Kesäkuu, välitila

kesakuu19_3

kesakuu19_1

kesakuu19_2

kesakuu19_5

kesakuu19_4

Kummalliset kalat liukuvat syvyydessä,
tuntemattomat kukat loistavat rannalla;
olen nähnyt punaista ja keltaista ja kaikki toiset värit –
mutta ihana meri on vaarallisin nähdä,
se herättää tulevien seikkailujen janon:
mitä on tapahtunut sadussa, on tapahtuva minullekin.

Edith Södergran

Advertisements

Kevät saapui lauantaina huhtikuussa

kevatjarvi2

kevatjarvi3

kevatjarvi5

kevatjarvi4

kevatjarvi1

Osa kuvista: Venla Leppälä

Aurinko paistaa juuri sopivalla lämmöllä kuistin riipputuoliin. Olen liian väsynyt lukeakseni, viisaudenhammaspotilas, ja haen olohuoneesta lisää tyynyjä, joista asettelen ympärilleni päiväunipesän. Suljettujen luomien takana maailma jatkaa kevätpuuhiaan. En tunnista kaikkia linnunlauluja, mutta niitä on monta erilaista. Jäänreunalla huutavat lokit, kanat vastaavat takavasemmalta. Sisko puhuu niille. Tienvarren männyssä orava riipsuttaa määrätietoisesti oksaa, eikä siitä näy kuin heiluva häntä. Sinitiaispariskunta yrittää kuistin pylvään päälle rakentamaan tämänvuotista kesäkotiaan, mutta torkkuva ihminen riipputuolissa pelottaa, ja ne keinuvat milloin amppelinkannakkeessa, milloin terassin kaiteella tähystämässä. Eivät uskalla kuin käväistä. Paljaan pensasaidan alla rapisee: onko se räksä vai rupikonna? Isä näki eilen illalla kaksi konnaa tuijottamassa taloa kuin invaasiota suunnitellen.

Kanat oleilevat lintujen kevätmuuton vuoksi vielä sisätiloissa, mutta niille on rakennettu oven lipan alle pieni terassi, jolla ne pääsevät haistelemaan tuulia. Aamuauringon porotuksessa ne heittävät kyljelleen kuin koirat, antavat masuhöyhenille aurinkoa, levittävät siivet pitkin sahanpurua ja viettävät kaikin puolin erinomaista rantaelämää.

Iltapäivällä tuuli nousee ja saa mustaksi muuttuneen jään liikehtimään. Se hajoaa lautoiksi, jättää väliin railoja, helisee liikkuessaan ja siirtyy koko komeudessaan kohti etelää. Lähdemme rantakiville katsomaan, auringosta huolimatta takki on tarpeen. Jää kasaa valkoisiksi muuttuvia puikkoja kivivalliin. Lähisaaren takana on jo avointa, lautat loittonevat vastarannalta ja kasautuvat meidän puolellemme. Ristiselkä on kuulemma vapaa. Vuoden paras päivä, sanoo sisko, ja on pakko olla samaa mieltä.

In the hanging chair on the porch, the sunshine is exactly the right temperature. I’m too tired to read, nursing a removed wisdom tooth, so I get a few extra pillows from the living room and build myself a nap nest in the hanging chair. Behind closed eyelids, spring keeps on springing. I don’t recognise all the birdsongs in the air, but there are many. On the edge of the ice, seagulls screech, and chickens reply from the back of the garden. I can hear the sister talking to them. In the pine tree by the road, a squirrel scrabbles, only a swaying tail visible. A blue tit couple tries to get into their summer home on the porch column, but a sleeping human in the hanging chair makes them wary and alert. Something rustles under the bare hawthorn hedge – is it a fieldfare or a toad? Dad saw a pair of toads staring at the house the other night, like they were planning an invasion.

Because of the spring migration, the chickens mostly stay indoors for now, but they’ve got their own little patio under the eaves. When the morning sun shines right on it, they lie down on their side like dogs, get a little sun on their belly feathers, and spread their wings on the sawdust floor. Proper beach life.

In the afternoon, the wind rises and makes the ice move on the lake. It breaks into floes, leaves cracks in between, chinks and jingles, and moves southward in its entirety. We take a walk on the shore to watch; despite the sun, a coat is needed. The ice piles up on the rocks, breaking down in white sticks. The water flows free behind the closest island, and the wind pushes the floes away from the opposite shore, to our side. The bigger stretch of water a little south from here is open already, we hear. Best day of the year, says the sister, and I have to agree.

