#Marchmeetthemaker – mitä on olla Matilda?

Kirjoitan tätä sunnuntaiaamuna peiton alla vanhassa huoneessani. Kello käy aamiaista, ikkuna on auki ja ulkoa kantautuu kevätlintujen kuoro. Kolme joutsenta lentää edestakaisin vielä jäisen järven yllä, niiden huudot kaikuvat rannalta toiselle. Tuulee oikeasta suunnasta: kun kuuntelee tarkkaan, voi kuulla kirkonkellotkin muutaman kilometrin päästä. On sellainen kevätaamuinen rauhallisuus.

Kuten edellisessä postauksessa kerroin, tein maaliskuun ajan #marchmeetthemaker-haastetta Miss Matildan Instagram-tilillä. Ajatuksena oli avata omaa arkeaan käsityöläisenä tai taiteilijana, raottaa ovea siihen, mitä työhuoneella tai keittiön pöydän ääressä tapahtuu. Oli mukava nähdä, millaista muiden käsillä tekijöiden elämä on, mutta sen lisäksi sain mukavan rutiinin päälle työni kuvaamiseen ja jakamiseen. Haasteen aikana piirtyi selkeä kuva siitä, mitä on olla Matilda. Seuraavassa otteita kuukauden varrelta.

marchmeetthemaker1

Minussa on kaksi puolta: toinen leikkii sanoilla, vääntelee kieltä ja kirjoittaa, toinen rakastaa käsillä tekemistä. Miss Matildassa yhdistyvät molemmat puolet. Suurin valaistumiseni oli se, ettei minun tarvitsekaan valita, kumman mukaan haluan toimia; voin tehdä käsin kivoja ja uniikkeja juttuja, vaihtaa sitten puolta ja keksiä niille tarinat.

Opiskelijayksiössä asuessa kaikki käsitöistä opiskeluun ja lounastamisesta kirjoittamiseen tapahtuu yhdellä ja samalla pöydällä. Vaihtelun vuoksi istun joskus myös nojatuolissa. Epäjärjestys häiritsee minua, mutta hyvä flow häivyttää senkin taustalle. Olen täyttänyt kotini väreillä ja tärkeillä esineillä, joiden keskellä melkein minkä tahansa asian parissa työskentely on kivaa.

Luonnoskirjan kantamisesta olen yrittänyt tehdä tavan, mutta jokin tökkii. En ole koskaan ollut varsinaisesti piirtäjä, eivätkä viivat ja muodot aina oikein suostu yhteistyöhön kanssani. Sanoilla sen sijaan osaan pelata, ja niihin vaihdan aina automaattisesti, kun lakkaan yrittämästä liikaa. Luulen, että luonnoskirjan perimmäiset salaisuudet alkavat avautua vasta, kun tajuan hyväksyä tämän. Miten sinä hyödynnät luonnoskirjaa? Löytyykö hyviä vinkkejä?

Tarinat, sadut ja salaisuudet. Salaperäisyydet, outoudet ja kummallisuudet. Kontrastit ja se, kun jokin ei ihan täsmää. Värikylläisyys, sirkusestetiikka, erikoiset persoonat. Kirjat, elokuvat, runous, musiikki. Mielikuvitus. Niistä se inspiraatio löytyy!

marchmeetthemaker2

Lempparitekemistäni ovat tilaustyöt. On ihanaa toteuttaa koruihin aiheita, joiden tietää olevan takuulla tärkeitä ja merkityksellisiä. Myös asiakkaan toiveiden ja oman vision yhdistäminen tuo kivaa haastetta tekemiseen. Toisaalta muotokuvakirjanmerkitkin ovat suorastaan hupaisia tehdä. Kukkaset, marjat, ötökät ja muut pienet koristukset saavat muotokuvien aiheet joskus katsomaan niin paheksuvasti, että naurattaa. Vanhojen herrojen vakavuudesta tulee ironista, kun päähän pistetään rusetti.

Korunteko alkaa palapelin kokoamisella: on löydettävä toisiinsa sopivat palaset, leikattava ne taustoistaan ja sommiteltava yhteen. Kun kokonaisuus näyttää kivalta, palat liimataan paikoilleen ja koko kuva pullonkorkkiin. Päälle kaadetaan tilkka koholakkaa, jonka annetaan kuivua kunnolla ennen korunosien kiinnittämistä. Haastavin homma on kollaasien teko; toisinaan kuva muodostuu melkein itsestään, jotkut palaset taas odottavat oikeaa ympäristöään kuukausitolkulla.

Parhaita kavereitani ovat pinsetit ja kynsisakset, joilla pyörittelen pikkuruisia lehtileikkeitä. Ostoslistalla ovat kyllä tarkemmat pinsetit ja ehkä hyvä askarteluveitsi, mutta toistaiseksi nämä ovat hoitaneet hommansa hyvin.

Miss Matildan korut pakataan käsin koottuihin vaaleansinisiin rasioihin ja päälle sitaistaan punainen rusetti. Rasiaan pääsee myös korun tarina, jonka sinä itse saat kertoa loppuun. Visuaalinen ilme on nyt kahden vuoden ajan ollut tällainen – turkoosi ja punainen, leikkisä ja värikäs. Tykkään, mutta pieniä muutoksia voisin tehdä: lisätä syvyyttä ja kollaasimaisuutta, tuoda tarinallisuutta yhä enemmän esiin. Koska tarinoista tässä on aina pohjimmiltaan kyse.

Iskä on korvaamaton apuri monessa hommassa. Hänessä on sopivasti keksijän vikaa, joten kaikki mahdollinen korutelineistä markkinakatoksiin onnistuu – ja melko lailla kierrätysmateriaaleista, sillä vanhaa tavaraa on varastossa enemmän kuin omiksi tarpeiksi. Jos en itse keksi tai osaa, soitan iskälle. Valokuvaushommissa minua taas auttaa suloinen apulaiseni, neiti Possukkapussukka, jonka tehtävä on kantaa kameraa, kun en itse ehdi. 

marchmeetthemaker3

Asiakkaiden kanssa on ihana jutustella; tällaiset korut ovat yleensä ihmisille ihan uusi ihmetyksenaihe, ja moni on aika ällikällä lyöty kollaasien pienuudesta. Keskustelu kulkee usein korunteosta kierrätysmateriaalien käyttöön taiteessa ja käsitöissä ylipäätään. Paras palaute tähän mennessä on kuitenkin ollut yritysneuvojan ilmaisema usko siihen, että ideani kantaa ja toimii. Sillä on pärjätty tähän päivään asti.

Olen niin kovin iloinen ja kiitollinen jokaisesta asiakkaastani. Heitä ei ehkä tule ihan ovista ja ikkunoista, mutta joka ikinen merkitsee paljon. On ihan parasta kertoa tarinoita, jotka resonoivat ihmisten ajatusmaailman kanssa. Siitä “tuo on just minä!” -huudahduksesta tietää onnistuneensa. Tulevaisuudessa haluan kertoa vielä enemmän asiakkaiden omia tarinoita, jakaa arkipäivän ihmeellisyyksiä – mutta siitä lisää myöhemmin!

Kenties tähän mennessä tärkein virstanpylväs on ollut Miss Matildan keksiminen ylipäätään. Muistan, kuinka istuin joulukuussa 2014 isolla kivellä järven rannassa – lempipaikka, nääs – ja pohdin kaikkea, mitä käsitöiden tekemiseen ja oman työn luomiseen liittyy. Kun palasin kotiin, minulla oli jutulleni nimi ja ensimmäinen visio. Tänä vuonna haluan saavuttaa lisää virstanpylväitä, mutta kiirettä ei ole. Parasta tässä kaikessa on se, että saa itse päättää vauhdistaan.

