Kevät saapui lauantaina huhtikuussa

kevatjarvi2

kevatjarvi3

kevatjarvi5

kevatjarvi4

kevatjarvi1

Osa kuvista: Venla Leppälä

Aurinko paistaa juuri sopivalla lämmöllä kuistin riipputuoliin. Olen liian väsynyt lukeakseni, viisaudenhammaspotilas, ja haen olohuoneesta lisää tyynyjä, joista asettelen ympärilleni päiväunipesän. Suljettujen luomien takana maailma jatkaa kevätpuuhiaan. En tunnista kaikkia linnunlauluja, mutta niitä on monta erilaista. Jäänreunalla huutavat lokit, kanat vastaavat takavasemmalta. Sisko puhuu niille. Tienvarren männyssä orava riipsuttaa määrätietoisesti oksaa, eikä siitä näy kuin heiluva häntä. Sinitiaispariskunta yrittää kuistin pylvään päälle rakentamaan tämänvuotista kesäkotiaan, mutta torkkuva ihminen riipputuolissa pelottaa, ja ne keinuvat milloin amppelinkannakkeessa, milloin terassin kaiteella tähystämässä. Eivät uskalla kuin käväistä. Paljaan pensasaidan alla rapisee: onko se räksä vai rupikonna? Isä näki eilen illalla kaksi konnaa tuijottamassa taloa kuin invaasiota suunnitellen.

Kanat oleilevat lintujen kevätmuuton vuoksi vielä sisätiloissa, mutta niille on rakennettu oven lipan alle pieni terassi, jolla ne pääsevät haistelemaan tuulia. Aamuauringon porotuksessa ne heittävät kyljelleen kuin koirat, antavat masuhöyhenille aurinkoa, levittävät siivet pitkin sahanpurua ja viettävät kaikin puolin erinomaista rantaelämää.

Iltapäivällä tuuli nousee ja saa mustaksi muuttuneen jään liikehtimään. Se hajoaa lautoiksi, jättää väliin railoja, helisee liikkuessaan ja siirtyy koko komeudessaan kohti etelää. Lähdemme rantakiville katsomaan, auringosta huolimatta takki on tarpeen. Jää kasaa valkoisiksi muuttuvia puikkoja kivivalliin. Lähisaaren takana on jo avointa, lautat loittonevat vastarannalta ja kasautuvat meidän puolellemme. Ristiselkä on kuulemma vapaa. Vuoden paras päivä, sanoo sisko, ja on pakko olla samaa mieltä.

In the hanging chair on the porch, the sunshine is exactly the right temperature. I’m too tired to read, nursing a removed wisdom tooth, so I get a few extra pillows from the living room and build myself a nap nest in the hanging chair. Behind closed eyelids, spring keeps on springing. I don’t recognise all the birdsongs in the air, but there are many. On the edge of the ice, seagulls screech, and chickens reply from the back of the garden. I can hear the sister talking to them. In the pine tree by the road, a squirrel scrabbles, only a swaying tail visible. A blue tit couple tries to get into their summer home on the porch column, but a sleeping human in the hanging chair makes them wary and alert. Something rustles under the bare hawthorn hedge – is it a fieldfare or a toad? Dad saw a pair of toads staring at the house the other night, like they were planning an invasion.

Because of the spring migration, the chickens mostly stay indoors for now, but they’ve got their own little patio under the eaves. When the morning sun shines right on it, they lie down on their side like dogs, get a little sun on their belly feathers, and spread their wings on the sawdust floor. Proper beach life.

In the afternoon, the wind rises and makes the ice move on the lake. It breaks into floes, leaves cracks in between, chinks and jingles, and moves southward in its entirety. We take a walk on the shore to watch; despite the sun, a coat is needed. The ice piles up on the rocks, breaking down in white sticks. The water flows free behind the closest island, and the wind pushes the floes away from the opposite shore, to our side. The bigger stretch of water a little south from here is open already, we hear. Best day of the year, says the sister, and I have to agree.