Aika venyy ja minä valmistun

hiutaleet4

Tämä kirjoitus on odotellut vuoroaan jo hyvän aikaa ja rakentunut pala palalta tämän viikon aikana, mutta koska talvi ei näytä taistelutta taipuvan, en ole kuvien kanssa vielä aivan myöhässä. Räystäät kyllä tippuvat, maailma on muuttunut loskaksi ja aurinko häikäisee niin että täytyy vetää kaihtimet eteen, mutta lunta tulee vielä melkein päivittäin muodossa tai toisessa. Nämä kuvat ovat ajalta, jolloin pyry vielä kinostui oksille.

Kuvien aihe taas on peräti muisto ajalta ennen joulua. Tuolloin kaivoin siskoni kanssa sängyn alta vanhan Hama-helmisangon, ja kulutimme illan keittiön pöydän ääressä helmiä pyöritellen ja silityshöyryjä hengitellen. Syntyi kasa lumihiutaleita, ja sisko teki pieniä lahjapaketteja, joita liimasi joulukortteihin. Kortteja tuli enemmän kuin niille oli vastaanottajia. Minä ripustin hiutaleet ikkunaan, johon ne saivat jäädä yli joulun talvipäiviä ilahduttamaan.

hiutaleet3

hiutaleet2

Tällaista näyttää olevan graduntekijän aika: kappas, joulu tuli ja joulu meni, sitten kuluivat viimeiset talvikuukaudetkin. Päivät huristavat ohi renkaat vinkuen silloin, kun työ on yhtä loppumatonta suota. Sitä kauhoo kauhomistaan muttei etene, tai jos eteneekin, ei muka tarpeeksi nopeasti. (Tässä kohtaa on aina pakko kertoa gradumöröistä, jotka meidän piti piirtää yhtä kurssia varten. Ystäväni mörkö sanoi: “Ajattele nopeammin, p*ska.” Siihen tiivistyy hyvin paljon.)

Sitten aivan yhtäkkiä sitä on tilanteessa, jossa aikaa on kaksi viikkoa, ja huomaa olevansa melkein maalissa. Huomaamatta ne näytön loisteessa ja miellekarttojen äärellä kauhotut tunnit ovatkin tuottaneet tulosta, ja hommaa on jäljellä rajallinen määrä. Suo on taaksejäänyttä elämää.

Nyt olen paahtanut menemään sellaista tahtia, että olen päässäni jo torstaissa, kun muut vasta kääntävät kalenterista esiin uuden maanantain. Pelkäsin vähän etukäteen sitä viimeistelyn määrää, joka viimeisille viikoille kasautui, mutta toistaiseksi on mennyt paremmin kuin hyvin. Tuntuu, että teen päivässä sen mitä kuvittelin saavani aikaan viikossa. Ja mikä tärkeintä, tässä vaiheessa pääkin tuntuu kestävän tämän tahdin.

hiutaleet1

hiutaleet6

Tiedättekö, yliopistossa tuntuu olevan aina kevät. Aina kerätään vuoden viimeisiä noppia ja ahdistutaan kesätöistä. Ei kai tuo ole ihmekään, kun jo ennen joulua pitäisi alkaa orientoitua seuraavaan kesään. Joka toukokuu viimeisen viiden vuoden ajan olen miettinyt, mihin hävisi se silmänräpäys lokakuun ja huhtikuun välistä. Entä mitä tapahtui sille minuutille, joka erottaa vuosia 2013 ja 2019? Tänä keväänä ne viimeiset nopat ovat oikeasti viimeiset, ja kesätöiden sijaan pitäisi löytää ihan oikeita töitä.

Vaikka aika venyy ja kutistuu oman tahtonsa mukaan, niin vuodenaikoja tunnen eläväni täyteen mittaansa. Nautin jokaisesta tasan niin pitkään kuin se on täällä ja sen lähtiessä olen jo aivan valmis luopumaan ja siirtymään eteenpäin. On ollut ihana talvi valkeine jouluineen, paukkupakkasineen ja lumimyrskyineen, mutta maaliskuu jo maata näyttää. Katselen ikkunassa riippuvia hiutaleita vielä hetken, niin kauan kuin kinokset pihalla edelleen ulottuvat polveen, mutta sitten ne saavat siirtyä varastoon.

Kevät valmistuu pihalla samaan tahtiin kuin minä täällä sisätiloissa.

hiutaleet5

This post has been waiting to get in my drafts for a good while, and I’ve been building it, piece by piece, as the week has gone by. But as the winter doesn’t seem to be giving up without a proper fight, I’m still not entirely late with the pictures. Of course, there’s a constant drip drop dripping of water outside, the whole world seems to have turned into slush, and I need to hide behind my blinds from the sharp rays of sun, but there’s still almost a daily dose of snow in one form or another. These photos are from the time we still had snow-covered trees.

The subject of the photos is even older – it’s from that time before Christmas when me and my sister pulled an old bucket of Hama beads from under the bed and had a wonderful evening of playing with the beads around the kitchen table. I ended up with a pile of snowflakes while my sister made little presents that she glued onto Christmas cards. There were more cards than friends to give them to. I hung my snowflakes on the window and there they have stayed over Christmas and through the winter months.

