Juhannustaikoja

taikoja1m

taikoja6

taikoja9

taikoja4

taikoja3

taikoja7

taikoja5

taikoja10

taikoja2

Yöttömässä yössä liikkuu monenlaista kulkijaa tekemässä taikojaan. Tämä neito piti puutarhassa naamiohuveja, hipaisi syreeneistä häivähdyksen tuoksua kaulalleen ja auringon laskiessa jatkoi tanssien matkaansa kokkoniemeen. Saattoi siinä matkalla kerätä helmaansa sen seitsemän kukkaakin.

The nightless night is the time for all sorts of spells and enchantments. This Midsummer maiden threw a secret garden masquerade, adorned her fine neck with a touch of perfume from the lilacs, and at sundown, left to dance around the bonfire. Who knows, she might have gathered seven different flowers in her hem as she went, preparing for more Midsummer magic…

Kevään kohinaa

Tässä päivänä eräänä se taas tapahtui: vedin ne jokakeväiset siitepölyöverit, jotka ovat yhtä varma kesän merkki kuin voikukat tai sitruunaperhoset. Sitten lukioaikojen minulla ei ole ollut varsinaista allergialääkitystä, olen vain lääkinnyt itseäni tarpeen mukaan. Ensimmäisinä lämpiminä päivinä se sitten kostautuu: koska en ole valmistanut kehoani lähestyvään siitepölykauteen, iskee heräilevien koivujen pöly hyökyaaltona vasten kasvoja. Se saa nenän tippumaan, laittaa äänelle vaimentavan sordiinon tai lisää päänuppiin painoa parin kahvakuulan verran. Kotiin kömmittyäni kietouduin vilttiin ja nukahdin, ja herätessä raskas olo oli levinnyt päästä koko kehoon. Kevyen iltapalan ja hävyttömän lämpimän suihkun jälkeen alkoi jo tuntua jotakuinkin ihmiseltä. Inkivääritee oli omiaan liuottamaan sitä kurkun sordiinoa. Toipuminen otti silti aikansa.

(Tämä kevätpostaus on kuvitettu kuvilla, jotka otin Susannah Conwayn April Love -haastetta varten. Tarkoituksena oli pysähtyä kuvaamaan joka päivä, mutta toisin kävi. Muutamat kameraan jääneet kuvat halusin kuitenkin julkaista. Conwayn viimevuotisen The August Break -haasteen kuvat löytyvät täältä ja täältä.)

aprillove2

Day 1: Blue

Viime aikoina elämä on tarjoillut sarjan samanlaisia hyökyaaltoja kuin siitepölykausi: jollain tasolla odotettavissa ja ennakoitavissa, mutta yllättävän voimakkaita. Sain täytettyä kesäni työharjoittelulla ja saman alan kesätöillä – oman alan siis, mikä maistuu pyörryttävän makealta. Aloitin työt muutama viikko sitten ja vietän nyt päiväni huoneessa, jossa on hyllymetreittäin kirjoja, ja uppoudun siihen, miten tekstistä tietokoneen näytöllä tulee oikea, käsin kosketeltava kirja. Raakatekstiä ja valmista teosta erottaa pitkä prosessi, josta keskivertolukija ei valmista tuotosta kahlatessaan ole lainkaan tietoinen. Ällistyn joka päivä. Luen myös tarinoita joka päivä, mikä tietysti saa sydämeni onnesta sykkyrälle. Tämä hyökyaalto päin näköä on siis mitä positiivisinta sorttia, niin kuin nyt oikeastaan ne muutkin. Elämme intensiivisiä aikoja, siinä kaikki.

aprillove5

Day 20: Last meal on earth

Aalto II: Deadlinet.

Juuri nyt pyöritän viimeisiä kouluvuoden rippeitä ja kokopäivätyötä yhtä aikaa, mikä aiheuttaa jonkinmoisia haasteita. Siirrän kalmanlinjoja ja kohtaan ne seuraavan kulman takana uudelleen ihan yhtä uhkaavina ja päällekäyvinä. Odotan sitä päivää, kun viimeinen essee kolahtaa opettajan postilaatikkoon ja minä saan siirtää keskittymiseni muutamaksi kuukaudeksi toisaalle.

aprillove3

Day 26: Water

Aalto III: Laulaminen.

Kuoroasuja matkalaukuissa, nuotin reunaan hopussa riipustettuja äänenmuodostusohjeita, nopeita eväsjogurtteja ennen iltakuutta. Reissukilometrejä, vielä enemmän kuin vuosi sitten. Tänä keväänä olen oppinut, mikä voima on esiintymisen aiheuttamalla adrenaliiniryöpyllä: vaikka lavalle astuisi ahdistuneena, uuvahtaneena tai pää pyörryksissä, sieltä poistuu selkä suorassa ja hymy naamaa taivuttaen. Kai se on se hetkeen keskittyminen, mikä vaihtaa vaihdetta aivoissa. Keikkaolotila kantaa koko loppupäivän.

Kiireen ja väsymyksen, ilon ja voiman hyökyaallot heittelevät miten mielivät. Sitä on lauluelämä tänä keväänä.

aprillove4m

Day 9: Wild

Aalto IV: Ideat.

Kun tekisi mieli vain tehdä ja luoda ja laittaa teoksensa näytille. Pieni korusarjani oli esillä Jyväskylä Students’ Art Festivalilla pari viikkoa sitten, ja siitä jäi ihmeen hyvä olo. Kotikaupunkiini on avattu viime aikoina ihania uusia liikkeitä, ja vanhat ihanat ovat vakaasti paikallaan – tekisi mieli koputtaa jokaisen ikkunaan ja käydä esittäytymässä, tutustumassa. Silti kirjaan vain ideavirran ylös ja odotan oikeaa hetkeä. Aikaahan ei koskaan ole määräänsä enempää, mutta on saatava asioita pois alta ennen kuin leväyttää työpöydälle uudet.

Matildan varalle on siis kaikenlaisia kujeita, jahka saan ne viimeiset esseet palautettua. Pysy kanavalla, niin sanotusti.

aprillove1

Day 10: Favourite book

Tältä näyttää kevääni: aaltoja, ihania asioita, mahdollisuuksia. Välillä ei voi kuin pysähtyä haukkomaan henkeään, kun tapahtuu niin paljon. Koitan luovia samalla taktiikalla kuin vappuna 2014, kun olin hukkua siitepölyaaltoon: saippuakuplia puhaltamalla. Se pitää röörit auki ja mielen keveänä.

Mitä sinun kevääseesi kuuluu?

So it happened again last week: I took my annual pollen overdose, something I tend to do every spring. It’s as much a sign of summer as butterflies or dandelions. Since high school, I haven’t had an actual medication for my allergy, I just take a hay fever pill when I feel like I need one. And that does get back at me on the first warm days, as the birch trees suddenly wake up from their hibernation and send a huge wave of pollen on me. It makes my nose drip, puts a mute on my voice, and adds weight on my head equal to a couple of dumbbells. So after dragging myself home, I took a nap that did nothing but spread the heavy feeling from my head to my whole body. After a light snack, some ginger tea, and an outrageously warm shower, I almost felt like a human being again. Still, it took a couple of days to recover.

(This spring-y post shows the few pictures I managed to take for Susannah Conway’s April Love challenge. I meant to pause and capture a moment every day, but that didn’t go quite as planned. But here are the precious few, anyway. My pictures for last year’s August Break can be found here and here.)

Lately, life has been like the pollen season in that it keeps throwing equally shocking waves at me. They are, in some level, perfectly expected, but have still managed to surprise me. I find my summer filled with an internship and later a summer job in the same field – my own field, that is, which I find so hard to get my head around. I started working a few weeks ago and now spend my days in a room full of books of all sort, immersing myself in how a row of text on a computer screen becomes a real, tangible book. There’s a long process in between those stages that an average reader has no idea about. I’m amazed every single day. I also get to read stories every single day, which, of course, makes my heart sing with joy. So this wave thrown at my face is definitely of the positive kind – as are the rest of them, too, to be honest. These are intense times, that’s all.

