Wisteria Walk, luovuusblogi

luovuus1

Wisteria Walk täytti kuukausi sitten viisi vuotta. Sen johdosta ja muutenkin mielessä on pyörinyt paljon kysymyksiä: Mikä blogi tämä on? Mistä minä oikein kirjoitan? Jos tämä on käsityöblogi, milloin ehdin harrastaa siinä määrin käsitöitä, että voisin niistä kirjoittaa?

Olen blogannut kohta yhdeksän vuotta ilman sen kummempia taukoja – enemmän tai vähemmän aktiivisesti, mutta koko ajan kuitenkin. Olen pitänyt huolen, että vaikka postaustahti on ajoittain hidas, jokaiselta kuulta jää arkistoon edes jonkinlainen merkki. Olen sillä tavalla perfektionisti. Ideaalitilanteessa kuitenkin kirjoitettavaa ja intoa kirjoittaa löytyisi niin paljon, että voisin julkaista jotain uutta vaikka kerran viikossa.

Niin usein en ehdi pudottaa puikoilta sukkaparia tai keksiä uutta tuunausprojektia. Mikä siis neuvoksi?

luovuus3

Mietin blogiani ja kaikkea, mitä ylipäätään elämässäni teen, ja löysin yhden kantavan teeman: luovuuden. Luovuutta tarvitaan ihan kaikkeen, se vaatii päästä mukaan mitä arkipäiväisimpiin askareisiin, enkä kyllä oikeastaan pärjäisi ilman sitä. Sen ympärillä bloginikin aina jollain tapaa pyörii. Eikö siinä olisi siis jo ihan kelpo aihe? No mikä jottei!

Ja arvaa, mikä luovuudesta kirjoittamisessa on kaikista parasta? Ei ole puutetta ideoista! Voin kirjoittaa ihan niin usein kuin ehdin, aina löytyy jotain pohdittavaa, jotain keskeneräistä, jotain, mitä ympärillä tapahtuu. Ei tarvita maailmaa mullistavia ajatuksia, jotta voi ottaa kameran esiin ja asettaa sormet näppäimistölle: riittää, että huomaa jotain, keksii jotain, kuulee tai miettii tai tekee jotain uutta. Minulla on tapana ladata niin paljon tekstiä postauksiini, että julkaisukynnys kasvaa – ne kun pitäisi kääntääkin. Iso oivallukseni on, että voi tehdä pienemminkin.

Tällä tavalla pääsen myös ehkä ainoaan tavoitteeseeni, joka minulla blogin suhteen on: blogin on seurattava elämää, ei toisin päin.

luovuus5

Missä se arkielämän luovuus sitten piileksii?

No, tänään olen herätessäni lukenut pari blogipostausta, joista jäi taskuun pohdittavia ajatuksia. Olen miettinyt, mitä laittaisin päälleni: onko tänään värikäs vai musta päivä? Päädyin niin hempeisiin sävyihin, että ne tuntuvat uusilta ja jänniltä päällä. Olen käännellyt ja väännellyt tekstiä töissä, kokeillut erilaisia sanajärjestyksiä, etsinyt sopivaa ilmaisumuotoa kolmen erikielisen version perusteella. Olen käynyt kaupassa ja miettinyt, millaisella aamupalalla saisin aikaiset aamut maistumaan makeilta. Olen ottanut kuvia, pysähtynyt katselemaan edessä avautuvaa maisemaa. Huomannut pieniä, hauskoja yksityiskohtia.

Tiedättekö sen sanonnan, jonka mukaan jokainen päivä ei välttämättä ole hyvä, mutta jokaisessa päivässä on jotain hyvää? Voisin muotoilla sen uudelleen: jokainen päivä ei ole luovuuden huipentuma, mutta aina sitä jotain keksii.

luovuus4

Käsillä tekeminen on minulle kenties se läheisin luovana olemisen tapa, mutta lisäksi kirjoitan, valokuvaan, laulan ja soitan, liikun. Siksi tämä blogi saa olla ihan kaikkea sitä: mitä vain, missä luovuus on läsnä. Sitä se on ollutkin, mutta nyt vasta olen sen itsekin hoksannut.

Saanko siis esitellä: Wisteria Walk, luovuusblogi.

Tulossa on ainakin jonkinlaisia miniesseitä jokapäiväisestä luovuudesta, linkki- ja lukuvinkkejä ja inspiraatiota sekä pohdintaa taiteen ja käsityön eroista. Unohtamatta tietenkään luovuuden tuotteita: käsitöitä, valokuvia, luovaa kirjoittamista, kodin sisustamista, tuunausta. Nämä löytävät blogiin kun ehtivät, paineita en aio vastakaan ottaa.

luovuus2

Ja miten nämä kuvat sitten liittyvät mihinkään?

Ne ovat yhden viikonlopun hetkiä, joissa kamera oli tarkoituksella mukana. Halusin tietoisesti etsiä asioita, jotka tekisi mieli ikuistaa. Paikallinen kirppis ei pettänyt odotuksia: pääsin jälleen kerran ihmettelemään kaikkea sitä, mitä ihmisillä on kodeissaan, ja kyselemään esineiltä niiden tarinoita. Vanhan veneen peiton alle kurkistaminen taas leväytti ilmaan paitsi pölyä, myös matkakertomuksia, muistoja ja haaveita. Tällainen kysely, tiedustelu ja kurkistelu kannattaa: koskaan ei voi tietää, missä se seuraava idea on piilossa.

Luovaa loppuviikkoa!

Wisteria Walk turned five in the beginning of July, and that, on top of other things, got me wondering: What kind of blog is this? What am I writing about? If this is still a blog about crafts & handmade, when do I have the time to actually make something so I can write about it?

It’s almost nine years now since I started my first blog, and even though a lot can be said about the consistency of my posting in the past couple of years, I’ve always made sure I leave at least one note every month. (To keep my archive looking pretty, more than anything – I’m that much of a perfectionist.) In an ideal world, though, I’d have something to say at least once a week, and would preferably feel a yearn for taking photos and telling stories here. But finishing a pair of wool socks or coming up with a new upcycling project on that schedule is not realistic for me at this point in my life. So what to do?

Pondering over this, I noticed a theme that’s present in basically everything I write about and, well, get up to in my life: creativity. It’s needed all the time, it asks to join in the simplest everyday tasks – I couldn’t really do without it. It’s also something I’ve looked into in my blog so many times before, it feels weird I haven’t given it this much thought until now. Wouldn’t creativity make for a pretty nice topic for a blog? Sure!

And guess what’s so good about this? No shortage of things to write about! There’s always something going on, a thought tumbling around in my head that needs exploring, an unfinished project or two. It doesn’t have to be anything life-changing, any thought, observation, or idea will do. My big epiphany here is that small posts are just as fine.

This way, I’ll also be able to reach the only blogging goal I have: life happens, then we blog about it – not the other way round.

So what’s so creative about everyday life? Well, today I’ve started my day by reading a couple of blog posts that evoked thoughts worth looking into. I’ve wondered about what to wear: is it a black or a colourful day? I ended up wearing something so girly and soft it felt all new and exciting. At work, I’ve turned a piece of text this way and that, tried placing the words in a few different orders, compared the same text in three different languages to find the best way to express something. I’ve gone grocery shopping and tried to come up with a breakfast that would make the early mornings sweeter. I’ve taken photos, stopped to look at my surroundings in a fresh way. I’ve noticed the details that matter.

You know how they say every day may not be good, but there’s something good in every day? A little remix, if you will: every day may not be your most creative one, but you can always come up with something.

For me, making things might be the most natural form of creativity, but I also write, photograph, sing and play, move. And this blog can be about all of that: anything that has a touch of creativity to it.

So, ladies and gentlemen, I present you: Wisteria Walk, the Creativity Blog.

So what do I have in store for the following months? Some sort of mini essays on everyday creativity, links and good reads and all sorts of inspiration I want to share with you, some deep stuff about the difference between art & crafts. And, of course, all that comes out of creativity: handmade goodies, photography, creative writing, interior decorating, upcycling. All this in its own time, I’ve no intention of putting myself in any pressure.

And, finally, how do these photos relate to any of this?

They are small scenes from a weekend I decided to consciously look for capture-worthy moments. The local flea market, as always, got me wondering about all the stuff we keep in our homes. Darling weird object on the shelf, what is your story? Peeking under the cover of an old wooden boat raised a load of dust in the air, but also memories, dreams, tales from the voyages. This sort of peeking, asking, exploring is always worth it: you never know where the next idea is hiding.

Have a creative rest of your week!

Advertisements

Viikko elämää

viikko5

Olen täysipäiväinen opiskelija. Sen lisäksi olen käsityöläinen, kuorolainen, kaksinkertainen tiedottaja, blogisti ja kesätyönhakija. Jos tämä kevät olisi lasi, se olisi aika piripintaan täynnä. Ei voi muuta kuin yrittää tasapainotella ja toivoa, että jostain löytyy vähän pintajännitystä, joka pitää paketin kasassa. Välillä tuntuu suorastaan absurdilta hyppiä roolista toiseen ja vaihtaa lennosta tiedotteen kirjoittamisesta renassanssirunojen lukemiseen, mutta tätä tämä elämä juuri nyt on. Kaikki on kivaa, mutta kaikkea on paljon.

Tämä kirjoitus on pitkä ja tehty ihan silkasta uteliaisuudesta; minua kiinnostaa, miltä viikkoni näyttää auki kirjoitettuna. Oikeasti viikko alkaa maanantaista, mutta idean saatuani päätin alkaa pitää päiväkirjaa ihan saman tien – tarina alkakoon siis lauantaista.

viikko1

Lauantai 4.2.2017

Herään kahdeksan maissa vähän katkonaisesti nukutun yön jälkeen; olen sopinut äidin kanssa, että tämä soittaa aamulla ja kertoo, mihin aikaan minua tullaan hakemaan kotiin viikonlopuksi, ja puhelun missaaminen on selvästi kummitellut takaraivossa. Muistelen tarkistaneeni kellonajan ainakin kahden jälkeen, aamuyöstä ja kuudelta. Aamu on valoisa, kirjoitan parin päivän takaiset, kesken jääneet aamusivut loppuun ja jatkan samalla aiheella vielä muutaman sivun tätä päivää. Sitten rullaan maton pois joogamaton päältä ja laitan ohjevideon pyörimään. Kroppa on jähmeä, olen viettänyt melkein koko viikon poikaystävän luona ja se on sekoittanut joogarutiinini. Tuntuu hyvältä liikkua.

Aamupalan ja ryhdistäytymisen aika. Keitän teetä, leikkaan pari viipaletta leipää, upotan lusikan jogurttipurkkiin. Voi on loppu, kaadan leiville oliiviöljyä. Ei huono. Nostan läppärin joogamaton edestä pöydälle ja alan hommiin. Päivitän kuoron nettisivuille tulevat keikat; on jotenkin kiva tunne, kun näkee kättensä jäljet julkaistuilla sivuilla. Hyppään lennossa yksistä tiedottajan housuista toisiin ja avaan Word-tiedoston, jossa on keskeneräinen tiedote tulevasta tapahtumasta. Selaan Google Drive -kansiota, koitan saada selvää vielä vaiheessa olevasta ohjelmasta, muotoilen asioita uudestaan. Kello on yli puolenpäivän, äiti soittaa viimein – perhe on tulossa mummilasta. Kirjoitan vielä muutaman sanan, vaihdan vaatteet, kerään pyykit, pakastan leivän ja kanakeiton. Lähden kotiin.