This seems to happen to time when you’re writing a master’s thesis: oh hi, that was Christmas right there, and now we’re already through the winter. Days whizz by when the workload feels like a never-ending swamp and you’re desperately trying to paddle to the other side. You paddle and paddle but don’t seem to be moving forward – or when you do, it’s not fast enough. (At this point, I always tell the story of when we had to draw our thesis monsters for a class. My friend’s monster was saying, “Think faster, you piece of sh*t.” That sums up a lot.)

And suddenly there are two weeks left and you’re almost at the finishing line. While you’ve paddled, the work has indeed moved forwards, and now there’s a finite number of to-dos left. You’ve left the swamp behind.

For the past couple of weeks, I’ve been hammering away with such determination that I feel like a day is enough to finish the amount of stuff that would otherwise take me a week. I was a little afraid of how the last weeks looked like in my diary, but so far, it’s been all good. And the best thing is, at this point, my head seems to be cool with the pace, too.

In the university, it seems like it’s always springtime. It’s always about getting your last credits for the year and stressing about finding a summer job. No wonder, though, as we often need to start focusing on the next summer before the new year has even started. Every May, for the last five years, I’ve wondered what happened to that blink of an eye between October and April. And how did I miss the minute that separates 2013 from 2019? This spring, the last credits are truly the last ones, and instead of a summer job, I’m hunting for a real one.

Even though time stretches and shrinks as it wishes, I still feel like I’m living each season to the fullest. I enjoy each one exactly as long as it’s here, and when it starts packing its bags, I’m more than ready to move on, too. I’ve loved this winter, the freezing cold days, blizzards and all (and a white Christmas!) but the sun on my face and bare asphalt make my heart sing. I’ll look at the snowflakes on my window for a little while more – as long as there still are knee-high snow banks in the garden – but then they’ll be wrapped up and put away.

Winter is finishing its work outside on the same schedule as I am finishing mine indoors.

Syksyllä tekee mieli olla hiljaa

lokapuut1

Syksy sen aina tekee: käperryn kuoreeni, kirjoitan kyllä ja kuvaan sitä kun luontokin käpertyy, mutta mitään uutta ei ilmesty tänne eikä muihinkaan kanaviin. En tunne tarvetta jakaa tai julkaista, pidän vain kaiken itselläni. Eipä tuo haitanne.

Lokakuussa olen ymmärtänyt, että vaikka alkusyksystä oli helppo lähteä aamulla kirjastoon ja pysyä siellä iltapäivään asti, ei sitä tarvitse väkipakolla jatkaa loputtomiin. Nyt tuntuu paremmalta jäädä aamulla kotiin ja pysyä siellä vaikka iltaan asti.

Olen kokeillut ilmajoogaa, venynyt ja vanunut ja leijunut kankaan sisällä ihanassa painottomuuden tilassa. Kolmen tunnin starttikurssin jälkeen ostin kymmenen kerran passin, koska tämän kortin haluan katsoa vielä vähän pidemmälle. Kävin myös katsomassa improteatteria ensimmäisen kerran elämässäni, ja se oli loistavaa.

lokapuut2

lokapuut4

Olen syönyt ihan liikaa Elovenan ihania valmispuuroja, jotka ovat vähän niin kuin riisifrutteja mutta kaurasta. Niissä on mustikka- tai omenahilloa ja niin paljon enemmän jujua kuin jogurtissa.

Olen juonut aika paljon glögiä. Lokakuun alussa kirjoitin kalenteriinkin, että sitten kun ne punaiset ja kultaiset tölkit ilmestyvät kaupan hyllyyn, älä turhia kursaile. Anna mennä vaan. Kuuma glögi on tuntunut hyvältä varsinkin näin syysflunssan tökkiessä kurkkua.

Olen kuunnellut

  • jo vähän joulumusiikkia, mutta aloittanut sieltä vähemmän jouluisesta päästä, Spotifyn Indie Christmas -soittolistasta. Ei vielä niitä suurimpia klassikoita, mutta pientä tunnelman virittelyä.
  • Hannah Bullivantin syyssoittolistaa, jonka löysin Instagramista ja jota moni tuntui hehkuttaneen. Hehkutuksen väärti.
  • kirjoja, jotka saivat miettimään omaa kirjoittamista: Satu Koskimiehen ja Vilja-Tuulia Huotarisen Emilia Kent – runotytön tarina jatkuu sekä Miia Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin.
  • vahvan ja säväyttävän kirjan, jossa on ehkä kaunein kansi vähään aikaan: Katja Ketun Rose on poissa.
  • taikuuden historiaa Harry Potter: A History of Magicin muodossa, joka ilman kuvia jää vähän vajaaksi, mutta onnistuu kyllä ujuttamaan jännittäviä tiedonmurusia aivojen sopukoihin.