Tulevaisuudessa haluan:
🔸 perustaa ihan oikean yrityksen Matildan alustaksi
🔸 nähdä tuotteitani lempikauppojeni hyllyillä
🔸 kehittää yhtenäisen visuaalisen ilmeen, joka siirtyy suurempia pohtimatta tuotteesta toiseen ja tuntuu just minulta
🔸 kertoa samaistuttavia ja koskettavia tarinoita.

Ei pidä verrata itseään niihin, jotka ovat olleet alalla vuosia – parempi on verrata siihen, mitä itse oli kuukausi tai vuosi sitten. Vaikka matkaa olisi vielä paljon edessä, on sitä takanakin, eikä tie ole kenellekään pelkästään tasainen ja suora. Tätä yritän itselleni opettaa.

I’m writing this on a Sunday morning, wrapped up in a blanket in my old room. The clock’s just about breakfast, the window’s ajar and there’s a whole choir of spring birds outside, singing their little hearts out. Three swans are flying back and forth on the still frozen lake, their cries echoing from one shore to the other. The gentle wind’s blowing from the right direction, bringing the faint sound of church bells from a couple of miles away. It’s one of those spring mornings when all is just so perfectly calm.

As I said in my last post, I spent the whole of March posting my everyday as Miss Matilda under the hashtag #marchmeetthemaker. The idea was to open the door to the life and processes of artists and makers, tell the story of what happens in the studio or on the kitchen table on an ordinary day. It was inspiring to see what others are up to, but in addition to that, I managed to create a strong routine of sharing my work. The challenge also drew a clear picture of what it is to be Matilda. Here are some thoughts from the past month.

~ ~ ~ ~ ~

There are two sides to me: one that loves words, language and writing, and the other one that’s all about handmade. Miss Matilda is my way of combining these two. My biggest aha moment was when I realised there’s actually no need to choose just one and forget the other. I get to make unique and pretty stuff, then play around with words and come up with a story.

My workspace is the same as my study space as my eating space as my writing space as my general living space. I do a lot of my work on the tiny desk / kitchen table in my one-room flat, plus some more in my comfy armchair in the corner. I feel easily distracted by mess, but don’t mind it when I get in a flow. I don’t have the means of separating all the stuff I do, so I just go with it and switch roles when I need to. My flat is filled with colours and meaningful objects that make me happy.

I’m trying to get into the habit of carrying a sketchbook with me and doodling whenever I feel like it. The thing is, I don’t really process ideas by drawing, so my sketchbook doesn’t look like what, in my head, sketchbooks should look like. The minute my mind wanders off, I switch to writing. Words cooperate with me, but drawings – for now, not so much. I think coming to terms with that is the key to finding the creative power of my sketchbook. Do you have any good advice on how to make the most of your sketchbook?

Stories, secrets and fairytales. Mysteries, oddities and eccentricity. Contrasts and things out of place. Vivid colours, circus aesthetics, peculiar personalities. Books, films, poetry, music. Imagination. That’s where the inspiration comes from.

~ ~ ~ ~ ~

My favourites are custom orders. I love bringing into life something that I know for sure to be important and meaningful. It’s also a welcome challenge to combine the wishes of the customer with your own vision. On the other hand, my portrait bookmarks are also incredibly fun to make! Tiny adornments – flowers, berries, insects – add a little twist to the characters and often make them look hilariously uncomfortable or disapproving. Their seriousness becomes ironic when you add a little bow on their head.

My jewellery making process starts with finding the images that go with each other, cutting them off their backgrounds and arranging the piece. I glue all the bits on my chosen background and then the whole thing in a bottlecap. The collage is then protected with a layer of gloss medium and left to dry. All jewellery parts are added last. The trickiest part is the collaging; one piece may come together in a heartbeat, while some images wait for months until they find the right surroundings.

My best friends for working with tiny magazine cuttings are tweezers and nail scissors. I’m considering getting a good craft knife and definitely a pair of tweezers with more precision – but so far, these have done their job well enough.

Miss Matilda’s jewellery comes in pretty blue boxes, handmade by me and finished with a red bow. The story of the piece is also included. For the whole two years she’s been around, Matilda’s colours have been turquoise and red. I like them, and the sort of playfulness there is to the brand image. What I’d like to do, though, is add a bit of depth and make it a bit more collage-y. The most important thing to me is the storytelling I can do through my jewellery, and I’d love that to show in my brand as well.

My greatest helper is my Dad. He’s got a talent for inventing, which has been most helpful when I’ve had to create, say, a fair booth or a product display from scratch. He also has a huge collection of basically all the materials you could need. If I don’t have a clue of what to do, I just call Dad. For photographing, though, I have my lovely assistant, Miss Piggy Bag. She carries my camera when I’m too busy.

~ ~ ~ ~ ~

I love the discussions I get to have with customers. I’ve never met anyone who would have seen this kind of work before, and they’re often quite flabbergasted at the minuteness of the collages. Talking about the process often leads to fascinating conversations on different ways of using recycled materials in art and crafts. The most appreciated feedback I’ve ever had, though, was a business counsellor telling me she wholeheartedly believed in my idea and vision. That has kept me going ever since.

I am so very happy about every single one of my customers. There may not be a truckload of them, but each one means a lot to me. I love telling stories that resonate with my customers; hearing them go “Oh, that’s exactly me!” is the best thing. In the future, I want to present more of their own stories, real magical tales – but that’s still in the making, so no giving away any secrets!

The first and perhaps most important milestone for Miss Matilda was the decision of getting started. I remember sitting on a big rock by the lake – one of my favourite places – in December 2014, and thinking everything over. When I returned home, I had a name and an initial vision for my business. I’m looking forward to reaching more milestones this year, but there’s no hurry – I love the fact that I can decide the pace at which I’m moving.

Goals for the future:
🔸 Setting up my business officially.
🔸 Seeing my jewellery in some of my favourite shops.
🔸 Establishing a clear aesthetic that would effortlessly carry from one product to another and feel just right.
🔸 Telling stories people can relate to.

Don’t compare yourself to those who have been in the business for years and years – compare yourself to what you were a month or a year ago. Even though there are steps to climb it doesn’t mean there aren’t any behind, and it’s certainly not a very straightforward climb in the first place. This is what I’m trying to learn.

Advertisements

Taitaja jos toinenkin

Maaliskuu! “Olemme selvinneet jälleen yhdestä talvesta”, sanoi siskoni tässä taannoin. Tämän kuun ajan postailen erityisen ahkeraan Miss Matildan Instagram-tilillä, sillä käynnissä on #marchmeetthemaker-haaste, joka nostaa esille käsityöläisiä ja taiteilijoita, tekijöiden arkea, työprosesseja ja inspiraationlähteitä. Tämän päivän tehtävänä oli suositella lempitekijää. Koska takaraivossa oli jo pidempään kytenyt ajatus listata omia lemppareitani täällä blogin puolella, vastaan nyt haasteeseen vähän pidemmän kaavan mukaan.

Tällä listalla on muutama ihana käsityöläinen, joiden tuotteita minulla on päivittäisessä käytössä. Paljon on muitakin – ehkäpä lista saa joskus jatkoa!

tekijat1

Popper Design

Popper on tekstiilitaiteilija Anu Rinkisen värikäs käsityöyritys, jonka vinkeä kuvasto pursuaa ilmeikkäitä eläinhanmoja ja viisaita ajatuksia. Tuotevalikoimasta löytyy kaikkea verhoista kauppakasseihin ja muistikirjoista laudeliinoihin.

