Festival Norpas eli seikkailu saaristossa

norpas1

Olen sanonut tälle kesälle heipat jo useampaan kertaan, mutta aina se vain tulee takaisin. Viime viikonloppuna se saapui Festival Norpaksen muodossa, soi monella tapaa ja näytti kaikki mahdolliset värinsä. Minulla on tapana sekoittaa kuvia blogissani miten milloinkin, mutta nyt tuntuu siltä, että näiden on oltava järjestyksessä: päivistä ja illoista muodostuu jatkumo, jossa värit vaihtuvat lauantain vihreydestä pimenevään elokuiseen iltaan, sunnuntain kanervanpunaisiin ja saariston sinisiin.

Mikä sitten on Festival Norpas ja mitä minä siellä tein? Norpas on kotoisa monitaiteellinen festivaali Taalintehtaan kylässä, Kemiönsaaressa. (Lue lisää vaikka täältä.) Minä eksyin paikalle Ruamjai-kuoron mukana, jonka kanssa säestimme Valkoinen peura -klassikkoelokuvan ja lauloimme festivaalivieraille luontopolun varrella. (Kuorosta taas voit lukea lisää vaikka täältä.)

norpas4

norpas2

Ajoimme perjantai-iltana Taalintehtaalle pimeässä näkemättä yhtään, minne olimme tulleet. Aamuaurinko paljasti sellaisen paikan, että useampi taisi harkita paluukyydistä jäämistä. Rustiikkisia vanhoja tehdasrakennuksia, kirkkaankeltaisia rantamakasiineja, puita kuin etelämmässäkin olisi.  Vanhan masuunin huipulla istahdimme riippumattoihin ja retkituoleille kuuntelemaan Ilo(isia) tyttöjä ja katselemaan kattoikkunan yli liikkuvia pilviä. Kuuleman mukaan merikotkakin lensi päidemme päältä. Kun aamun oli aloittanut vähän aikaisin nukkumaanmenoaikaan nähden, oli ihanaa vain istua ja kuunnella puiden keskellä. Taisi joku pistää pitkäkseenkin niihin riippumattoihin.

norpas3

norpas5

Nurmikolle saattoi istahtaa askartelemaan oman luonnosvihkon – ja milloinpa minä jättäisin tuollaisen tilaisuuden väliin? Sain kaverinkin mukaan, ja vaikka lounasaika tuli vastaan yllättävän pian, saimme ainakin kannet painettua. Toinen kaveri oli kadonnut jossain välissä luontopolulle ja palasi sieltä auringonhehkuisena ja täynnä intoa kaikista niistä kasveista, joita ei meillä päin kasva.

norpas6

norpas7

Verstaan, vanhan konepajan, illassa soi Värttinä, raakana ja kauniina – kunnelkaa nyt vaikka tätäkin. Se sai myös tanssijalan vipattamaan ja lauluhanat auki. Laulamista jatkettiin pimenevällä pihalla, niin kuin meidän porukalla yleensä on tapana. Ruokakojusta hain lettuannoksen raparperi-, mansikka-, karviais- ja mustikkahilloilla, kun iltapalanälkä iski. Pihalla oli yllä tähdet, sisällä Verstaassa tuikkivat valot, ulkona sirittivät sirkat, sisällä oli riehakkaampi meno. Puolenyön aikaan kutsui jo oma peti ja makuupussi, jonne kömmin mieli täynnä musiikkia ja sitä tunnelmaa, jota on vain elokuun illoissa.

norpas8

norpas10

Sunnuntaina festivaalin huipensi Taideluontopolku, jonka varrella lauloimme männyn alla ja vähän männyssäkin, järjestimme pienet bileet kalliolla ja jatkoimme sitten vaeltajien kanssa polun päätepisteeseen, laavulle, jossa tarjolla oli muun muassa männynneulaslimonadia ja kurkkulaulua kanervikossa. Aurinko paahtoi minkä kerkesi; varmuuden vuoksi mukaan varatut takki ja huivi jäivät suosiolla autoon, eikä villatakistakaan ollut hyötyä kuin vähän auringonsuojana. Kampiliira kajahteli kallioista ja pääsi heti lempiasioitteni listalle. Soittimen ääni on yhtä aikaa ikiaikainen ja nykyaikainen, karu ja herkkä ja vielä jotain muuta.