Olen lukenut vähän tarkemmin joogan perusteista ja historiasta, ja nyt haluan tietää ihan kaiken. Käynnissä on myös uusintakierros Pottereita, joihin karkaan iltaisin.

lokapuut5

lokapuut3

Olen innostunut taas neulomisesta; yksi Novita-lehti siihen tarvittiin, ja naps – joku sytytti taas valot siinä pääni nurkassa, jossa neulomisinto sijaitsee. Talven tulostakin olen innostunut, ensilumesta joka satoi ja on pysynyt minun kukkulallani aika pitkäänkin. Tänään se varmaan on alkanut huveta.

Olen juhlinut merkkipäiviä, virstanpylväitä. Onnellisia aikoja.

Loppuun ilmainen vinkki: jos on liikaa tekemistä ja liian vähän aikaa, lähde jonnekin, missä on metsä tai järvi ja hiljaisuus. Poistu arkiympyröistä ja raivaa itsellesi turvallinen kolo.

Terveisiä mummilasta.

This always happens in the autumn: I curl up and nestle, and while I do write and photograph the nature doing just the same, I have no desire to share or publish anything. There doesn’t seem to be a need for that. And I guess I don’t mind.

In October, I’ve understood that it’s okay to change your routines with the seasons. Getting on my bike early in the morning to get to the library and stay there until late afternoon felt good in the early autumn. Now, however, working from home in the morning and staying there the whole day, if necessary, is what I crave.

I’ve tried aerial yoga, stretched my achy muscles and floated inside the hammock in a beautiful sense of weightlessness. After a three-hour beginner course, I bought a ten-hour pass as I really want to see how this practice could evolve. I’ve also seen improvisational theatre for the first time, and it was spectacular.

I’ve eaten way too many Elovena porridge snack pots, but they’re so creamy and good, and they’ve got blueberry or apple jam and so much more character than yogurt.

I’ve drunk quite a lot of glögi (non-alcoholic, don’t you worry). I have an actual diary entry from the beginning of October saying when the red and gold cartons of glögi appear in the shops, don’t hold back. I’ve especially enjoyed the spicy beverage now that I’m in the middle of a little autumn cold.

I’ve been listening to

  • some Christmas tunes already, but I’ve started with the less traditional pieces on Spotify’s Indie Christmas playlist. The time for the classics will come a bit later.
  • Hannah Bullivant’s autumn playlist that seemed to get a lot of love on Instagram. Definitely worth the love.
  • books on women who write that made me reflect on how I write myself – one of them a Finnish-made sequel to Emily of New Moon, believe it or not!
  • a strong and thrilling book with the most beautiful cover I’ve seen in a while (Katja Kettu: Rose on poissa).
  • Harry Potter: A History of Magic, a book that’s filled with exciting magical details but would admittedly work better with pictures.

I’ve read more about the traditions and history of yoga, and now I want to learn all of it. I’m also in the middle of another round of the Potters that I like to escape to in the evenings.

I’m excited about knitting again. All it took was a peek into one single knitting magazine, and suddenly someone had turned the light on in the corner of my brain that accommodates my knitting enthusiasm. I’m also eager to see the winter arrive; we got our first snow last week and it stayed on the ground surprisingly well until today.

I’ve celebrated special days, milestones. Happy times.

I’ll end with a free tip: when there’s too much to do and too little time, go somewhere with woods or a lake and some peace and quiet. Leave your everyday environment and carve yourself a safe little space.

Greetings from my Gran’s.

Sunnuntaiaamuna syyskuussa

sunnuntaiaamu8

sunnuntaiaamu10

sunnuntaiaamu2

sunnuntaiaamu5

sunnuntaiaamu4

sunnuntaiaamu7

sunnuntaiaamu1

sunnuntaiaamu6

sunnuntaiaamu3

sunnuntaiaamu9

Syksy ei ole suosikkivuodenaikani, mutta on siinä puolensakin. Pidän vuodenkierron välitiloista, joissa luonto muuttuu. Niissä kaikki on vähän salaperäisempää, vähemmän ennalta arvattavaa – kesän kirkkaus kun ei jätä mitään arvailujen varaan. Syksy ja kevät osaavat yllättää.

Kun sunnuntaiaamuna avasin kotioven, järvi väikkyi vielä niin kuin ennenkin, sitä kehystävät puut vihersivät edelleen, mutta silti näkymä oli jo muuttunut. Valo tuli matalammalta ja pidensi varjot, näytti teräväpiirtona joka ikisen kastepisaran lehdillä. Siinä on se salaperäisyys.