Äitini on erityisen suuri Popperin ystävä, ja hänen ompelulaatikostaan olen pienestä asti bongaillut kettu- ja lintukuvioisia tilkkuja. On meillä yksi Popperin ryijykin seinällä. Ylioppilaskeväänäni pääsin tutustumaan Anun työhön vähän tarkemmin, kun äiti teetti juhlan kunniaksi keittiöön uudet verhot. Niihin tuli järvimaisemaa, meidän naapuruston omakotitalomiljöötä, salossa liehuva lippu tietysti – ja nurkan takaa kurkkiva naapurin kissa. Kävimme Anun työhuoneella pariin otteeseen, ja yhdellä kerralla olin juuri selvinnyt viimeisestä yo-kokeestani, joten äiti halusi vähän lahjoa minua. Kaivelin muistikirja- ja kassivarastoja tovin jos toisenkin ja päädyin lopulta tummanpuhuvaan pöllöseinävaatteeseen. Opiskelijakämppäni seinällä se nytkin muistuttaa minua tuosta keväästä ja tehdystä työstä.

Popper majailee nykyisin Toivolan vanhalla pihalla, joka on visiitin arvoinen paikka noin niin kuin muutenkin!

tekijat4

Arkkikauppa

Arkkikauppa valmistaa kukkaroita, pussukoita, laukkuja ja vaikka mitä muuta niin laajalla kuosirepertuaarilla, että jokaiselle varmasti riittää oma lemppari. Yritys on ollut pystyssä vuodesta 2009, ja viimeiset kolme vuotta se on työllistänyt paitsi perustajansa Annen, myös hänen miehensä Arin. Aika mahtavaa, sanon minä!

Arkkikaupan Anne on minulle tuttu jo niiltä ajoilta, kun bloggasimme molemmat Vuodatuksen puolella ja käsityöblogipiirit pyörivät suloisen pienesti. Kaikenlaisia vaihtoja ja joulukalenteriluukkuja taisimme mekin lähetellä keskenämme. Sittemmin on tullut törmäiltyä jokusilla markkinoilla ja messuilla, joita Arkkikauppa kiertää ahkeraan suorastaan päätähuimaavan monipuolisen kukkarovalikoiman kanssa. Voin luvata, että tovi jos toinenkin kuluu juuri sitä oikeaa kuosia valitessa. Minä valitsin aikoinaan Arkkikaupan oman pöllökuosin, sattuneesta syystä se kolahti kovaa. Tuplalukkoinen kukkaroni on jo monet seikkailut nähnyt ja vähän sen näköinenkin, mutta hyvin hoitaa työnsä edelleen. Seuraavaksi houkuttaisi ehkä puhelimenmentävä kukkaro…

Arkkikaupan tuotteita löytää paitsi verkkokaupasta, myös isolta liudalta jälleenmyyjiä sekä niiltä mainituilta markkinoilta ja messuilta. Katso nettisivuilta, minne kannattaa seuraavaksi suunnata kukkaro-ostoksille!

tekijat2

Littlebit Design

Littlebit Design tekee Kuusankosken Taideruukissa hurmaavan simppeleitä ja samalla niin syvällisiä koruja. Korujen teksteissä on tarinaa, jotain ihanan rohkeaa ja kapinallista, mutta myös pehmeää ja helposti lähestyttävää – ja samaistuttavaa, ennen kaikkea. (Tässä on muuten nyt toinen tekijäpariskunta, huisia!)

Olen seuraillut Annin ja Ulfin tekemisiä Instagramissa jo jokusen tovin – hymyillyt, hörähdellyt ja vähän kyynelehtinytkin korujen teksteille, jotka nyt vaan osuvat aina naulan kantaan. Joulun jälkeen laitoin lahjarahani koruun, johon törmäsin Jyväskylän Taito Shopissa: I can, I will. Siinäpä voimaa tähän vuoteen ja näiden omien unelmien toteuttamiseen. Koru on kulkenut kaulassa jo läpi yhden aika pelottavan esitelmän, yritysneuvonnan ja työhaastattelun. Tuossahan se nytkin killuu, ihan tavallisena perjantaina, varsinainen jokapaikankoru.

Littlebit Designing oivaltavia koruja saa verkkokaupasta sekä jälleenmyyjiltä. Instagram kertoi, että Kuusankosken Taideruukin OLO | TILA -kaupassa on iso valikoima Littlebitiä; siellä tekisi kyllä muutenkin mieli käväistä joskus! Anni ja Ulf tekevät myös mahtavia tilaustöitä asiakkaan omilla teksteillä.

tekijat3

Susannan työhuone

Susannan työhuoneella syntyy käsinpainettuja, ekologisia ja iloisia bambutiskirättejä, Lempiriepuja, jotka täyttävät kaikki kodin rättitarpeet. Lisäksi Susanna kirjoittaa blogia yrittäjän arjesta ja vanhalla rautatieasemalla asumisesta tavalla, jossa on koko tunneskaala mukana. Ja leikkiihän hän myös: kai sinäkin tunnet jo Kenin ystävineen?

Minulla on kotona käytössä kaksi mitä mainiointa Lempiriepua, joista toisen ostin muistaakseni Jyväskylän ensimmäisestä Käsityökorttelista – ja toisen voitin myöhemmin Instagramissa julkaisemallani riepuselfiellä. (Se on vieläkin nähtävissä täällä ihan tarinan kera.) Ihanan oranssin pitsikuvioisen riepuni rinnalle valitsin silloin Kiukkuisen kuopuksen, jonka kuva oli kuin meidän perheestä muutamia vuosia sitten. Ei ole tosiaan tarvinnut investoida wettexeihin sen jälkeen: kun toinen riepu on pesussa, on toisen vuoro päästä töihin. Luonto kiittää ja kukkaro myös.

Lempirievut löydät Susannan työhuoneen verkkokaupasta sekä erinäisistä tapahtumista. Etsi oranssikattoista kioskia!

Keitä ovat sinun lempitekijäsi?

It’s March! “We’ve got through yet another winter,” said my sister the other day. This month, I’m being extra active over at Miss Matilda’s Instagram account, as it’s #marchmeetthemaker month, and we’re all sharing snippets of our everyday lives, how we do what we do, and what inspires us. Today’s prompt was to recommend a maker. As I’ve had this idea of sharing a few of my favourite makers here on the blog for quite some time now, I thought I’d make the most of this opportunity and write a whole post about it.

This is a list of a handful of lovely and talented makers whose products I have in everyday use. There are loads more, too – maybe I’ll later write a sequel to this post!

Popper Design

Popper Design is the delightfully colourful handmade business of textile artist Anu Rinkinen. With products ranging from curtains to shopping bags to notebooks to sauna bench towels, Popper uses a playful imagery full of lively animals and wise thoughts.

My Mum is an especially big fan of Popper: I remember admiring patches of Popper fabric in her sewing box when I was little, and we even have a small woven tapestry made from one of Popper’s kits on our living room wall. In the spring I graduated from high school, I got to take a closer look at Anu’s work, when my Mum ordered custom made curtains for our kitchen to celebrate the occasion. The curtains show the lake view we can see from the kitchen window, a few old houses like the ones in our neighbourhood, a celebratory Finnish flag, and even the neighbours’ cat. We visited Anu’s studio a couple of times; one visit was just after I’d finished with my final exams, and Mum wanted to treat me a little. I rummaged through the piles of colourful bags and notebooks, and finally chose a mysteriously dark-coloured wall hanging with two owls on it. It hangs on the wall in my flat as we speak, reminding me of that particular spring.

Anu & Popper can be found at Toivola Old Courtyard, a beautiful milieu of old wooden houses right in the centre of Jyväskylä, Central Finland, along with other designer-makers. It’s a place well worth visiting in every way!

Arkkikauppa

Arkkikauppa is a maker of all kinds of purses, pouches, bags and the sort in basically every single pattern you can think of. There’s sure to be a favourite for everyone. The business first started in 2009, and for the last three years, it has employed both the founder Anne and her husband Ari. Pretty awesome, if you ask me!