Kotona on mummin tekemää ruokaa. Viimeistelen tiedotteen keittiön pöydän ääressä ja luetutan sen äidillä. Ongin repusta renessanssirunoilijan sonettikirjan 1300-luvulta ja uppoan olohuoneen nojatuoliin lukemaan sen loppuun. Iloiset kukat, jalot yrtit, joihin / madonna nojaa ajatuksissansa! / Kuulostat, ranta, hänen kuiskettansa, / saat kauniin jalan jäljen kallioihin. Pikkusisko tuo lusikan nuoltavaksi – illalla on luvassa kandisuklaakakkua. Runot loppuvat muusan kuolemaan ja palaan Driveen setvimään tapahtuman ohjelmaa tiimikaverin kanssa. Kello lyö seitsemää, ohjelma näyttää siistiltä, lähden saunaan. Iltapalaksi on täysin epäterveellisesti mutakakkua, minttusuklaarahkaa ja juustonaksuja. Ennen nukkumaanmenoa väittelen siskon kanssa siitä, montako nollaa on miljardissa.

viikko3

Sunnuntai 5.2.2017

Nukun autuaasti melkein kymmeneen. Aloitan päivän heittämällä taannoisen bullet journal -postaukseni Instagramiin ja selailen kaikessa rauhassa #bulletjournaljunkiesia ja #plannerloversfinlandia. “Ai niin, Lottakin on täällä”, sanoo isä, kun menen aamupalalle. Joogakamppeet ovat valmiiksi päällä, mutta kello on jo yli puolenpäivän, kun levitän olohuoneen karvamatolle joogamaton ja vielä viltinkin varuiksi. Hengitys kulkee jo paremmin kuin eilen, jopa kameli taipuu notkeasti. Makaan savasanassa pitkään ja päätän, että jatkossa viltti on pakollinen joogavaruste.

Sisko pyörähtelee vanhojentanssimekossaan, glamoröösi testimeikki naamallaan. Milloin se kasvoi noin isoksi? Laitan pyykkikoneen pyörimään ja avaan läppärin taas keittiön pöydälle. Suljen ulkomaailman pois isän studiokuulokkeilla ja ryhdyn selvittämään itselleni morfologista preferenssiä, josta ryhmäni pitäisi pitää luento ensi viikolla. Toisinaan ymmärrän, toisinaan sitten taas en. Eteen ilmestyvä ruoka antaa sopivasti luvan sulkea kone.

Ruoan jälkeen se tosin on avattava taas: setvin tapahtuman nettisivujen valikkoa, brainstormaan otsikoita tiimin ryhmäkeskustelussa, kirjoitan vähän lisää sisältöä Driveen. Käyn ripustamassa pyykit ja lataamassa uuden koneellisen. Luen projektikurssin tämän viikon sisällöt – tiedonhakua ja projektityökaluja – ja twiittaan niistä. 140 merkkiä tuntuu vankilalta. En lähdekään vielä kaupunkiin, vaan sovin kyydin aamulle. Ilta kuluu kuin itsestään, pääsen muka yhdeltätoista nukkumaan, mutta juutun poistamaan puhelimestani kuvia sillä verukkeella, ettei tiedottajan ja instavastaavan puhelin saa olla tukossa.

viikko2

Maanantai 6.2.2017

Aamu alkaa aikaisin ja tuntuu vanhoilta ajoilta. Kiskon vaatteet päälle, kerään pyykit, yritän suoristaa otsatukan ikivanhalla suoristusraudalla. Kampaus on mallia saa luvan kelvata ja aamupala kaksi nopeasti hotkaistua leipää. Valo alkaa hiljalleen voimistua, kun pakkaudumme autoon isän ja siskon kanssa. Ensin ajetaan minun kotiini – jätän pyykit ja keitän teetä termokseen – ja sitten siskon koululle, jonka naapuriin olen menossa tänä aamuna. Otan pienen nostalgiakylvyn kävelemällä siskon kanssa lukion läpi. Tunnen itseni aikuisemmaksi ja vähän vähemmän huolitelluksi kuin viisi vuotta sitten.

Tapahtumapalaveri alkaa puoli yhdeksältä ja kestää kaksi tuntia, minkä jälkeen jäämme tiimin kanssa rustaamaan viestintäsuunnitelmaa. Kello juoksee ja nälkä kasvaa, ja yhden jälkeen lähdemme kävelemään kohti yliopiston lounaspatoja. Aamuhämärä on muuttunut maailman kirkkaimmaksi päiväksi. Naama jäätyy ruttuun siristellessä. Kävely pakkasauringossa käy lepohetkestä pitkän istumisen ja ajattelun jälkeen.

Lapan lautaselle pienen keon riisiä ja kanaa, leikkaan pari viipaletta vielä uunilämmintä leipää ja istun syömään. Kuuntelen keskustelujen kaikuja viereisistä pöydistä – kukapa ei? Haen jälkiruoaksi euron karkkipussin kahvion puolelta ja käyn kysymässä vahtimestarilta, saako aulan telkkareihin tapahtumamainoksen pyörimään. Ei tiedä, kehottaa kysymään joltain muulta, jolla on vaikea nimi. Avaan läppärin ja bujon ja alan naputtaa tehtäviä pois listalta: sähköposti tiedotukseen, tiedote tarkistukseen, twiitti projektikurssin tämän viikon sisällöistä. Neljältä saapuu morfologisen preferenssin ryhmä, kampaamme kaksi tuntia takkuun mennyttä diaesitystä ja jaamme rooleja.

Kävelen keskustaan, on kylmä. Käyn kaupassa ja luulen näkeväni tuttuja kasvoja, mutten jaksa tunnistaa niitä loppuun. Bussi tulee juuri sopivasti, karkkeja on jäljellä neljä, syön ne ja olen iloinen. Pihalla lumi kimmeltää kuun valossa liiankin runollisesti – ihan kuin se heijastaisi tähtitaivasta, mietin, kun kaivan taskusta avaimia. Puran ostokset, keitän teetä, maksan vuokran. Kurkin sälekaihdinten välistä hankea, se kimmeltää vieläkin. Vaihdan vaatteet ja kömmin väsyneenä joogamatolle – ja nousen siltä vartin päästä laulaen ja aistit avoinna. Nautin pienen iltapalan Goethen runojen esipuheen kera. Pääsen petiin jo puoli kymmeneltä ja otan Goethen mukaan.

viikko6

Tiistai 7.2.2017

Kymmenen aamut ovat petollisia. Sitä luulee, että on aikaa, mutta aina se loppuu kesken. Aamujoogaan viltin päällä kaikessa rauhassa, mutta suihkussa käyn pikapikaa, aamupalan syön vielä nopeammin, sitaisen hiukset vikkelälle ranskanletille ja koitan pukeutua tarpeeksi lämpimästi. Ulkona on utuiset -20 astetta. Haluaisin ottaa kuvan maisemasta, jossa kaikki kimaltaa udun läpi nousevan auringon valossa, mutta bussi tulee liian aikaisin. Luennolla mietin ryhmäni kanssa, ovatko feministi ja vegaani yhtä arvolatautuneita sanoja ja kuinka jotain positiivista voi tapahtua negatiivisesta huolimatta ja päin vastoin. Saan hyvästä ystävästä lounasseuraa ja kutsun tämän vielä teellekin.

Teetä juodaan pienen ruokapöydän ääressä läppärinkannet vastakkain, sormet naputtaen näppäimistöä. Jaamme naurut hassuista sähköposteista ja turhautumisen sivumääriin, jotka eivät korreloi esseiden sisältövaatimusten kanssa. Vastaan tiedotteesta saamaani palautteeseen, lähetän pari muuta sähköpostia, sörkin menestyksekkäästi pientä koodinpätkää nettisivuilla. Tee loppuu, jatkan morfologiseen preferenssiin. Alan hiljalleen ymmärtää ainakin sen alueen, josta itse vastaan. Illan pimetessä ystävä lähtee kaupan kautta kotiin; minä naputan muistiinpanoja, kahlaan tieteellistä tekstiä ja keskittymismusiikin voimalla saan diani lopulta näyttämään järkeviltä. Suljen esityksen ja etsin WhatsAppista tämän viikon kuorotreeniäänitteet. Lauleskelen kevyesti niiden päälle. Pääsen tänäänkin aikaisin nukkumaan.

viikko8

Keskiviikko 8.2.2017

Vapaa aamu! Aloitan päiväni kirjoittamalla pitkästä aikaa ihan rehelliset kolme aamusivua – olen lipsunut tavastani viime aikoina. Tuntuu mukavalta istahtaa pöydän ääreen hämyisessä huoneessa ja antaa kynän juosta paperilla. Olen kuukauden verran joogannut Yoga Revolutionin tahtiin; jäljellä on enää viimeinen päivä, ja perinteiseen tapaan Adriene sulkee mikrofoninsa ja antaa oppilaidensa lähteä omille poluilleen, jos he niin haluavat. Tänään minä haluan – aloitan aamujoogani seisoma-asennosta tavallisen risti-istunnan sijaan ja kuljen kepeästi läpi alaspäin katsovien koirien ja sotureiden aina konttausasentoon, siitä viltille istumaan ja lopulta selälleni lattialle. Hymyilyttää ja vähän hiipii kyynelkin silmäkulmaan, yksi etappi on taas lopussa. Päätän palata huomenna Revolutionin alkuun ja käydä sen läpi uudelleen kuukauden verran vahvempana.

Suunnitelmanani on kävellä yliopistolle kahdeksi lounastamaan, siirtyä siitä tapaamiseen, jossa käydään läpi huomisella ryhmäluennolla teetettävä tehtävä, ja jäädä sitten tekemään hommia ja odottelemaan kuoroharjoituksia. Ennen lähtöä ehdin kuitenkin kirjoittaa auki viestintäsuunnitelmaa, joka on maanantaisen palaverin jäljiltä täynnä ranskalaisia viivoja. Kirjoitan siitä, kuinka tulevaa tapahtumaa markkinoidaan eri oppilaitosten opiskelijoille, millaiset kanavat tavoittavat heidät ja mitä heille halutaan ensisijaisesti viestiä. Tiskaan muutaman astian, teekuppi hyppää kuivauskaapista ja särkyy tiskipöydälle. Kerään sirpaleet ja mieli vähän maassa siirryn sen takaraivossa tökkivän luennon pariin. Tarkistan omat diani, keksin sanottavani, puhun näkymättömälle yleisölle ensin istuen, sitten seisoen. Opin melkein ulkoa vuorosanani, mutta teen kuitenkin varmuuden vuoksi muistilaput – ja vedän osuuteni paljon nykivämmin ja katkonaisemmin niiden kanssa. Ihmettelen sitä, miten ääneni laskee ainakin terssin, kun kuvittelen puhuvani yleisölle. Kello juoksee, vastaan vielä yhteen sähköpostiin ja päätän, etten yritäkään enää lounaalle ennen tapaamista.