norpas9

norpas14

Vaikka edessä oli pitkä ajomatka kotiin, meidän autokuntamme päätti käväistä vielä Kasnäsissä merta ihmettelemässä, kun se siinä reilun kymmenen kilometrin päässä tönötti. Sillan yli mentiin että wiiiiiiiiiiiiii, kun kuskilla oli korkeanpaikankammo. Merituulella oli hyvä pyyhkiä pois viimeisiä luontopolun aurinkopäänsärkyjä.

norpas12

norpas13

Kun meri oli moikattu, oli kotimatka läpi saarten, peltojen ja moottoriteiden valmis alkamaan. Loimaan Prismasta löytyi irtokarkkeja alle viiden euron kilo, mikä herätti väsyneissä matkalaisissa melkein suhteettoman suurta riemua.

Yhdyn reissukaverin maanantaiaamuisiin tunnelmiin: on kuin olisi darra ihan silkasta elämästä. Kiitos, Norpas – nähdäänkö ensi vuonna?

norpas11

I’ve said my goodbyes to the summer so many times already, but she keeps coming back. Last weekend, I found her in the archipelago, at Festival Norpas, a cosy small festival full of everything from folk music to films to theatre to workshops. I got to perform there, too, with Ruamjai – the choir I’m singing in.

We arrived at the village of Taalintehdas in the middle of the night and had no idea where we’d just come to. The morning sun revealed such a place that I think many of us considered not getting on the car back home at all. Old, rustic factory buildings, bright yellow storehouses turned into cafés and cinemas, unfamiliar trees to make us feel like we’d travelled even further south than we actually had. In folding stools and hammocks, we relaxed and listened to live music in the shade of trees, while clouds above drifted across the blue sky – accompanied by an eagle at some point, I heard. Before lunch, there was also time for some crafting; me and a friend took a break on the grass, making sketchbooks. We only got as far as stamping the covers, but it was nice, all the same.

The evening brought the sound of grasshoppers fiddling away and twinkly lights in the ceiling of the old workshop turned concert venue. Värttinä got us dancing and singing along, and we continued our concert later outside in the darkness – as we usually do. The food stalls provided a sweet evening snack of pancakes with all the jams: strawberry, blueberry, gooseberry, rhubarb. By midnight, though, I was more than ready for bed, my head filled with music and the kind of atmosphere you only feel on the warm nights of August.

Sunday took the festival to the woods, where we sang under a big pine tree and set up an impromptu dance party on the rocks. The last concert took place among the heathers, where we sat sipping pine needle lemonade, listening to throat singing, and basking in the bright sunshine. I found a new favourite thing: the hurdy-gurdy, which has a sound both ancient and contemporary, harsh and gentle at the same time, with a shade of something else that I can’t quite explain.

Despite the long journey home that loomed ahead, we decided to travel just a bit further to meet the sea. The steady wind at the shore blew away some of the headache brought back from the sunshiny woods.

Halfway home, we stopped at a supermarket and found sweets for less than 5 euros a kilo, which made us considerably happier than it would have in a less tired state. (Seriously, almost shed some happy tears!) I can only agree with what my friend said on the day after the trip: it feels like having a hangover purely from living so much.

Thank you, Norpas – see you next year?

Sivukujan siivekkäät

perhoset5

Kuten edellisessä kirjoituksessa kerroin, taannoisella Tukholman-matkalla tuli poikettua vahingossa niin ihanalle kadulle (Köpmangatan nimeltään), ettei olisi paremmin voinut sattua. Paras elämys löytyi tyhjältä näyttävästä ja lukitusta liiketilasta, jonka ikkunaan oli pakko liimautua useammaksi toviksi. Ihmisten poissaollessa sen olivat nimittäin vallanneet perhoset.

perhoset6

perhoset1

Perhosinstallaation takana on taiteilija Barbara Bunke, jolla on myös oma paperikauppansa ihan kivenheiton päässä, samalla kadulla. Instagramista löytämäni video kertoo, että siivekkäitä on tilassa melkein 3000 ja ne ovat vaatineet neljän vuoden työn. Sydän sykähti – tuo on juuri sellainen hullu mutta ihana projekti, jollaiseen minäkin voisin kuvitella ryhtyväni.

