Kokemisesta ja jakamisesta

saarenkierto1

Lähdin perheen kanssa kesän ensimmäiselle saarenkierrolle. Päijänteen aalloilla viilettäminen on parasta mitä tiedän, ja tuntui huiman ihanalta kaartaa veneellä samasta kohtaa, jossa vielä pääsiäisenä istuimme pilkillä.

Järven iso selkä on lempipaikkani: siellä on taivasta valtavasti ja helppo hengittää. Sen avaruuden keskellä kiitäessäni huomasin mieleni yllättäen ryhtyneen sanoittamaan paikan ihanuutta blogiin sopivaksi ja muotoilemaan sitä englanniksi Instagramia varten. Sitten välähti ajatus: kokea, ei sanoittaa. Sanat ovat ihania, ne ovat työvälineeni, opintojeni ydin, iloni ja suuri rakkauteni, mutta aina niitä ei vain tarvitse. Joskus riittäisi, että avaa aistit.

Olin jättänyt puhelimen kotiin ihan siksi, etten halunnut ottaa kuvia, vaan pelkästään nauttia järven tuoksuista ja tuulesta tukassa. Halusin olla läsnä enkä irrallani todellisuudesta. Siitä huolimatta mieleni teki koko ajan töitä. (Ja isillä oli kamera mukana, joten päädyin kuitenkin ottamaan muutaman kuvan – ja niin teki muukin perhe, joten tämän postauksen kuvat ovat nyt meidän kaikkien luovuuden tuotos.)

saarenkierto4

saarenkierto5

Myöhemmin illalla, kun hämärsi jo, otin puhelimeni kuistille riipputuoliin, kääriydyin vilttiin (vaikka ilmankin olisi pärjännyt, niin lämmin oli toukokuun ilta) ja ryhdyin lukemaan blogeja. Lukulistalle oli kertynyt kahden viikon verran postauksia, joihin en ollut ehtinyt kaikessa kiireessä uppoutua, ja nyt päätin rauhassa lyhentää listaa. Kesäilta oli kaikkea muuta kuin hiljainen: sammakkokuoro kurnutti rantavedessä niin että korvissa humisi, yksinäinen joutsen päästi tyynellä järvellä kauas kaikuvia huudahduksia, räkättirastas jutteli ja toinen vastasi parin korttelin päässä, silkkiuikkupari etsiskeli pesänrakennuspaikkaa jäiden runnomasta kaislikosta, jokunen kala kävi loiskahtaen pinnassa. Orapihlaja-aidan juurella rapisi tauotta, mutten nähnyt, oliko asialla siili vai sammakko. Sadan metrin päässä tienristeyksessä kipitti pieni eläin, joka naukui kohtalokkaasti mennessään – liekö ollut kevään kiusaama kotikissa vai jotain villimpää.

Tähän kesäillan pauhuun raivasin oman pesäni ja kaivauduin sanoihin. Ei tuntunut irralliselta vaan siltä, että olin tullut ulos puuhaamaan omiani samalla lailla kuin jokainen muukin luontokappale siellä. Muiden tekstejä lukiessa sanat ja kertominen, hyvän tekstin rakentaminen siitä, mitä pään sisällä ja sen ulkopuolella tapahtuu, alkoi tuntua taas houkuttelevalta.

saarenkierto2

saarenkierto3

Koko illan kirjoitin päässäni tätä blogipostausta, yritin pitää lauseenpäistä tiukasti kiinni ja kimpoilin kahden kielen välillä. Saunan alalauteella hampaita pestessäni pallottelin kappalejakoa ja mietin, mihin muotoon tallentaisin äkkiä luonnoksen, joka muuten katoaisi takuuvarmasti unen aikana. Läppärin olin jättänyt kaupunkiin.

Tunnelmien ylöskirjaaminen on minulle yhtä luontevaa kuin niiden havaitseminen ja tunteminen. Siksi taidan muotoilla järvellä syntyneen oivallukseni uudelleen: kokea, ei jakaa. Koska ei minua juuri häiritse se, että haluan kirjoittaa kaiken ylös, vaan ennemmin se, että muistamisen arvoisissa tilanteissa ajatusteni perusformaatti on liian helposti some. Rakennan päässäni kuvatekstiä sen sijaan, että kertoisin itselleni ja läheisilleni, mikä hetkessä on hyvää.