Advertisements

Kun arkajalka reittiä vaihtoi – äänikirjakävely, osa 1

metsassa1

Olen loppukesästä aloittanut uuden harrastuksen: kävelylenkit äänikirjan säestyksellä. Suhtaudun uuteen kiinnostuksenkohteeseeni sen vaatimalla vakavuudella ja olen jopa hankkinut laamakuvioisen vyölaukun sitä varten. Tässä sarjassa kirjoitan noista lenkeistä ja niiden tuottamista ajatuksista. En tosin ole vielä täysin varma siitä, että tästä tulee sarja, mutta minulla on siitä vahva aavistus – yhdistyväthän tässä ne kaksi asiaa, jotka eniten ajatuksia tuottavat, nimittäin kirjallisuus ja käveleminen.

Zadie Smith: Feel Free

Haluan löytää uusia lenkkipolkuja. Olen asunut samassa paikassa nyt neljä vuotta, mutta olen minulle tyypilliseen tapaan ottanut vain hyvin varovaisia askelia lenkkireittini laajentamiseksi. Alkuun pelkäsin karhuja kolmenkymmenen metrin päässä asutuksesta, joten on itse asiassa aika saavutus, että olen neljässä vuodessa onnistunut löytämään reitin asuinalueeni ympäri. Nyt laitan soimaan Zadie Smithiä, kirjailijaa, jolta olen lukenut yhden suomennetun teoksen (Kauneudesta) ja jonka tyyliin olen rakastunut ensisilmäyksellä. Feel Free on esseekokoelma, jotain sellaista, mitä en ole kovin paljon elämässäni kuluttanut. Smith kirjoittaa rodusta, ilmastonmuutoksesta, nykyelämästä, internetistä, taiteesta, kirjoittamisesta. Ensimmäiset esseet pysäyttävät totuuksillaan, tamppaan ylös ja alas lähimmän lenkkipolun mäkiä ja valaistun lause toisensa jälkeen. Lenkin jälkeen istahdan pihalle katselemaan hämärtyvää taivasta ja kuuntelemaan vielä yhden kirjoituksen.

Sitten käännyn polulla uuteen suuntaan. Katson kartasta oikoreitin, jota pitkin pääsen suhteellisen pian takaisin tutuille poluilleni. Löydän lammen, jota en tiennyt olevan olemassakaan. Siellä on kaunista, mustikoitakin, mutta myös paljon isoja vihaisia muurahaisia, jotka kiipeävät lenkkitossuihini. Puuskutan ylämäessä, jarruttelen alamäessä, mutta putoilen tasaisin väliajoin kärryiltä Smithin tarinoista. Esseet puhuvat kirjoista joita en ole lukenut, taiteilijoista joiden teokset pitäisi googlettaa kotona, enkä meinaa enää pysyä perässä. Kuuntelen ja kävelen silti vain, sillä kiinnostaa, mitä seuraavan kulman takana on.

metsassa2

Aurinkoisena ja ajankohtaan nähden lämpimänä iltana päätän kokeilla viiden kilometrin lenkkiä, joka on merkitty karttaan pinkillä värillä. Se näyttää suhteellisen suoraviivaiselta, enköhän löydä tieni, jos en käänny risteyksistä yllättäviin suuntiin. Ensimmäinen risteys menee oikein – siinä on kaksi vaihtoehtoa ja käännyn yleensä siihen toiseen – mutta sitten en enää tiedä, missä menen vikaan. Päädyn vuoren laelle, sinne missä hiihtohissit kääntyvät, en kierrä sitä niin kuin kaiketi pitäisi. Ylhäällä katselen maisemia, siellä pörrää pyöräilijöitä ja frisbeegolfaajia ja pieni lapsi testailee kauko-ohjattavaa autoa. Löydän reitin alas vain seuraamalla paria pyörää. Smithin lukija puhuu Virginia Woolfista, kelaan kymmenen minuuttia takaisin, koska olen ottanut valokuvia alhaalla avautuvasta Jyväskylästä ja unohtanut kuunnella. Laskeudun alas valtavan jyrkkää mäkeä, jonka alla tajuan, että alkuperäinen reittini saavuttaa tämänhetkistä vasemmalta. Vaihdan polkua. Hiihtokeskuksen ala-asemalla törmään useampaan keskenään ristiriitaiseen kylttiin, joissa kehotetaan kääntymään ja pysymään poissa frisbeegolfradalta, mutten tajua, missä minun sitten pitäisi kulkea. Lenkkeilijöitä tulee vastaan. Hämmennyksessäni minun on myönnettävä itselleni, että Smith on minulle liian vaikeaa. Alku meni hyvin, mutta nyt en enää näe koko kärryjä edelläni. Sukellan takaisin metsään – löydän polun pään tarkkailemalla, mistä lenkkeilijöitä tulee – ja vaihdan kirjaa. Kaipaan jotain suomenkielistä, jotain tuttua ympärilleni.