Ehdin sopivasti bussiin ja kilometrin päässä kotoa alan listata päässäni kaikkea, minkä unohdin ottaa mukaan. Totean, että on pakko palata vielä kotiin, mutta tuumin myös, että kenties ehdinkin kävellä sitten kuoroharjoituksiin. Tapaamisessa kuitenkin selviää, että olemme vähän jäljessä tehtävämme kanssa, ja suuntaan kirjastolle pikalounaalle, jonka aikana luen kuumeisesti tehtäväpapereita, alleviivaan, mietin suomen sijamuotoja ja vilkuilen kelloa. Hyppään seuraavaan bussiin ja laitan kuoronjohtajalle viestin, että nyt kyllä tämä tyttö myöhästyy. Ulkona on jo pilkkopimeää, sytyttelen kotiin valoja, avaan läppärin ja kielioppikirjan ja alan alleviivata. Kahden tunnin päästä homma on valmis, pakkaan unohtuneetkin asiat ja painelen jälleen bussipysäkille. Olen missannut kaksi kolmasosaa harjoituksista. Etsin salista itselleni tuolin, avaan nuottikansion ja kiljaisen ensimmäisenä kaksiviivaisen e:n sen suuremmitta äänenavauksitta. Tunti laulamista kuitenkin piristää mukavasti eikä vie voimia niin kuin kolme tuntia samassa puuhassa. Poikaystävän koti on lähempänä kuin omani, mistä olen kaiken ramppaamisen jälkeen kiitollinen. Nukahdan tutulle paikalleni sängyn vasemmalle laidalle.

viikko7

Torstai 9.2.2017

Nukun vähän huonosti, luento jännittää. Kello soi kahdeksan jälkeen, etsin jääkaapista karjalanpiirakan, keitän teetä ja nappaan suuhuni muutaman kirsikkatomaatinkin. Aamurutiinit vievät kotona paljon enemmän aikaa kuin täällä. Poikaystävä nukkuu, vaikka teevesi kiehuu hellalla ja mikro helähtelee. Sälekaihdinten välistä tunkee auringonvaloa, kurkkaan ulos ja huomaan, että kaikki on pakkashuurteen peitossa ja kimmeltää. On kylmä, mutta nautin matkasta yliopistolle: tämä on minun lempisääni, talven lapsen.

Luento sujuu. Voin taas hengittää.

Tiistain lounasystävä on juuri tullut syömästä, mutta istuu vielä pöytään seurakseni. Ostan jälkiruoaksi suklaapatukan ihan siksi, että aurinko paistaa ja mieli on keveämpi. Minulla on pari tuntia aikaa hoitaa juoksevia asioita ennen iltapäivän viestintäpalaveria, ja parkkeeraan kirjaston pöydän ääreen läppärini kanssa. Löydän niin mukavan asennon kuin kovalla tuolilla on mahdollista. Viimeistelen tiedotteen palautteen perusteella ja lähetän sen eteenpäin, muokkaan vähän nettisivujen sisältöä, tarkistan bullet journalin. Puoli kolmelta muu viestintätiimi liittyy seuraani, sovimme muutaman epäselvän asian ja vietämme seuraavat pari tuntia tapahtumajulistetta suunnitellen. Aika hermostuttavalta tuntunut tehtävä osoittautuukin varsin hauskaksi, ja olemme kättemme jälkiin tyytyväisiä  – sekä hervottoman väsyneitä.

Lähden keskustan kautta kotiin, haen papalle kaupasta sanelulaitteen tämän pyynnöstä – olen menossa mummilaan viikonloppuna – ja ostan iltapalaa. Palkitsen itseni pitkästä päivästä palvelutiskin tanskalaisella voileivällä, pullalla ja suklaalevyllä. Kyl sitä ny joskus. Kotona naputan vielä yhden sähköpostin, yhden twiitin, yhden blogikommentin. Kouluhommia kaikki. En ota stressiä nukkumaanmenoajasta; huomenna kukaan ei kisko minua pois kotoa. Suunnittelen huomisen päivän teekupin ja sen pullan äärellä ja hyppään siitä joogamatolle. Iltasaduksi katson vielä pari bullet journal -videota – ihan, koska voin.

viikko4

Perjantai 10.2.2017

Näen levottomia unia ja tapani mukaan reagoin niihin tekemällä puoliunessa järjettömiä asioita. Kello soi kahdeksalta ja herään kirjoittamaan aamusivut, mutta jään vielä yhdeksään asti sänkyyn lukemaan Linus Jonkmanin Introverttejä. Selkää kivistää, tuntuu hyvältä käydä joogamatolle ja venyttää, kiertää ja kääntää lihakset auki. Aamupalaksi on soijajogurttia ja porkkanoita, mikä hihityttää eilisen pullamössöilyn jälkeen. Otan paperia ja kynän, avaan bujon ja alan visioida Miss Matildan tulevaisuutta. Kun paperilla on sopivasti suuntaviivoja, keitän teetä, avaan läppärin ja alan selata netistä vapaassa käytössä olevia vintagekuvia. Pari tuntia kuluu siinä puuhassa, podcastia samalla kuunnellen, mutta lopulta päätän koko homman olevan liian monimutkainen ja vievän liikaa aivokapasiteettia. Taidan pitäytyä siinä, minkä voin ihan itse tehdä.

Äiti ja sisko tuovat viikonloppuna kotiin unohtuneen kameran ja siinä sivussa myös tuoreen patongin ja pari vaniljamunkkia konditoriasta. Lämmitän pakkasesta viikon takaista kanakeittoa ja istun nauttimaan siitä ja ihanasta patongista. Ulkona on vielä valoisaa, ja kaikki puut ovat kauttaaltaan valkoisia; mietin, pitäisikö kuitenkin käydä pihalla. Päätöksen tekee puolestani aurinko, joka ilmestyy yhtäkkiä pilven takaa jossain kaukana ja värjää tienvarren puut vaaleanpunaisiksi. Heitän astiat tiskialtaaseen, nappaan kameran ja lähden. Tiskit voivat odottaa, auringonlasku ei.

On yllättävän kylmä ja taivaanrannassa vielä kirkas auringonpaiste. Korkealla taivaalla on sateenkaaren värinen kohta, jonka editse leijailee lumihitua. Kuvaan huurteisia oksia, violetteja pilviä ja hiljalleen katoavaa aurinkoa. Kierrän pienen lenkin ja kiipeän asuinnyppyläni korkeimmalle kohdalle, jonne iltarusko avautuu erityisen komeasti. Katselen pitkälle taivaanrantaan ja otan kuvia kaikista väreistä, jotka maisemasta löydän.

Kun ilta pimenee, tiskaan ne altaaseen jääneet tiskit ja jatkan vielä vähän matildahommia. Kirjoitusvire iskee, ja kirjoittelen asioita yhdeksään asti. Poikaystävä tulee yökylään, keitämme vielä kupit teetä ja teemme vähän iltajoogaa. Kroppa rentona on kiva mennä nukkumaan. Huomenna saa herätä ihan silloin kuin huvittaa.

~ ~ ~ ~ ~

Sellainen on tyypillinen viikkoni. Jos luit tänne asti – kiitos ja anteeksi! :D Toiset päivät rullaavat kitkatta eteenpäin, toisina taas mikään ei onnistu. Molempia osui oikein sopivasti tämänkin viikon varrelle. Onneksi on tärkeitä ihmisiä ja bullet journal, jotka pitävät jonkinlaisen tolkun menossa mukana.

Loppuun vielä ilmoitusluontoinen asia: olen nyt mukana Facebookin JKL-BLOGIT-yhteisössä, joka kokoaa yhteen keskisuomalaisten kirjoittajien blogeja monenlaisista aiheista. Tervetuloa seuraamaan ja löytämään uutta luettavaa! :)

Iloa viikkoihisi!

jkl_blogit_facebook_banner_8_2015

I am a full-time student – and in addition to that, a craftswoman, choir singer, publicist for two different causes, blogger, and a summer job seeker. If this spring was a glass, it would be just about to spill over. All I can do is try to balance as well as I can and hope for some surface tension that would keep it all together. Switching from one role to another sometimes starts to feel pretty absurd; imagine writing a bulletin one moment and reading renaissance poetry the other. But this is my life right now, and I really am enjoying all that’s going on. There’s just a lot of it.

This post is a very long one and written purely out of curiosity; I wanted to know what a week in my life looks like in words. My week does start on Monday, but I decided to start writing as soon as I could, so the story begins on a Saturday. Here we go…

Saturday 4/2/2017

I wake up at around eight after a night of slightly interrupted sleep; Mum said she’d call in the morning, and missing the phone call has obviously haunted me. I remember checking the clock at two, some time after that, and again at six. It’s sunny outside, and in the lovely light it gives to my flat, I finish my morning pages from a couple of days back and continue to today’s three pages. Then I roll the carpet off my yoga mat and press play on the instruction video. My body feels stiff; I’ve spent the last week almost entirely at my boyfriend’s and it’s disrupted my yoga routine. It feels good to move.

Time for breakfast and to pull myself together. I make tea, cut a couple of slices of bread, dunk a spoon into the yogurt. I’ve run out of butter, so I pour some olive oil on the bread slices. Not too bad. I take my laptop off the floor and start working. I add the upcoming gigs to the choir website; it feels kind of nice to see your own words on the published site. Switching from one role of a publicist to another, I open a Word document with an unfinished bulletin of an event that will be held in a couple of months. I skim through a folder on Google Drive, trying to comprehend a not-yet-confirmed version of the agenda, rephrasing things when needed. It’s past midday, Mum finally calls – the family’s driving home from our grandparents’. I write a few more words, change, gather up my laundry, freeze the bread and yesterday’s chicken soup. Then I go home.

It’s Granny’s cooking for dinner. I finish my bulletin at the kitchen table and ask Mum proofread it. Picking up my book of renaissance sonnets from the 1300s, I sink into an armchair in the living room. It’s a surprisingly relaxing read once you get into the right mood. My little sister brings me a treat: a baking spoon with loads of cake batter on it. There will be mudcake in the evening, to celebrate my bachelor’s degree. The book ends at the death of the muse and I return to Drive to try and make sense of the agenda with a workmate. The clock strikes seven, the agenda looks decent enough, I leave for sauna. The evening tea is a perfectly unhealthy combination of mudcake, mint & chocolate curd, and crisps. Before bed, I argue with my sister about how many zeros there are in a billion.

Sunday 5/2/2017

I sleep like a baby until ten-ish. I start my day by posting my latest, bullet journal related blog post on Instagram and stay for a while to happily browse through #bulletjournaljunkies and #plannerloversfinland. “Oh right, Lotta’s home, too,” says Dad when I descend the stairs to get some breakfast. I’ve dressed up in my yoga gear, but it’s beyond midday when I finally roll the yoga mat on the soft furry carpet in the living room – and add a blanket, too, just in case. My breathing’s easier than yesterday, and even the camel pose bends quite beautifully. I’m in no rush to get off my savasana and decide that from now on, a blanket is a mandatory addition.