Jaetaan, kun on koettu, jos se tuntuu tarpeelliselta. Ei vain koeta, mitä on jaettu.

I went on the first boat ride of the summer with my family. Sweeping across the waves is the best thing I know, and I felt dizzy but so happy thinking that only at Easter we’d walked on ice on the same spot.

There’s a big open stretch of water nearby, and that’s my favourite place to be as the vastness of the sky there makes it so easy to breathe. Speeding through that open space, I noticed my mind had started turning the feeling into words of its own accord. How am I going to paint this image to my blog readers? How will I make it into an Instagram caption? Then it hit me: experience over wording. I love words; they are, after all, my tools, the essence of my studies, my everyday joy. But there are moments when your senses are all you need.

I’d left my phone home for the sole reason that I wanted to feel the scent of the lake and the wind in my hair without looking for photo opportunities. I wanted to be present, not disconnected. Despite of that, my mind kept working. (And my Dad had a camera with him, so I ended up snapping a few pics – as did the rest of the family, too. The photos in this post are, in fact, a joint effort.)

When the dusk began to fall later that evening, I took my phone to the hanging chair on the porch, wrapped myself in a blanket (though it wasn’t necessary really, the evening was that warm), and opened my to-read blog list. I had two weeks worth of posts that I hadn’t had time to read, and I decided to go through some of them at my leisure. The summer night was everything but quiet: there was a big choir of toads croaking away in the shallow water, a solitary swan letting out cries that echoed on the still lake, a fieldfare talking loudly to his friend, a couple of great crested grebes looking for a place to build their nest, and a few fish surfacing with a splash. Under the hawthorn bushes, I heard a constant rustle of leaves but couldn’t see if it was a toad or a hedgehog. A hundred metres away, a small animal crossed the road meowing loudly – I wondered if it was a troubled cat or something wilder.

In that summer night symphony, I made my own nest and dug deep into words. I didn’t feel disconnected but part of the scenery, an animal like all the others doing what I saw fit. Reading what others had written, I began to feel that familiar itch for building a good text and telling a beautiful story again.

I kept writing this post in my head for the whole evening, trying to hold on to loose ends and juggle two languages at once. Brushing my teeth on the lower bench in the sauna, I mentally formed paragraphs and tried to come up with a quick way to save my draft before bed, as it was sure to disappear while I slept. I’d left my laptop in town.

Writing down what I see and feel is as natural for me as seeing and feeling in the first place. That’s why I think I’ll have to rephrase my original insight: experience over sharing. I’m not that bothered by my mind’s tendency to form words and sentences, but the fact that my default format is that of social media. I’m making up a caption instead of telling stories to myself and those near me.

Let’s experience first and share after – if it feels necessary. Let’s not only experience what we’ve shared.

Advertisements

Tyyntä vapun edellä

kevatjarvi6

kevatjarvi2

kevatjarvi4

kevatjarvi3

kevatjarvi5

kevatjarvi1

Yleensä kevät kulkee kaikessa kiireessä ohi niin huomaamatta, että vasta kun lumista on päästy, on jo juhannus. (Eikä lumeton juhannuskaan sinänsä ole mikään itsestäänselvyys.) Nyt olen kuitenkin ajoittain hengästyttävästä tekemisen määrästä huolimatta elänyt kevättä harvinaisen vahvasti. Jokainen aurinkoinen päivä tuntuu oikein sydämessä asti, tennarit ja lenkkarit kulkevat paljaalla asfaltilla ihanan kevyesti ja harmaampinakin päivinä tuntuu kummallisen hyvältä, että sataa vettä eikä lunta. En edes ehtinyt ylittää kyllästymiskynnystä talven suhteen, mutta silti on mukavaa, kuinka nopeasti pihan metrinen lumipeite suli pois.