I’ve known Anne since the time when we both had our blogs over at a small Finnish blogging platform, and the craft blogosphere was pretty tiny and cosy. I recall us swapping advent calendar pressies and all that jazz. Since then, we’ve met at several fairs, which Arkkikauppa does attend regularly, always with an overwhelmingly abundant selection of purses. I can promise you won’t be out of their booth in a hurry! My choice was, not surprisingly, a purse with Arkkikauppa’s own owl pattern. Finished with a double kiss lock, it’s seen quite a few adventures and shows a bit of wear and tear for that, but still works perfectly. I quite feel like getting a slightly wider, phone-friendly purse sometime soon…

Arkkikauppa’s products can be found online, and there’s a long list of retailers, too. Not to mention all the fairs they’ll be attending this year! You can check out all of that on their website.

Littlebit Design

Littlebit Design makes a variety of charmingly simple and oh so deep jewellery. There’s something so wonderfully brave and rebellious to their text jewellery, but at the same time, it’s soft and approachable – and, above all, relatable. (By the way, this is another maker couple we’re talking about. Superb!)

I’ve followed Anni and Ulf’s work on Instagram for quite a while now – smiling, snorting, and even shedding a few tears every now and then over their jewellery. It never fails to hit the nail on the head. This year, I spent my Christmas money on one of their necklaces that I found in Taito Shop in Jyväskylä: I can, I will. Now that’s a pretty powerful message to help me pursue these dreams I’ve been growing. It’s already got me through a slightly terrifying presentation, a business counselling, and a job interview. And here it is, adorning my neck on a perfectly ordinary Friday – suitable for all occasions.

You can shop Littlebit Design online or at their many retailers. According to Instagram, a wide selection of jewellery can be found at the OLO | TILA shop in Kuusankosken Taideruukki, an arts & crafts centre I’d very much like to visit one day. Anni and Ulf also take custom orders, if you’d like your own words on a piece!

Susannan työhuone

Susannan työhuone makes ecological, hand printed bamboo dishcloths with designs that are bound to bring joy to the everyday life. The maker Susanna also blogs about running a handmade business and living in an old railway station, writing straight from the heart with the whole emotional range of it all. Not to mention all the wonderful playing she does: I assume you’re familiar with Ken and his friends already?

I have two of Susanna’s excellent dishcloths at use at home, the first of which I recall buying at a craft fair in Jyväskylä a few years back. The second one, on the other hand, was a giveaway prize in exchange for a dishcloth selfie I posted on Instagram. (You can still see the selfie here, story and all.) As my existing cloth had a beautiful orange lace pattern, I chose one with a picture of a matryoshka family that much resembled my own. I haven’t needed to buy any disposable ones since: when one of these is in the laundry, the other one gets to work. Easy on the environment – and your purse.

You can find Susanna’s bamboo dishcloths online and at different fairs and events. Look for a bright orange booth!

Who are your favourite makers?

Isompien opissa

leirikoulu1

Tartuin tässä taannoin tarjottuun tilaisuuteen ja sen seurauksena löysin itseni Jyväskylän eri oppilaitosten järjestämästä Yrittäjyyden leirikoulusta. Kyseessä oli kahden päivän koulutusrupeama lomakeskus Revontulessa, ja mukaan pääsi parikymmentä opiskelijaa. Koko setti järjestettiin kaksi kertaa tämän syksyn aikana ja minä olin mukana siinä jälkimmäisessä, viime viikolla. Työpajoissa oli puhumassa yrittäjiä eri aloilta, ja heiltä sai paitsi kullanarvoisia vinkkejä yrittämiseen, myös apuja oman ajattelun kanavointiin ihan uusille urille, keinoja motivaation ja oman potentiaalin löytämiseen, ihan suoranaisia elämänohjeitakin. Leirikoulu oli mukava irtiotto keskellä viikkoa – ja täytyy sanoa, että opiskelijalle lisäksi aika kiva pikku lomanen savusaunoineen, paljuineen ja jouluaterioineen.

Käsityöläisenä oli ihana kuunnella huopataiteilija Leena Sipilän tarinaa, josta ei taitoa, taidetta tai kommelluksiakaan puuttunut. (Kurkatkaapa muuten, miten ihanasti hän esittelee itsensä sivuillaan!) Innostumon Sanna Jämsén taas paitsi kertoi tarinansa, myös sparrasi meitä ajattelemaan niin, ettemme turhaan ole haaveidemme esteenä. Toisen päivän sateisen ja vähän väsyneen aamun aloitti Kuvitellen-firmaa luotsaava Tiina Hoskari, joka herätteli meissä visuaalista ajattelua. Ari Järvisen esitys sarjayrittäjyydestä taas meni minulle uudelle ja aika vieraalle alueelle, mutta juuri siksi oli myös jännä ja mielenkiintoinen. Revontulen omatkin yrittäjät kävivät kertomassa, mistä lomakeskus on saanut alkunsa ja miten tämän päivän tilanteeseen on päädytty.

leirikoulu2

Kootut valaistumiset:

  • Uskalla ottaa positiivinen palaute vastaan ja paina se tiukasti muistiin; älä ole se tyyppi, jonka teflonpintaan ei mikään kehu tartu.
  • Ei ole mitään mieltä odottaa, että idea ja toteutus on täydellinen. Jos vain viilaa ja hioo ja vielä vähän tasoittaa, on se oikea hetki jo ohi, kun viimein uskaltaa astua ovesta ulkomaailmaan.
  • On tärkeää unelmoida isosti, mutta sen lisäksi on hyvä osata pysyä tässä hetkessä. Jos katse on koko ajan pitkällä isoissa tavoitteissa, katoaa päivittäisen työn arvo. Koko ajan on muka keskeneräinen, kun ei ole vielä perillä.

leirikoulu4

Se, että leirikouluun oli löytänyt ihmisiä niin yliopistosta, ammattikorkeakoulusta kuin toiseltakin asteelta, oli mielestäni koko homman suurin rikkaus. Aloja oli edustettuna monta ja ikähaarukkakin oli mukavan suuri. Mukana oli vasta pieniä yrittäjyyshaaveita elätteleviä ja toisaalta niitä, jotka olivat jo yrittäneet kerran tai pari aiemminkin, ja hakivat nyt ehkä uutta inspiraatiota. Virallisten työpajojen lisäksi asioita käsiteltiin luonnollisesti myös lounaalla ja saunassa ja paljussa ja siinä sivussa milloin vain, ja näistä hetkistä sai ihan yhtä paljon ajattelemisen aihetta kuin varsinaisesta koulutuksesta.

Keskustelin parin päivän aikana huonekaverini kanssa paljon vaikka mistä, mutta muun muassa siitä, kuinka paljon tittelit määrittävät suomalaisten suhtautumista omaan työhönsä. Pitääkö oikeasti odottaa, että on saanut tutkinnolla jonkin tietyn hienon nimikkeen itselleen, jotta voi alkaa hyödyntää oppimiaan taitoja ja ottaa työnsä vakavasti? Kuten aiemminkin olen kirjoittanut, minulle on pienoinen mysteeri, miksi korukauppaani tai tekemistäni kutsuisin, kun se ei vielä virallisesti ole yritys tai yrittämistä. Vaikka se käytännössä olisikin. Muut ovat surutta kutsuneet minua yrittäjäksi ja minä vieressä vähän hiljaa nikotellut. Asiakkaille homma näyttäytyy selvästikin paljon järjestäytyneempänä kuin itselleni, sillä minulle on monta kertaa oletettu pidempikin yrittäjätausta. Miksi siitä on niin vaikeaa puhua? Milloin voi kutsua itseään yrittäjäksi? Minähän se varsinainen yrittäjä olenkin, kauheasti yritän yrittää.

leirikoulu3

Keskiviikkoiltana savusaunan jälkeen istuin laiturilla vilvoittelemassa ja katselin, kun paljusta kohoava höyry katosi pimeälle järvelle. Avanto olisi ollut avoin siinä laiturin päässä, mutta pidin varpaani kuivina. Seuraani liittyi toinen leirikoululainen, yksi niistä jo pidempään yrittäneistä. Puhuimme hetken siitä, miten erilaiset taustat meillä on, miten hän tuntee olevansa korkeakoulumaailmasta niin kaukana kuin mahdollista, kun minä taas viihdyn siellä, mutta kaipaan myös käytännönläheisempää käsillä tekemistä sen kaiken teoreettisen haihattelun rinnalle. Juttelimme tovin koruista ja kollaaseista ja yrityksen perustamisesta, ja loppuun tämä toinen leiriläinen painokkaasti totesi: ”Pistä se yritys pystyyn, tyttö. Tee se.” Siinä saunan jälkeisessä raukeudessa mieli oli sen verran vastaanottavainen, että vastasin: ”Kyllä pistän.”