Wave II: Deadlines.

I’m juggling the last of my schoolwork alongside a full-time job, and that does present some challenges. I keep postponing the deadlines and meet them, as threatening as ever, around the next corner. I’m desperately looking forward to the day my last essay lands in the teacher’s mailbox and I’m free to turn my attention on something else for a few months.

Wave III: Singing.

Shiny choir outfits in suitcases, hurriedly scribbled instructions on the margin of the sheet music, super quick snacks before 6 pm. Even more kilometres travelled than a year ago. This spring has taught me the power of the adrenaline rush performing gives you: even if you climbed on the stage feeling tired or anxious or dizzy, you leave with a smile on your face, standing up tall. I guess it’s the concentration that switches a gear in your brain. The gig feeling can carry you through the rest of the day.

The waves of hurry and tiredness, joy and confidence push me around as they please. That’s what singing is like this spring.

Wave IV: Ideas.

What I feel like doing more than anything is to create, to make, to display what I’ve made. I had a little jewellery series on show at Jyväskylä Students’ Art Fair a couple of weeks back, and boy did it feel good. There are a ton of lovely new shops in town, too, tempting me to knock on their doors and say hi, to get to know the people. Just now, all I can do is write down everything that goes through this funny head and wait for the right moment. I realise there will never be enough time, but there’s stuff I need to get off my desk before dumping the next lot on it.

So yes, there’s some new mischief planned for Miss Matilda. Stay tuned, I should probably say.

This is what my spring looks like: waves, goodness, opportunities. At times, all I can do is stop and catch my breath over everything that’s going on. I’m using the same tactics as on May Day 2014, when the birch trees nearly drowned me in pollen: blowing soap bubbles. That keeps the airways clean & mind open.

Viikko elämää

viikko5

Olen täysipäiväinen opiskelija. Sen lisäksi olen käsityöläinen, kuorolainen, kaksinkertainen tiedottaja, blogisti ja kesätyönhakija. Jos tämä kevät olisi lasi, se olisi aika piripintaan täynnä. Ei voi muuta kuin yrittää tasapainotella ja toivoa, että jostain löytyy vähän pintajännitystä, joka pitää paketin kasassa. Välillä tuntuu suorastaan absurdilta hyppiä roolista toiseen ja vaihtaa lennosta tiedotteen kirjoittamisesta renassanssirunojen lukemiseen, mutta tätä tämä elämä juuri nyt on. Kaikki on kivaa, mutta kaikkea on paljon.

Tämä kirjoitus on pitkä ja tehty ihan silkasta uteliaisuudesta; minua kiinnostaa, miltä viikkoni näyttää auki kirjoitettuna. Oikeasti viikko alkaa maanantaista, mutta idean saatuani päätin alkaa pitää päiväkirjaa ihan saman tien – tarina alkakoon siis lauantaista.

viikko1

Lauantai 4.2.2017

Herään kahdeksan maissa vähän katkonaisesti nukutun yön jälkeen; olen sopinut äidin kanssa, että tämä soittaa aamulla ja kertoo, mihin aikaan minua tullaan hakemaan kotiin viikonlopuksi, ja puhelun missaaminen on selvästi kummitellut takaraivossa. Muistelen tarkistaneeni kellonajan ainakin kahden jälkeen, aamuyöstä ja kuudelta. Aamu on valoisa, kirjoitan parin päivän takaiset, kesken jääneet aamusivut loppuun ja jatkan samalla aiheella vielä muutaman sivun tätä päivää. Sitten rullaan maton pois joogamaton päältä ja laitan ohjevideon pyörimään. Kroppa on jähmeä, olen viettänyt melkein koko viikon poikaystävän luona ja se on sekoittanut joogarutiinini. Tuntuu hyvältä liikkua.

Aamupalan ja ryhdistäytymisen aika. Keitän teetä, leikkaan pari viipaletta leipää, upotan lusikan jogurttipurkkiin. Voi on loppu, kaadan leiville oliiviöljyä. Ei huono. Nostan läppärin joogamaton edestä pöydälle ja alan hommiin. Päivitän kuoron nettisivuille tulevat keikat; on jotenkin kiva tunne, kun näkee kättensä jäljet julkaistuilla sivuilla. Hyppään lennossa yksistä tiedottajan housuista toisiin ja avaan Word-tiedoston, jossa on keskeneräinen tiedote tulevasta tapahtumasta. Selaan Google Drive -kansiota, koitan saada selvää vielä vaiheessa olevasta ohjelmasta, muotoilen asioita uudestaan. Kello on yli puolenpäivän, äiti soittaa viimein – perhe on tulossa mummilasta. Kirjoitan vielä muutaman sanan, vaihdan vaatteet, kerään pyykit, pakastan leivän ja kanakeiton. Lähden kotiin.

Kotona on mummin tekemää ruokaa. Viimeistelen tiedotteen keittiön pöydän ääressä ja luetutan sen äidillä. Ongin repusta renessanssirunoilijan sonettikirjan 1300-luvulta ja uppoan olohuoneen nojatuoliin lukemaan sen loppuun. Iloiset kukat, jalot yrtit, joihin / madonna nojaa ajatuksissansa! / Kuulostat, ranta, hänen kuiskettansa, / saat kauniin jalan jäljen kallioihin. Pikkusisko tuo lusikan nuoltavaksi – illalla on luvassa kandisuklaakakkua. Runot loppuvat muusan kuolemaan ja palaan Driveen setvimään tapahtuman ohjelmaa tiimikaverin kanssa. Kello lyö seitsemää, ohjelma näyttää siistiltä, lähden saunaan. Iltapalaksi on täysin epäterveellisesti mutakakkua, minttusuklaarahkaa ja juustonaksuja. Ennen nukkumaanmenoa väittelen siskon kanssa siitä, montako nollaa on miljardissa.

viikko3

Sunnuntai 5.2.2017

Nukun autuaasti melkein kymmeneen. Aloitan päivän heittämällä taannoisen bullet journal -postaukseni Instagramiin ja selailen kaikessa rauhassa #bulletjournaljunkiesia ja #plannerloversfinlandia. “Ai niin, Lottakin on täällä”, sanoo isä, kun menen aamupalalle. Joogakamppeet ovat valmiiksi päällä, mutta kello on jo yli puolenpäivän, kun levitän olohuoneen karvamatolle joogamaton ja vielä viltinkin varuiksi. Hengitys kulkee jo paremmin kuin eilen, jopa kameli taipuu notkeasti. Makaan savasanassa pitkään ja päätän, että jatkossa viltti on pakollinen joogavaruste.

Sisko pyörähtelee vanhojentanssimekossaan, glamoröösi testimeikki naamallaan. Milloin se kasvoi noin isoksi? Laitan pyykkikoneen pyörimään ja avaan läppärin taas keittiön pöydälle. Suljen ulkomaailman pois isän studiokuulokkeilla ja ryhdyn selvittämään itselleni morfologista preferenssiä, josta ryhmäni pitäisi pitää luento ensi viikolla. Toisinaan ymmärrän, toisinaan sitten taas en. Eteen ilmestyvä ruoka antaa sopivasti luvan sulkea kone.

Ruoan jälkeen se tosin on avattava taas: setvin tapahtuman nettisivujen valikkoa, brainstormaan otsikoita tiimin ryhmäkeskustelussa, kirjoitan vähän lisää sisältöä Driveen. Käyn ripustamassa pyykit ja lataamassa uuden koneellisen. Luen projektikurssin tämän viikon sisällöt – tiedonhakua ja projektityökaluja – ja twiittaan niistä. 140 merkkiä tuntuu vankilalta. En lähdekään vielä kaupunkiin, vaan sovin kyydin aamulle. Ilta kuluu kuin itsestään, pääsen muka yhdeltätoista nukkumaan, mutta juutun poistamaan puhelimestani kuvia sillä verukkeella, ettei tiedottajan ja instavastaavan puhelin saa olla tukossa.

viikko2

Maanantai 6.2.2017

Aamu alkaa aikaisin ja tuntuu vanhoilta ajoilta. Kiskon vaatteet päälle, kerään pyykit, yritän suoristaa otsatukan ikivanhalla suoristusraudalla. Kampaus on mallia saa luvan kelvata ja aamupala kaksi nopeasti hotkaistua leipää. Valo alkaa hiljalleen voimistua, kun pakkaudumme autoon isän ja siskon kanssa. Ensin ajetaan minun kotiini – jätän pyykit ja keitän teetä termokseen – ja sitten siskon koululle, jonka naapuriin olen menossa tänä aamuna. Otan pienen nostalgiakylvyn kävelemällä siskon kanssa lukion läpi. Tunnen itseni aikuisemmaksi ja vähän vähemmän huolitelluksi kuin viisi vuotta sitten.