Kanat kuopsuttavat takapihalla tuttuun tapaansa, mutta veikkaan, että minun tapaani nekin nauttivat viilentyneestä säästä. Kotvan kuluttua ne pääsevät uutukaiseen talvikanalaansa pakkasta pakoon. Jo nyt ne menevät nukkumaan aikaisemmin, sitä mukaa kun pimeä laskeutuu.

Elääpä itsekin auringon mukaan! Mutta koska ihmislapsella on velvollisuutensa, tilasin juuri kirkasvalolampun, sellaisen yksiöön sopivan. Vaikka hämy ja salaperäisyys on minun luontaisin elinympäristöni, joskus sitä tarvitsee jotain kynttilänvaloa terävämpää.

Pukeudutaan lämpimästi ja etsitään valoa!

I’m not a huge fan of autumn, but I admit, sometimes its not too bad. I love the in-between stages, the seasons when you can feel the change in nature. At those times everything feels a little mysterious, a little less obvious. The summer sunshine has nothing to hide and thus gets a bit boring after a while. Autumn and spring have their ways of surprising you.

When I opened the front door on Sunday morning, the lake still glittered like before and the trees framing it were no less green than a few weeks ago – yet everything had already changed. The sun was lower, it stretched the shadows and drew every dewdrop with extreme sharpness. That’s the mysteriousness right there.

The chickens still go about their days as usual, but I bet they (like me) enjoy the cooled-down weather. In a few weeks, they’ll move into their newly built winter home to escape the frost. They’ve already started going to sleep earlier, right when the darkness falls.

I wouldn’t mind living with the sun, but a human child has her duties, and because of that, I just ordered a light therapy lamp. Even though I usually thrive in dusk and mysteriousness, you sometimes need something a little sharper than candlelight to get you through the days.

Wrap up warm and find the light!

Tsemppimetso ja muita lintuja – aikaa ja tilaa graduretriitissä

retriitti15

Mieli on tyhjä ja aivan täynnä. Kaupungin äänet kaikuvat kerrostalojen seinistä kolme kertaa kovemmin kuin viikko sitten ja ohi ajavat bussit tuntuvat tärisyttävän puiston penkkejäkin. Olen enemmän läsnä kuin varmaan koskaan aiemmin.

Siltä tuntui perjantai-iltapäivänä, kun olin palannut kaupunkiin vietettyäni viisi päivää järven äärellä, luonnon helmassa hiljaisuudessa gradua kirjoittamassa. Lähdin maanantaiaamuna yliopiston Kielikeskuksen järjestämään graduretriittiin matkalaukku täynnä kirjoja, post it -lappuja ja sipsejä ja palasin perjantai-iltapäivänä uutena ihmisenä. Retriitti pidettiin Jyväskylän yliopiston tutkimusasemalla Konnevedellä, ja sinne kokoontui viitisentoista graduntekijää hakemaan aikaa ja tilaa työlleen. Sitä sieltä löytyikin – sekä mielenrauhaa, vertaistukea ja pientä itsensä haastamista.

retriitti12

retriitti3

retriitti1

Päivät oli rytmitetty kirjoittamisrauhaksi nimetyillä sessioilla, jotka kestivät puolestatoista kahteen ja puoleen tuntiin ja joita kokonaiseen päivään mahtui kolme kappaletta. Niiden aikana jokainen vetäytyi kirjoittamaan huoneeseensa, yhteiseen kirjastoon tai muuhun parhaaksi katsomaansa paikkaan; minä valtasin usein asuntomme keittiön, kun retriittikämppis lähti kirjastoon kirjoittamaan täytetyn metson valvovan katseen alle. Keittiön ikkunasta avautui näkymä kukkien valtaamalle sisäpihalle, jota pikkulinnut pitivät juhlapöytänään. Uloskin lähdin välillä, kun kroppa kaipasi helteen lempeyttä, ja analyysin aloitin turvallisesti omassa sängyssä avonaisen ikkunan alla. Istahdin aina sinne, mikä kulloinkin sopivalta tuntui.

Puhelimen jätin aina aamupalan jälkeen ohjaajalle ja nappasin takaisin mukaani iltaohjelman päätyttyä. Ensimmäiset kaksi päivää havahduin vähän väliä hetkiin, joina olisin tarttunut puhelimeen, jos se olisi ollut käsillä. Nyt pienen tylsistymisen hiipiessä katselin puoli minuuttia pihalle ja palasin sitten innolla gradun ääreen. Keskiviikkona en enää kaivannut käteni jatketta. Tajusin, että voisin työskennellä näin vaikka joka päivä.

retriitti2

retriitti8

retriitti14

retriitti13

Jokainen aamu aloitettiin laiturilla, jonka aurinko lämmitti jo seitsemältä helteiseksi. Meditaatiolla, aamusivuilla ja päivän suunnittelulla viritettiin pää oikeaan moodiin. Järvimaisema oli joka päivä vähän erilainen: tänään usvainen, huomenna äärettömän kirkas. Silloinkin, kun luulimme ukkossateen jatkuvan aamuun asti, oli aurinko ehtinyt pyyhkiä sen pois ennen aamuseitsemää.