Kun joku kysyy kuulumisia, vastaan, että kiireistä on. Päässä on kuitenkin luottavainen olo: kyllä tästä selvitään, pala kerrallaan. Syy kevyeen oloon löytynee päätöksestä panostaa tänä keväänä tiettyihin asioihin. Nyt opiskelen, muu saa matkata mukana kohti kesää, mutta vähän hiljempaa ja vähän pienemmällä liekillä. Tuntuu hyvältä priorisoida ja antaa itselle lupa vähän hellittää omista odotuksista. Olen oivaltanut, että tällainen voisi olla mukavaa ihan siellä oikeassa aikuiselämässäkin: tehdä hetki yhtä asiaa, sitten toinen hetki toista. Ei haittaisi minua ollenkaan.

Näin vapun edellä on rauhallista, en oikein edes hoksaa, että on jo karnevaaliaika. Tänä vuonna ei jostain syystä oikein tee mieli osallistua niihin perinteisiin rientoihin, istua  haalareissa kylmällä nurmikolla ja puhallella saippuakuplia. Orastava flunssakin vähän muistuttelee, joten taidan kaivautua lapsuudenkodin sohvaan kirjoittamaan. Vappupäivänä voi sitten käydä sateen uhkaamaan piknikin sijaan syömässä rakkaan kanssa. Poksauttaa illalla pullollisen muumikuoharia.

Ehkä ensi vuonna puhaltelen taas niitä saippuakuplia.

The spring tends to rush past in such a hurry that once the snow is gone, it’s already Midsummer. (And just to be clear, you can’t take it for granted that we won’t have snow on Midsummer.) This time, though, it feels different: I’ve been living the spring in an exceptionally intense way, despite the huge workload. Each sunny day makes my heart go wild, sneakers on bare asphalt make my steps so incredibly light, and even on the grey days, it feels good to see rain falling instead of snow. I didn’t have time to get tired of winter before it ended, but I do admit it was good to see the metre-high snow banks go.

Whenever someone asks me how I’m doing, I tell them life’s busy. Yet still, my mind is positive: this too shall pass, bit by bit. I think the feeling comes down to my decision to invest on certain things this spring, and while not abandon others, let them have less attention. Priorities, I believe it’s called. Letting my own expectations go a little. I’ve realised this might be something I’d like to do in the adult world, too: work on one thing for a while, then switch to another. I wouldn’t mind change like that.

It’s been a calm Sunday preceding the big May Day celebrations tomorrow and the day after that. I haven’t even fully understood it’s that time of the year again. Somehow, I don’t particularly feel like taking part in the traditions this year; to sit on the cold grass in my student overalls, blowing soap bubbles. I’ve got a bit of a cold coming on, too, so my party may just as well be making a writing nest on the living room sofa. On the actual May Day, I think I’ll skip the is-it-gonna-rain-or-not picnic and choose a dinner with my love instead. Maybe pop a bottle of Moomin sparkling drink in the evening.

We’ll see about those bubbles next year.

Mitä teet, kun ei tarvitse tehdä mitään?

rauha7

Tiedätkö sellaiset päivät, joina ei ole mitään pakottavaa tekemistä, ei mitään aikatauluja? Kun edes kivoista asioista ei ole to do -listaa ja saa tehdä juuri sitä mikä missäkin hetkessä houkuttelee. Tai olla tekemättä.

Milloin sinulla on viimeksi ollut sellainen päivä?

rauha4

rauha1

Kerran pidin täyden lepopäivän. Heräsin vailla minkäänlaista käsitystä siitä, miten päiväni tulee muotoutumaan. Söin aamiaisen myöhään aamupäivällä. Luin kirjaa, luin toista. En lähtenyt pihalle, vaikka pieni omantunnontuska kävi nipistämässä. Ei huvittanut, ja huvittamaton tekeminen oli pannassa. Kuuntelin lempimusiikkia, täyttelin bullet journalia teipeillä, lehtileikkeillä ja postikorteilla. Iltapäivä kului, tuli ilta. Varmaan minä jossain välissä ruokaakin tein, jotain vaivatonta ja yksinkertaista. Ajalla ei juuri ollut väliä.