Tapahtumapalaveri alkaa puoli yhdeksältä ja kestää kaksi tuntia, minkä jälkeen jäämme tiimin kanssa rustaamaan viestintäsuunnitelmaa. Kello juoksee ja nälkä kasvaa, ja yhden jälkeen lähdemme kävelemään kohti yliopiston lounaspatoja. Aamuhämärä on muuttunut maailman kirkkaimmaksi päiväksi. Naama jäätyy ruttuun siristellessä. Kävely pakkasauringossa käy lepohetkestä pitkän istumisen ja ajattelun jälkeen.

Lapan lautaselle pienen keon riisiä ja kanaa, leikkaan pari viipaletta vielä uunilämmintä leipää ja istun syömään. Kuuntelen keskustelujen kaikuja viereisistä pöydistä – kukapa ei? Haen jälkiruoaksi euron karkkipussin kahvion puolelta ja käyn kysymässä vahtimestarilta, saako aulan telkkareihin tapahtumamainoksen pyörimään. Ei tiedä, kehottaa kysymään joltain muulta, jolla on vaikea nimi. Avaan läppärin ja bujon ja alan naputtaa tehtäviä pois listalta: sähköposti tiedotukseen, tiedote tarkistukseen, twiitti projektikurssin tämän viikon sisällöistä. Neljältä saapuu morfologisen preferenssin ryhmä, kampaamme kaksi tuntia takkuun mennyttä diaesitystä ja jaamme rooleja.

Kävelen keskustaan, on kylmä. Käyn kaupassa ja luulen näkeväni tuttuja kasvoja, mutten jaksa tunnistaa niitä loppuun. Bussi tulee juuri sopivasti, karkkeja on jäljellä neljä, syön ne ja olen iloinen. Pihalla lumi kimmeltää kuun valossa liiankin runollisesti – ihan kuin se heijastaisi tähtitaivasta, mietin, kun kaivan taskusta avaimia. Puran ostokset, keitän teetä, maksan vuokran. Kurkin sälekaihdinten välistä hankea, se kimmeltää vieläkin. Vaihdan vaatteet ja kömmin väsyneenä joogamatolle – ja nousen siltä vartin päästä laulaen ja aistit avoinna. Nautin pienen iltapalan Goethen runojen esipuheen kera. Pääsen petiin jo puoli kymmeneltä ja otan Goethen mukaan.

viikko6

Tiistai 7.2.2017

Kymmenen aamut ovat petollisia. Sitä luulee, että on aikaa, mutta aina se loppuu kesken. Aamujoogaan viltin päällä kaikessa rauhassa, mutta suihkussa käyn pikapikaa, aamupalan syön vielä nopeammin, sitaisen hiukset vikkelälle ranskanletille ja koitan pukeutua tarpeeksi lämpimästi. Ulkona on utuiset -20 astetta. Haluaisin ottaa kuvan maisemasta, jossa kaikki kimaltaa udun läpi nousevan auringon valossa, mutta bussi tulee liian aikaisin. Luennolla mietin ryhmäni kanssa, ovatko feministi ja vegaani yhtä arvolatautuneita sanoja ja kuinka jotain positiivista voi tapahtua negatiivisesta huolimatta ja päin vastoin. Saan hyvästä ystävästä lounasseuraa ja kutsun tämän vielä teellekin.

Teetä juodaan pienen ruokapöydän ääressä läppärinkannet vastakkain, sormet naputtaen näppäimistöä. Jaamme naurut hassuista sähköposteista ja turhautumisen sivumääriin, jotka eivät korreloi esseiden sisältövaatimusten kanssa. Vastaan tiedotteesta saamaani palautteeseen, lähetän pari muuta sähköpostia, sörkin menestyksekkäästi pientä koodinpätkää nettisivuilla. Tee loppuu, jatkan morfologiseen preferenssiin. Alan hiljalleen ymmärtää ainakin sen alueen, josta itse vastaan. Illan pimetessä ystävä lähtee kaupan kautta kotiin; minä naputan muistiinpanoja, kahlaan tieteellistä tekstiä ja keskittymismusiikin voimalla saan diani lopulta näyttämään järkeviltä. Suljen esityksen ja etsin WhatsAppista tämän viikon kuorotreeniäänitteet. Lauleskelen kevyesti niiden päälle. Pääsen tänäänkin aikaisin nukkumaan.

viikko8

Keskiviikko 8.2.2017

Vapaa aamu! Aloitan päiväni kirjoittamalla pitkästä aikaa ihan rehelliset kolme aamusivua – olen lipsunut tavastani viime aikoina. Tuntuu mukavalta istahtaa pöydän ääreen hämyisessä huoneessa ja antaa kynän juosta paperilla. Olen kuukauden verran joogannut Yoga Revolutionin tahtiin; jäljellä on enää viimeinen päivä, ja perinteiseen tapaan Adriene sulkee mikrofoninsa ja antaa oppilaidensa lähteä omille poluilleen, jos he niin haluavat. Tänään minä haluan – aloitan aamujoogani seisoma-asennosta tavallisen risti-istunnan sijaan ja kuljen kepeästi läpi alaspäin katsovien koirien ja sotureiden aina konttausasentoon, siitä viltille istumaan ja lopulta selälleni lattialle. Hymyilyttää ja vähän hiipii kyynelkin silmäkulmaan, yksi etappi on taas lopussa. Päätän palata huomenna Revolutionin alkuun ja käydä sen läpi uudelleen kuukauden verran vahvempana.

Suunnitelmanani on kävellä yliopistolle kahdeksi lounastamaan, siirtyä siitä tapaamiseen, jossa käydään läpi huomisella ryhmäluennolla teetettävä tehtävä, ja jäädä sitten tekemään hommia ja odottelemaan kuoroharjoituksia. Ennen lähtöä ehdin kuitenkin kirjoittaa auki viestintäsuunnitelmaa, joka on maanantaisen palaverin jäljiltä täynnä ranskalaisia viivoja. Kirjoitan siitä, kuinka tulevaa tapahtumaa markkinoidaan eri oppilaitosten opiskelijoille, millaiset kanavat tavoittavat heidät ja mitä heille halutaan ensisijaisesti viestiä. Tiskaan muutaman astian, teekuppi hyppää kuivauskaapista ja särkyy tiskipöydälle. Kerään sirpaleet ja mieli vähän maassa siirryn sen takaraivossa tökkivän luennon pariin. Tarkistan omat diani, keksin sanottavani, puhun näkymättömälle yleisölle ensin istuen, sitten seisoen. Opin melkein ulkoa vuorosanani, mutta teen kuitenkin varmuuden vuoksi muistilaput – ja vedän osuuteni paljon nykivämmin ja katkonaisemmin niiden kanssa. Ihmettelen sitä, miten ääneni laskee ainakin terssin, kun kuvittelen puhuvani yleisölle. Kello juoksee, vastaan vielä yhteen sähköpostiin ja päätän, etten yritäkään enää lounaalle ennen tapaamista.