My sister swirls around in her pretty prom dress, with a full glamorous test make-up on her face. How did I not notice her growing up? I load the washing machine and open my laptop on the kitchen table again. Dad’s studio headphones shut the world out effectively and allow me to concentrate on finding out about morphological preference – my group’s presentation topic for next week. I get it, and then I don’t. Lunch appears and gives me a permission to shut the laptop for a bit.

I do have to open it again after lunch, though – this time, to sort out the menu bar on the event website, brainstorm headlines with the team, and write a bit more content on Drive. I hang my laundry and load the machine again. I check this week’s compulsory reading for a project course – information seeking and project management tools – and tweet about it. 140 characters feels like a prison. Contrary to what I’ve decided before, I don’t head back to town today, but arrange a lift for tomorrow morning. The evening passes without me noticing; I’m in bed by eleven but get stuck deleting old photos, telling myself it’s no good if a publicist in charge of Instagram has a phone that won’t take any more photos.

Monday 6/2/2017

The morning starts early and feels like the old times. I dress, collect my dry laundry, try to work out my fringe with an ancient straightener. After a quick “that will do” sort of a look in the mirror, I head downstairs to wolf down a couple of bread slices for breakfast. The morning light’s slowly growing stronger as Dad first drives me home to leave my laundry there, and then drops me and my sister off at her school; I have a meeting right next door. I take a trip down memory lane by walking through said school, which I, too, used to go to. I feel a bit more adult and slightly less groomed than five years ago.

The meeting with the event people starts at 8.30 and takes two hours, after which my team stays to figure out a communications plan. Hours rush past, we get hungrier by the minute, and at last after 1 pm we head to the university for a well-deserved lunch. The morning dusk has turned into the brightest day we’ve had for a long time. It feels like my face will soon freeze into a squint. A walk in the wintry sunshine is a welcome break after sitting for hours.

I pile chicken and rice on my plate, cut a slice of warm, freshly baked bread and sit down to eat. I listen to snippets of conversations carried from the tables around me – who doesn’t? For dessert, I get a small bag of sweets from the café and go ask the janitor if we can get an advertisement of the event on an info tv nearby. He doesn’t know and tells me to ask someone else with a difficult name. I open my laptop and bujo and start ticking things off my to-do list: email the PR department, send the bulletin for checking, tweet about the project course. At four, the morphological preference group arrives and we spend two hours combing our tangled presentation and delegating roles.

It’s cold when I walk to the town centre. Drowsily picking up groceries, I think I see familiar faces but am too tired to fully recognise them. The bus arrives just in time, there are four sweets left, I eat them and feel happy. The snow glitters in the moonlight in a terribly poetic way – it looks like it’s reflecting the starry sky, I contemplate while digging the keys out of my pocket. I unload my groceries, make tea, pay the rent; peeking through the blinds, the snow still shimmers. After changing, I drag my tired body to the yoga mat – and get up, fifteen minutes later, open and singing. I enjoy my little evening snack with the preface of a collection of Goethe’s poems. I get to bed by half past nine and take Goethe with me.

Tuesday 7/2/2017

The ten o’clock mornings are deceptive: there is this illusion of having loads of time, yet it always runs out. I take my time doing my morning yoga on a blanket, but the shower is a quick one today, as is breakfast, and my hairdo of choice (a simple French braid) is done in a minute. I try to wear enough layers to suit the glittery -20 C outside. I’d like to take a picture of the landscape that sparkles all around, but my bus comes too early. At the lecture, our group talks about whether ‘vegan’ is as value-laden a word as ‘feminist’, and how curious it is that something positive can happen ‘despite’ the negative, and vice versa. My good friend joins me for lunch and I invite her for tea, as well.

The tea is enjoyed at my small kitchen table, laptops back to back, fingers tapping keyboards. We share laughs about funny emails and the frustration at essay page requirements that clash with the actual extent of the assignment. I reply to the feedback about the bulletin, send a couple more emails, successfully twiddle a snippet of code on the website. The tea runs out and I move on to morphological preference. I think I’m finally beginning to understand – at least the part I’m responsible for. As the sun goes down, the friend leaves for the grocery store and then home; I scribble notes, plough through academic text, and at last manage to make my slides look somehow sensible. After closing the slideshow, I find this week’s choir practice recordings and quietly sing over them. It’s another early night.

Wednesday 8/2/2017

A free morning! I start my day by writing a full three morning pages; I’ve let the habit slip lately. It feels good to sit at the table in the dusky room and let my pen fly over the paper. It’s the last day of Adriene’s Yoga Revolution, and as is tradition, she takes off her mic and lets us all choose our own path if we feel like it. I certainly do: I start my routine in a standing position instead of sitting cross-legged, like I usually do, and lightly make my way through downward dogs and warriors, all the way down to all fours, then to sitting and at last to savasana on my soft blanket. A smile creeps up on my face and I feel a little teary, too; it’s always an end of an era of sorts. I decide to start over tomorrow and take the same journey again, one month stronger.

My plan is to have a two o’clock lunch at the uni, then have a meeting about tomorrow’s lecture, and then work for a few more hours and wait for the choir practice. Before I go, though, I have a bit of time to clean up the communications plan that is, at the moment, full of bullet points to rephrase. I write about how the event will be promoted to students, which channels are best for reaching them, and what is the primary message we want to convey. While I’m washing a few dishes, a teacup jumps from the cupboard on its own accord and shatters on the counter. I pick up the pieces and, feeling a little blue, start on that lecture that’s nagging in my head. I check my slides, figure out what I’m going to say, talk to an invisible audience first sitting, then standing up. I almost memorise my lines but decide to make notes, just in case – and then go through my talk with them, in a lot less certain and confident way. I wonder why my voice deepens considerably every time I imagine speaking to an audience. The clock threateningly ticks away minutes, I reply to one more email, and then decide I won’t even try to get to that lunch before the meeting.

When my bus is a mile from home, I start making a list in my head of all the stuff I forgot to take with me. I admit I will have to return home before the choir practice, but try to turn it positive by deciding I’ll walk to the practice, then, to stretch my legs. The meeting, however, reveals how behind we are with our task, which means a hurried lunch with lots of reading of task handouts, underlining, pondering over Finnish grammatical cases, and glancing at the clock. Catching the next bus, I send a message to our conductor saying I will definitely be late for tonight’s practice. It’s pitch black outside, I turn on the lights in my flat, open my laptop and a grammar book and continue underlining. I’m done in two more hours and get on with packing everything I forgot in the afternoon before hurrying back to the bus stop. I’ve missed two thirds of the practice, but finally find myself a chair in the auditorium, open my folder and let out a piercing high note without much warming up. An hour of singing cheers me up, though, and doesn’t drain me of energy like three hours usually does. My boyfriend’s home is closer than mine, which I’m grateful for after all the running around I’ve done today. I fall asleep on my familiar spot on the left hand side of the bed.

Thursday 9/2/2017

I have a bit of a broken night, feeling nervous about the lecture. The alarm clock goes off after eight, I find a Karelian pie in the fridge, make tea and grab a few cherry tomatoes, too. The morning routines don’t take nearly as much time here as they do at home. The boyfriend happily sleeps through my making tea and warming up breakfast in the microwave. Sunrays try to sneak their way through the blinds, so I peek outside and see the whole landscape covered in glittering frost. It’s cold, but I enjoy my walk to the uni; a winter child, this is my favourite weather.

The lecture is fine. I can breathe again.

My lunch companion from Tuesday has just got out from the cafeteria, but agrees to join me as I have my lunch. I treat myself to a chocolate bar just because the sun is shining and I’m in a brighter mood, too. I have a couple of hours to sort out some stuff before a communications meeting in the afternoon, so I park at a library table with my laptop and settle myself on the chair as comfortably as I can. I finish the bulletin according to the feedback and send it away, tweak the website a bit, check my bullet journal. At half past two the rest of the team join me, we agree on a few unresolved matters and spend the next two hours designing a poster. The task has felt a little daunting, but it turns out to be a pretty fun one. We are happy with the result – and incredibly tired.

I head home but pop to the centre on the way to buy a dictator for my grandpa – I’m visiting my grandparents over the weekend – and to get myself something to eat this evening. A big danish sandwich, a sweet bun, and some more chocolate seem to be in order – it’s completely fine to spoil yourself every now and then, I think. At home, I tap away one more email, one more tweet, one more blog comment. All of them school-related. I don’t stress about bedtime; no one will be needing me to leave the house tomorrow. I plan the day with a cup of tea and aforementioned bun, and then hop on the yoga mat. Tonight’s bedtime story is a couple of bullet journal videos – just because I’m allowed to.

Friday 10/2/2017

I have restless dreams and, as I often do, react to them by doing irrational things half asleep. The alarm goes off at eight, again, and I wake up to write my morning pages, but stay in bed till nine to read Introverts by Linus Jonkman. My back hurts, it feels good to get on the yoga mat for a bit of twisting and stretching. The breakfast is some soya yogurt with carrot sticks, which makes me giggle after last nights abundant treats. I grab a pen and some paper, open the bujo and start visioning Miss Matilda’s future. When I have enough plans on the paper, I make a cup of tea, open the laptop and start searching for free-to-use vintage photos online. That takes a couple of hours, judging from the amount of podcasts listened to in the process, but eventually I decide the whole thing feels too complicated. I’d rather keep on making what I can make myself.

My Mum and sister visit briefly to bring the camera I forgot home last weekend, along with a freshly baked baguette and a couple of vanilla doughnuts from the nearby bakery. I warm up a portion of the chicken soup from last week and sit down to enjoy it with a piece of the delicious baguette. It’s still light outside, the trees are white all over, and I wonder if I should take a walk after all. The decision is made, in the end, by the sun emerging somewhere far away and colouring the roadside birches pink. I quickly leave my dishes where they are, grab the camera and go. The dishes can wait, sunsets usually don’t.

It’s surprisingly cold and the horizon still holds a bright sunshine. There’s a rainbow coloured halo above me, soft fluffy snow drifting past it. Walking the quiet streets of the neighbourhood, I photograph the frozen branches, purple clouds, and the slowly disappearing sun. Finally, I climb to the highest point of the hill I live on – the best spot to catch sunsets. I rest my eyes on the horizon and snap pictures of all the colours I can find.

When the night grows darker, I do the dishes I left before and keep on working with Matilda for a while. The writing mood gets me and words flow until nine in the evening. My boyfriend comes to stay the night, we have a cup of tea and do a bit of bedtime yoga. It’s nice to go to sleep relaxed. There’s no hurry to wake up tomorrow.

~ ~ ~ ~ ~

That is what my typical week looks like. I thank you and apologise, if you made it this far! :D Some days pass effortlessly, while on others, everything seems somehow awkward. There were examples of both on this week, too. Thank goodness I have all my nearest & dearest and a bullet journal to keep the chaos in check.

A little notice before I go: I’m joining the JKL-BLOGIT community that gathers bloggers from Central Finland to share their posts collectively. You are most welcome to follow along and find new reads! :)

I wish you joyful weeks!