En viikon aikana päässyt yli siitä, miten kaunis laituri tutkimusasemalla oli. Puukujaa kävellessä läikähti sydämessä joka kerta. Myöskään uimapukuni ei ehtinyt kuivua koko viikolla kertaakaan, sillä aamu-, päivä- ja iltauinnit tarvittiin pitämään lämpö kurissa. Laiturilla tuli koettua unohtumattomia hetkiä: eräänä alkuiltana pitkään lupailtu sade alkoi juuri, kun olimme nousseet järvestä, ja soitti vedenpintaa isoilla pisaroillaan. Kerran todistimme isokoskeloparven kalastushetkeä kaislikossa, aallot vain kohisivat kun linnut kiisivät ralliaan edestakaisin.

retriitti11

retriitti7

retriitti10

Viimeisenä iltana kirjoitin listan kaikesta, mitä olin saanut aikaan. Listasta tuli pitkä ja lavea, vielä paljon isompi kuin olin odottanut. Lempikohdassani luki “taltutin kaaoksen”. Olin viimein, ikuisen aloittelun jälkeen, päässyt tekemiseen kiinni. Kun olin koko kevään ja alkukesän taistellut keskeytyksien kanssa ja joutunut jatkuvasti palauttelemaan mieleen, mitä olin tekemässä, olin nyt saanut langanpäät sidottua yhteen. Yhden työviikon se vaati.

Ihan yhtä hyvältä tuntui iso to do -lista, jonka niin ikään latasin graduvihkooni. Kun tehtävät ovat selvillä, ei tarvitse kuin ryhtyä tekemään. Kaaos on se, joka tätä Lottaa syö.

retriitti9

retriitti6

Retriittiviikolla alkoi tuntua siltä, että monta viikkoa itseään kehitellyt helle alkoi saavuttaa huippukohtansa – painostava ilma oli jo vaikeaa hengittää ja lämpö sai jäsenet veltoiksi. Torstai-iltana se sitten viimein saapui, komea ukkonen, joka vei lämmöltä pahimman terän. Illansuussa tauoton etäinen jylinä vei ajatukset pilvien lomassa lenteleviin kuolonsyöjiin. Kanssagraduilija huomautti, että tässä vaiheessahan Voldemort yleensä iskee: kun kouluhommaa olisi niin hitosti. Ei tullut kuitenkaan Pimeyden lordia, tuli vain ukkonen joka suunnalta, ja rantasaunan kuistilla sateessa katselimme kirkkaan pinkkeinä lyöviä salamia.

Siihen oli jotenkin hyvä päättää, päivä päivältä tiivistyneen tunnelman purkautumiseen. Perjantain lämpö oli jo kevyempää, uudempaa, ja kirjoitin itselleni tarkat ohjeet siitä, kuinka jatkaa gradutyötä ja mitä ottaa retriitistä mukaan. Minulla on vankka usko siihen, että näillä eväillä tulee valmista.

Vaikka ikävähän tässä myös tulee – ikävä ihmisiä, maisemia, gradukotia, laituria. Semmoinen iso pieni retriitti-ikävä.

My mind is completely empty and full to the brim. The sounds of the city feel louder than a week ago, echoing off the walls, the buses shaking the park bench underneath me. This is the most present I may have ever been.

Those are the feelings I had last Friday, having just returned to town after five days of writing my thesis in peace and quiet, the trees and lake holding me in their gentle arms. I’d left for a thesis writing retreat on Monday morning, my suitcase filled with books, post-it notes and crisps, and returned on Friday afternoon, a totally new person, it seemed. The retreat was arranged by the University of Jyväskylä Language Centre and held at Konnevesi Research Station. There were about fifteen of us there looking for time and space for writing – and we found just that, and so much more.

The main thing every day were the three writing sessions, each one-and-a-half to two-and-a-half hours long, during which everyone found a nice spot for themselves and sat down to write. I often took over the kitchen table in our flat as my roommate chose to work in the library under the vigilant eye of a stuffed wood grouse. The kitchen window provided a view to the flower-filled yard that birds used as their buffet table. Sometimes I took to the open air, and the analysis part I started in the safety of my bed, under an open window. Whatever felt good.

I left my phone in the hands of our teacher every morning after breakfast and only took it back after 9 pm. On the first two days, I realised for several times that normally, this would be the moment I’d grab my phone and get distracted. Now all I could do was to stare out of the window for a bit and then get back to work. On Wednesday, I no longer tried to reach for anything that wasn’t there. I understood I could work like this every day.