Kauniita asioita silkan kauneuden vuoksi.

perhoset4

perhoset2

Voisin vannoa, että tuon oven takana on ihmemaa tai vähintään kaninkolo. Joko lähdetään?

As I wrote in my last post, we stumbled upon the sweetest little street in the Old Town of Stockholm – Köpmangatan, it was called. The best part of the street was a seemingly empty and locked space that held my attention for a fair bit of time. You see, in the absence of people, butterflies had taken over.

The artist behind the butterfly installation is Barbara Bunke, who also has her own paper shop just down the street. According to this video, the room houses almost 3000 paper butterflies in total, the cutting of which took four whole years.

My heart leapt at seeing the butterflies, and also at learning about all the work that’s gone into making them – that’s exactly the kind of wonderfully crazy project I could see myself falling for. Beauty just for the sake of it. Not to mention the door at the back of the room: there must be a wonderland behind it, or a rabbit hole at the very least. Shall we?

Adventure of a Lifetime

tukholma3

Tästä kesästä on sukeutunut vähän yllättävästikin reissujen kesä: ennen juhannusta piipahdin Turussa, juhannuksen jälkeen se oli vain välipysäkki matkalla kohti Tukholmaa. Tätä kirjoittaessani palaudun Kaustisen kansanmusiikkijuhlista. Voin nyt yhden kesän kokemuksella sanoa, että pelimannius on mukavaa. Olen kuullut musiikkia, jollaista en ole aiemmin kuullut, musiikkia jota en tiennyt olevan olemassakaan, ja paljon musiikkia jossa on jotain tuttua, mutta paljon uutta ja oivaltavaa. Kaustisen festivaalipuisto on ihana pieni kylä täynnä kesää ja kohtaamisia. Kaikkialla soi, ja se on ihan parasta.

Mutta palataan vielä hetkeksi Tukholmaan. Sielläkin soi, ja isosti soikin: reissun tärkeimpänä etappina oli Coldplayn keikka Friends Arenalla. Siinä sivussa tuli tutkittua myös kaupunkia, minä kun en ollut siellä koskaan ennen käynyt. Reissuun liittyi paljon etukäteishermoilun aiheita, sillä reitti areenalle oli hitusen epäselvä ja marraskuussa paniikissa hankitut istumapaikat olivat kaikki hajallaan pitkin sitä areenan korkeinta hattuhyllyä. Soppaan lisättäköön vielä se, etten ole ollenkaan mikään laivaihminen. Vielä lähtöaamuna pakkasin laukkujani epävarmuus takaraivossa kolkutellen ja odotin edes pienen innostuksen heräämistä.

Se innostus tuli sitten myöhemmin, ja reissu onnistui vastaamaan siihen täydellisesti. Jo laivalla auringonlaskun alla mansikoita syödessä tuli sellainen olo, ettei elämä olekaan yhtään hullumpaa.

tukholma9

tukholma2

Yölaiva saapui Tukholman satamaan puoli seitsemältä aamulla, kun päivä oli vasta käynnistymässä. Kävelimme satamasta keskustaan läpi vanhankaupungin, jossa vastaan tuli jotakuinkin kaksi ihmistä. Kaikessa rauhassa kuvasimme tyhjiä katuja, kauniita vanhoja taloja ja kekseliäitä näyteikkunoita, ja yritimme vetää matkalaukkuja mukulakivillä herättämättä ikkunoiden takana vielä nukkuvia ihmisiä.