Uuden syksyn kynnyksellä

syyssuunnitelmat4

Näin uutta vuotta aloittaessa – siltähän alkusyksy aina tuntuu – tulee väkisinkin mietittyä, mitä seuraavan kahdentoista kuukauden aikana haluaisi tai olisi parasta tehdä. Iso lohko tästä mietiskelystä koskee Miss Matildaa ja hänen tulevaisuudennäkymiään: Kuinkahan paljon onnistun tänä vuonna panostamaan? Jääkö Matilda taas paitsioon, kun on tässä ollut vähän tätä kaikkea? Mitä tapahtui sille “tämä on yhtä tärkeää kuin opinnot”?  On aika tarkistaa tilanne. Mietteitä viimeisen puolentoista vuoden ajalta löytyy täältä ja täältä.

syyssuunnitelmat2

No niin, reality check. Opiskelen täysipäiväisesti alaa, joka on viimein alkanut toden teolla kiinnostaa – eniten siksi, että olen hoksannut, miten voin sitä soveltaa. Minulla on aikaa vievä harrastus, johon olen sitoutunut ja josta saan valtavasti energiaa. Kirjoittaminen on viimekeväisen kandirypistyksen myötä alkanut luistaa paremmin kuin koskaan, ja siksi myös bloggaaminen tuntuu hyvältä. Näiden ohella sitten rakentelen tarinoita pullonkorkkeihin – sekä etsin tapahtumia, kasaan käyntikortteja, leikkaan korurasioita, päivitän Facebookia, päivitän Instagramia, päivitän Maker’s Marketia, pidän kirjanpidon ajan tasalla, ideoin ja suunnittelen. Noin niin kuin ideaalitilanteessa. Ai niin, ja onhan niitä ihmissuhteitakin.

Tiedän, että nyt kun syyskuun puoliväli on ovella, tästä kaikesta tulee taas yhdenlaista jongleerausta. Hyvähän se on kesälomalaisena (eli kesäopiskelijana, joka on tenttinsä suorittanut) pyhittää päivänsä luoville intohimoilleen, mutta kun kuvaan astuu arki, alkaa asioita väistämättä putoilla pois. Jännää onkin, mikä osa-alue alkaa ensimmäisenä rapistua. Viimeisen vuoden aikana se on rehellisesti sanottuna ollut Miss Matilda, ja blogikin on siinä sivussa ottanut pientä osumaa. Niiden perään kun ei kysele kukaan muu kuin minä.

syyssuunnitelmat5

Siitä huolimatta, että palloja on ilmassa mittava määrä, ovat ne kaikki tärkeitä ja mieluisia. Muutaman mutkan kautta olen päässyt tilanteeseen, jossa kaikki (no, ainakin nämä luetellut) velvollisuudet ovat sellaisia, joista nautin ja jotka haluan hoitaa kunnialla. Minunlaiselleni ihmiselle pahin turhautuminen tulee siitä, että kokee tekevänsä turhaa työtä tai jotain sellaista, mikä ei lainkaan resonoi oman itsen kanssa. Ja vaikka joskus väsyttäisi, tuntuu silti siltä, että nyt on aika mennä ja tehdä. Tiedättekö, se kliseinen parikymppisenä täytyy kokeilla kaikkea – paitsi että minulla ei ole kiinnostusta kokeilla ihan kaikkea, vaan keskittyä juuri näihin asioihin, jotka tuntuvat omimmilta. Nyt on vielä lähes automaattisesti jonkinlainen toimeentulo, kunhan vain tekee sen viisi opintopistettä kuussa; tyhjän päälle ei siis putoa. Huoltakaan ei tarvitse pitää kenestäkään muusta kuin itsestä.

Ideoita ja suunnitelmia on olemassa sivukaupalla. Haastavaksi homma menee siinä kohtaa, kun syksy iskee voimalla päälle, kouludeadlinet paukkuvat ja tekisi mieli lähinnä kaivautua peittoon ja tulla esiin sitten huhtikuussa. Siinä vaiheessa pitäisi olla selvillä, miksi tätä tehdään ja mitä minä taas halusinkaan. Aion ottaa avuksi myös sellaisen äärettömän selkeän to do -listan, josta voin poimia minkä tahansa tehtävän silloin, kun en tiedä, mihin seuraavaksi tarttua.

Jos sinulla on hyväksi havaittuja (tai edes testaamisen arvoisia) vinkkejä motivaation säilyttämiseen pimeinä syyskuukausina, annahan tulla! Olen ikuisesti kiitollinen.

syyssuunnitelmat1

Pienen potkun takamukselle tuo tänä syksynä se, että olen löytänyt Matildan rinnalle pari tsemppaajaa, joilla on samantapaisia haaveita sekä valtavasti taitoa ja ideoita. Ystäväni, siskokset Saara ja Maaria pyörittävät yhdessä Paperipingviiniä, jonka valikoimista löytyy suloisia ja lämminhenkisiä paperituotteita sekä kangaskasseja. Paperipingviinin kanssa on tarkoitus kulkea yhdessä myyntitapahtumissa, ideoida, jakaa kokemuksia ja tosiaan myös vähän potkia toisiamme eteenpäin. Yhteistyö on vielä alkutekijöissään, mutta yhdet markkinat on jo vietetty saman pöydän ääressä ja toiset häämöttävät ihan lähitulevaisuudessa. (Jyväskyläläiset, lisätkäähän kalentereihinne Tourujoen yö 24. syyskuuta!)

Saaran ja Maarian seurassa hurahtaa helposti kokonainen päivä, mutta se ei haittaa, sillä siinä sivussa tulee suunniteltua, askarreltua ja parannettua maailma ihan kertaheitolla. Viimeisimpänä Saaran kanssa vietettynä sunnuntaina syntyi valtavasti runomagneetteja – ja tahattoman syvällisiä valmiita runoja magneettipaperille.

syyssuunnitelmat3

Ja miltäs se tulevaisuus nyt sitten näyttää? Puolitoista vuotta sitten olin varma, että haluan käsityöyrittäjäksi. Nyt haluan kamalasti tehdä ja myydä käsitöitä, mutta haluan myös paljon kaikenlaista muuta. Olen myös suhteellisen varma siitä, että niistä kaikista asioista saadaan vielä aikaan ihan mukava yhdistelmä.

Loppuun vielä itsellekin muistiin pieni selviytymispaketti tuleville kuukausille.

Siirrytään syksyyn valoisin mielin!

Right on the doorstep of a new year (that’s what autumn always feels like, doesn’t it?) it’s time to take a look at all the things I’d like to do and accomplish in the upcoming months. A lot of the thoughts and plans circling in my head are to do with Miss Matilda: How much will I be able to do for her this year? What happened to ‘this is as important as my studies’? (You can find my older musings on the subject here and here.)

So, here we go. Reality check. I’m a full-time student with a major that’s suddenly turned really interesting. I have a hobby that takes up quite a bit of time, needs commitment, but also gives me tons of joy and energy. Thanks to the hours spent writing my bachelor’s thesis last spring, words now flow out without much effort, which means blogging has also started to feel really good. Alongside all this, I build stories in bottlecaps – and search for fairs and markets, make business cards, cut and assemble jewellery boxes, update Facebook, update Instagram, update Maker’s Market, keep accounts, look for ideas, and plan. In an ideal situation, that is. Oh, and personal relationships need looking after, too.

We’ve reached the point where returning to the reality of everyday life is inevitable, and I know it’s going to become a bit of a juggle again. As a summer student with all the exams behind, it’s easy enough to commit to all the creative activities, but things are about to change – and from experience, I know a thing or two on my list are going to get to some extent neglected. They’re usually the things for which I only answer to myself, and basically that means this blog and Miss Matilda. What’s new this year is that all the commitments I have are things I feel good about doing. For someone like me, the worst case is when the work I do doesn’t resonate with who I am at all, so this is definitely a good starting point. Also, I seem to have adopted that ‘in your twenties, you need to go and try everything’ sort of thinking, though my ‘everything’ mostly means what I’m passionate about. Now’s as good a time as any to do these things – whether or not I have enough time is another matter.

I have notebooks filled with plans and ideas that I know I’ll keep executing as long as I have the energy to do so. The difficult part is when autumn hits with full force, darkness and all, and I mostly feel like going into hibernation and not emerging before April. To prepare myself for that, I’ll need a clear picture of what I’m doing again, and the ‘why’ behind it. I’ll also prepare a ridiculously simple to-do list that will help me get started when I’m feeling stuck. If you have any good tips for getting through the winter without losing your motivation, I’m all ears (and eternally grateful)!

One thing that will hopefully keep me going is a collaboration I’ve started with a pair of young creatives with similar plans and dreams to what I have. My friends, sisters Saara and Maaria have just started their own business, Paperipingviini (Paper Penguin), and are now selling their sweet artwork, illustrations and tote bags. We have plans to attend fairs together, scheme and share experiences, and hopefully find a new kind of motivation.

And what does the future look like? When I first started Miss Matilda, all I wanted to do was to run my own craft business. Now there’s an awful lot of other things I wish to do, in addition to that. I feel like there’s a pretty nice combo of creative work forming.

Finally, here’s a little survival kit for the months ahead.

Let’s start the autumn in a bright mood!

Luovuuden tiloista

korupaja7

Kesäkuu on kääntänyt viileämmän puolensa; näyttää ja tuntuu juhannukselta. Talviturkki on heitetty (vaikka se tuntuikin vähän fuskaamiselta, uuden lähijärven kylpyvesiin pulahtaminen hellepäivänä, kun on tottunut vähän isompiin järvenselkiin). Olen viettänyt aikaa vuoroin kotona, vuoroin kotikotona, missä milloinkin huvittaa. Neulonut sukkia, lukenut kirjoja (niin koulu- kuin muitakin, jälkimmäisiä ilahduttavan paljon), väistellyt hyttysiä lenkkipolulla.

korupaja3

korupaja4

Männäviikolla käväisin ensi kertaa tänä kesänä Märssyssä, ulkorakennuksessa piileksivässä askarteluhuoneessa, joka on blogissakin esiintynyt silloin tällöin. Olen oppinut tuntemaan Märssyn alun perin saunan pukuhuoneena, joksi sitä kutsuttiin silloin, kun se oli varasto. (Itse sauna taas on edelleen varasto.) Kesällä 2011 sen tummuneet seinäpaneelit maalattiin hehkeän vaaleansinisiksi, ikkunalauta ja ovi valkoiseksi, vintiltä tuotiin kirjahylly, vanhoja huonekaluja tuunattiin punaisella ja valkoisella maalilla. Sitten alkoi mittava muuttokuorman siirtäminen: en ollut edes tajunnut, kuinka paljon meillä oli askartelutarvikkeita, ja mikä kaikki ylipäätään voidaan laskea askartelutarvikkeeksi. Märssyssä on nähtävissä sama ilmiö kuin nykyisin asunnossani, pikkusiskoani lainatakseni: tavaraa on joka käynnillä enemmän.

korupaja11

korupaja5

Meidän perheestä minä olen se, joka Märssyssä on viettänyt eniten aikaa, kuunnellen milloin radiota, milloin äänikirjaa tai jotain podcastia, selkä kyyryssä näpertäen milloin mitäkin ja huomaamatta ollenkaan, miten iltahämärä valtaa huoneen. Märssy on nähnyt kaikenlaista lokakuisista joulukorttitalkoista pikkutunneille venyneeseen askartelumiittiin. Se on auttanut yhtä nukkekotia valmistumaan ajallaan näyttelyä varten – muistatko? Siellä ovat syntyneet ensimmäiset ajatukset Miss Matildasta, joka tosin sai odottaa nimeään vielä pitkälle toista vuotta sen jälkeen. Märssyssä on vietetty ylioppilasjuhlia ja rippijuhlia, jopa ravintolapäivää. Kesällä se on aina puhjennut täyteen loistoonsa, talvella painunut horrokseen ja omaksunut osan entisestä roolistaan varastona. Siellä talvehtivat kukat ja terassituolit.