rauha5

rauha3

Tuo päivä oli syyskuun ensimmäinen. Olin edellisenä päivänä saanut päätökseen neljän kuukauden kesätyöjakson ja päätin, että olen lepopäiväni ansainnut. Sittemmin on kyllä ollut joululoma, joka piti sisällään paljonkin tekemättömiä päiviä, mutta sen jälkeen en ole ollut yhtäkään päivää kokonaan, mielenkin tasolla, vapaalla. Aina on vähintään yksi homma, jonka ajattelen hoitavani pois alta siinä illanviirussa tai ruoan jälkeen. Viikonloput ovat aikoja, jolloin ei yleensä tarvitse lähteä minnekään – siis täydellisiä roikkuvien asioiden hoitamiselle.

Minun piti tällä viikolla kirjoittaa gradun aikataulusuunnitelmaan, milloin aion levätä ja palautua työstä. Laskeskelin hetken ja kirjoitin paperiin: “Kesäkuussa.”

rauha6

Mitä sinä teet, kun ei tarvitse tehdä mitään?
Olisiko aika pitää sellainen päivä?

Do you know the kind of days when you have nothing to do, and nowhere to go? When there isn’t even a to-do list of fun and pleasant things, and you’re completely free to do whatever you want at any given moment – or not do?

When was the last time you had such a day?

Once, I had a complete rest day like that. I woke up with no idea whatsoever on what I was going to do that day and had breakfast just before noon. I read a book, I read another. Even a tiny pang of guilt couldn’t make me take a walk outside. I wasn’t going to do anything I didn’t feel like doing. I listened to my favourite music, filled my bullet journal with washi, magazine clippings & postcards. Afternoon went by, along came evening. I must have made dinner at some point, something simple and easy. Time didn’t matter much.

That day was 1st September. I’d finished four months of summer work the previous day and decided I’d earned my rest. There have been Christmas holidays since, of course, with their lazy, carefree days, but after that, I haven’t had a single day with zero obligations. It’s hard to allow your mind to rest, when there’s always something you could quickly get done after dinner or before bed. I usually don’t have to go anywhere on weekends – so obviously, they are a great opportunity to do all the stuff I’m lagging behind on.

This week, I was filling in the schedule plan for my master’s thesis, and there was a question on when I’m going to rest and recover. I did a few calculations and wrote, “in June”.

What do you get up to when you have nothing to do?
Could it be time to have a day like that?

Gardajärven rannalla

lakegarda7

lakegarda1

lakegarda8

lakegarda2

lakegarda4

lakegarda6

lakegarda5

lakegarda10

lakegarda11

Oli perjantaipäivä, joka oli oikeastaan vain suoraa jatkoa torstaille. Yöllinen bussimatka pääkaupunkiin, aamulento Milanoon, muutaman tunnin ajo Gardajärven rannalle. Ja mikä ranta se olikaan, ja mikä järvi – se otti meidät pastellisen sumuiseen syleilyynsä kuin olisi tiennyt, että pehmeä vastaanotto on nyt se, mitä tarvitaan. Sileillä valkoisilla kivillä oli hyvä levähtää, viileässä vedessä hyvä pestä reissuvarpaat.

Oli niin äärettömän onnellista vain istua siinä, katsella sumua, kuulla kuinka ystäviä tulee ja menee, kuinka osa istahtaa hetkeksi viereen, osa jatkaa matkaansa pitkin järvenrantaa. Olin reissussa yli kolmenkymmenen tärkeän ihmisen kanssa, ihan ensimmäisellä kuorokisamatkallani koskaan. Ei ollut odotuksia, koska ei ollut käsitystä tällaisten matkojen kulusta. Päätin ottaa ilolla vastaan sen, mitä tulee – ja tänä iltana tuli maailman pehmeintä valoa ja usvainen ranta. Tämä hyvä.

Lupaan, että matkasta kuullaan täällä blogissa vielä lisää lähiaikoina. Voin spoilata sen verran, että ilon kautta reissaaminen onnistui oikein mukavasti. Senkin voin kertoa, että voitettiin kisa.