Ehdin sopivasti bussiin ja kilometrin päässä kotoa alan listata päässäni kaikkea, minkä unohdin ottaa mukaan. Totean, että on pakko palata vielä kotiin, mutta tuumin myös, että kenties ehdinkin kävellä sitten kuoroharjoituksiin. Tapaamisessa kuitenkin selviää, että olemme vähän jäljessä tehtävämme kanssa, ja suuntaan kirjastolle pikalounaalle, jonka aikana luen kuumeisesti tehtäväpapereita, alleviivaan, mietin suomen sijamuotoja ja vilkuilen kelloa. Hyppään seuraavaan bussiin ja laitan kuoronjohtajalle viestin, että nyt kyllä tämä tyttö myöhästyy. Ulkona on jo pilkkopimeää, sytyttelen kotiin valoja, avaan läppärin ja kielioppikirjan ja alan alleviivata. Kahden tunnin päästä homma on valmis, pakkaan unohtuneetkin asiat ja painelen jälleen bussipysäkille. Olen missannut kaksi kolmasosaa harjoituksista. Etsin salista itselleni tuolin, avaan nuottikansion ja kiljaisen ensimmäisenä kaksiviivaisen e:n sen suuremmitta äänenavauksitta. Tunti laulamista kuitenkin piristää mukavasti eikä vie voimia niin kuin kolme tuntia samassa puuhassa. Poikaystävän koti on lähempänä kuin omani, mistä olen kaiken ramppaamisen jälkeen kiitollinen. Nukahdan tutulle paikalleni sängyn vasemmalle laidalle.

viikko7

Torstai 9.2.2017

Nukun vähän huonosti, luento jännittää. Kello soi kahdeksan jälkeen, etsin jääkaapista karjalanpiirakan, keitän teetä ja nappaan suuhuni muutaman kirsikkatomaatinkin. Aamurutiinit vievät kotona paljon enemmän aikaa kuin täällä. Poikaystävä nukkuu, vaikka teevesi kiehuu hellalla ja mikro helähtelee. Sälekaihdinten välistä tunkee auringonvaloa, kurkkaan ulos ja huomaan, että kaikki on pakkashuurteen peitossa ja kimmeltää. On kylmä, mutta nautin matkasta yliopistolle: tämä on minun lempisääni, talven lapsen.

Luento sujuu. Voin taas hengittää.

Tiistain lounasystävä on juuri tullut syömästä, mutta istuu vielä pöytään seurakseni. Ostan jälkiruoaksi suklaapatukan ihan siksi, että aurinko paistaa ja mieli on keveämpi. Minulla on pari tuntia aikaa hoitaa juoksevia asioita ennen iltapäivän viestintäpalaveria, ja parkkeeraan kirjaston pöydän ääreen läppärini kanssa. Löydän niin mukavan asennon kuin kovalla tuolilla on mahdollista. Viimeistelen tiedotteen palautteen perusteella ja lähetän sen eteenpäin, muokkaan vähän nettisivujen sisältöä, tarkistan bullet journalin. Puoli kolmelta muu viestintätiimi liittyy seuraani, sovimme muutaman epäselvän asian ja vietämme seuraavat pari tuntia tapahtumajulistetta suunnitellen. Aika hermostuttavalta tuntunut tehtävä osoittautuukin varsin hauskaksi, ja olemme kättemme jälkiin tyytyväisiä  – sekä hervottoman väsyneitä.

Lähden keskustan kautta kotiin, haen papalle kaupasta sanelulaitteen tämän pyynnöstä – olen menossa mummilaan viikonloppuna – ja ostan iltapalaa. Palkitsen itseni pitkästä päivästä palvelutiskin tanskalaisella voileivällä, pullalla ja suklaalevyllä. Kyl sitä ny joskus. Kotona naputan vielä yhden sähköpostin, yhden twiitin, yhden blogikommentin. Kouluhommia kaikki. En ota stressiä nukkumaanmenoajasta; huomenna kukaan ei kisko minua pois kotoa. Suunnittelen huomisen päivän teekupin ja sen pullan äärellä ja hyppään siitä joogamatolle. Iltasaduksi katson vielä pari bullet journal -videota – ihan, koska voin.

viikko4

Perjantai 10.2.2017

Näen levottomia unia ja tapani mukaan reagoin niihin tekemällä puoliunessa järjettömiä asioita. Kello soi kahdeksalta ja herään kirjoittamaan aamusivut, mutta jään vielä yhdeksään asti sänkyyn lukemaan Linus Jonkmanin Introverttejä. Selkää kivistää, tuntuu hyvältä käydä joogamatolle ja venyttää, kiertää ja kääntää lihakset auki. Aamupalaksi on soijajogurttia ja porkkanoita, mikä hihityttää eilisen pullamössöilyn jälkeen. Otan paperia ja kynän, avaan bujon ja alan visioida Miss Matildan tulevaisuutta. Kun paperilla on sopivasti suuntaviivoja, keitän teetä, avaan läppärin ja alan selata netistä vapaassa käytössä olevia vintagekuvia. Pari tuntia kuluu siinä puuhassa, podcastia samalla kuunnellen, mutta lopulta päätän koko homman olevan liian monimutkainen ja vievän liikaa aivokapasiteettia. Taidan pitäytyä siinä, minkä voin ihan itse tehdä.

Äiti ja sisko tuovat viikonloppuna kotiin unohtuneen kameran ja siinä sivussa myös tuoreen patongin ja pari vaniljamunkkia konditoriasta. Lämmitän pakkasesta viikon takaista kanakeittoa ja istun nauttimaan siitä ja ihanasta patongista. Ulkona on vielä valoisaa, ja kaikki puut ovat kauttaaltaan valkoisia; mietin, pitäisikö kuitenkin käydä pihalla. Päätöksen tekee puolestani aurinko, joka ilmestyy yhtäkkiä pilven takaa jossain kaukana ja värjää tienvarren puut vaaleanpunaisiksi. Heitän astiat tiskialtaaseen, nappaan kameran ja lähden. Tiskit voivat odottaa, auringonlasku ei.

On yllättävän kylmä ja taivaanrannassa vielä kirkas auringonpaiste. Korkealla taivaalla on sateenkaaren värinen kohta, jonka editse leijailee lumihitua. Kuvaan huurteisia oksia, violetteja pilviä ja hiljalleen katoavaa aurinkoa. Kierrän pienen lenkin ja kiipeän asuinnyppyläni korkeimmalle kohdalle, jonne iltarusko avautuu erityisen komeasti. Katselen pitkälle taivaanrantaan ja otan kuvia kaikista väreistä, jotka maisemasta löydän.

Kun ilta pimenee, tiskaan ne altaaseen jääneet tiskit ja jatkan vielä vähän matildahommia. Kirjoitusvire iskee, ja kirjoittelen asioita yhdeksään asti. Poikaystävä tulee yökylään, keitämme vielä kupit teetä ja teemme vähän iltajoogaa. Kroppa rentona on kiva mennä nukkumaan. Huomenna saa herätä ihan silloin kuin huvittaa.

~ ~ ~ ~ ~

Sellainen on tyypillinen viikkoni. Jos luit tänne asti – kiitos ja anteeksi! :D Toiset päivät rullaavat kitkatta eteenpäin, toisina taas mikään ei onnistu. Molempia osui oikein sopivasti tämänkin viikon varrelle. Onneksi on tärkeitä ihmisiä ja bullet journal, jotka pitävät jonkinlaisen tolkun menossa mukana.

Loppuun vielä ilmoitusluontoinen asia: olen nyt mukana Facebookin JKL-BLOGIT-yhteisössä, joka kokoaa yhteen keskisuomalaisten kirjoittajien blogeja monenlaisista aiheista. Tervetuloa seuraamaan ja löytämään uutta luettavaa! :)

Iloa viikkoihisi!

jkl_blogit_facebook_banner_8_2015

I am a full-time student – and in addition to that, a craftswoman, choir singer, publicist for two different causes, blogger, and a summer job seeker. If this spring was a glass, it would be just about to spill over. All I can do is try to balance as well as I can and hope for some surface tension that would keep it all together. Switching from one role to another sometimes starts to feel pretty absurd; imagine writing a bulletin one moment and reading renaissance poetry the other. But this is my life right now, and I really am enjoying all that’s going on. There’s just a lot of it.