metsassa4

Saara Turunen: Sivuhenkilö

En ehdi kävellä kuin sata metriä, kun olen yhtäkkiä jo tutussa risteyksessä. En ollut hahmottanut, että se on näin lähellä. Jalat kantavat ihan väkisin pienelle kiertoreitille, joka vie vähän tiheämmän metsän siimekseen – juuri sinne, missä joskus pelkäsin karhuja. Nykyään se tuntuu vastaanottavaiselta ja turvalliselta paikalta. Poikkean tutulle pienelle polulleni, joka kulkee rauhoittavasti melkein talojen takapihoilla mutta tarjoaa silti metsäkokemuksen kaltaiselleni säikylle. Saara Turusen sanat korvissa tuntuvat pienellä ja kotoisalla tavalla mukavilta. Pidän katseen maassa ja ihan polunvieren kasveissa; tajuan, että aina ei tarvitse katsella laajalle ympärilleen ja koittaa nähdä kaikki, välillä on hyvä vain keskittyä siihen, mikä on edessä. Se riittää.

Laitan Saaran tauolle painamalla kuulokkeiden nappia, kun kaukaa kantautuu Harjun iltasoitto – niin kuin joka kesäilta kahdeksalta. Kuulen sen harvoin, vain silloin, kun vietän iltaa keskustampana, mutta siitä huolimatta se tuntuu nyt kotoisalta. Metsä tuntuu halaavan. Kun Laulu synnyinseudulle päättyy, äiti soittaa. Tuttua ja turvallista.

Viimeisenä ennen kotikadulle kääntymistä päätän kävellä vaihteeksi kadun toista laitaa, jota en ole ennen kulkenut. Tämän sortin vaihtelu on minun mukavuusalueeni sisäpuolella, tuumin.

I’ve started a new hobby: walks with an audio book. I take this new interest of mine with an appropriate level of seriousness and have even bought a llama patterned bum bag to show that. In this series I’ll be writing about these walks and the thoughts that occur to me while on them. I’ll admit I’m not entirely sure this is going to be a series yet, but I strongly suspect it, as this new hobby combines the two things that give me most ideas: literature and walking.

Zadie Smith: Feel Free

I want to find new paths to walk on. I’ve lived here exactly four years now but have only taken very careful steps on expanding my usual walking route. At first, I was afraid of bears 30 metres from the nearest houses, so with that in mind, it’s a small miracle I’ve managed to conquer the path that runs around my neighbourhood. I  now choose a book from Zadie Smith, who first stole my heart with On Beauty. Feel Free is a collection of essays, a genre I’m not too familiar with – in a language I’m not a native speaker of. Smith writes about race, about climate change, art, the life these days, the internet, the act of writing. The first essays amaze me with the truths they hold, I climb another hill and have new epiphanies every five minutes. After the walk I sit outside for a while and let one more story float into my ears.

Then I take a new turn on the path. I check a shortcut on the map that will take me back to my familiar route soon enough. I find a pond in the middle of the woods I didn’t know existed. It’s beautiful there, and I find some blueberries, but the ants are huge and angry and they like to climb in my trainers. I huff and puff uphill and put the brakes on downhill, but the Smith book keeps losing me every once in a while. The essays talk about books I haven’t read, about artists I’ll need to google when I get home, and I have trouble keeping up. I walk on and keep listening, though, interested to see what’s behind the next corner.