That Friday was basically just an extended Thursday. We’d taken a night bus to the capital, then a morning flight to Milan, and driven a few more hours to get to the shore of Lake Garda. And what a shore it was – and what a lake. I took us to its pastel-coloured, misty embrace like it knew that a soft welcome was what we needed after the journey. The smooth white pebbles called us to take a seat, the cool water gave a chance to wash those travelling toes.

It was nothing short of perfectly happy to sit there, watching the fog, and hear friends come and go – some would sit down beside you, some continue onwards along the shore. I was travelling with more than thirty people that are dear to me: it was my first ever trip to a choir competition. I had no expectations, no clue as to how these trips usually went. I decided to welcome with joy whatever was waiting behind each corner – and tonight, it was a pebble beach filled with mist and the softest light.

I promise there’ll be more stories and pictures from the trip soon enough. I’ll share just one spoiler: travelling with joy was a huge success. Oh, and another thing: we won the competition.

Olkaa kuin kotonanne

homefest4

homefest1

homefest2

homefest6

homefest7

homefest9

homefest11m

homefest5

homefest8

homefest10

Meillä oli sunnuntaina festarit. Ihanat pienet korttelifestarit, jotka ulottuivat kolmeen kotiin ja toivat livemusiikkia pihoille ja olohuoneisiin. Yleisö liikkui talosta toiseen ja muusikot saivat soittaa sydämensä kyllyydestä.

Lava ja katsomo kasattiin pihakoivun alle, muualla musisoitiin olkkarissa ja järven rannassa. Sopu sijaa antoi, ja tarvittaessa kannettiin kaikki huushollin penkit ja jakkarat yleisön istuimiksi. Väkeä saapui pyörällä ja jalan, jokunen tuli kauempaakin, toiset taas pihan poikki naapurista. Elokuu pisti parastaan: aurinko porotti ja järveltä tuuli juuri sopivasti. Tunnelma oli ystävällinen, sai kuunnella ja olla kuin kotonaan.

Kaikin puolin hyvä sunnuntai. Lisää tätä elämään, kiitos.

We had a festival on Sunday. A lovely little neighbourhood festival that reached out to three homes, bringing live music to backyards and living rooms. The audience made their way from one house to the next, and the musicians got to play and sing their hearts out.

We had a stage under the big birch tree in the garden – the others, in a corner of the living room and right at the shore of the lake. All chairs, benches and stools were found and carried outside. People came on foot and by bike, some had come a longer way, others just from next door. August really made an effort and gave us the prettiest day in a while: the sun was bright in the sky, and a cool wind from the lake gave a bit of relief from the heat. Everything and everyone was friendly. You could just make yourself at home and listen.

A very good Sunday in every way – when can we do it again?

Wisteria Walk, luovuusblogi

luovuus1

Wisteria Walk täytti kuukausi sitten viisi vuotta. Sen johdosta ja muutenkin mielessä on pyörinyt paljon kysymyksiä: Mikä blogi tämä on? Mistä minä oikein kirjoitan? Jos tämä on käsityöblogi, milloin ehdin harrastaa siinä määrin käsitöitä, että voisin niistä kirjoittaa?

Olen blogannut kohta yhdeksän vuotta ilman sen kummempia taukoja – enemmän tai vähemmän aktiivisesti, mutta koko ajan kuitenkin. Olen pitänyt huolen, että vaikka postaustahti on ajoittain hidas, jokaiselta kuulta jää arkistoon edes jonkinlainen merkki. Olen sillä tavalla perfektionisti. Ideaalitilanteessa kuitenkin kirjoitettavaa ja intoa kirjoittaa löytyisi niin paljon, että voisin julkaista jotain uutta vaikka kerran viikossa.

Niin usein en ehdi pudottaa puikoilta sukkaparia tai keksiä uutta tuunausprojektia. Mikä siis neuvoksi?

luovuus3

Mietin blogiani ja kaikkea, mitä ylipäätään elämässäni teen, ja löysin yhden kantavan teeman: luovuuden. Luovuutta tarvitaan ihan kaikkeen, se vaatii päästä mukaan mitä arkipäiväisimpiin askareisiin, enkä kyllä oikeastaan pärjäisi ilman sitä. Sen ympärillä bloginikin aina jollain tapaa pyörii. Eikö siinä olisi siis jo ihan kelpo aihe? No mikä jottei!