This post is a very long one and written purely out of curiosity; I wanted to know what a week in my life looks like in words. My week does start on Monday, but I decided to start writing as soon as I could, so the story begins on a Saturday. Here we go…

Saturday 4/2/2017

I wake up at around eight after a night of slightly interrupted sleep; Mum said she’d call in the morning, and missing the phone call has obviously haunted me. I remember checking the clock at two, some time after that, and again at six. It’s sunny outside, and in the lovely light it gives to my flat, I finish my morning pages from a couple of days back and continue to today’s three pages. Then I roll the carpet off my yoga mat and press play on the instruction video. My body feels stiff; I’ve spent the last week almost entirely at my boyfriend’s and it’s disrupted my yoga routine. It feels good to move.

Time for breakfast and to pull myself together. I make tea, cut a couple of slices of bread, dunk a spoon into the yogurt. I’ve run out of butter, so I pour some olive oil on the bread slices. Not too bad. I take my laptop off the floor and start working. I add the upcoming gigs to the choir website; it feels kind of nice to see your own words on the published site. Switching from one role of a publicist to another, I open a Word document with an unfinished bulletin of an event that will be held in a couple of months. I skim through a folder on Google Drive, trying to comprehend a not-yet-confirmed version of the agenda, rephrasing things when needed. It’s past midday, Mum finally calls – the family’s driving home from our grandparents’. I write a few more words, change, gather up my laundry, freeze the bread and yesterday’s chicken soup. Then I go home.

It’s Granny’s cooking for dinner. I finish my bulletin at the kitchen table and ask Mum proofread it. Picking up my book of renaissance sonnets from the 1300s, I sink into an armchair in the living room. It’s a surprisingly relaxing read once you get into the right mood. My little sister brings me a treat: a baking spoon with loads of cake batter on it. There will be mudcake in the evening, to celebrate my bachelor’s degree. The book ends at the death of the muse and I return to Drive to try and make sense of the agenda with a workmate. The clock strikes seven, the agenda looks decent enough, I leave for sauna. The evening tea is a perfectly unhealthy combination of mudcake, mint & chocolate curd, and crisps. Before bed, I argue with my sister about how many zeros there are in a billion.

Sunday 5/2/2017

I sleep like a baby until ten-ish. I start my day by posting my latest, bullet journal related blog post on Instagram and stay for a while to happily browse through #bulletjournaljunkies and #plannerloversfinland. “Oh right, Lotta’s home, too,” says Dad when I descend the stairs to get some breakfast. I’ve dressed up in my yoga gear, but it’s beyond midday when I finally roll the yoga mat on the soft furry carpet in the living room – and add a blanket, too, just in case. My breathing’s easier than yesterday, and even the camel pose bends quite beautifully. I’m in no rush to get off my savasana and decide that from now on, a blanket is a mandatory addition.

My sister swirls around in her pretty prom dress, with a full glamorous test make-up on her face. How did I not notice her growing up? I load the washing machine and open my laptop on the kitchen table again. Dad’s studio headphones shut the world out effectively and allow me to concentrate on finding out about morphological preference – my group’s presentation topic for next week. I get it, and then I don’t. Lunch appears and gives me a permission to shut the laptop for a bit.

I do have to open it again after lunch, though – this time, to sort out the menu bar on the event website, brainstorm headlines with the team, and write a bit more content on Drive. I hang my laundry and load the machine again. I check this week’s compulsory reading for a project course – information seeking and project management tools – and tweet about it. 140 characters feels like a prison. Contrary to what I’ve decided before, I don’t head back to town today, but arrange a lift for tomorrow morning. The evening passes without me noticing; I’m in bed by eleven but get stuck deleting old photos, telling myself it’s no good if a publicist in charge of Instagram has a phone that won’t take any more photos.

Monday 6/2/2017

The morning starts early and feels like the old times. I dress, collect my dry laundry, try to work out my fringe with an ancient straightener. After a quick “that will do” sort of a look in the mirror, I head downstairs to wolf down a couple of bread slices for breakfast. The morning light’s slowly growing stronger as Dad first drives me home to leave my laundry there, and then drops me and my sister off at her school; I have a meeting right next door. I take a trip down memory lane by walking through said school, which I, too, used to go to. I feel a bit more adult and slightly less groomed than five years ago.

The meeting with the event people starts at 8.30 and takes two hours, after which my team stays to figure out a communications plan. Hours rush past, we get hungrier by the minute, and at last after 1 pm we head to the university for a well-deserved lunch. The morning dusk has turned into the brightest day we’ve had for a long time. It feels like my face will soon freeze into a squint. A walk in the wintry sunshine is a welcome break after sitting for hours.

I pile chicken and rice on my plate, cut a slice of warm, freshly baked bread and sit down to eat. I listen to snippets of conversations carried from the tables around me – who doesn’t? For dessert, I get a small bag of sweets from the café and go ask the janitor if we can get an advertisement of the event on an info tv nearby. He doesn’t know and tells me to ask someone else with a difficult name. I open my laptop and bujo and start ticking things off my to-do list: email the PR department, send the bulletin for checking, tweet about the project course. At four, the morphological preference group arrives and we spend two hours combing our tangled presentation and delegating roles.

It’s cold when I walk to the town centre. Drowsily picking up groceries, I think I see familiar faces but am too tired to fully recognise them. The bus arrives just in time, there are four sweets left, I eat them and feel happy. The snow glitters in the moonlight in a terribly poetic way – it looks like it’s reflecting the starry sky, I contemplate while digging the keys out of my pocket. I unload my groceries, make tea, pay the rent; peeking through the blinds, the snow still shimmers. After changing, I drag my tired body to the yoga mat – and get up, fifteen minutes later, open and singing. I enjoy my little evening snack with the preface of a collection of Goethe’s poems. I get to bed by half past nine and take Goethe with me.

Tuesday 7/2/2017

The ten o’clock mornings are deceptive: there is this illusion of having loads of time, yet it always runs out. I take my time doing my morning yoga on a blanket, but the shower is a quick one today, as is breakfast, and my hairdo of choice (a simple French braid) is done in a minute. I try to wear enough layers to suit the glittery -20 C outside. I’d like to take a picture of the landscape that sparkles all around, but my bus comes too early. At the lecture, our group talks about whether ‘vegan’ is as value-laden a word as ‘feminist’, and how curious it is that something positive can happen ‘despite’ the negative, and vice versa. My good friend joins me for lunch and I invite her for tea, as well.

The tea is enjoyed at my small kitchen table, laptops back to back, fingers tapping keyboards. We share laughs about funny emails and the frustration at essay page requirements that clash with the actual extent of the assignment. I reply to the feedback about the bulletin, send a couple more emails, successfully twiddle a snippet of code on the website. The tea runs out and I move on to morphological preference. I think I’m finally beginning to understand – at least the part I’m responsible for. As the sun goes down, the friend leaves for the grocery store and then home; I scribble notes, plough through academic text, and at last manage to make my slides look somehow sensible. After closing the slideshow, I find this week’s choir practice recordings and quietly sing over them. It’s another early night.

Wednesday 8/2/2017

A free morning! I start my day by writing a full three morning pages; I’ve let the habit slip lately. It feels good to sit at the table in the dusky room and let my pen fly over the paper. It’s the last day of Adriene’s Yoga Revolution, and as is tradition, she takes off her mic and lets us all choose our own path if we feel like it. I certainly do: I start my routine in a standing position instead of sitting cross-legged, like I usually do, and lightly make my way through downward dogs and warriors, all the way down to all fours, then to sitting and at last to savasana on my soft blanket. A smile creeps up on my face and I feel a little teary, too; it’s always an end of an era of sorts. I decide to start over tomorrow and take the same journey again, one month stronger.