A little while back, I took an opportunity I was offered and signed up for an entrepreneurship camp that took place last week. The camp took us, a group of twenty students from three different schools, to a holiday centre for two days to learn about running your own business. We had a bunch of talented and interesting entrepreneurs telling their stories and giving workshops; they covered everything from finding your motivation to visual thinking to serial entrepreneurship. We not only received valuable tips, but also learnt to challenge the way we think, and even got some serious life advice on the side. I will admit the camp was a nice getaway in the middle of the week, with smoke sauna and a jacuzzi and Christmas dinner and all – not something you often meet in your everyday life as a student.

Selected epiphanies:

  • Be bold and accept positive feedback – and keep it for future reference. Don’t be the person with a non-stick surface that rejects all praise.
  • There’s no point in waiting until your idea is honed to perfection. If you just keep polishing it and sanding down the edges, by the time you open the front door and step out with it, the moment is gone already.
  • Dreaming big is important, but it’s also vital to keep your focus on what’s going on right now. If you only keep your eyes on the huge goals, you’ll end up forgetting the value of everyday work and feeling inadequate, not having reached those goals yet.

In my opinion, the best and most important thing about the camp was the diversity of the people participating: there were students of all ages from a great variety of fields. Some had already had a business or two, while for others, entrepreneurship was an exciting possibility. Naturally, the discussion went on at lunch, in the sauna, pretty much everywhere. Those moments made me think just as much as the actual workshops.

In two days, I talked about loads of stuff with my roommate, including how titles and qualifications often define the way Finnish people think about their work. Do you really have to wait until you get that diploma to be able to use the skills you’ve learnt on the way? Can you take your work seriously, when you don’t yet have a title? As I’ve written before, I find it difficult to describe what I do, when I don’t actually own a real, official business. Other’s have happily called me an entrepreneur – and I’ve been quick to correct them so as not to make a wrong impression. To my clients, my work obviously seems far more professional than it looks to me, as they often assume I have a background of several years as an entrepreneur. Why is it so hard to talk about? When can you call yourself a business owner?

On Wednesday evening, after sauna, I sat on the jetty and watched steam rising from the jacuzzi and disappearing to the darkness on the lake. I could have had a dip in the water, but decided to keep my toes dry and warm instead. I was joined by another student, one of those with years of doing business in her past. We talked about how different our backgrounds were: she felt like she was miles away from the academic world, while I enjoy it there, but still need the practical work to balance all that theoretical nonsense. Our conversation turned to jewellery and collages and setting up a business and, in the end, she emphatically stated, “Start that business of yours, girl. Do it.” And in that after sauna drowsiness, my mind open and receptive, I just replied, “I will.”

Uuden syksyn kynnyksellä

syyssuunnitelmat4

Näin uutta vuotta aloittaessa – siltähän alkusyksy aina tuntuu – tulee väkisinkin mietittyä, mitä seuraavan kahdentoista kuukauden aikana haluaisi tai olisi parasta tehdä. Iso lohko tästä mietiskelystä koskee Miss Matildaa ja hänen tulevaisuudennäkymiään: Kuinkahan paljon onnistun tänä vuonna panostamaan? Jääkö Matilda taas paitsioon, kun on tässä ollut vähän tätä kaikkea? Mitä tapahtui sille “tämä on yhtä tärkeää kuin opinnot”?  On aika tarkistaa tilanne. Mietteitä viimeisen puolentoista vuoden ajalta löytyy täältä ja täältä.

syyssuunnitelmat2

No niin, reality check. Opiskelen täysipäiväisesti alaa, joka on viimein alkanut toden teolla kiinnostaa – eniten siksi, että olen hoksannut, miten voin sitä soveltaa. Minulla on aikaa vievä harrastus, johon olen sitoutunut ja josta saan valtavasti energiaa. Kirjoittaminen on viimekeväisen kandirypistyksen myötä alkanut luistaa paremmin kuin koskaan, ja siksi myös bloggaaminen tuntuu hyvältä. Näiden ohella sitten rakentelen tarinoita pullonkorkkeihin – sekä etsin tapahtumia, kasaan käyntikortteja, leikkaan korurasioita, päivitän Facebookia, päivitän Instagramia, päivitän Maker’s Marketia, pidän kirjanpidon ajan tasalla, ideoin ja suunnittelen. Noin niin kuin ideaalitilanteessa. Ai niin, ja onhan niitä ihmissuhteitakin.

Tiedän, että nyt kun syyskuun puoliväli on ovella, tästä kaikesta tulee taas yhdenlaista jongleerausta. Hyvähän se on kesälomalaisena (eli kesäopiskelijana, joka on tenttinsä suorittanut) pyhittää päivänsä luoville intohimoilleen, mutta kun kuvaan astuu arki, alkaa asioita väistämättä putoilla pois. Jännää onkin, mikä osa-alue alkaa ensimmäisenä rapistua. Viimeisen vuoden aikana se on rehellisesti sanottuna ollut Miss Matilda, ja blogikin on siinä sivussa ottanut pientä osumaa. Niiden perään kun ei kysele kukaan muu kuin minä.

syyssuunnitelmat5

Siitä huolimatta, että palloja on ilmassa mittava määrä, ovat ne kaikki tärkeitä ja mieluisia. Muutaman mutkan kautta olen päässyt tilanteeseen, jossa kaikki (no, ainakin nämä luetellut) velvollisuudet ovat sellaisia, joista nautin ja jotka haluan hoitaa kunnialla. Minunlaiselleni ihmiselle pahin turhautuminen tulee siitä, että kokee tekevänsä turhaa työtä tai jotain sellaista, mikä ei lainkaan resonoi oman itsen kanssa. Ja vaikka joskus väsyttäisi, tuntuu silti siltä, että nyt on aika mennä ja tehdä. Tiedättekö, se kliseinen parikymppisenä täytyy kokeilla kaikkea – paitsi että minulla ei ole kiinnostusta kokeilla ihan kaikkea, vaan keskittyä juuri näihin asioihin, jotka tuntuvat omimmilta. Nyt on vielä lähes automaattisesti jonkinlainen toimeentulo, kunhan vain tekee sen viisi opintopistettä kuussa; tyhjän päälle ei siis putoa. Huoltakaan ei tarvitse pitää kenestäkään muusta kuin itsestä.

Ideoita ja suunnitelmia on olemassa sivukaupalla. Haastavaksi homma menee siinä kohtaa, kun syksy iskee voimalla päälle, kouludeadlinet paukkuvat ja tekisi mieli lähinnä kaivautua peittoon ja tulla esiin sitten huhtikuussa. Siinä vaiheessa pitäisi olla selvillä, miksi tätä tehdään ja mitä minä taas halusinkaan. Aion ottaa avuksi myös sellaisen äärettömän selkeän to do -listan, josta voin poimia minkä tahansa tehtävän silloin, kun en tiedä, mihin seuraavaksi tarttua.