Päivä on pitkä, kun sen aloittaa laivan herätyksellä kello 5.15 ja päättää kahdelta yöllä kömpiessään konsertin jälkiuupumuksessa hotellin vällyihin. Päiviä tulee elettyä siinä välissä oikeastaan useampi. Me ehdimme syödä kaikessa rauhassa aamiaista Espresso Housessa, hankkia junaliput ja viedä suurimmat pakaasit hotellille säilytykseen ennen kuin keskustan ovet aukesivat sunnuntaishoppailijoille. Istuimme vielä kotvan Sergels Torgin laidalla suihkulähteeseen tuijottamassa, ja siitä huolimatta olimme ystäväni kanssa yhdeltätoista ensimmäisinä Akademibokhandelnin ovilla. (Saavutus sekin.)

tukholma8

tukholma6

Hotelliin pääsi vasta iltapäivällä, joten aikaa oli kulutettavana yllin kyllin. Minä halusin Åhlensin Muji-osastolle kaivelemaan kynälaatikoita. Vanhakaupunkikin oli ehtinyt herätä, ja sen kaduilla väistelimme triathlonisteja, jotka juoksivat kymppiään mukulakivikaduilla. Erään nurkan takana astuimme ovista sisään ja löysimme itsemme Storkyrkanista. Tervehdimme Pyhää Yrjöä ja lohikäärmettä, viivähdimme hetken, tankkasimme vähän vettä ja lepuutimme jalkoja.

Stortorgetin laidalta poikkesimme sattumanvaraiselle kadulle (jälkikäteen tarkistin nimenkin: se oli Köpmangatan), joka osoittautui pienten taidepuotien ja kirppisten taivaaksi. Ostin hyväntekeväisyyskirppikseltä sata vuotta vanhoja valokuvia kymmenellä kruunulla kappale, enkä kuitenkaan lähtenyt raahaamaan kotiin sitä ihanaa kolmikerroksista Lundby-nukkekotia, jossa oli autotalli ja kauniit tapetit valmiina. Yhdessä puodissa ei ollutkaan puotia, vaan lukitun oven takana seinät täynnä paperiperhosia. Näky oli niin taianomainen, että siitä on tehtävä pian oma postaus.

tukholma5

Illan tullen suuntasimme junalle ja sillä kohti Solnaa ja Friends Arenaa – kuten 55 000 muuta. Alue nielaisi yllättävän hyvin sinne peräkanaa vaeltaneet ihmismassat, ja pääsimme areenalle sisälle jonottamatta lainkaan. Toinen tilanne oli niillä, joilla oli liput permannolle; olisi se tietysti ollut yhdenlainen kokemus sekin, intensiivisempi, riehakkaampi, ehkä intiimimpi. Istumapaikassakin oli kuitenkin omat hyvät puolensa: päivän oli saanut käyttää jonossa seisomisen sijaan kaupungin tutkimiseen, konsertin aikana saattoi istahtaa, kun alkoi huimata (niin korkeus, tanssiminen kuin epätodellinen olokin), koko areenan ja sen valonvälkkeen näki paraatipaikalta. Jokaisella yleisössä oli valoranneke, 55 000 pientä vilkkuvaa valoa, jotka vaihtoivat väriä ohjelmoijan tahdon mukaan, välkkyivät samaan tahtiin kuin sydämen sykkeenä tai eri tahtiin suurena valomerenä. (Katsopa vaikka tämä video.)

Kameraa en konserttiin ottanut mukaan, se ei kai olisi ollut luvallistakaan, ja puhelimellakin otetut kuvat jäivät aika vähiin. Se oli tietoinen päätös; olen kokenut niitäkin keikkoja, joilla on pakottava tarve saada kaikki talteen, eikä niitä kuvia tai etenkään videoita tule oikeastaan myöhemmin katseltua. Musiikki on tässä ja nyt, lempibändin soittajat siinä niin, melkein kosketusetäisyydellä – tai jos eivät ihan, niin ainakin samassa tilassa. Paras olla läsnä, kun se on kerran mahdollista.