My plan is to have a two o’clock lunch at the uni, then have a meeting about tomorrow’s lecture, and then work for a few more hours and wait for the choir practice. Before I go, though, I have a bit of time to clean up the communications plan that is, at the moment, full of bullet points to rephrase. I write about how the event will be promoted to students, which channels are best for reaching them, and what is the primary message we want to convey. While I’m washing a few dishes, a teacup jumps from the cupboard on its own accord and shatters on the counter. I pick up the pieces and, feeling a little blue, start on that lecture that’s nagging in my head. I check my slides, figure out what I’m going to say, talk to an invisible audience first sitting, then standing up. I almost memorise my lines but decide to make notes, just in case – and then go through my talk with them, in a lot less certain and confident way. I wonder why my voice deepens considerably every time I imagine speaking to an audience. The clock threateningly ticks away minutes, I reply to one more email, and then decide I won’t even try to get to that lunch before the meeting.

When my bus is a mile from home, I start making a list in my head of all the stuff I forgot to take with me. I admit I will have to return home before the choir practice, but try to turn it positive by deciding I’ll walk to the practice, then, to stretch my legs. The meeting, however, reveals how behind we are with our task, which means a hurried lunch with lots of reading of task handouts, underlining, pondering over Finnish grammatical cases, and glancing at the clock. Catching the next bus, I send a message to our conductor saying I will definitely be late for tonight’s practice. It’s pitch black outside, I turn on the lights in my flat, open my laptop and a grammar book and continue underlining. I’m done in two more hours and get on with packing everything I forgot in the afternoon before hurrying back to the bus stop. I’ve missed two thirds of the practice, but finally find myself a chair in the auditorium, open my folder and let out a piercing high note without much warming up. An hour of singing cheers me up, though, and doesn’t drain me of energy like three hours usually does. My boyfriend’s home is closer than mine, which I’m grateful for after all the running around I’ve done today. I fall asleep on my familiar spot on the left hand side of the bed.

Thursday 9/2/2017

I have a bit of a broken night, feeling nervous about the lecture. The alarm clock goes off after eight, I find a Karelian pie in the fridge, make tea and grab a few cherry tomatoes, too. The morning routines don’t take nearly as much time here as they do at home. The boyfriend happily sleeps through my making tea and warming up breakfast in the microwave. Sunrays try to sneak their way through the blinds, so I peek outside and see the whole landscape covered in glittering frost. It’s cold, but I enjoy my walk to the uni; a winter child, this is my favourite weather.

The lecture is fine. I can breathe again.

My lunch companion from Tuesday has just got out from the cafeteria, but agrees to join me as I have my lunch. I treat myself to a chocolate bar just because the sun is shining and I’m in a brighter mood, too. I have a couple of hours to sort out some stuff before a communications meeting in the afternoon, so I park at a library table with my laptop and settle myself on the chair as comfortably as I can. I finish the bulletin according to the feedback and send it away, tweak the website a bit, check my bullet journal. At half past two the rest of the team join me, we agree on a few unresolved matters and spend the next two hours designing a poster. The task has felt a little daunting, but it turns out to be a pretty fun one. We are happy with the result – and incredibly tired.

I head home but pop to the centre on the way to buy a dictator for my grandpa – I’m visiting my grandparents over the weekend – and to get myself something to eat this evening. A big danish sandwich, a sweet bun, and some more chocolate seem to be in order – it’s completely fine to spoil yourself every now and then, I think. At home, I tap away one more email, one more tweet, one more blog comment. All of them school-related. I don’t stress about bedtime; no one will be needing me to leave the house tomorrow. I plan the day with a cup of tea and aforementioned bun, and then hop on the yoga mat. Tonight’s bedtime story is a couple of bullet journal videos – just because I’m allowed to.

Friday 10/2/2017

I have restless dreams and, as I often do, react to them by doing irrational things half asleep. The alarm goes off at eight, again, and I wake up to write my morning pages, but stay in bed till nine to read Introverts by Linus Jonkman. My back hurts, it feels good to get on the yoga mat for a bit of twisting and stretching. The breakfast is some soya yogurt with carrot sticks, which makes me giggle after last nights abundant treats. I grab a pen and some paper, open the bujo and start visioning Miss Matilda’s future. When I have enough plans on the paper, I make a cup of tea, open the laptop and start searching for free-to-use vintage photos online. That takes a couple of hours, judging from the amount of podcasts listened to in the process, but eventually I decide the whole thing feels too complicated. I’d rather keep on making what I can make myself.

My Mum and sister visit briefly to bring the camera I forgot home last weekend, along with a freshly baked baguette and a couple of vanilla doughnuts from the nearby bakery. I warm up a portion of the chicken soup from last week and sit down to enjoy it with a piece of the delicious baguette. It’s still light outside, the trees are white all over, and I wonder if I should take a walk after all. The decision is made, in the end, by the sun emerging somewhere far away and colouring the roadside birches pink. I quickly leave my dishes where they are, grab the camera and go. The dishes can wait, sunsets usually don’t.

It’s surprisingly cold and the horizon still holds a bright sunshine. There’s a rainbow coloured halo above me, soft fluffy snow drifting past it. Walking the quiet streets of the neighbourhood, I photograph the frozen branches, purple clouds, and the slowly disappearing sun. Finally, I climb to the highest point of the hill I live on – the best spot to catch sunsets. I rest my eyes on the horizon and snap pictures of all the colours I can find.

When the night grows darker, I do the dishes I left before and keep on working with Matilda for a while. The writing mood gets me and words flow until nine in the evening. My boyfriend comes to stay the night, we have a cup of tea and do a bit of bedtime yoga. It’s nice to go to sleep relaxed. There’s no hurry to wake up tomorrow.

~ ~ ~ ~ ~

That is what my typical week looks like. I thank you and apologise, if you made it this far! :D Some days pass effortlessly, while on others, everything seems somehow awkward. There were examples of both on this week, too. Thank goodness I have all my nearest & dearest and a bullet journal to keep the chaos in check.

A little notice before I go: I’m joining the JKL-BLOGIT community that gathers bloggers from Central Finland to share their posts collectively. You are most welcome to follow along and find new reads! :)

I wish you joyful weeks!

Olemisen ihmeellinen leppoisuus

joululoma2

Aloitan uuden vuoden kahdennellasadannella kirjoituksellani, tuosta noin naps. Joulukuu oli siitä kumma, että en kirjoittanut blogiin sanaakaan, mutta postauksia ropisi minkä ehti, ja sain vastailla ihaniin kommentteihin ja viesteihin. Monen kuukauden työrupeaman jälkeen oli parasta, kun kuuli reseptien menneen testaukseen ja tuunausohjeiden jääneen tiukasti korvan taakse – ja joulumielen löytäneen luukkujen kautta muidenkin päihin kuin minun. Kiitos tuhannesti jokaisesta viestistä ja siitä, että kuljitte kanssani jouluun.  ♥

Kaikki luukut löytyvät nyt etsimättä täältä, omalta sivultaan, jos haluat heittää vaikka toisen kierroksen heti perään. Kalenterin kunniaksi perustin myös Facebook-sivun, jonne linkitän jatkossa kaikki muutkin kirjoitukset. Nähdään siellä!

joululoma5

joululoma1

Joulun päivät olivat ihmeellisiä. Mihinkään ei sinällään tarvinnut mennä, jossain saattoi käydä jos siltä tuntui, mutta muutoin oli täysi lupa vain niin sanotusti olla möllöttää. Talossa olivat kaikki kotona, mutta jotenkin oli kummallisen hiljaista. Minä joogasin, olin, kirjoitin, olin, katsoin elokuvan, olin lisää. Söin porkkanalaatikkoa pitkälle välipäiviin, vaikka lautasella olisi muuten ollut jo (joulu)kinkkupitsaa. Päivät olivat pitkiä, vaikkei mitään oikeastaan saanut aikaan. Sellaistakin voi siis olla. Harvinaista kyllä, onnistuin nauttimaan joka ikisestä päivästä ja tunnistakin; laskin onnellisena, montako päivää vielä sain lillua tuossa ihanassa joulukuplassa.

joululoma3

joululoma6

Minulla oli varovaisena tavoitteena, haaveeksikin sitä voisi kutsua, kuluttaa tämä loma kirjoittaen. Jos muulta perheeltä kysytään, niin siinä puuhassahan se varmaan menikin, mutta ei se tavoitteiden tavoittelulta tuntunut. Järjellisesti ajatteleva minäni laittoi joinain aamuina kellon soimaan kahdeksalta tai puoli yhdeksältä, mutta lomaminäni sammutti sen, kuulosteli talon olevan vielä hiljainen ja päätti jatkaa uniaan. Jos tuo päätyikin heräämään, ei ollut mikään kiire poistua sängystä, vaan tunti tai puolitoista kului helposti hyvän kirjan sivujen välissä tai sitten se kynä kädessä, rivien täyttyessä toinen toisensa jälkeen.