On a sunny evening I decide to try a five kilometre route that’s marked on the map with a pink colour. It looks pretty straightforward – I’m sure I’ll find my way if I don’t take any surprising turns. The first crossing is fine, I know that, as there are only two options and I normally take the other one. After that, I don’t know what goes wrong. I end up on top of the hill, where the ski lifts turn, instead of walking around it as I probably should. The scenery’s pretty, though, and there are cyclists and disc golf players and a little kid testing his toy car. I find the road back down by following two cyclists. Smith’s reader talks about Virginia Woolf, I rewind some ten minutes as I’ve been taking pictures of the view and have forgotten to listen. I descend an extremely steep hill and then realise my original route is catching up with me from the left. I change paths. When reaching the main area of the ski resort, I see several contradictory signs about how I should avoid walking through the disc golf track. I have no idea where I’m allowed to walk then, so I just keep going.  In all my confusion, I have to admit Smith has got the better of me. I had a good start but was defeated on the way. Back into the woods I go, after observing other walkers to see where the path continues, and change the book. I crave something familiar, something in Finnish.

Saara Turunen: Sivuhenkilö

Turns out it’s only a hundred metres to my own familiar route. I’d never realised the ski resort was that close. My feet carry me to a little detour, into a denser part of the woods – it’s the exact spot where I once got scared of bears, but these days it feels welcoming and soothing. I turn to an even smaller path that runs almost on the backyards of the nearest houses but still gives a beautiful calming forest experience to someone as timid as me. The words written by the Finnish author Saara Turunen feel nice in my ears in a small, cosy sort of way. I keep my eyes on the forest floor and come to a realisation that it’s not always necessary to capture everything around you. Sometimes it’s quite enough to concentrate on what’s right in front of you.

I press pause as I hear the familiar melody from the nearby observation tower; an evening song is played from there at 8 pm on every summer evening. I rarely hear it, only when I happen to spend the evening somewhere nearer the town centre, but it adds to the feeling of safety now, all the same. I feel like I’m getting a big warm hug from the woods. When the song ends, my phone buzzes in the bum bag. It’s Mum. Safe and familiar.

Last thing before turning to my home street, I decide to walk on the side of the road  that I never usually use. This is the sort of change that’s safely within my comfort zone, I think to myself.

Lumivalkoinen joulu

lumi7

lumi2

lumi1

lumi6m

lumi9

lumi3

lumi4

lumi5

lumi8

Joulu juhlittiin valkoisissa maisemissa. Lumi houkutteli pulkkamäkeen kaikki kymmenvuotiaasta isovanhempiin, ja joulunpyhinä sitä satoi aina vain lisää – niin paljon, että hankeen saattoi peitellä kokonaisia serkkuja. Joululöylyt otettiin savusaunan lämmössä ja rohkeimmat uskaltautuivat lumikylpyynkin. Sisällä olo oli lämmin, kuusi loisti valoaan ja suklaata oli riittävästi. Opeteltiin uusia lautapelejä, soitettiin ja laulettiin niin suomalaisia kuin englantilaisiakin joululauluja ja luettiin ääneen Seitsemää koiraveljestä.

Välipäivät ovat kuluneet asiaankuuluvan hitaasti. Olen hiljalleen hyvästellyt tätä vuotta ja luonut askelmerkkejä seuraavaa varten. Se on tarkoittanut paljon kirjoittamista, mietiskelyä ja lisää suklaata. Vaikka lumisade on välillä muuttunut vedeksi ennen maahan ehtimistään, on lunta edelleen jäljellä, ja vastarannan valkoiseksi maalatut puut ja lumikuurot houkuttelevat kameran kanssa laiturille harva se aamu.

Vuosi vaihdetaan katselemalla Päijänteen yllä räiskyviä raketteja ja korkkaamalla täytekakku. Parit syntymäpäivät juhlitaan siinä sivussa. Odotan ensi vuodelta gradunkirjoitusta teehuoneissa, täysiä päiväkirjan sivuja, tyhjempiä kaappeja kuin nyt. Lisää joogaa, koska siitä tulee hyvä olo. Ja sitten ihan tavallista arkea, jota elellä menemään. On sellainen kutina, että 2018 on hyvä vuosi.

We had a white Christmas. The snowy backyard lured outside everyone from the ten-year-old to the grandparents, and as Christmas proceeded, even more snow fell to form the perfect hill for sledding. By Boxing Day, the snow banks were big enough to hide whole cousins in. The smoke sauna provided warmth on Christmas Eve, and the bravest ones cooled off by rolling in the snow. Inside, by the Christmas tree, carols were sung in Finnish and English, chocolate enjoyed to the fullest, new board games learnt, stories read aloud.