Jos sinulla on hyväksi havaittuja (tai edes testaamisen arvoisia) vinkkejä motivaation säilyttämiseen pimeinä syyskuukausina, annahan tulla! Olen ikuisesti kiitollinen.

syyssuunnitelmat1

Pienen potkun takamukselle tuo tänä syksynä se, että olen löytänyt Matildan rinnalle pari tsemppaajaa, joilla on samantapaisia haaveita sekä valtavasti taitoa ja ideoita. Ystäväni, siskokset Saara ja Maaria pyörittävät yhdessä Paperipingviiniä, jonka valikoimista löytyy suloisia ja lämminhenkisiä paperituotteita sekä kangaskasseja. Paperipingviinin kanssa on tarkoitus kulkea yhdessä myyntitapahtumissa, ideoida, jakaa kokemuksia ja tosiaan myös vähän potkia toisiamme eteenpäin. Yhteistyö on vielä alkutekijöissään, mutta yhdet markkinat on jo vietetty saman pöydän ääressä ja toiset häämöttävät ihan lähitulevaisuudessa. (Jyväskyläläiset, lisätkäähän kalentereihinne Tourujoen yö 24. syyskuuta!)

Saaran ja Maarian seurassa hurahtaa helposti kokonainen päivä, mutta se ei haittaa, sillä siinä sivussa tulee suunniteltua, askarreltua ja parannettua maailma ihan kertaheitolla. Viimeisimpänä Saaran kanssa vietettynä sunnuntaina syntyi valtavasti runomagneetteja – ja tahattoman syvällisiä valmiita runoja magneettipaperille.

syyssuunnitelmat3

Ja miltäs se tulevaisuus nyt sitten näyttää? Puolitoista vuotta sitten olin varma, että haluan käsityöyrittäjäksi. Nyt haluan kamalasti tehdä ja myydä käsitöitä, mutta haluan myös paljon kaikenlaista muuta. Olen myös suhteellisen varma siitä, että niistä kaikista asioista saadaan vielä aikaan ihan mukava yhdistelmä.

Loppuun vielä itsellekin muistiin pieni selviytymispaketti tuleville kuukausille.

Siirrytään syksyyn valoisin mielin!

Right on the doorstep of a new year (that’s what autumn always feels like, doesn’t it?) it’s time to take a look at all the things I’d like to do and accomplish in the upcoming months. A lot of the thoughts and plans circling in my head are to do with Miss Matilda: How much will I be able to do for her this year? What happened to ‘this is as important as my studies’? (You can find my older musings on the subject here and here.)

So, here we go. Reality check. I’m a full-time student with a major that’s suddenly turned really interesting. I have a hobby that takes up quite a bit of time, needs commitment, but also gives me tons of joy and energy. Thanks to the hours spent writing my bachelor’s thesis last spring, words now flow out without much effort, which means blogging has also started to feel really good. Alongside all this, I build stories in bottlecaps – and search for fairs and markets, make business cards, cut and assemble jewellery boxes, update Facebook, update Instagram, update Maker’s Market, keep accounts, look for ideas, and plan. In an ideal situation, that is. Oh, and personal relationships need looking after, too.

We’ve reached the point where returning to the reality of everyday life is inevitable, and I know it’s going to become a bit of a juggle again. As a summer student with all the exams behind, it’s easy enough to commit to all the creative activities, but things are about to change – and from experience, I know a thing or two on my list are going to get to some extent neglected. They’re usually the things for which I only answer to myself, and basically that means this blog and Miss Matilda. What’s new this year is that all the commitments I have are things I feel good about doing. For someone like me, the worst case is when the work I do doesn’t resonate with who I am at all, so this is definitely a good starting point. Also, I seem to have adopted that ‘in your twenties, you need to go and try everything’ sort of thinking, though my ‘everything’ mostly means what I’m passionate about. Now’s as good a time as any to do these things – whether or not I have enough time is another matter.

I have notebooks filled with plans and ideas that I know I’ll keep executing as long as I have the energy to do so. The difficult part is when autumn hits with full force, darkness and all, and I mostly feel like going into hibernation and not emerging before April. To prepare myself for that, I’ll need a clear picture of what I’m doing again, and the ‘why’ behind it. I’ll also prepare a ridiculously simple to-do list that will help me get started when I’m feeling stuck. If you have any good tips for getting through the winter without losing your motivation, I’m all ears (and eternally grateful)!

One thing that will hopefully keep me going is a collaboration I’ve started with a pair of young creatives with similar plans and dreams to what I have. My friends, sisters Saara and Maaria have just started their own business, Paperipingviini (Paper Penguin), and are now selling their sweet artwork, illustrations and tote bags. We have plans to attend fairs together, scheme and share experiences, and hopefully find a new kind of motivation.

And what does the future look like? When I first started Miss Matilda, all I wanted to do was to run my own craft business. Now there’s an awful lot of other things I wish to do, in addition to that. I feel like there’s a pretty nice combo of creative work forming.

Finally, here’s a little survival kit for the months ahead.

Let’s start the autumn in a bright mood!

Ajatuksia korkkipurkin ääreltä

kesakorut1

Oi, mitä alkukesän päiviä – viimeiset kurssityöt on palautettu, kandintutkielman arvosana napsahtanut rekisteriin, ja ennen kesätenttejä hengähdän hetkisen. Olen rakentanut to do -listojen sijaan could do -listaa, löytänyt kirppikseltä kesäpaitoja, syönyt pihalla ja vähän ulkonakin, lukenut loppuun keskeneräisiä kirjoja. Eilen otin esille kirjekuoret ja muovitaskut, joissa kaikki korutarinoiden palaset ovat odottaneet hetkeään, ja kippasin ne pöydälle. Heti syntyi monta korua kuin itsestään, ihan kuin päähän olisi kasaantunut kevään aikana miljoona tarinaa, jotka tarvitsee vain kuvittaa. Käsi kävi korkkipurkilla tuon tuosta.

kesakorut5

(Toisin kuin mittavasta purkkikokoelmastani voisi kuvitella, Mackays ei sponsoroi minua millään tavalla. Lemon curd suoraan purkista vain sattuu olemaan salainen paheeni.)

kesakorut3

Väitän, että niillä luetuilla kirjoillakin on ollut vaikutuksensa korujen syntymiseen; olen elänyt viime päivät syvällä niin monessa tarinassa, että väkisinkin ne puskevat esiin tavalla tai toisella. Olen palannut pitkästä aikaa Pienen runotytön pariin ja otan Uuden kuun Emilialta oppia ihmeiden näkemisessä. Diane Setterfieldin Kolmastoista kertomus taas on sekoittanut soppaan tummempia sävyjä – sen verran tummia, että olen iltaisin suosiolla pitäytynyt Runotytössä ja avannut Kolmannentoista vasta auringonvalossa aamiaisella. (Täytyy sanoa, että siinäpä vasta kirja – suosittelen lämpimästi!) Haittaa ei varmasti ole ollut siitäkään, että olen viettänyt koko kevään Alicen kanssa ihmemaassa kandiaineistoani kaivellen.

Myös tämä video on herätellyt ideoita.

kesakorut4

Korujen syntyä on vaikea selittää; aiheet tulevat itsestään, kun joku löytämistäni päähenkilöistä katsoo silmiin juuri oikealla tavalla tai väri osuu sattumalta toiseen väriin ja luo juuri oikeanlaisen yhdistelmän. Ei siinä tarvitse kuin leikkailla ja liimailla sitä mukaa, kun palaset käskevät. Nyt jos koskaan olen huomannut, kuinka kuvat yhdistyvät toisiinsa ilman, että minun tarvitsee miettiä lainkaan – tauon aikana on siis tapahtunut jotain. Minulla on tainnut olla enemmän ikävä satumaailmaani kuin olen arvannutkaan. On mukava olla taas kotona.

kesakorut2

These early summer days have been such a treat – with the last course assignments done and a finished bachelor’s thesis in my pocket, I’ve decided to take a bit of time off before thinking about the summer exams. Instead of a to-do list, I’ve made a could-do list; I’ve found new-to-me summer clothes at a flea market; eaten my breakfasts and lunches out on the porch, and some dinners out in the town; finished books in my ever growing pile of currently-reading.

