy and Christmassy that day.

The Christmas Eve afternoon has a peace and easiness like no other day. We could take a walk, but even if the call of the sofa and a good book is too strong, there’s no need to feel guilty. One journey must be taken, though: walking across the yard to bring our neighbours their gifts. There are candles on their windowsills, too, and all the scents of Christmas in the kitchen.

When the light grows dimmer outside, it’s time for sauna, and after that, dressing in something a tiny bit fancy. In the dusky kitchen, a beetroot salad finds its way to the right bowl, and dill is sprinkled on the cold salmon. At the table, in candlelight, we first talk about who will read the Christmas Story this year. Then it’s decided that today, everyone is allowed to eat as slowly as they like – except for my sister, whose slow is incredibly slow, so if she could please eat at a normal pace. Tasting the carrot casserole, I think that were it served more than once a year, it would be my favourite food. But then again, it wouldn’t be as special.

The slow easiness returns after dinner, and everyone is free to pick up that book they were reading or sneak a pastry or two. When it feels like the right time, presents are looked for under the tree and passed on to their receivers. The rest of the evening goes in the rustle of wrapping paper, feet clad in new wool socks and hand reaching for a box of chocolates. And tomorrow will be just as peaceful.

~ ~ ~

Today, I won’t ask how you’re celebrating Christmas, but hope you’re taking it all in, finding both joy and peace. Whether it’s the age-old traditions for you, or completely new and exciting ones, I hope you’ll have a wonderful Christmas.

Thank you for taking this journey with me.

{23} Odotus

odotus1

odotus4

odotus3

odotus2m

odotus6

Kuiskauksia hämärässä, lahjapaperin rapinaa, tuoksuja keittiöstä. Aatonaatto on tavallinen päivä, jossa on lupaus jostain muusta: kaikki on vielä edessä, odotus paisuu mielessä kuin joulupullataikina ja täyttää kaikki ajatukset. Lapsena sitä ei meinannut pysyä nahoissaan, innostus oli liian suurta niin pieneen päähän. Nyt se lämmittää glögimukillisen lailla ja saa pysähtymään joka hetkeen erikseen, tarkkailemaan tontunjälkiä ja koko ajan pikkuisen hymyilemään.

Huomenna voin herätä ja sanoa, että on joulu.

Whispers in the dark, rustling of wrapping paper, delicious smells wafting from the kitchen. The 23rd is just another ordinary day, but with a promise of something entirely different: all the good things are still to come, and the anticipation fills your mind, leaving no space for anything else. As a child, you felt like you could no longer hold in the excitement, it was too big to fit in such a little head. Now it warms you up like a mug of mulled wine and makes you pause in every single moment, keep your eyes open for elf footprints in the snow, and smile a little all the while.

Tomorrow, when I wake, I can say it’s Christmas.