The time between Christmas and New Year has passed slowly – just like I hoped it would. I’ve been saying my goodbyes to the old year and creating a map for the new one. Lots of writing, thinking, more chocolate. The rain on the past couple of days hasn’t managed to wipe off the snow, and there’s still plenty left. The trees on the opposite shore, painted white, and the occasional snowfall make me rush to the jetty with a camera every other morning.

We will welcome the new year with some cake and fireworks on the lake. A couple of birthdays will be celebrated, too. Next year, I’m looking forward to writing my thesis in tea rooms, filling one journal page after another, decluttering some cupboards, doing even more yoga – and living the beautiful ordinary everyday life. I have a feeling that 2018 will be a good year.

{21} Viimeiset lahjat pakettiin

giftwrapping8

Olen nyt muutamana vuonna paketoinut joululahjat voimapaperiin. Se on kaikessa yksinkertaisuudessaan kaunista ja siihen voi yhdistää mitä vain: neonvärejä tai mustavalkoista, romanttista tai graafista, runsasta tai simppeliä. Ystävänikin tuntuvat olevan melko samoilla linjoilla, sillä lahjapaperivarastosta löytyi yllättävän monta ruskeaa paperipussia sekä yhteensopivaa silkkipaperia eri valkoisen ja harmaan sävyissä. Näihin lempeisiin väreihin päätin kääriä paketit tänä jouluna.

giftwrapping1

paketointi_kollaasi

Somisteeksi löytyi askartelulaatikosta kirjansivuja. Paketin päälle sopii vaikka parista sivusta taiteltu haitariympyrä – nopea ja helppo mutta veikeän näköinen.

Aloita taittelemalla kaksi sivua haitareiksi. Sivujen ja taitosten koosta riippuu tietenkin myös koristeen koko; tässä taitokset ovat noin puolen sentin levyisiä ja sivut 9 x 14 cm. Taita molempien sivujen toinen pää kuvan osoittamalla tavalla – ikään kuin puoliympyräksi – ja liimaa vastakkain asettuvat taitokset yhteen. Liimaa sitten sivut yhteen toisista päistään. Levitä liimaa myös aukinaisten taitosten keskelle suoraksi linjaksi puoliympyrästä toiseen. Paina taitokset yhteen ja purista, kunnes liima alkaa pitää. Keskelle voit halutessasi kiinnittää vaikka kiiltokuvan.

giftwrapping7

giftwrapping3

giftwrapping4

Teipinkin voi sovittaa väreihin – tämän yksinkertaisen söpön teipin viivat ja ruudut ovat Hanna-Riikka Heikkilän käsialaa. Pakettikortit löysin joskus Ikeasta. (Sormetkin ovat näköjään jo liimassa tässä vaiheessa!)

Maailman helpoin paketti on paperipussi, johon lahja piilotetaan silkkipaperin alle. Pienelle lahjalle riittää pikkuinen pussi; Tigeristä löytyi astetta minimpiä paperipusseja, jotka sointuvat sopivasti muihin paketteihin. Kylkeen ripustin pakettikortin, muuta ei tarvittu.

giftwrapping2

giftwrapping5

Kirjapaketin kruunaa kirjallinen koriste. Runoilu on joulun alla ja muulloinkin erikoisen rentouttavaa puuhaa, ja tällä kertaa otin apuvälineeksi mustan tussin. Etsin lupaavalta vaikuttavan sivun ja mustasin kaikki turhat sanat. Jäljelle jäi vain olennainen. Lyhytsanaisuus kunniaan!

giftwrapping6

Millaisia paketteja sinä käärit tänä jouluna?

For a few Christmases now, I’ve wrapped my gifts in kraft paper. It’s beautiful in all its simplicity and goes with anything from neon colours to black and white, romantic style to simple and clean lines, abundance to nothing much. My friends seem to share my preferences, as I found a nice collection or brown paper bags and matching tissue paper in different shades of white in my wrapping paper stash. This is the colour palette I’ll use for this year’s presents.

For decoration, I searched my box of craft supplies for book pages. A couple of pages can be quickly folded into a fun accordion-style wheel.