Yesterday, I took out the envelopes containing my precious magazine cuttings and spread them on the table, rummaged through and looked for ones whose colours would match or who clearly belonged to the same story. I found I didn’t have to think much, I just used the scissors and glue and the stories did all the hard work themselves. I have a hunch that all the books I’ve read lately have something to do with how my imagination is suddenly running wild; Emily of New Moon has taught me some tricks, and The Thirteenth Tale by Diane Setterfield has mixed in some darker hues. (In places so dark, I’ve only been able to read it in full daylight. Highly recommended, that book!) A whole spring spent in the Wonderland with Alice (thesis, you know) has probably done something, too.

Mainly, though, I think I’ve just been missing my own wonderland so much, the ideas simply pour out of me. I’m glad to be back.

Vuodenko se jo täyttää?

mm_vuosi6

Tasan vuosi on kulunut siitä, kun esittelin teille Miss Matildan, unelman ensiaskeleen. Vuoden 2015 ensimmäiset viikot suunnittelin, pyörittelin asioita mielessäni ja paperilla, maistelin erilaisia nimivaihtoehtoja, istuin rannassa kivellä, katselin järvelle ja pähkäilin. Helmikuun koittaessa minulla oli yhdenlainen konsepti valmiina päässäni, joten pystyin avaamaan Facebook-sivun ja herättämään Miss Matildan henkiin.

mm_vuosi7

Mitä sen päivän jälkeen sitten on tapahtunut?

Sanotaanko, että ainakin olen ehtinyt tottua Matildan olemassaoloon siinä määrin, että tuntuu hassulta, ettei häntä vielä viime tammikuussa ollut olemassa. Vuoden aikana on ylipäätään tapahtunut monta isoa asiaa, joista on nopeasti tullut kiinteä osa elämääni, ja Miss Matilda on yksi niistä. Olen tietoisesti yrittänyt raivata aikatauluihini viikoittain tilaa Matildan eteen työskentelemiselle, mikä on välillä ollut helpompaa ja välillä lähes mahdotonta. Tämän vuoden tavoite onkin saada aikaan oikeasti toimivat työrutiinit. Kaiken kaikkiaan olen kuitenkin tyytyväinen siihen, kuinka paljon olen vuodessa tehnyt.

Mitä puhtaasti myyntiin tulee, eihän sitä mitenkään päätähuimaavasti ole ollut – mutta sen verran, että ihan yllätyin, kun laskeskelin kaiken yhteen. Omasta näkökulmastani jäin reilusti plussalle. On siis jotain mistä jatkaa, ja rohkein mielin jatkankin! On sellainen olo, että kyllä tästä hyvä tulee – eikä se oikeastaan ole yhtään hullumpi tässäkään vaiheessa.

mm_vuosi5

Vuoteen mahtui muutama myyntitapahtuma, joista erityisesti Säynätsalopäivät jäi mieleen kohokohtana: aurinkoa, järvimaisemia, hymyileviä ihmisiä, paljon tuttuja ja mukavasti myyntiä. Joulunalusen tapahtumat – samoin kuin muut tärkeät menoni – tuntuivat taas keskittyvän kaikki samalle viikonlopulle. Onneksi oli kuitenkin Jyväskylän yliopiston joulutori! Se olikin hauska kokemus sikäli, että opiskelijaelämä ja Miss matilda ovat usein olleet minulle tavallaan kaksi vastakkaista voimaa, joita on vaikea sovittaa yhteen, ja joulutorilla ne menivät suloisesti sekaisin. Se teki ihan hyvää ajattelullekin.

Olen käynyt markkinapöydän yli kymmeniä vilkkaita keskusteluja koruistani, käsitöistä, yrittämisestä ja elämästä yleensä. Moni innostuu kertomaan omista harrastuksistaan tai ideoista, joihin on hiljattain törmännyt. Noista keskusteluista saan aina valtavasti iloa, ja jokainen idea jää korvan taakse. Myös elintärkeää palautetta tulee, ja se painetaan tiukasti mieleen.

mm_vuosi2

Olen huomannut, että on hyvin vaikea selittää, mitä oikeastaan tekee, kun ei ole oikea yrittäjä. “Myyn käsitöitä” on aika lattea ilmaus eikä kerro oikein mitään siitä, kuinka järjestäytyneesti ainakin pyrin Miss Matildaa pyörittämään. “Minulla on…” niin mikä? Pikku käsityöbisnes? Kuulostaa jotenkin hämäräperäiseltä. Vuoden 2016 iso kysymys onkin, tehdäkö tästä virallisempaa. Mielessä kytee ajatuksia, mutta mitään en ole lyönyt lukkoon, enkä haluakaan ennen kuin olen tehnyt vielä lisää researchia. Juuri nyt on aika kutkuttava epätietoisuus siitä, missä sitä ollaan vuoden päästä. Kuvitella – koko vuosi edessä, täynnä mahdollisuuksia!

(Mitä jos vuoden päästä voinkin oikeasti kutsua itseäni käsityöyrittäjäksi? Ajatus pulpahti äsken päähän ja sydän jätti pari lyöntiä väliin.)

mm_vuosi1

Juuri nyt Miss Matilda on minulle tapa kokeilla kaikenlaisia ideoita ja tunnustella, mikä on kaikista ominta. Vuoden verran perustuksia rakenneltuani voin todeta, että ne alkavat jo kestää vähän hyppimistä ja heilumista. Juuri nyt Miss Matilda myös näyttää samalta kuin pääni sisässä – ja siitä olen onnellinen.

Kiitos vuodesta 2015, kaikesta kannustuksesta, tuesta ja kauniista sanoista!

Täältä tullaan, 2016!

Kiitos

Muistoja viime kuukausilta:

A whole year has passed since I brought Miss Matilda into light – the first step of realising my big dream of my own craft business. I spent the first few weeks of 2015 sketching and planning, pondering over names; sitting on a boulder by the lake, staring at the opposite shore, dreaming and scheming. Come February, I had it planned to the extent that I could open a Facebook page and tell the world about it.

In a year, I’ve got so used to the presence of Miss Matilda in my life, that it feels weird to think she wasn’t around last January. I’ve made a conscious effort to find time for Matilda weekly; sometimes it’s worked, on other times definitely not. All in all, I’m still pleased with how much I’ve managed to do, and will keep creating a good working routine this year.

Obviously, the amount of sales isn’t exactly tremendous, but big enough to surprise me when I summed it all up. So there’s something to go on with, and I’m feeling positive about the new year. I’ve also had experiences that can’t be measured by money: all the conversations over my little table a fairs have brought me such joy and a ton of new ideas.

I’ve found out it’s extremely difficult to explain what you’re doing when you’re not officially an entrepreneur. Can I call it a craft business or not? (I have been calling it that, but in Finnish I find it even more difficult.) So the big question is whether or not to make it more official. I have a constant stream of thoughts about the matter running through my head, but I still want to do more research before I decide anything. (Having said that, the thought of maybe, possibly, being a real craftswoman this time next year just made my heart skip a few beats. Wouldn’t that be something?)

Right now Miss Matilda is a way for me to try out new ideas and find out what motivates me the most. The foundations I’ve laid during the first year do stand up to a little shaking.  Right now, Miss Matilda also looks like it does in my head, and that makes me oh so happy.

A huge thank you for all the support and kind words during Miss Matilda’s first year!

2016, here I come!