Karkotin Agatha Christien telkkariversion liiat pelottavuudet raapustelemalla sanoja uuden vuoden työkirjaani tai värittämällä sen sivuja; vain toisella silmällä katsellen kaikki oli vähän pehmeämpää eikä niin painajaismateriaalia. Nojatuoli joulukuusen vieressä muodostui vakiokirjoituspaikakseni, ja sen ympärille ripottelin vihkot, kirjat, mustekynät, värikynät, suklaat, marmeladit ja teekupit. Siinä kuusenkynttilöiden valossa ajatus juoksi parhaiten. Työkirja täyttyi pikkuhiljaa ja tämän vuoden suuret linjat alkoivat terävöityä.

joululoma7

Terävästä puheen ollen, jouluaattoiltana kuorin eräästä kuution muotoisesta paketista uuden objektiivin kameraani. Siinä uutuuttaan kiiltelevän putken kyljessä komeilevat sanat “Image Stabilizer” olivat minulle kuin kauneinta runoutta. Kuvanvakaajan olemassaolon lisäksi automaattitarkennuskin tarkentaa oikeisiin paikkoihin – silkkaa luksusta tällainen! Avasin lahjoja vielä aaton jälkeenkin: tapaninpäivänä äitini ilmoitti, että se suuri valkoinen lyhty kuusen alla, kaunis kuin mikä, oli myös minun. Seuraavana päivänä isä kysyi, olinko saanut joululahjaksi joogatiilen, ja säntäsi sitten ulkorakennukseen etsimään kadonnutta pakettia.

joululoma4

Joulu jatkuu huomiseen ja loma vielä sitäkin pidemmälle, mutta vuoden käännyttyä uuteen ajatukset ovat jo vähän enemmän hereillä. Sekin vaikuttaa, että olen vaihtanut lomakodin arkikotiin. Yleensä joulun jälkeen tulee pieni notkahdus, kun hoksaa, että se taianomainen joulunalustalvi onkin nyt ihan talvi vaan, eikä vähään aikaan ole mitään odotettavaa. Yritänkin nyt, ennen kuin arki todella alkaa, kuulostella tarkkaan sitä, mikä olisi Se Alkuvuoden Juttu, joka lämmittäisi sydäntä. Jos sinä olet löytänyt sellaisen, haluaisitko jakaa sen kanssani?

Kaikkea hyvää tähän vuoteen! ♥

It’s the 200th post on Wisteria Walk – way to start the new year! December felt weird posting-wise; I didn’t write a single word to the blog, and yet, there were posts popping up every day. I got to reply to a lot of heartwarming comments, and after a whole autumn of working with the advent calendar (no, it didn’t write itself) it was the absolute best to hear that cakes were baked and DIYs tried in many homes. I’m so grateful for being able to bring a bit of Christmas cheer to your days – and for the messages I got that brought the same to my heart. Thank you for taking the journey to Christmas with me. ♥  (You can now find the entire calendar on one page, right here, so if there was something in particular that struck a chord, look no further!)

The Christmas days were wonderful. Everything felt so still and quiet, there was no need to rush or, indeed, go anywhere – unless you wanted to, in which case you could go and then return to the marvellous hush and relaxedness. My days mainly consisted of doing yoga, just being, writing, being, watching a film, being a bit more. I happily ate carrot casserole as long as it lasted, even when the remains of the ham had been hidden in a pizza and the rest of the family were craving for an ordinary meal. The days felt long without any getting-things-done – so that’s possible, too. The best thing is, I enjoyed every day, every hour, contentedly counting how many days I could still stay in my Christmas bubble.

My careful little goal or wish was to spend the Holidays writing, and if you asked my family, they’d probably tell you I didn’t do much else. It didn’t feel like trying to reach any goals, though. The sensible and organised me set the alarm clock to go beeping at eight or half past, but the holiday me turned it off, and hearing no sounds from the rest of the house, slept on. Even if she did wake up, an hour or so was easily lost between the pages of a good book, or in the scribbling of pen on paper.

I banished the excess horror of an Agatha Christie TV adaptation by lining up words in my new year’s workbook or colouring its pages with bright hues. That way, everything felt a little softer and not as meet-you-in-your-nightmares kind of scary. The armchair next to the Christmas tree became my writing spot, with notebooks, novels, fountain pens, coloured pencils, chocolates, sweets, and teacups scattered around it. The candles on the tree lit up my thoughts and fed my imagination. I slowly filled up the workbook and turned blurred dreams into more focused plans for this year.

Talking about focused, one of the parcels under the tree contained a new lens for my camera – one with an image stabilizer and autofocus that actually works. Hello, beautiful. Some presents I only opened a few days after Christmas Eve: my Mum reminded me on Boxing Day that the big gorgeous lantern under the tree was mine, too, and the next day, Dad asked if I’d got a yoga block or not, before rushing to the outbuilding to look for the lost parcel.

Christmas goes on till tomorrow, and my holidays for even longer, but the first days of the new year do shake your thoughts awake a bit. Having moved back into my everyday home in town also makes a difference. After the Holidays, there’s usually a little low point when you realise that the magical and mysterious pre-Christmas winter has turned into simply winter, and it feels like there’s nothing to look forward to. This time, I’m really trying to find something that would keep that magic in my heart. If you’ve found that, would you care to share it with me?

I wish you the best of years! ♥

{24} Aattona

jouluaatto2m

Kun tämä luukku aukeaa, on aattoaamu vasta hiljalleen valkenemassa ja meillä nukutaan aamuyön unia. Mielessä on kuitenkin jonkinlainen pieni tietoisuus siitä, ettei tänään ole ihan tavallinen päivä, sillä huomaan aina aattona unen rakoilevan jo aikaisin – kenties muistona niistä lapsuuden aatoista, kun sitä heräsi jo reilusti ennen Joulupukin kuumaalinjaa. Tuo ohjelma meillä pyörii aattoaamun taustalla edelleen, nykyään vähän siinä sivussa, kun sitä vielä pienessä unenpöpperössä kaivautuu sohvannurkkaan ja katselee joulukuusen valoja. Kuusi on meillä koristeltu jo aatonaattona.

Kun lähetys Joulupukin tuvasta loppuu ja musiikkitonttu taikoo pianostaan ne Lumiukon ensimmäiset hiljaiset sävelet, on minun jouluni valmis.

kanervat

Riisipuuroa ja soppaa syödään puolenpäivän aikoihin, joulurauhan julistuksen jälkeen. Mantelia ei meillä metsästetä, mutta raaka makaroni on joskus puurokattilaan piilotettu. Voitelen palan joululimppua ja katselen ikkunasta järvelle. Joinain vuosina se on ollut jo aattona jään peitossa, toisina taas lainehtinut vapaana – ja ruoho vihertänyt ikkunan alla. Lopulta säällä ei ole kovin paljon väliä; muistan kuinka eräänä jouluna sadepisarat takoivat ikkunaa illan tullen, mutta katulampun valossa nekin kimmelsivät pieninä joulutähtinä. Oikeastaan se ruohon ja sammalen syvä vihreäkin on ihan kotoisa ja jouluinen väri.