Start by folding two pages into simple accordions. The size of your wheel naturally depends on the size of the pages and folds – my pages were 9 x 14 cm, and the folds about 0,5 cm deep. Fold one end of both pages according to the second picture and glue it together to a kind of a semicircle. Then glue the pages together by their other ends. Also put some glue in the centre of the still open folds, drawing a line from one semicircle to the other. Press the folds together and hold for a minute so the glue sticks. If you like, you can add an embellishment in the middle of the wheel.

The tape, too, can be matched to the wrapping – my pretty roll of tape is by Hanna-Riikka Heikkilä. The tags are a find from Ikea from a couple of years back. Small items can be packed into little paper bags (mine are from Tiger) and covered with a bouquet of tissue paper to keep the secret a while longer.

A bookish gift is best embellished with words. I chose a promising-looking page and created some blackout poetry with a Sharpie. When all the excess words are covered, only the essential remains.

How will you wrap your presents this year?

{20} Ensilumi

ensilumi6

Talven ensimmäinen lumisade sytyttää mieleeni sellaisen valon, ettei mikään muu pysty samaan. Taivaalta leijailevat hahtuvat saavat silmäni loistamaan ja hymyn venymään korvasta korvaan. Kun maa muuttuu ensi kertaa valkoiseksi, laitan soimaan Lalehin Snö-kappaleen, istun hiljaa ikkunan ääressä ja tunnen rauhaa, jonka vain ensilumi saa aikaan.

När staden snöat över
och gården blivit vit
då vet du att jag drömmer
jag drömmer dig hit

ensilumi1

ensilumi4

Syksy ei ole koskaan helppoa aikaa: se saa kyllä käpertymään teekupin ääreen ja antaa luvan olla paikallaan, mutta myös painaa pimeytensä päälle sellaisella voimalla, ettei sitä aina jaksa vastustaa. Ensilumi, varovaisena ja hauraanakin, nostaa väsyneen pään ja saa katselemaan maailmaa tuorein silmin. Kesällä meillä on yöttömät yöt; talvella valo maassa, puussa, taivaalla.

för det är snö
det är som moln överallt

ensilumi3

ensilumi5

Millaisia tuntoja ensilumi sinussa herättää?

The first snowfall always lights up a little fire inside me. White flakes falling from the equally-white clouds make my eyes sparkle and spread an ear-to-ear smile on my face. When the ground gets its first feeble coat of snow, I sit by the window, listening to ‘Snö’ (Snow) by Laleh, feeling a unique and wonderful kind of peace.

Autumn’s never that easy. It does give you permission to grab a cup of tea and snuggle inside in the warmth, doing nothing much – but it also presses its darkness in on you so forcefully, there’s really no fighting back. The first snow, shy and fragile as it is, still manages to lift up the tired head and makes you look at the world with fresh eyes. In the summer, we have the nightless nights; in winter, the ground, trees, the sky full of light.

How does a snowfall make you feel?

{19} Kynttilöiden uusi elämä

kynttilat6

Tässäpä varsinainen hitaan käsityön riemuvoitto ja mindfulness-harjoitus! Rauhoitu vielä ennen aattoa tekemällä omat kynttilät joulupöytään tai pidä askarteluhetki välipäivinä. Polttamatta jääneet kynttilät ja poltettujen jämät saavat uuden muodon, kun ne sulatetaan ja valetaan uudelleen. Värileikillekin on tilaa!

kynttilat1

Jämäkynttilöihin tarvitset

  • kynttilöiden loppuja tai polttamatta jääneitä kynttilöitä
  • sydänlankaa tai kalastajalankaa
  • sipsi- tai maitotölkin muotiksi
  • käytöstä poistetun kattilan
  • säilykepurkin tai pari
  • pihdit
  • sakset
  • grillitikkuja/neulepuikkoja/lyijykyniä tai muita pitkiä esineitä.