tukholma4

tukholma1

Keikan jälkeen liityimme valtavaan ihmismereen, joka suuntasi takaisin Tukholman keskustaan. Väsymys painoi, mutta toisaalta ei painanut ollenkaan. Kumma tunne. Pikkusisko kömpi peiton alle uusi Coldplay-paita päällään, ilmoitti pitävänsä sitä yön ja seuraavan päivänkin. Minä kuukahdin parisängyn vasemmalle laidalle, sisko oikealle, ja aamulla heräsimme toisin päin – minä oikealta, sisko vasemmalta. Kummallakaan ei ole käsitystä siitä, kuinka olemme onnistuneet vaihtamaan paikkaa unissamme, kun kumpikaan ei muista nousseensa sängystä. Minä muistan kiskoneeni peittoa siskon alta, mutten sen enempää. Kertonee jotain unen syvyydestä, jonka pitkä päivä ja tanssiminen saivat aikaan.

tukholma7

Toisena Tukholma-päivänä suuntasin aamiaisen jälkeen hieman päänsärkyisenä (niin ikään Coldplay-paita päälläni) Mattonbutikeniin, jonka piti myydä Leuchtturmeja, täydellisiä bullet journal -vihkoja. En pettynyt: siellä niitä oli hyllyssä kaikissa sateenkaaren väreissä, blankoina, ruudullisina, viivoitettuina, pilkullisina. Halusin pilkkusivuisen; vaaleansininen pilkkuvihko oli loppu, mutta marjanpunainen lähti matkaani, samoin kuin jotain muuta pientä.

Päivällä ehdimme vielä Abba-museoon, jonne matkasimme vanhalla raitiovaunulla. Tuuli puhalsi vaunun läpi, kun se liikkui yllättävän ripeästi pitkin katuja – kolisi ja natisi, mutta määrätietoisesti eteni niin kuin ennenkin. Itse museo oli mahtava värien, valojen ja yliampuvien vaatteiden räjähdys kaikkine laulu- ja tanssimahdollisuuksineen. Oikea hyvän mielen keskus.

Toinen päivä oli hieman ensimmäistä lyhyempi: suuntasimme hiljalleen hotellille ja sieltä takaisin satamaan. Laiva lähti takaisin kohti Turkua, kun aurinko alkoi painua mailleen. Söimme puffetissa samoja alkuruokia kuin menomatkalla, vielä vähemmän pääruokia, vielä enemmän mansikoita. Keulapaikalla kuvasimme auringonlaskua, näytimme väsyneiltä, istuimme niin pitkään, että meille tultiin ilmoittamaan ravintolan sulkeutuvan, kun minulla oli vielä puoli kuppia teetä jäljellä. Maanantai-iltainen laiva oli melkein tyhjä: kun puolenyön jälkeen kävimme katselemassa taakse jäävää Tukholman saaristoa ja avomeren alkamista, oli tanssiravintolassa kymmenen matkustajaa, viisihenkinen bändi ja pari baarimikkoa tiskin takana. Käytävillä pelasi korttia muutama hytitön porukka. Kaikkialla oli hiljaista, mutta unet olivat yhtä katkonaiset kuin menomatkalla. Turkuun saapuessa silmät eivät olleet pysyä auki. Junamatka takaisin kotiin kului onnellisessa koomassa viikonloppua muistellen, tapahtumia sulatellen, laulut päässä soiden.

tukholma10

Turn your magic on
To me she’d say
Everything you want’s a dream away

This summer has, a bit unexpectedly, turned into one of travels: first I visited Turku, then headed in the same direction again on my way to Stockholm. Writing this, I’m recovering from the Kaustinen folk music festival, where I performed with a choir and listened to tons of good music – some that I’d never heard before, some that sounded familiar but with a nice twist, some that I never knew existed in the first place. There wasn’t a spot in the whole festival park where you wouldn’t hear someone sing or play.

The trip to Stockholm was planned around music, too: our main attraction was a Coldplay concert on the Friends Arena. As I’d never visited Stockholm before (quite an achievement for a Finn, let me tell you), it was also a good chance to explore the city. My initial feelings about the trip were mostly something between stressed out and terrified, as there were so many uncertainties about the concert – how to get there and back, for example, and our seats being scattered here and there, all away from each other. Add my mild fear for big boats, and it’s not that surprising I had to look hard for the excitement on the day we travelled. It did show up, though, and life wasn’t too bad that evening, as I ate strawberries and watched the sunset on the ferry.