Nyt se vielä nukkuu, mutta haluaisin tänäkin kesänä herättää sen unestaan.

korkkipaja1

korkkipaja2

Oli tällä visiitillä varsinainen tarkoituskin: piti rei’ittää pullonkorkkeja riipuksia varten. Siihen ei Märssyn välinevalikoima riittänyt, täytyi siirtyä viereiseen huoneeseen. Iskällä on seinän takana oma tilansa, jota tekisi mieli kutsua vaahteramäkeläisittäin verstashuoneeksi, mutta oikeasti se on vain se varsinainen ulkorakennus: tila, jota ei tarvitse sen kummemmin nimetä. Muilla huoneilla on omat nimensä erotukseksi siitä. Ulkorakennuksen puoli tarkoittaa minulle niitä vähän järeämpiä hommia, oli mittakaava sitten mikä tahansa; 1:1-elämässä se tarkoittaa huonekalujen hiomista tuntitolkulla ja maalaamista vähintään kolmeen kertaan, nukkekotimaailmassa ehkä lattioiden laittamista, parkettia Bilteman tikuista. Hienosäätö tehdään Märssyn puolella.

korupaja9

Selvää on, että kun ollaan seinän tuolla puolen, iskä tietää parhaiten. Vaikka joskus turhauttaisi kuluttaa metritolkulla santapaperia, iskältä olen oppinut, että huolella tehty pohjatyö johtaa hyvään lopputulokseen. Minulla on tapana vähän hosua ja hypätä heti kättelyssä viimeiseen, yleensä kivoimpaan, työvaiheeseen. Ulkorakennuksen puolella on käytössä paitsi melkein mikä tahansa työväline (ei tarvitse kuin kysyä, niin useimmiten jostain hyllyn perältä löytyy) myös iskän asiantuntemus. Se on tullut monessa mutkassa tarpeeseen, vaikka joskus vähän kinastellaankin siitä, onko nukkekodin pöydän tarkoituskaan kestää suuria kuormia.

korupaja6

korupaja10

Kun muutin omaan asuntooni, otin mukaan yhden syliin mahtuvan laatikon askartelutarvikkeille ja päätin, että tämä riittää. On sanomattakin selvää, että ei riittänyt. Siinä laatikossa on kamat paperiaskarteluun, kutistemuovit ja kangastussit. Korutarvikkeet ja teipit ovat kirjahyllyssä, kankaat kaapissa yhdellä hyllyllä ja toisella korujen pakkaustarvikkeet, kynttilänjämät ja matonkuteet, ompelulangat ompelukonepöydän laatikossa, villalankoja koreissa, puikot ja koukut purkissa työpöydällä. Ei elämäntapaansa voi piilottaa yhteen laatikkoon.

Ja missä minä sitten nykyään askartelen? No, minullahan on ruokapöytä ja työpöytä, kaksi samanlaista mummilasta saatua valkoista pöytää, toinen toista vähän isompi. Ruokapöytä on ikkunan edessä, työpöytä nurkassa, katse kohti seinää. Kumpikohan vetää enemmän puoleensa? Sanonpahan vain, että lattialla tulee syötyä.

Kerrohan:

Missä sinä askartelet?

Recently, on a visit to home-home, I peeked into our craft room Märssy, still asleep under the pile of stuff hibernating there over winter. I’ve first come to know it as the changing room (being located next to the sauna in our outbuilding) from the time it was only used as a storage room (which the sauna remains to this day). In summer 2011, the walls in the soon-to-be craft room were painted light blue, an old bookshelf brought down from the attic, furniture brightened up with splashes of red and white paint, and enormous piles of craft supplies gathered from all around the house relocated in their new home. I’d had no idea we had that much of them – or even that all the stuff that was brought to the room could be considered as craft supplies.

Since then, Märssy has seen hours of happy crafting with friends and family, helped a dollhouse get finished in time for an exhibition (you might remember that one), and held a graduation party, a confirmation party and a restaurant day. The first ideas of Miss Matilda were born there, even though it took almost two years to come up with the name after that. I’ve always been the most keen user of the room, often listening to radio or a podcast or an audio book while crafting away the passing hours, not noticing the dusk falling outside.

On the other side of the wall is the biggest room of the outbuilding, the one that doesn’t really have a name other than ‘the outbuilding’. All the other rooms are called something else to distinguish them from the big one. That’s the room I visit when I run out of equipment or skills in Märssy. You can basically find anything you need there, if you just bother searching a bit, and there’s also my Dad’s knowledge that’s been of great help many a time. I’ve learnt that, on that side of the wall, he usually knows best – even though we do have our differences on some matters, like if a dollhouse table is meant to carry the weight of heavy objects in the first place. In general, that room usually means the bigger-scale stuff for me, whatever the scale: in the 1:1 life, hours of sanding down furniture and repainting them three times, in the miniature world, making a parquet floor out of kindling sticks. The fine-tuning is done in Märssy.

When I moved into my own flat, I took one box of craft supplies with me, thinking they will surely be enough. You can probably guess that they weren’t. The box holds the papercraft stuff, shrink plastic and textile markers, meanwhile the jewellery supplies reside in the bookshelf with the washi, the fabric pile on one shelf in the cupboard and the candle stubs, jewellery packaging and weaving weft on the other. The sewing threads are in the drawer of the sewing table, knitting yarns in baskets all around the flat, and needles and crochet hooks in a jar on the desk. You can’t hide your way of life in a box, can you?

So, these days, where I usually craft is my small dining table – I do have the desk (which is really just a similar table, only smaller) but it’s in the corner of the room, while there’s a nice amount of natural light by the dining table. I’m used to dining on the floor by now.

So where do you craft?

Vuodenvaihteen tuulet

Taas yksi itsetutkiskelukirjoitus. Jaksatteko?

vuodenvaihde1m

Vuosi 2015 on ollut kaikkea mitä siltä toivoin ja vielä vähän enemmän kuin uskalsin odottaa. Vuosi sitten tähän aikaan täytin Susannah Conwayn Unravelling the Year Ahead -työkirjaa salaisilla haaveillani, suurilla suunnitelmilla ja pöhköilläkin heitoilla. En osannut aavistaa, että ajatukseni pienestä reissusta ystävien kanssa muuttuisi kymmenen päivän mittaiseksi ulkomaanmatkaksi. Käsityöyrityksenpoikaselleni minulla ei ollut vielä edes nimeä. En ainakaan ajatellut, että aloittaisin uuden harrastuksen, joka kääntäisi aika monta asiaa päälaelleen – pelkästään hyvällä tavalla.

vuodenvaihde7

Mitä ensi vuonna sitten tapahtuu? Olen kirjoittamassa jälleen ajatuksiani samanlaiseen työkirjaan kuin viime vuonna, mutta lähtöasetelma on aivan erilainen: vuosi sitten olin kyllästynyt päivien kulumiseen ilman sen tarkempaa suuntaa ja halusin muuttaa asioita. Nyt asiat ovat muuttuneet siinä määrin, että lähinnä haluaisin pysyä hetken paikallani, tässä missä nyt on hyvä. Toiveissa on rauhallisia päiviä – jos ei aikataulullisesti, niin ainakin pään sisässä. Stressiä vähemmäksi, you know. Sitä kuuluisaa hetkessä elämistä. Olen vähän hurahtanut kaikkeen sellaiseen, mitä siskoni kutsuu hippihörhöilyksi: joogaan, kiitollisuuteen ja pienten asioiden huomioimiseen. Siinäpä ehkä teema vuodelle 2016.

Vähän olen jo onnistunut itselleni kehittämään aktiviteettia vuoden varalle: tammikuussa ajattelin liittyä Circle of Pine Trees -blogin The Year in Books -projektiin, jossa ajatuksena on lukea ainakin yksi kirja kuussa ja kertoa siitä blogissa, Instagramissa tai Twitterissä. Homma pyörii myös Pinterestissä ja Goodreadsissa, saa nähdä moneenko kanavaan kirjoineni ehdin! Lisäksi aion aloittaa vuoteni Yoga With Adrienen kuukauden pituisella Yoga Campilla.

vuodenvaihde6

Blogissa on ollut tänä syksynä hiljaisempi kausi. Olen jatkanut ainaista pohdiskeluani sen suhteen, mikä Wisteria Walk oikeastaan on, mikä minä olen ja mihin lokeroon minut blogeineni pitäisi tunkea. Käsityöblogiksi minä olen tämän aina käsittänyt, mutta viime aikoina ajatuksia on tullut niin paljon kaikesta muustakin, että mieluummin sitä kirjoittaisi ylös mitä mieleen juolahtaa kuin väkisin tuhertaisi kässäpostauksia. Ehkä pidän kiinni lauseesta, johon päätin Blogini tarina -kirjoituksen kesällä: minä olen Wisteria Walk ja Wisteria Walk on minä. Jos ajatus on minun päässäni ja vaikuttaa julkaisukelpoiselta, sen paikka on täällä, oli genre mikä hyvänsä. Näistä mietteistä voisi kuulkaa tehdä vähän konkreettisempiakin suunnitelmia. Juu, siinäpä työsarkaa vuoden alkuun! Minkähänlaisia muutoksia saankaan vielä aikaan…

2015_collage

Yhden asian tiedän: ensi vuonna haluan raivata aikaa kirjoittamiselle ja muiden blogien lukemiselle. Haluan löytää uusia ihmisiä, uusia ajatuksia, uutta luettavaa. Haluan löytää taas kerran oman ääneni. (Tässähän se on, hei vain.) Ei pingottamista, ei huonoa omatuntoa bloggaamatta jättämisestä, vaan kevyesti syntyviä mietteitä ja sitä, mitä milloinkin tapahtuu ja mielessä pyörii. Tänä iltana löysin pitkästä aikaa tieni blogimaailmaan ja näkemästäni innoittuneena avasin tämän luonnoksen. Sanoja on tullut kuin itsestään jo niin paljon, että joudun luultavasti karsimaan rankalla kädellä. Tuntuu hyvältä kirjoittaa.

Tästä olisi hirmuisen mukava keskustellakin. Miten sinä näet bloggaamisen? Miksi tätä oikeastaan tehdään? Millaisia rajoja olet luonut omalle kirjoittamisellesi vai suollatko tekstiä täysin rajattomasti?

Mitä parhainta vuotta 2016!

(A word of warning: this is yet another post full of self-reflection. Yes, again.)