Leikkaa muotteina toimivat sipsi- tai maitotölkit matalammiksi sen mukaan, kuinka korkeita kynttilöitä haluat tehdä. Tiskaa purkit ja kuivaa huolellisesti. Jos käytät sydänlankana kalastajalankaa, nyöritä se paksummaksi. Litistä pihdeillä säilykepurkkien terävä reuna; tämä helpottaa sulan kynttilämassan kaatamista.

kynttilat2

Kynttilät sulatetaan säilykepurkissa vesihauteessa, joten lämmitä vajaa puoli kattilallista vettä. Riittää, että vesi on kuumaa, sen ei tarvitse kiehua. Sulata ensin pala valkoista kynttilää ja uita sydänlanka siinä. Nosta lanka tasaiselle alustalle ja suorista se jähmettymään. Työnnä grillitikku tai muu vastaava jähmettyneen sydänlangan läpi muotin korkeutta vastaavalle korkeudelle ja ripusta lanka muottiin roikkumaan tikun varassa. (Langan toista päätä voi halutessaan hallita ripustamalla siihen painon tai liimaamalla sen kuumaliimalla muotin pohjaan.)

kynttilat4

Ja sitten varsinaiseen kynttilänvalantaan! Pilko kynttilänjämiä pienemmiksi paloiksi säilykepurkkiin ja laske purkki veteen. Jos purkki ei meinaa pysyä itsekseen pystyssä, pidä siitä kiinni patalapun kanssa – varo kuitenkin kuumaa vettä ja steariinia. Ongi vanhat sydänlangat purkista grillitikulla. Kaada sula massa muottiin pitäen silmällä sydänlangan pysymistä ojossa. Sulata ja kaada sitten seuraava erä kynttilänpätkiä. Jos teet yksiväristä kynttilää, voi seuraavan lastin kaataa jo sulan kynttilämassan päälle, mutta jos haluat kynttilääsi raitoja, odota hetki massan jähmettymistä. Prosessia voi nopeuttaa nostamalla kynttilän hetkeksi kylmään vaikkapa pihalle tai jääkaappiin.

Jatka jämien sulattelua ja uusien kerrosten kaatamista, kunnes olet tyytyväinen kynttiläsi korkeuteen. Jos kynttilän lopullisesti jähmettyessä sen keskelle ilmaantuu kuoppa, voi jäähtyneen kynttilän päälle kaataa vielä kerroksen, jolloin kuoppakin täyttyy.

Anna kynttilän levätä päivän tai pari ja kuori se sitten muotistaan. Leikkaa sydänlanka sopivan mittaiseksi. Ihan omanlainen joulukynttilä on valmis!

kynttilat5

Feeling stressed out and restless before Christmas? Here’s a slow craft that serves as a real mindfulness exercise: make your own recycled candles. Gather all the candle stubs you can find and put to use the ones you never got round to burning in the first place! The crazier the selection, the more you get to play with colours.

For recycled candles, you’ll need

  • candle stubs, unburned edges, unused candles
  • cotton string or wick-making string
  • a Pringles can, milk carton or similar, for a mould
  • a saucepan (no longer used for cooking)
  • one or two tin cans
  • pliers
  • scissors
  • skewers/knitting needles/pencils or other long objects.

Start by taking your mould and cutting the sides lower, according to the height of your candle-to-be. Wash the mould and dry with care. If you’re using cotton string as a wick, braid it to make it a bit thicker. Use your pliers to flatten the sharp edge of the tin can; this will make pouring the melted wax easier.

The candle stubs are melted in a water bath, so fill the saucepan with water halfway and warm it up; it doesn’t have to boil. First melt a white piece of candle in your tin can. Put the wick in the can, then fish it out, straighten it and leave to dry on a flat surface. When the wax on the wick has dried, measure the height of your mould and push a skewer through the wick on that height. The skewer and the wick can now be placed on the mould (see the second picture). (If you’d like, you can also glue the wick to the bottom of the mould or hang a weight on it to make sure it stays straight.)

And now to the actual candlemaking! Cut up some candle stubs, place them in the tin can and put the can in the hot water. If the can seems unstable, you can hold it with an oven glove, but always be careful with hot water and wax! Fish out any old wick ends with another skewer. When the wax has melted, pour it in the mould – and keep an eye on the wick staying straight. If you’re only using one colour, the next batch can be poured right on the previous one, but if you’re making a striped candle, wait for the previous layer to set a bit. You can quicken the process by placing the mould in a cool place.

Keep melting more candles and pouring new layers until you’re happy with the height. When the wax sets, a pit might appear in the middle of the candle; if you’d like to fix that, you can pour one more layer once the candle has cooled down.

Let the candle rest for a day or two, then peel the mould off. Cut off the excess wick. You now have a truly unique candle to bring light to your Christmas!