Ja arvaa, mikä luovuudesta kirjoittamisessa on kaikista parasta? Ei ole puutetta ideoista! Voin kirjoittaa ihan niin usein kuin ehdin, aina löytyy jotain pohdittavaa, jotain keskeneräistä, jotain, mitä ympärillä tapahtuu. Ei tarvita maailmaa mullistavia ajatuksia, jotta voi ottaa kameran esiin ja asettaa sormet näppäimistölle: riittää, että huomaa jotain, keksii jotain, kuulee tai miettii tai tekee jotain uutta. Minulla on tapana ladata niin paljon tekstiä postauksiini, että julkaisukynnys kasvaa – ne kun pitäisi kääntääkin. Iso oivallukseni on, että voi tehdä pienemminkin.

Tällä tavalla pääsen myös ehkä ainoaan tavoitteeseeni, joka minulla blogin suhteen on: blogin on seurattava elämää, ei toisin päin.

luovuus5

Missä se arkielämän luovuus sitten piileksii?

No, tänään olen herätessäni lukenut pari blogipostausta, joista jäi taskuun pohdittavia ajatuksia. Olen miettinyt, mitä laittaisin päälleni: onko tänään värikäs vai musta päivä? Päädyin niin hempeisiin sävyihin, että ne tuntuvat uusilta ja jänniltä päällä. Olen käännellyt ja väännellyt tekstiä töissä, kokeillut erilaisia sanajärjestyksiä, etsinyt sopivaa ilmaisumuotoa kolmen erikielisen version perusteella. Olen käynyt kaupassa ja miettinyt, millaisella aamupalalla saisin aikaiset aamut maistumaan makeilta. Olen ottanut kuvia, pysähtynyt katselemaan edessä avautuvaa maisemaa. Huomannut pieniä, hauskoja yksityiskohtia.

Tiedättekö sen sanonnan, jonka mukaan jokainen päivä ei välttämättä ole hyvä, mutta jokaisessa päivässä on jotain hyvää? Voisin muotoilla sen uudelleen: jokainen päivä ei ole luovuuden huipentuma, mutta aina sitä jotain keksii.

luovuus4

Käsillä tekeminen on minulle kenties se läheisin luovana olemisen tapa, mutta lisäksi kirjoitan, valokuvaan, laulan ja soitan, liikun. Siksi tämä blogi saa olla ihan kaikkea sitä: mitä vain, missä luovuus on läsnä. Sitä se on ollutkin, mutta nyt vasta olen sen itsekin hoksannut.

Saanko siis esitellä: Wisteria Walk, luovuusblogi.

Tulossa on ainakin jonkinlaisia miniesseitä jokapäiväisestä luovuudesta, linkki- ja lukuvinkkejä ja inspiraatiota sekä pohdintaa taiteen ja käsityön eroista. Unohtamatta tietenkään luovuuden tuotteita: käsitöitä, valokuvia, luovaa kirjoittamista, kodin sisustamista, tuunausta. Nämä löytävät blogiin kun ehtivät, paineita en aio vastakaan ottaa.

luovuus2

Ja miten nämä kuvat sitten liittyvät mihinkään?

Ne ovat yhden viikonlopun hetkiä, joissa kamera oli tarkoituksella mukana. Halusin tietoisesti etsiä asioita, jotka tekisi mieli ikuistaa. Paikallinen kirppis ei pettänyt odotuksia: pääsin jälleen kerran ihmettelemään kaikkea sitä, mitä ihmisillä on kodeissaan, ja kyselemään esineiltä niiden tarinoita. Vanhan veneen peiton alle kurkistaminen taas leväytti ilmaan paitsi pölyä, myös matkakertomuksia, muistoja ja haaveita. Tällainen kysely, tiedustelu ja kurkistelu kannattaa: koskaan ei voi tietää, missä se seuraava idea on piilossa.