Some memories to look back on:

Kuinka korkista kuoriutuu koru

Tässä päivänä eräänä minua heitettiin kysymyksellä: “Miten tuota pullonkorkkitaidetta on edes mahdollista tehdä?” Siitä johtui mieleeni, että minullahan on jossain tietokoneeni sopukoissa vaihekuvat yhden sormuksen synnystä. Kysyjälle tuli jo vastattua, mutta tässä vielä vähän yksityiskohtaisempi kertomus siitä, mitä tuolla liian pienellä ruokapöydällä askartelupäivinä tapahtuu.

korunsynty4

Kaikki alkaa yleensä kasasta pienenpieniä lehdistä leikattuja kuvia. Ne ovat raaka-aineita, joita yhdistelemällä saan aikaan tarinoita, jotka alkavat mielessäni rönsyillä joka suuntaan ja paisua pullataikinan lailla (sivunmennen sanoen kirjoitan tätä keittiön lattialla korvapuustivahdissa).

Hyvää kuvamateriaalia löytyy yllättävän paljon, kun aikakauslehtiä oppii katsomaan oikein silmin. Kotijutuissa on maljakoissa kukkia ja lastenhuoneiden hyllyt täynnä nalleja ja nukkeja. Keittiöiden vanhat peltipurkit ja värikkäät kahvikupit kutistuvat lehden sivulla pullonkorkkiin mahtuviksi. Kuvia on keoiksi asti ja ne levittäytyvät pöydällä minne sattuu. (En ole vielä löytänyt toimivaa säilytysratkaisua, joka mahdollistaisi kuvien selaamisen niitä levittelemättä. Nyt ne ovat kirjekuorissa kategorioittain – eläimet, ihmiset, kukat & muut kasvit, sekalaiset esineet ja asiat.)

korunsynty2

Kun ryhdyn koruntekoon, minulla saattaa olla valmiiksi mielessä jokin tietty kuva ja idea sen varalle. Jos ei ole, pengon ihmis- ja eläinkasoja, kunnes löydän mielikuvitusta kutkuttavia päähenkilöitä. Kielen opiskelijana sanoisin, että tekijä tarvitaan – lopullisesta kuvasta tulee kiinnostavampi, kun siinä on jotain elollista. Ihmisyyden asteella ei ole niin väliä, kyllä eläinkin kykenee monenlaiseen!

Kun tekijät on löydetty, siirryn hahmottelemaan heille ympäristöjä. Taustalla on paljon väliä: tiettyihin väreihin ja kuvioihin pääasiat uppoavat ja katoavat auttamatta. Erilaiset vaaleat, kukalliset ja hillitysti värikkäät kankaat toimivat, samoin tapetit, taivaat ja kaukaiset metsät.

korunsynty1

Sitten onkin viimeistään kysyttävä, mitä päähenkilö haluaa korkissaan tehdä. Joku tahtoo rakentaa talon, toinen syödä kakkua. Hyvin usein se on jotain aivan muuta kuin ensisilmäyksellä voisi odottaa. Kontrastit toimivat. Pyrin toteuttamaan toiveet mahdollisimman tarkkaan “sekalaiset esineet ja asiat” -kirjekuoren antimilla.

Kun tekemiset on tehty selväksi, on aika tehdä viimeiset silaukset. Niitä varten minulla on muutaman puutarhan verran kukkia ja muita kasvikunnan edustajia, ja siinä sivussa myös muutama sieni. Kovin moni korkkiasukki ei ole vielä kukista kieltäytynyt; niillä täyttyvät ammottavan tyhjät kohdat ja taustat yhdistyvät olentoihin.

korunsynty3

Joskus käy tietysti niinkin, että päivä tikittää eteenpäin, askarteluvalo hiipuu ja yksi korkki vain odottaa edelleen Sitä Oikeaa Osasta, pistettä iin päälle. Silloin on parempi sulkea se toviksi (päiväksi, viikoksi, pariksi kuukaudeksi) rasiaan vartomaan hetkeään. Jonain aurinkoisena päivänä kaikki vielä loksahtaa paikalleen.

Ai niin, välissä tapahtuu tietysti paljon saksimista, sommittelua ja asioiden siirtelyä paikasta toiseen. Käytän koruntekoon kynsisaksia tai teräväkärkisiä ompelusaksia, kaikki muut ovat liian järeitä. (Tähän väliin kysymys: Olen pohtinut myös sormiveitsen hankkimista. Onko jollakulla kokemusta sen tarkkuudesta?) Pinsettien on oltava aina käden ulottuvilla. Syvään ei voi hengittää. Jos jotain tipahtaa, on jähmetyttävä aivan aloilleen muutamaksi sekunniksi, kunnes silmät ehtivät paikantaa karanneen palasen (joka on jostain syystä hyvin usein puolen pikkurillin kynnen kokoinen flamingo). Myös kuppi teetä on tärkeä varuste.

korunsynty5

Kun kaikille osille on paikkansa, on aika liimata tarina kehyksiinsä ja peitellä se koholakalla. Lakan kuivumista on raastavaa seurata: alkuun se imeytyy paperikerrosten läpi ja paljastaa kaikki tekstit ja kuvat niiden kääntöpuolilla. Kun malttaa odottaa, kaikki kerrokset kuivuvat ja vain oikeat asiat jäävät näkyviin. Lakka tekee kaikki värit vielä astetta kirkkaammiksi – ihan kuin se osaisi korostaa kuvien parhaita puolia.

Tämä maatuskasormus on jo matkannut uuteen, hyvään kotiin. Se on yksi esimerkki korusta, josta piti alun alkaen tulla aivan erilainen. Näillä maatuskoilla oli kuitenkin oma ajatuksensa, eikä minulla ollut siihen nokan koputtamista. Se se parasta onkin: kun tarina vie, ja minä vain roikun perässä parhaani mukaan.

(Ne koruthan löydät siis Facebookista ja Maker’s Marketista.)

terveiset

“How do you even make those things?” asked someone a few days back after taking a first look at my bottlecap jewellery. That reminded me I had some ‘making of’ photos lying around. So here’s how it happens:

It all starts with a great pile of pictures cut out of magazines. I’ve learned to look at the home features in a certain way, searching for tiny details, flowers in vases, teddy bears and dolls, old tins and coffee cups. The little photos are the starting point from which I begin to build the bigger picture, the story I want to tell. I’ve still to find a proper storage system that would allow me to browse my photos without spreading them on the table; for now, all I’ve got is a bunch of envelopes labelled “Animals”, “People”, “Flowers and other plants”, and “Other stuff”.

If I don’t already have an idea in my head, I start by rummaging through the “Animals” and “People” piles. That usually gives me a few interesting characters to play with. I think having an active person in the picture makes it more eye-catching. When I say person – it could just as well be an animal, just someone to actually do something. After finding the protagonists for my stories, I need to find them backgrounds; not too wild and noisy, something that brings out their colours instead of draining them. Light fabrics, wallpapers, skies and distant forests work well.

Then it’s time to listen to the character’s mood and wishes: what would they like to do in their bottlecap? Some like to build houses, some would rather just sit and eat cake. More often than not, it’s something completely else than anyone would expect of them. I find contrasts work best. So then I just fulfil their wishes with whatever I can find in the pile of “Other stuff”. For the last finishing touches, I look for flowers and greenery to fill in any empty spots.

Between all that, there’s a lot of cutting, trying things on and moving them around. My basic tools are nail scissors, tweezers, and a cup of tea. I try not to breath too deeply. If anything falls off the table, there’s a moment of complete stillness while my eyes frantically search for the escapee. It’s very often a half-a-pinkie-nail sized flamingo.

Of course, it does happen that a character just won’t settle with anything I try to offer them. Then it’s just better to shut them in a box until they’re ready to be more cooperative. One day it will all come together. And when it does, it’s time to glue all the pieces together, place the whole story in its frame, and cover it with the gloss medium. Watching it dry is always nerve-racking, as it seeps through the paper and shows its reverse side; but in the end, the pictures come out beautiful, the colours more vivid than ever.

This particular ring has already found a new lovely owner. It’s one of those pieces that ended up looking entirely different than what I thought I was making. But that’s the best part – when the characters take over and I’m just hanging on, illustrating their story as they tell it to me.