A single Sunday can feel like several days, when your ferry arrives in the harbour at 6.30 am and you have a big concert in the evening to look forward to. We took a longish morning stroll to the city centre, pulling our suitcases on the cobblestones through the empty streets of the Old Town. As the area was later swarming with people, it was extraordinary to see it calm and quiet, and to be able to photograph the old houses and creative shop windows without anyone getting in the way. We managed to find a cafe that had opened at 8 am and had breakfast there; the rest of the shops opened their doors for the Sunday shoppers at 11 am, which to us felt like late afternoon.

The day was spent exploring and dodging triathlonists running through the Old Town. We accidentally found a lovely side street full of intriguing second hand shops and art boutiques (Köpmangatan it was, I checked later); I bought a set of 100-year-old portrait photos to add to my collection, and resisted the tempting call of a beautiful Lundby dollhouse, complete with a garage and pretty wallpapers. One of the shops wasn’t a shop after all, but an installation of hundreds of paper butterflies – the sight was so magical I’ll have to make a separate post of it soon.

Come evening, we were on our way to the arena, along with 55 000 others. Everything went quite smoothly, though, and we got inside without queuing a bit. Even though seeing the concert from the floor would definitely have been more intense, having a seat ticket meant we were able to see the city and arrive right before the concert began. I was also quite grateful for my seat every time I started to get a bit dizzy – from the heights, or dancing, or just a general feeling of unrealness. The view of the arena from up high was also amazing, thanks to the wristbands that lit up and shone in bright colours – see this video to get an idea of it. I only took a few pictures with my phone, as I’d much rather see a concert for myself than scroll through the pictures later. Better be fully there when you have the chance.

Needless to say, we all slept like a log that night. So much so that even though I went to sleep on the left side of the double bed and my sister on the right, we woke up the other way round – me on the right, sis on the left. No idea how that happened.

Our second day in Stockholm took us to ABBA The Museum, an explosion of colour, lights and exaggerating costumes. That, with all the singing and dancing opportunities, made for another happy day. Then it was time to head back to the hotel and eventually to the harbour, where our ferry left when the sun was slowly starting to set again. We had some more strawberries under the sunset and wandered around the surprisingly quiet boat – not many people on board on a Monday night, I guess. Despite the silence, I didn’t get much sleep, and the train journey back home from Turku went by in a happy sleepy haze, Coldplay playing in my head.

Tois pual jokke

turku8

Läksin Turkuun kultani kanssa. Juhannus häämötti jo ja toisella loman loppu, joten päätimme tehdä parin päivän minireissun ja tutkia kaupunkia, jossa kumpikaan ei ollut varsinaisesti käynyt pitkään aikaan. (Ruissia ei lasketa, koska se on Ruissi.) Aurinko lämmitti ihan kylliksi ja vesisadekin oli niin leppeää, ettei sateenvarjon unohtuminen haitannut.

Sen kummempaa matkasuunnitelmaa ei ollut, tiet olivat avoinna kulkea ja eksyä. Yleensä askel vei joen rantaan ja siitä johonkin suuntaan, iltakävelyllä ehkä hotellilta pois päin ja sitten takaisin, kunnes tuttu katu tuli taas vastaan. Avoimia suunnitelmia vastustivat vain aukioloajat: suomalainen kesäpäivä on niin pitkä, että kaikki sulkevat ovensa ihan kesken kaiken. (Lue: Gaggui jäi kokematta, mutta pitäähän jotain jättää seuraavaan kertaan!)