Luovaa loppuviikkoa!

Wisteria Walk turned five in the beginning of July, and that, on top of other things, got me wondering: What kind of blog is this? What am I writing about? If this is still a blog about crafts & handmade, when do I have the time to actually make something so I can write about it?

It’s almost nine years now since I started my first blog, and even though a lot can be said about the consistency of my posting in the past couple of years, I’ve always made sure I leave at least one note every month. (To keep my archive looking pretty, more than anything – I’m that much of a perfectionist.) In an ideal world, though, I’d have something to say at least once a week, and would preferably feel a yearn for taking photos and telling stories here. But finishing a pair of wool socks or coming up with a new upcycling project on that schedule is not realistic for me at this point in my life. So what to do?

Pondering over this, I noticed a theme that’s present in basically everything I write about and, well, get up to in my life: creativity. It’s needed all the time, it asks to join in the simplest everyday tasks – I couldn’t really do without it. It’s also something I’ve looked into in my blog so many times before, it feels weird I haven’t given it this much thought until now. Wouldn’t creativity make for a pretty nice topic for a blog? Sure!

And guess what’s so good about this? No shortage of things to write about! There’s always something going on, a thought tumbling around in my head that needs exploring, an unfinished project or two. It doesn’t have to be anything life-changing, any thought, observation, or idea will do. My big epiphany here is that small posts are just as fine.

This way, I’ll also be able to reach the only blogging goal I have: life happens, then we blog about it – not the other way round.

So what’s so creative about everyday life? Well, today I’ve started my day by reading a couple of blog posts that evoked thoughts worth looking into. I’ve wondered about what to wear: is it a black or a colourful day? I ended up wearing something so girly and soft it felt all new and exciting. At work, I’ve turned a piece of text this way and that, tried placing the words in a few different orders, compared the same text in three different languages to find the best way to express something. I’ve gone grocery shopping and tried to come up with a breakfast that would make the early mornings sweeter. I’ve taken photos, stopped to look at my surroundings in a fresh way. I’ve noticed the details that matter.

You know how they say every day may not be good, but there’s something good in every day? A little remix, if you will: every day may not be your most creative one, but you can always come up with something.

For me, making things might be the most natural form of creativity, but I also write, photograph, sing and play, move. And this blog can be about all of that: anything that has a touch of creativity to it.

So, ladies and gentlemen, I present you: Wisteria Walk, the Creativity Blog.

So what do I have in store for the following months? Some sort of mini essays on everyday creativity, links and good reads and all sorts of inspiration I want to share with you, some deep stuff about the difference between art & crafts. And, of course, all that comes out of creativity: handmade goodies, photography, creative writing, interior decorating, upcycling. All this in its own time, I’ve no intention of putting myself in any pressure.

And, finally, how do these photos relate to any of this?

They are small scenes from a weekend I decided to consciously look for capture-worthy moments. The local flea market, as always, got me wondering about all the stuff we keep in our homes. Darling weird object on the shelf, what is your story? Peeking under the cover of an old wooden boat raised a load of dust in the air, but also memories, dreams, tales from the voyages. This sort of peeking, asking, exploring is always worth it: you never know where the next idea is hiding.

Have a creative rest of your week!

Juhannustaikoja

taikoja1m

taikoja6

taikoja9

taikoja4

taikoja3

taikoja7

taikoja5

taikoja10

taikoja2

Yöttömässä yössä liikkuu monenlaista kulkijaa tekemässä taikojaan. Tämä neito piti puutarhassa naamiohuveja, hipaisi syreeneistä häivähdyksen tuoksua kaulalleen ja auringon laskiessa jatkoi tanssien matkaansa kokkoniemeen. Saattoi siinä matkalla kerätä helmaansa sen seitsemän kukkaakin.

The nightless night is the time for all sorts of spells and enchantments. This Midsummer maiden threw a secret garden masquerade, adorned her fine neck with a touch of perfume from the lilacs, and at sundown, left to dance around the bonfire. Who knows, she might have gathered seven different flowers in her hem as she went, preparing for more Midsummer magic…