2015 is coming to a close and has proved to be one of my favourite years so far. A year ago I was writing my secret wishes, ambitious plans and nigh absurd ideas in the Unravelling the Year Ahead workbook by Susannah Conway. Little did I know that almost all of them would come true in ways that would exceed all my expectations. My tiny idea of making a little trip with friends turned into a ten-day adventure abroad. The craft business thingie that didn’t even have a name back then has taken some serious steps forward. I had no clue I would find a new hobby that would bring so much joy and happiness.

So now I’m getting ready for the year ahead with another workbook, and this time I find myself so happy with the current situation that I don’t really know what to wish for. Could I just stay still for a minute, right here where I’m content? What I’d like 2016 to bring is calm days, if not in schedule, then at least in my head. Less stress, more living in the moment kind of life. I’m into that sort of thing right now – yoga, gratefulness, noticing the little things, you get the picture.

I do have a bit of activity planned, though: I’m very much looking forward to The Year in Books project held by Laura from Circle of Pine Trees. At least one book a month, recorded in the blog, on Instagram or Twitter – with more sharing on Pinterest and Goodreads. Happy to play along! What’s more, I will start my year with Yoga With Adriene’s 30-day Yoga Camp. Are you with me?

It’s been quiet on Wisteria Walk lately, I know. I keep pondering over what this blog is about, what I’m about, and what really is my niche in the blogiverse. I started out as a crafts blogger and still very much think of myself as one. But lately my mind has contained so many thoughts about other things, as well, that it seems foolish to force the blog into one labelled jar where it obviously doesn’t always fit. Maybe I’ll stick to what I wrote back in July: I am Wisteria Walk and Wisteria Walk is me. If it’s on my mind and publishable, it belongs here, whatever the genre. This post is a good example: I started reading some blogs for the first time in months (something I most definitely want to keep up in 2016), felt like opening a draft and the words started pouring out. More of this ease and lightness, please. Perhaps that will be my compass for the coming year.

I would love to have a little chat about this weird thing called blogging. How do you see it? What’s the purpose behind it all? What kind of guidelines or map do you follow in your writing?

I hope your 2016 will be full of joy and lovely surprises!

Olipa kerran blogi

blogitarina2

Liityin pari viikkoa sitten Facebookissa Käsityöblogit-ryhmään, josta löysin heti kättelyssä kivaa uutta luettavaa. Yksi lukulistalle päätyneistä blogeista on Kototeko, josta minua heitettiinkin saman tien mielenkiintoisella haasteella. (Kiitoksia! ♥) Vähän aikaa sitten synttäripostauksessa kävin kevyesti läpi, mitä Wisteria Walkilla on kolmen vuoden aikana tapahtunut, mutta bloggaushistoriastani kokonaisuudessaan en ole koskaan kirjoittanut. Nyt sain siis mahdollisuuden kertoa tarinani: mitä minä täällä blogimaailmassa olen oikeastaan tehnyt?

Homma toimii seuraavasti: 

1. Haaste on avoin kaikille bloggareille (teema voi olla mikä tahansa). Saat osallistua vasta saatuasi haasteen (ja niitähän voi toki myös pyytää, jos tiedät jonkun saaneen sen).
2. Kirjoita ja julkaise oma tarinasi blogissasi: miten blogisi sai alkunsa, kuinka se on kehittynyt ajan saatossa ja mitkä ovat olleet merkittävimpiä taitekohtia.
3. Haasta mukaa neljä blogia kirjoittamaan oma tarinansa. Mikäli joku kieltäytyy suorilta käsin, voit haastaa jonkun toisen.
4. Muista ilmaista tarinasi yhteydessä linkkeineen päivineen, miltä blogilta sait haasteesi ja kenet haastat mukaan.
5. Mikäli olet Instagramissa, käy halutessasi lisäämässä jonkin kuvasi yhteyteen tagi #blogisitarina. Näin kaikki Instagramissa olevat bloggarit näkevät, kenen kaikkien blogeissa nuo tarinat ovat nähtävillä.
#Blogisitarina-haasteen käynnisti: kototeko-blogi.

Paikoillanne – valmiit – hep!

banneri2reunaotsikko

Oli synkkä ja myrskyinen yö syyskuu 2008, kun perustin Vuodatukseen ensimmäisen blogini. Olin 14-vuotias, harrastanut nukkekotoilua viitisen vuotta ja ideoita etsiessäni eksynyt muutamiin miniatyyriblogeihin. Päätin alkaa itsekin jakaa sittemmin Villa Vaahteraksi ristityn sinisen nukkekotini kuulumisia. Blogin nimeksi tuli alkuun muistaakseni Lorainnen näperrykset tai jotain muuta yhtä mielikuvituksellista. Nimimerkkini vaatinee hieman lisäselvitystä: viidennellä luokalla perustimme potteristiporukalla noitaryhmän, jossa meillä jokaisella oli Tylypahkaa käyvä alter ego. Minä olin Lorainne, tummahiuksinen ja kissansilmäinen rohkelikkotyttö, jonka sukujuuret olivat Egyptissä ja koululaukku tupaylpeyden vuoksi punakeltainen. Nimi oli kokonaan hatusta vetäisty, eikä minulla ollut aavistustakaan ihan oikean Lorraine-nimen olemassaolosta. Kun sitten perustin blogini ja halusin kirjoittaa nimimerkillä, palasi vanha lempinimi mieleen ja otin sen käyttöön. Lausahdus “yksi ärrä, kaksi ännää” tuli vuosien mittaan aika tutuksi.

Taisi olla tammikuu 2009, kun päätin kunnolla aktivoitua blogin suhteen. Siihen asti nukkekotoilu oli ollut vähän satunnaista, ja sitä myötä myös bloggaaminen. Nimi vaihtui muotoon Lorainne ihmemaassa, ja laajensin aihepiirin kattamaan muutkin käsityöt ja elämän yleensä. Aiheet ovat tavallaan pysyneet tähän päivään asti samoina, vain elämä on muuttunut – ja vähän käsityötkin.

bloginitarina1

Vuodatuksessa blogiympyrät olivat pienet, tutut ja ystävälliset. Muita käsityöblogisteja oppi tuntemaan nopeasti, ja samat nimet pyörivät melkein kaikissa kommenttiketjuissa. Osallistuin kaikenlaisiin vaihtoihin, niin nukkekoti- kuin muihinkin; milloin tehtiin miniatyyreja ringissä, milloin kerittiin blogiystävälle yllätyksiä lankakerän sisään. Loppuvuodesta lähettelin aina joulukalenteripaketteja ympäri Suomen ja paistattelin muun perheen kateellisten katseiden alla, kun sain postia melkein joka päivä. Näin jälkeenpäin on vähän ikävä tuota blogistien kesken vallinnutta piiri pieni pyörii -tunnelmaa.

On totta kai myös asioita, joita noilta ajoilta en kaipaa. Esimerkiksi sivupohjan muokkaaminen oli yhtä tuskaa, sillä pohjaeditori oli hyvin karvalakki. Joskus hain mukavia pohjia pelkästään niiden tekoon keskittyneistä blogeista, toisinaan piirtelin itse taustoja Paintilla. Sivupalkin laatikoita tuli hetki jos toinenkin kliksuteltua edestakaisin, kun raahaamismahdollisuutta ei ollut. Etenkin myöhempinä vuosina turhauduin aika lailla siihen, että pohjat olivat auttamattoman vanhanaikaisia verrattuna siihen yksinkertaiseen vaaleaan värimaailmaan, joka muualla valtasi alaa.

bloginitarina2

Joskus vuonna 2010 tai 2011 aloin kääntää postaukset englanniksi, mikä oli hauskaa – vaikkakin vähän turhaa, koska Vuodatukseen harvemmin eksyi kansainvälisiä vieraita. Uusiin kirjoituksiin lisäsin käännökset sitä mukaa kun niitä julkaisin ja vanhoja käänsin takaperoisessa järjestyksessä. Istuin lukion käytävällä tietokoneella neljän aikaan iltapäivällä, odotin kyytiä kotiin ja väsäsin englanninnoksia. Alkuun kääntäminen oli vaativaa aivotyötä ja teksti simppeliä ja töksähtelevää, mutta hiljalleen kieli alkoi vetreytyä ja tyyli muotoutua, kielikuvat herätä eloon. Nykyään saatan kirjoittaa yhtä aikaa suomeksi ja englanniksi, kääntää molempiin suuntiin. Blogin kirjoittaminen on rikastuttanut kielitaitoani valtavasti ja saanut englannin tuntumaan yhä enemmän toiselta äidinkieleltä.

Kesällä 2012 Vuodatuksesta ilmoitettiin, että palvelussa on muutaman viikon huoltotauko. Olin jo hetken pohtinut, olinko kasvanut ulos Ihmemaastani, ja nyt kun hyvä tilaisuus tuli, pakkasin kamppeeni ja muutin WordPressiin. Kärsimättömyys kannatti, sillä tauko venyi ilmoitettua pidemmäksi: blogikansalle kerrottiin, että Vuodatuksen konehuoneessa oli tapahtunut sähkökatko, jonka johdosta kaikki kuvat elokuun 2009 jälkeen olivat kadonneet. Käytännössä koko palvelun ylläpito oli jo hetken ollut yhtä olematonta kuin varmuuskopiotkin. Olihan minulla – ja varmasti monella muullakin – kuvat tallessa omalla tietokoneella, mutta postausten uudelleen kuvittaminen ei oikein inspiroinut. Osa blogisteista päätti kuitenkin kasata bloginsa uudelleen, osa jatkoi siitä mihin oli jäänyt ja loput ottivat jalat alleen. Olen iloinen, että lähdin jo ennen kuin uutiset tulivat, sen verran paljon pisti ketuttamaan. Tuossa vaiheessa minulla oli jo pystyssä uusi koti, Wisteria Walk.

bloginitarina5

Wisteria Walkille asettuessani olin 18-vuotias ja hoksannut jo, mihin suuntaan olin tyylillisesti menossa. Ilman vanhan blogin painoa hartioilla olin vapaa rakentamaan uutta juuri niin kuin halusin. Mitenkään radikaalisti meno ei Ihmemaan loppuajoista muuttunut, mutta puhtaalta pöydältä aloittaminen sai kepeälle mielelle. Tietenkään jokainen Wisteria Walkin kolmivuotisen historian aikana julkaistu postaus ei kurkku suorana kilju: “Minä olen Lotan tyyliä!!!11” Se ei haittaa, sillä haluan pitää bloggaamisen rentona, vaikka minulla nykyisin onkin aika tarkka seula esimerkiksi sen kanssa, millaisia kuvia blogiini laitan.