turku1

Ihan kotinurkilta, sinne rantaan päin kävellessä, löytyi hurmaava Pieni Kirjapuoti sekä Kahvila 7 pöytää. Puodin valikoima oli just eikä melkein minun makuuni: isoja klassikoita ja taskuun mahtuvia pokkareita, muistikirjoja ja postikortteja, pieniä askarteluhoukutuksia, iloista palvelua. Tuliaiset olivat tällä kertaa kepeitä: mukaan lähti muutama Joutomaan postikortti, joiden kollaasikuvitus kovasti miellytti silmää – ei ehkä mikään yllätys.

turku5

turku7

Reissun pääkohteeksi muodostui Turun linna, jonne toista houkutteli historia ja toista tarinat. (Onko niillä nyt lopulta niin suurta eroakaan?) Kummallakaan ei ollut edelliseltä käynniltään tarkkaa muistikuvaa kierroksen pituudesta, ja kun noin tunnin jälkeen järkeilimme nähneemme kaiken, meidät ohjattiinkin renessanssikierrokselle. Siltä palattuamme saimme neuvon jaksamisen mukaan jatkaa vielä esilinnaan. Melkein neljä tuntiahan linnassa lopulta vierähti; historiaa ja tarinoita kipattiin niskaan tosiaan koko rahan edestä.

turku6

turku3

Linnan historian keskeltä löytyi myös vasta auennut Outo luonto -näyttely, jossa ihminen ja eläin, tiede ja tarinat elivät rinnakkain. Sinne tänne matkan varrelle ripotelluista eläimistä ja taideteoksista tuli jollain tavalla taianomainen tuntuma. Erityisen vaikutuksen teki 1500-lukulainen kirja, joka esitteli kaikki tuolloin tunnetut eläimet – myös yksisarvisen ja merihirviön.

Minä innostuin arvattavasti kaikesta pienestä. Vanhojen lelujen näyttelystä löytyi nukkekoti, ja miniatyyrihovista kameraan tallentui kuvia yhtä paljon kuin koko muusta matkasta yhteensä. Linnan pienoismalleista löysin kaikki olennaisimmat asiat.

“Miten jotain tuollaista on osattu rakentaa keskiajalla?”
“Kato, kottikärryt!”

turku9

Jokiranta tarjosi hellettä ja aurinkoa, ihmisten hymyjä ja koirien hännänheilutuksia. Joen ylitse emme tällä kertaan menneet, linnan jälkeen prioriteettilistalla korkeimpana kun olivat ruoka ja päiväunet. Onneksi yhdelläkin puolella oli parin päivän reissulle reilusti nähtävää.

Myöhemmin viilenevässä kesäillassa kuului kyyhkysen kujerrus, jota Englannin-reissuillani olen kuunnellut haikein mielin. Koskaan ennen en ollut kuullut sitä Suomen kamaralla. Meillä päin pulut vain potpottavat.

Oli hyvä reissu. (Joo olikin. ♥)

So I went to Turku with my significant other. With the midsummer festivities and the end of his holidays in sight, we decided it was time for a two-day mini vacation in a city neither of has had explored in a while. Turku is the oldest city in Finland, located at the shore of the Archipelago Sea. It is the home of a castle that dates all the way back to the 1200s, and that was the main attraction we wanted to see – him being a great fan of history, me looking forward to all the stories from hundreds of years of life in a castle. (Is there really such a difference?)

We didn’t have a strict plan, we just enjoyed the sunshine and walked around, usually to the river that runs through Turku, and one way or the other from there. Even the occasional drop of rain was so gentle and warm that forgetting to take an umbrella wasn’t that big a deal. Walking around, we came across a tiny bookshop with a cafe in it (called 7 Tables, because that was pretty much it), and it completely stole my heart. Huge and heavy classics next to carry-in-your-pocket paperbacks, pretty postcards and notebooks, some crafty temptations, happy and smiley service.

We walked to the castle, and through it, which took the better part of the day, but was definitely worth it. It was years since either of us had been there, so we had no recollection of how long the tour would be. After an hour in the medieval section, when we thought we’d pretty much seen it all, we were suddenly directed to the renaissance part, and after that to the other side of the castle. We emerged almost four hours later, legs sore and heads filled with the very history and stories we’d been after.

