Riko ne rajat: luento japanilaisesta valokuvasta ja mitä sen jälkeen tapahtui

retki5

“Sovitaanko, että ei saa ottaa yhtään sellaista kuvaa, jonka tavallisesti ottaisi?”
“Sovitaan.”

Olin viime viikonloppuna siskoni kanssa huimaavalla valokuvausretkellä. Kävimme tien toisella puolella järven rannassa, jota kuljimme kaksikymmentä metriä pohjoiseen. Sitten palasimme takaisin kotipihaan, jonka laitoja kiersimme hyvän tovin. Olimme aiemmin päivällä olleet yleisöluennolla, jolla japanilaisen IMA-valokuvauslehden toimittaja Akane Matsunaga esitteli kahdeksan japanilaisen nykyvalokuvaajan töitä, ja se oli selvästi tehnyt vaikutuksen.

retki1

retki3

Päällimmäiseksi tunteeksi luennosta jäi se, ettei valokuvaukselle ole sääntöjä. Päähän iskostuneet hyvän valokuvan piirteet ovat sopimuksenvaraiset, ja niitä taivuttelemalla ja murtamalla syntyy kenties mielenkiintoisinta jälkeä. Se jos mikä on kiihdyttävä ajatus.

Sen jälkeen mieleen jäi kasa yksittäisiä sanoja, jotka pyörivät päässä kuvia katsellessa: tunne, hetki, liike, suunta, tyhjä. Siinäpä on tutkittavaa.

Japania taitamattomana valokuvaajien nimet eivät luoneet minulle mitään ennakko-oletuksia iästä tai sukupuolesta. Se oli kiinnostavaa, sillä kuvia pystyi lähestymään täysin ilman ennakko-oletuksia. Varjopuoli oli se, että ilman kiintopisteitä nimet unohtuivat nopeasti, jos en heti hoksannut kirjoittaa niitä ylös. Muutaman omaan silmääni kiehtovimman kuvaajan sain muistiin, ja nimenpuolikkaan ja muutaman avainsanan avulla onnistuin myös myöhemmin löytämään heidän töitään.

Ihastuin Kotori Kawashiman kirjanakin ilmestyneeseen Mirai-chan-sarjaan, jossa valokuvaaja on tallentanut ystäviensä nelivuotiaan tyttären elämää. Vaikka kuvien ympäristö ja kulttuuri olisi vieras, niistä välittyy riemukkaasti se, mitä on olla neljä. Kuvia voi nähdä esimerkiksi täällä.

Matsunagan mukaan japanilainen omakuva eroaa länsimaisesta, sillä yleistä on esittää itsensä ikään kuin roolihahmossa. Izumi Miyazakin surrealistiset omakuvat ovat vähän niin kuin Iiu Susiraja kohtaisi ihmemaan Liisan ja siihen päälle vielä jotain selittämätöntä.

Rinko Kawauchin töissä on yksinkertaisesti jotain hengästyttävän kaunista.

retki6

retki4

Eli mitä luennon jälkeen sitten tapahtui?

“Lähdetäänkö kuvaamaan?” sanoi sisko heti, kun auto pysähtyi kotipihaan. Joimme teet, vedimme kumpparit jalkaan ja painuimme rantaan. Ajatuksena oli pienesti koetella oman perusilmaisun rajoja ja löytää moneen kertaan kuvatusta ympäristöstä jotain uutta. Tämän postauksen kuvat syntyivät minun kamerassani tuolla retkellä. Toki kasvien makrokuvaaminen on minulle aika turvallista aluetta, mutta nyt koitin katsoa kohdetta vielä toisen kerran. Hain myös vähän tummempia sävyjä kuin yleensä.

Teimme huomion, että silmän väsyessä alkaa ajautua helposti vanhoille tutuille urille. Siksi tämä retki on tehtävä vielä uudelleen – monta kertaa.

Me and my sister went on an amazing photo trip last weekend. We crossed the road to the shore and slowly moved about 20 metres North, exploring the lakeside. Then we returned home and spent another hour going around the garden. The idea was to try not to take one picture you’d normally take, but find something different, something new to us.

We’d been on a lecture on Japanese photography earlier in the day: Akane Matsunaga, a journalist from the photography magazine IMA, presented eight modern photographers and their work. That had made an impact.

The strongest impression from the lecture, for me, was that there are no absolute rules in photography. It’s easy to go by what you’ve learned about composition and what makes a “good” photograph, but the most interesting results may come from breaking those norms. Isn’t the thought exhilarating?

There are also some individual words that stuck in my head after seeing the photos: emotion, moment, movement, direction, emptiness. That’s something to think about.

I have zero knowledge of Japanese, and found it interesting to be able to see the photographs with no expectations of the photographer, their age or gender. The downside was that the names escaped my mind pretty quickly if I didn’t write them down immediately. I did jot down my favourites, and with a few added keywords, I was able to find their work online later.

I fell in love with Kotori Kawashima’s Mirai-chan series that perfectly captures the reality of what it is to be four years old – even if the culture and surroundings are relatively foreign to you.

According to Matsunaga, the Japanese self portrait is different from that in the West, in that it’s common to take a sort of a role in the picture. The surreal self portraits of Izumi Miyazaki remind me of the work of the Finnish artist Iiu Susiraja, but there’s also an Alice-in-Wonderland-ish feeling to them, and then something I can’t quite explain.

Rinko Kawauchi’s work is, in its simplicity and quietness, breathtakingly beautiful.

So what happened after the lecture? The second we were back home, my sister asked if we could go out and shoot. We had a cup of tea, put our wellies on, and off we went. The point was to try and stretch our boundaries a little and find something fresh in the oh-so-familiar. The photos in this post were taken on that trip. Close ups of plants are, of course, well in my comfort zone, but I tried to take a second look this time. I also went a little darker with the colours.

We noticed that after a while, the eyes start getting tired and bored, and that’s when the photography finds its way back to the usual. That is why this journey must be taken again – and again and again and again.

Advertisements