Matkan varrella olen kokenut pieniä eksistentiaalisia kriisejä – yleensä sen jälkeen, kun olen jälleen ajautunut lukemaan artikkeleita yleisön kasvattamisesta ja siitä, miten blogia pitäisi kirjoittaa. Päivittäiset postaukset! Tehokkaat otsikot! SEO! Sitten päätän taas, että *****, minähän bloggaan tasan niin kuin haluan, oli yleisöä tai ei. Esimerkiksi otsikointi on minulle olennainen osa kirjoittamista, yksi iso leikkikenttä; en halua vain kylmästi todeta, mikä homman nimi on. Yleisesti ottaen olen sitä mieltä, että yleisöä on kivempi kasvattaa sanomalla hei ja tervetuloa, mitäpä sinulle kuuluu ja mukavaa että löysit tänne. Silloin ei tarvitse seistä yksin suurella pelottavalla lavalla kuuluttamassa asiaansa maailmalle, vaan sen voi kertoa kuin vieressä istuvalle ystävälle ikään. Ei ole yleisöä, vaan yhteisö.

bloginitarina3

14-kesäisenä olin miniatyristi, joka vähän tykkäsi kokeilla erilaisia askarteluja. Nyt en osaisi kuvitella elämää ilman käsitöitä: niitä on kaikkialla ympärilläni, valmiita ja keskeneräisiä. Peittelen sänkyni violetilla itsevirkatulla tilkkupeitolla. Piirtelen kukkatennarit, kun en löydä niitä kaupasta. Kirjoitan blogia Weasleyn jumpperiin käpertyneenä.

Haaveilen omasta käsityöyrityksestä. Kesällä 2014 pistin blogin viereen pystyyn pienen puodin, jonne laitoin pullonkorkkikoruni myyntiin. Wisteria Shopin aikakautta ei kestänyt kovin kauaa, sillä viime syksynä pääsin myyjäksi Maker’s Marketiin ja aloin suunnitella toden teolla, miten lähtisin unelmaani toteuttamaan. Alkuvuodesta perustin Miss Matildan (löydät hänet täältä ja täältä), joka on minulle väylä kokeilla siipiäni, oppia ja tehdä sitä, mitä eniten haluan.

En usko, että tuotakaan unelmaa olisi olemassa, jos en blogimaailmassa olisi kasvanut käsityöläiseksi. Vaikka varsinainen tekeminen tapahtuu sen ulkopuolella, on aika motivoivaa, kun on paikka, jossa voi vapaasti kiljaista: “Hei katsokaa mitä minä tänään tein! Entä sinä – mitä sinä olet nyt keksinyt?”

bloginitarina4

Lorainne-nimi kulki mukana Wisteria Walkille asti, mutta jossain vaiheessa alkoi tuntua siltä, että nimimerkki oli tullut tiensä päähän. Naamarin takaa astui esiin Lotta, joka ei kovin usein vieläkään naamaansa esittele, mutta joka ei toisaalta pelkääkään seisoa omana itsenään rakastamiensa asioiden takana.

Koska siitä bloggaamisessa ja Wisteria Walkissa minulle on kysymys: kirjoitan ja kuvaan asioita, jotka ovat minulle tärkeitä. Käsityöt ovat ykkösenä, mutta välillä astun sivupoluille: seikkailen Briteissä, olen ylpeästi potteristi, elän opiskelijaelämää, katselen ympärilleni. Ajoittaisesta kriiseilystä huolimatta voin nykyään rohkeasti sanoa, että minä olen Wisteria Walk ja Wisteria Walk on minä. Ja se on aika mukavaa.

Täten haastan seuraavat ihanat ihmiset ja nuket kertomaan oman tarinansa:
Sini
Ellis
Hannah
Pirjo ja Purjo 

♥ 

Kototeko challenged me to tell my blogging story – which, as you can see, turned out to be quite long. It all started in September 2008, when the 14-year-old me decided, after some time of browsing miniature blogs for inspiration, to open a blog of her own to share the comings and goings in a certain blue dollhouse. The first autumn was quite uneventful, but in January 2009 things started to happen – much due to expanding the theme of the blog to also include other crafts, and life in general. The blog was (and is) called Lorainne ihmemaassa – Lorainne in Wonderland. The name, I think, requires some explanation: on fifth grade, me and my friends created ourselves alter egos who studied at Hogwarts. I was Lorainne, a Gryffindor girl whose family was originally from Egypt. At the time I had no idea there was an actual name that was almost like mine – Lorraine – and after I took the nickname back into use, I had to correct it quite a lot. (“One R, two N’s!”)

What I most miss from my time in the Wonderland is the blogger community that existed in the Finnish blog service I was using. It felt like all the craft bloggers knew each other, the same names could be spotted in every comment thread, and there were loads of swaps going on. December mornings were spent opening and admiring the Advent calendar packages that had arrived from fellow crafters.

I was still living in my Wonderland when I first started translating my posts. It was mostly for fun, as the international audience was practically nonexistent. At first, translating was hard work and the result less than fluent, but eventually my English started flowing more easily. Nowadays I might write a post simultaneously in Finnish and English, translating both ways. Writing a blog has given me a huge confidence boost with using English.

In summer 2012, a short maintenance break in the blog service was announced. I’d been feeling like I’d outgrown the Wonderland for a while already, and decided to take the leap and move to WordPress. When I’d settled down and started building my new home, the news came: there had been a blackout and all photos from August 2009 onwards were lost. No backups. Many bloggers, including me, had their photos safe in their computers, but uploading them again was another thing. A lot of people left. I’m happy I already had Wisteria Walk up and running at that point.

When I moved to Wisteria Walk, I was 18 and already had a pretty good idea of what my style was. I was happy to start with a clean slate and take my blog to any direction I wanted to. Of course, not every post from the three years of blogging at Wisteria Walk screams “I’m Lotta’s style through and through!” but that’s just fine. I want this to be fun, a playground where I can do nice things and connect. I do sometimes read articles about growing your audience, planning ahead, using SEO, all that stuff – but I don’t really want to do it. I believe in growing your audience by saying hi, how are you, it’s nice to have you here. Except it’s not an audience, it’s a community. And who doesn’t like that?

Blogging has taken me from a 14-year-old miniature enthusiast who quite likes to craft to a 21-year-old jewellery-making, jumper-knitting crazy craft lady. It’s taken me as far as dreaming about my own craft business – and actually doing something for that dream (enter Miss Matilda). Even though the actual crafting happens outside the blog universe, it’s so motivating to have a place where you can just call out “Hey, look what I made today! And what about you – what have you created?”

Oh, and where did I leave Lorainne? She came along to Wisteria Walk, but soon I felt like I didn’t need a mask anymore. So I stepped out as Lotta, a girl who’s not afraid to tell the world: this is what I love, and this is important to me. Yes, I live handmade, and I also go on adventures, am a proud Potterhead, lead a student life, look around with glittering eyes. These days, I’m able to say that I am Wisteria Walk and Wisteria Walk is me. And that, to me, is something.

Minä ja ideamaailma

Se olisi jälleen vappuaamu! Vielä eilen tähän aikaan maa oli valkoinen, mutta aurinko pelasti tilanteen eikä ilta olisi voinut parempi olla. Pian vedän taas haalarit jalkaan, mutta ennen sitä sukellan vielä pääni sisään ja etsin muutaman ajatuksen – ideoista ja siitä, mistä ne oikein tulevat.

Minulla on päässäni kokonainen maailma, jossa viihdyn sen verran hyvin, että välillä tekee tiukkaa palata arkitodellisuuteen. Tuota maailmaa on vaikea kuvata tyhjentävästi, mutta palasia siitä on nähtävissä kaikissa tekeleissäni, Miss Matildan koruissa, täällä blogissa ja kodissani. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että juuri pullonkorkkikoruista olen löytänyt sen median, jossa maailmani parhaiten muuttuu näkyväksi.

Siihen liittyy myös kiinteästi tietynlainen äänimaailma. Tämä, tämä ja tämä kertovat jo paljon.

inspiration4

inspiration6

Olen lähes maaninen aarteiden keräilijä. Minulla on erillisiä laatikoita postikorteille, valokuville ja muille muistoille. Heitän harvoin lehtiä pois, sillä luen ne kannesta kanteen niin monta kertaa, että ne syöpyvät kuvamuistiin. Sitten pidän puoli vuotta taukoa ja aloitan alusta. Ostan kirjoja joskus pelkän kannen perusteella. Minulla on pakkomielle kauniisiin asioihin, ja ne pyörivät mielessäni kunnes löytävät paikkansa jostain muualta.

Uskon esineisiin, joilla on tarina. Ylläolevassa kuvassa on jotain itse tehtyä, jotain saatua ja jotain löydettyä. Kaikilla on syy olla minun työpöydälläni. Siinä ne nyt istuvat, muistuttavat mukavista ajoista ja herättävät uusia ajatuksia.

inspiration3

inspiration2

inspiration7

Rakastan tarinoita ylipäätään. Hamstraan kirjahyllyyni ja mieleeni kertomuksia, jotka limittyvät ja sekoittuvat keskenään, kunnes minulla on valtava tarinapankki, josta ammentaa ideoita. Rakennan Miss Matildaa sen ajatuksen varaan, että kaikella ja kaikilla on tarina. Aika moni koru on lähtenyt muodostumaan, kun olen selaillut kuvavarastoani ja löytänyt jonkun, jonka silmät tuntuvat yrittävän sanoa jotain. Olen sitten vain kuunnellut vähän tarkemmin ja koonnut tuon jonkun ympärille sellaisen maiseman, jota hän tuntuu pyytävän.

inspiration5

inspiration1

Toisaalta aina ei tarvita tarinaa, josta lähteä liikkeelle. Voi olla, että jonain päivinä värit puhuvat minulle enemmän kuin ihmiset. Silloin luon ensin maiseman ja etsin vasta sitten jonkun, joka pyytää muuttaa siihen asumaan. Siinä sivussa löytyy kyllä tarinakin: miksi juuri tällä henkilöllä on niin suuri tarve olla osa tuota kuvaa?

Kaiken tämän keskellä olen kuin Liisa ihmemaassa. Etsin arkipäivistä taikuutta – eikä sitä oikeastaan tarvitse edes etsiä, sitä on joka puolella, kun osaa vain katsoa. Niin kuin eilen, kun yöllä satanut räntä putoili puista ja kaikkialla kimmelsi. Siellä ne tarinat ja ideat ovat, täytyy vain pysähtyä hetkeksi, katsella ja kuunnella tarkkaan.

Aurinkoista vappua kaikille!

Today’s the time for May Day celebrations, but before I get into my student overalls and head for the park, I’d like to share a few thoughts about ideas and where they come from. I have this world inside my head and I like it so much it’s sometimes hard to return to the real one. Pieces of my inner world can be seen in the crafts that I make, especially Miss Matilda jewellery, this blog, and my flat. It also includes certain sounds: try this, this and this.

I’m a treasure hoarder and I love pretty things to the verge of obsession. I have boxes full of postcards, photographs and other memories. All the prettiness floats around in my mind until it finds another place to settle in. I also like to collect things that have a story. They all have a reason for being in my home, and they remind me of good times and inspire new thoughts.

All in all, I love stories. I hoard them in my bookshelf and my mind, and they mix and blend together and form a huge pool of stories that will eventually emerge as ideas. Everything and everyone has a story, and that’s the foundation I’m building Miss Matilda on. I like to look at my stock of pictures and see if I can find a pair of eyes that seems to be trying to say something. Then I’ll just listen and create what they tell me to.

Sometimes it might be that stories are not needed immediately. Some days it’s colours that talk to me, not people. Or it might be last night’s snow that’s melting and making tiny droplets that twinkle all around. Then that’s what I’ll work on – and that’s where I’ll find the stories, too, eventually. All you need to do is stop for a moment, watch and listen carefully.

Have a lovely sunny 1st of May! ♥