Every morning started with a meditation, writing our morning pages, and a moment for planning the day ahead – all done on the jetty in the already-hot 7 am sun. The lake view changed every day, going from misty to extremely clear overnight. Only the sun stayed the same; even when we thought the rain would continue well into the morning, the sun had wiped it out by 7 am.

I never got over how beautiful the jetty was. Walking the little alley in the shadows of the trees took my breath away every time. And my swimsuit wasn’t fully dry for five whole days, as morning, day, and evening swims were needed to keep the heat at bay. We had some unforgettable moments on the jetty, too: one early evening the long-promised rain started just as we’d got out of the water, and huge raindrops gently played on the surface. On another day, a flock of goosanders suddenly started fishing in the reeds, making big waves as they splashed around.

On the last night there, I wrote a list of everything I’d achieved – and it was a long one, way bigger than I’d imagined. My favourite part was “I managed to tame the chaos”. After months of slowly getting started I’d now gotten to the part where I was really truly doing the work. I’d fought with distractions and other duties for the whole of spring and early summer, and now I’d finally tied up the loose ends and knew what I was doing.

I made another list, too, a big fat to-do list that felt just as good to make. Now it’s only a matter of ticking stuff off that list. I’m not afraid of the workload, I’m afraid of the chaos.

During the retreat, it began to feel like the heat that had been gathering up for weeks was reaching its highest point. The thunder showed up on Thursday night, and the first distant rumbles brought flying Death Eaters to mind. A fellow writer pointed out that this was exactly when Voldemort liked to strike: when there was a hell of a lot of schoolwork to do. The Dark Lord never arrived, but the thunder seemed to close in on every side, and we sat on the porch of the sauna, watching the bright pink lightnings flash.

It felt like the perfect ending to the week: the tension that had been building up day by day unraveled and left a lighter sort of warmth in its wake. On Friday, I wrote down clear instructions on how to continue working on my thesis and what to take with me from the retreat. I firmly believe I will finish this task.

Although I can’t help missing it all – the people, the landscape, our thesis home, the jetty. It was a place like no other.

Elämää kesäkuplissa

kesakupla3

Tätä kesää voisi kuvailla ryppääksi erilaisia kuplia, joista jokaisessa on omat ilonaiheensa. Kuplissa on helppo keskittyä siihen, mitä käsillä kulloinkin on ja unohtaa muu.

Ensimmäinen kesäkupla oli Sodankylä, joka oli niin fyysisesti kuin tunnelmaltaankin niin kaukana arkitodellisuudesta, etteivät joutavat kiireet ja tehtävälistat juuri pyörineet mielessä. Toinen kupla, jokakesäinen matka Kaustisen kansanmusiikkifestivaaleille, katkaisi heinäkuun sopivasti keskeltä. Ennen lähtöä mietin vielä, miten jaksaisin kaikki kuorokeikat, ihmispaljouden, festivaalihumun ja lattiamajoituksen, kun en ollut vieläkään saanut karistettua kannoiltani kevään aikana kasautunutta stressiä. Kävi kuitenkin niin kuin aina ennenkin: kun astuin festarialueelle, stressiviitta putosi harteilta, katosi sen siliän tien eikä ole sen koommin palannut.

kesakupla1

kesakupla7

kesakupla4

Kansanmusiikkifestivaaleilla soi kaikkialla, ja ihmisten kesken vallitsee rauhoittava yhteenkuuluvuuden tunne, joka hymyilyttää ja tekee olon turvalliseksi. Pelimanniruoka on hyvää ja sillä jaksaa paljon paremmin kuin keskivertofestarien makkaraperunoilla. Tänä vuonna lämmöstä ei ollut puutetta, ja ensi kertaa käväisin uimassa Perhonjoessa – kolme kertaa. Joenmutkassa vesi oli kuin linnunmaitoa. Sade käväisi kerran, mutta pisarat iholla vain virkistivät. Unet olivat paremmat kuin liikuntasalissa koskaan, kun salin jakoikin yllättäen vain kourallinen omia kuorokavereita. Koko viikonlopun pään päällä leijui sellainen kevyt hyvän tuulen ja tyytyväisyyden poutapilvi, joka kasvoi jokaisesta mansikasta, jokiuinnista ja kauniista sävelestä. Oli hyvä olla.