Jouluaaton iltapäivässä on jotain sellaista rauhaa ja vapautta, ettei missään toisessa päivässä. Joskus on pohdittu pienen kävelylenkin mahdollisuutta, mutta ei ole haitannut mitään, vaikka nojatuoli ja hyvä kirja ovat voittaneet. Aina tie vie kuitenkin pihan poikki naapureille paketin vientiin. Sielläkin on kynttelikkö ikkunalla ja keittiössä joulun tuoksu.

piparitalkoot6

Illan hämärtyessä sauna lämpiää ja kylpemisen jälkeen päälle puetaan jotain astetta hienompaa. Hämärässä keittiössä rosolli löytää kulhonsa ja graavilohen päälle sataa koristeeksi tilliä. Pöydän ääressä, kynttilänvalossa, keskustellaan ensimmäiseksi siitä, kuka lukee tänä vuonna jouluevankeliumin. Sitten päätetään, että tänään jokainen saa syödä niin hitaasti kuin haluaa. (Paitsi sisko, jonka hidas on äärettömän hidas – hän voi syödä ihan tavallista vauhtia.) Porkkanalaatikkoa maistellessani mietin aina, että se olisi varmaan lempiruokani, jollei sitä saisi vain kerran vuodessa. Mutta siksi se onkin niin hyvää.

Aattoillassa iltapäivän verkkainen vapaus jatkuu. Se hyvä kirja ehkä vetää taas puoleensa, tai ehkä keittiön pöydältä voi vaivihkaa kähveltää joulutortun, kun päivällisestä on toivuttu. Kun kaikista siltä tuntuu, aletaan kuusen alle piilotettuja lahjoja jakaa saajilleen. Loppuilta kuluu lahjapaperin rapinassa, uudet villasukat jalassa ja käsi konvehtirasialla käyden. Huomennakin on rauhallinen päivä.

jouluaatto1

Tänään en kysy, millaisin juhlallisuuksin teillä vietetään jouluaattoa – tänään toivon vain, että elät niitä täydestä sydämestäsi. Oli aatto sitten prikulleen samanlainen kuin menneinäkin vuosina, tai aivan uusi, kutkuttava ja ihmeellinen, toivon, että löydät siitä niin ilon ja riemun kuin rauhankin.

Kiitos matkaseurasta.

hyvaa-joulua

It is the early morning of Christmas Eve, and my family is still fast asleep. There’s always this tiny inkling on my mind, though, that tells me it’s not just an ordinary day – exactly like on those childhood Christmases, when you couldn’t sleep for all the excitement. And just like on those Christmases, ‘Joulupukin kuumalinja’ will be on – a TV show with Santa answering children’s calls at Korvatunturi. There’s no better way to start your Christmas Eve than snuggling in the corner of the sofa listening to the cute voices singing carols to Santa, and watching the twinkly lights of the Christmas tree. We’ve only just put it up the day before.

At the end of the show, before Santa sets out on his journey, the musical elf conjures out the first quiet notes of The Snowman from her piano, and it’s time to watch the animation. That marks the beginning of Christmas for me.

Around noon, after watching or listening to the Declaration of Christmas Peace, it’s time for rice porridge for lunch. No almonds are hidden in our porridge for good luck, but we’ve once or twice hunted for an uncooked macaroni instead. I butter a piece of sweet Christmas bread and look outside to the lake. On some years, it’s frozen solid by now, on others, it’s waves are completely free – and the grass all green under the window. In the end, the weather doesn’t seem to matter much; I remember how, on one Christmas Eve, the evening brought a heavy rainfall and I watched the raindrops on the window that the streetlight turned into little golden stars. Even the deep green hue of the grass and moss looked cosy and Christmassy that day.

The Christmas Eve afternoon has a peace and easiness like no other day. We could take a walk, but even if the call of the sofa and a good book is too strong, there’s no need to feel guilty. One journey must be taken, though: walking across the yard to bring our neighbours their gifts. There are candles on their windowsills, too, and all the scents of Christmas in the kitchen.

When the light grows dimmer outside, it’s time for sauna, and after that, dressing in something a tiny bit fancy. In the dusky kitchen, a beetroot salad finds its way to the right bowl, and dill is sprinkled on the cold salmon. At the table, in candlelight, we first talk about who will read the Christmas Story this year. Then it’s decided that today, everyone is allowed to eat as slowly as they like – except for my sister, whose slow is incredibly slow, so if she could please eat at a normal pace. Tasting the carrot casserole, I think that were it served more than once a year, it would be my favourite food. But then again, it wouldn’t be as special.

The slow easiness returns after dinner, and everyone is free to pick up that book they were reading or sneak a pastry or two. When it feels like the right time, presents are looked for under the tree and passed on to their receivers. The rest of the evening goes in the rustle of wrapping paper, feet clad in new wool socks and hand reaching for a box of chocolates. And tomorrow will be just as peaceful.

~ ~ ~

Today, I won’t ask how you’re celebrating Christmas, but hope you’re taking it all in, finding both joy and peace. Whether it’s the age-old traditions for you, or completely new and exciting ones, I hope you’ll have a wonderful Christmas.

Thank you for taking this journey with me.

{23} Odotus

odotus1

odotus4

odotus3

odotus2m

odotus6

Kuiskauksia hämärässä, lahjapaperin rapinaa, tuoksuja keittiöstä. Aatonaatto on tavallinen päivä, jossa on lupaus jostain muusta: kaikki on vielä edessä, odotus paisuu mielessä kuin joulupullataikina ja täyttää kaikki ajatukset. Lapsena sitä ei meinannut pysyä nahoissaan, innostus oli liian suurta niin pieneen päähän. Nyt se lämmittää glögimukillisen lailla ja saa pysähtymään joka hetkeen erikseen, tarkkailemaan tontunjälkiä ja koko ajan pikkuisen hymyilemään.

Huomenna voin herätä ja sanoa, että on joulu.

Whispers in the dark, rustling of wrapping paper, delicious smells wafting from the kitchen. The 23rd is just another ordinary day, but with a promise of something entirely different: all the good things are still to come, and the anticipation fills your mind, leaving no space for anything else. As a child, you felt like you could no longer hold in the excitement, it was too big to fit in such a little head. Now it warms you up like a mug of mulled wine and makes you pause in every single moment, keep your eyes open for elf footprints in the snow, and smile a little all the while.

Tomorrow, when I wake, I can say it’s Christmas.

{20} Ensilumi

ensilumi6

Talven ensimmäinen lumisade sytyttää mieleeni sellaisen valon, ettei mikään muu pysty samaan. Taivaalta leijailevat hahtuvat saavat silmäni loistamaan ja hymyn venymään korvasta korvaan. Kun maa muuttuu ensi kertaa valkoiseksi, laitan soimaan Lalehin Snö-kappaleen, istun hiljaa ikkunan ääressä ja tunnen rauhaa, jonka vain ensilumi saa aikaan.

När staden snöat över
och gården blivit vit
då vet du att jag drömmer
jag drömmer dig hit

ensilumi1

ensilumi4

Syksy ei ole koskaan helppoa aikaa: se saa kyllä käpertymään teekupin ääreen ja antaa luvan olla paikallaan, mutta myös painaa pimeytensä päälle sellaisella voimalla, ettei sitä aina jaksa vastustaa. Ensilumi, varovaisena ja hauraanakin, nostaa väsyneen pään ja saa katselemaan maailmaa tuorein silmin. Kesällä meillä on yöttömät yöt; talvella valo maassa, puussa, taivaalla.

för det är snö
det är som moln överallt

ensilumi3

ensilumi5

Millaisia tuntoja ensilumi sinussa herättää?

The first snowfall always lights up a little fire inside me. White flakes falling from the equally-white clouds make my eyes sparkle and spread an ear-to-ear smile on my face. When the ground gets its first feeble coat of snow, I sit by the window, listening to ‘Snö’ (Snow) by Laleh, feeling a unique and wonderful kind of peace.

Autumn’s never that easy. It does give you permission to grab a cup of tea and snuggle inside in the warmth, doing nothing much – but it also presses its darkness in on you so forcefully, there’s really no fighting back. The first snow, shy and fragile as it is, still manages to lift up the tired head and makes you look at the world with fresh eyes. In the summer, we have the nightless nights; in winter, the ground, trees, the sky full of light.

How does a snowfall make you feel?