kesakupla2

kesakupla8

kesakupla5

Kolmas kuplani on lapsuudenkoti, jonne Kaustisen jälkeen pakenin hellettä, joka teetti omaan asuntooni trooppiset olosuhteet. Kotona lämpö on lempeämpää, kun järveltä tuulee ja uimaan pääsee aina halutessaan. Olemme siskoni kanssa viettäneet tuntikausia vedessä, omassa elementissämme, tehneet kuperkeikkoja pinnan alla ja metsästäneet parhaita aaltoja. Takapihalla kanat kuopsuttelevat kaikessa rauhassa, niiden katselu käy meditaatiosta. Iltaisin olemme tehneet miniristeilyitä vasta hankitulla puuveneellä. Kun veneen katolla istuu nokka kohti menosuuntaa, ilma tuoksuu makealta ja kaikki on hyvin. Takana taas voi katsella aaltojen nousemista ja vajoamista, vaahtopäitä niiden harjoilla. Auringonlaskun aikaan toisella puolen venettä loistaa häikäisevä oranssi hohde, toisella kuu jo näkyy vaaleanvioletilla taivaalla harsopilvien läpi.

kesakupla9

kesakupla6

kesakupla10

Kotona stressi on hellittänyt vihdoin kokonaan. Nukun viimein paremmin, en mukaheräile tekemään kummallisia, mutta puoliunessa äärimmäisen tärkeiltä tuntuvia asioita. Olen antanut periksi sille, että vaikka en ole aivan aikataulussa gradun kanssa, olen tarvinnut nämä päivät pään palauttamiseen raiteilleen. En halua lähteä syksyyn tyhjin akuin.

Gradusta puheen ollen, seuraava kupla on jo tiedossa: lähden maanantaina graduretriittiin, jossa saan viiden päivän ajan keskittyä pelkästään kirjoittamiseen. Luvassa lienee kyllä myös ainakin uimista ja hyvää ruokaa – ja mikä parasta, aikatauluun merkittyjä pakollisia lepohetkiä. Puhelimen saa halutessaan parkkiin koko päiväksi ja jokaisella on oma huone, johon vetäytyä tutkimuksensa kanssa. Tuosta kuplasta noustuani edessä on sitten serkkuaikaa mummilassa.

Aion jatkaa tätä ihanaa kuplimista kesän loppuun asti.

This summer feels like a succession of one happy bubble after another – each with their own reasons to feel happy. While in a bubble, it’s easy to concentrate on whatever is at hand and forget about everything else.

The first bubble was Midnight Sun Film Festival in Sodankylä, Lapland; a place so distant – both physically and by its atmosphere – from my everyday life, that any worries or to-dos were easy to leave behind. After that came the annual trip to Kaustinen Folk Music Festival, a happy bubble like no other. At first, the thought of several choir gigs, festival crowds, and sleeping on a school gym floor caused my stressed-out mind some anxiety, but Kaustinen worked its magic again: I dropped all the stress off my shoulders at the entrance and didn’t pick it up again. Turns out I needed a little getaway to be able to do that.

The music never stops at Kaustinen, and there’s a special sort of togetherness in the air that instantly lifts the corners of your mouth and calms your mind. The food is way better than your average festival nosh and keeps you going through the whole day. This year, we had no shortage of sunshine and warmth, and for the first time ever, I took a dip in the pleasantly warm waters of the nearby river – three times. Light summer rain visited once, but it only felt refreshing on the skin. I slept better than I’d ever slept on a gym floor, with only a few choir friends sharing the hall. All in all, it was a weekend of feeling fine, and the good mood grew with every strawberry eaten, every swim taken, and every piece of music listened to.

After Kaustinen I escaped straight to the third bubble, my childhood home, when the heat turned my flat into a tropical destination. At home, the heat is more a gentle sort of warm when the wind blows from the lake and you can dip in whenever you like. I’ve spent hours in the water with my sister, both of us in our element, doing somersaults under the surface and catching the biggest waves. Meditation is seen to by our four chickens, whose funny ways and doings easily have us captivated for hours at a time. To ease the heat, we’ve done mini evening cruises on the newly-bought wooden boat. On the front deck, the air is sweet-scented and easy to breathe in. At the back, you can watch the waves rising and falling and re-emerging. When the sun goes down at 10 pm, the sky on one side is coloured a dazzling bright orange, while on the other, a shy moon peeks out from the soft clouds on their light purple background.

At home, the last signs of stress have been blown away. I’m finally sleeping better, not half waking up in the middle of the night to do something incomprehensible but, at that moment, immensely important. I’m resigned to the fact that while I may not be entirely on schedule with my thesis, I’ve needed these days to reset my brain. I won’t be returning to the day-to-day order in September with an already-dead battery.

Speaking of the thesis, the next bubble is already in sight: on Monday, I’m leaving for a thesis retreat, a five day opportunity to focus on writing and writing only. I’m guessing there will also be some swimming and good food, not to mention the compulsory moments of rest. Phones can be handed in for safekeeping, and everyone has their own room to retire to with their research. After the week, there will be some cousin time at our grandparents’ place.

I’m going to keep up this beautiful bubbling until the end of the summer.