In the midst of the history of the castle, there was a newly opened exhibition called Strange Nature, a fascinating take on the relationship of human and animal, science and folklore. We were most impressed by a huge book from the 1500s that had an illustrated description of every animal known to that date, including the unicorn and the sea monster.

No surprise, I also loved all the miniatures: the old dollhouse in the toy exhibition and the miniature court showing the life in the castle got my full attention, as well as the details in the models of how the building had changed throughout the centuries. (“Look! A wheelbarrow!”)

The riverside lane offered more than enough of sunshine on the way back. On an evening walk, I heard a soft cooing sound of a pigeon that I’d only ever heard in England, one of my favourite sounds.

It was a good trip. ♥

Toinen kierros

wbstudiotour17

Elokuussa 2013 katsoin taakseni Warner Bros. Studio Tourin ulko-ovilla ja vannoin pyhästi vielä palaavani. Kaksi vuotta myöhemmin olen täällä taas, kera kahden ystävän, joiden molempien sydämissä on paikka Harry Potterille.

Voisi olettaa, että toisella kierroksella nähtävää ei olisi ihan niin paljon kuin ensimmäisellä. Väärin: uusia osia on runsaasti, ja lisäksi jo nähtyjä katson nyt eri tavalla, vähän syvemmin. Voisi myös kuvitella, että jo kerran kaiken kokeneena osaisi varautua suurimpiin tunnekuohuihin ja hillitä itsensä, mutta ei – homma kääntyy päälaelleen. Koska tiedän mitä odottaa, kyynelehdin jo bussissa matkalla rautatieasemalta Leavesdeniin. Kun näen edessäni Tylypahkan suuren salin ovet, yllätän itseni ja säikäytän kaverit täysin hallitsemattomalla itkunaurulla. Voi kuulostaa ylireagoinnilta, tiedän, mutta on se Potter aika iso juttu. Elämänkokoinen.

wbstudiotour3

wbstudiotour1

wbstudiotour2

Kaksi vuotta sitten katselin pääasiassa suuria linjoja ja imin itseeni niin paljon taikuutta kuin ehdin. Nyt saatan keskittyä pikkiriikkisimpiin yksityiskohtiin: huurteisten mehupullojen kurpitsakorkkeihin, luudalla lentävään noitaan muotokuvan taustalla, keksilautaseen sohvannurkalla Rohkelikon oleskeluhuoneessa. Tällä kertaa ajattelen vielä enemmän kaikkea elokuvien eteen tehtyä työtä, jonka tulokset ovat Leavesdenissa esillä. Monet asiat näyttävät siltä kuin ne olisivat olleet aina olemassa tai syntyneet pelkästä taikuudesta, mutta kaiken takana on suunnaton määrä työtunteja. Katselen asioita käsityöläisen silmin ja mietin, millaista olisi ommella Lunalle mekkoja, leipoa valesuklaakakkuja tai maalata velhomuotokuvia.

wbstudiotour11

wbstudiotour10

wbstudiotour14

Minulla on tekijöiden joukossa omat lempparini: Miraphora Mina ja Eduardo Lima, graafiset suunnittelijat, joiden kynästä ovat lähtöisin kaikki sanomalehdet ja koulukirjat, karkkipaperit ja etiketit. Heidän työnsä on minun silmissäni silkkaa täydellisyyttä, ja vietän kotvan jos toisenkin heidän vitriininsä äärellä (vaikka kuljettu matka painaa jo jaloissa ja kahvila on enää viiden askeleen päässä). Sitten viime kerran vitriini on laajentunut ainakin kaksinkertaiseksi, joten katseltavaa riittää. Kuten muillakin elokuvanteon osa-alueilla, myös graafisessa suunnittelussa on tehty paljon työtä, joka ei välttämättä lopullisessa leikkauksessa näy; siitä huolimatta kaikki on suunniteltu millintarkasti ja taikamaailman tunnelmaa kunnioittaen. En voi kuin ihailla.

Kotiin tuon sarjan postikortteja, joissa on Tylypahkan koulukirjojen kansia. Nyt minulla on oma pieni pala MinaLiman taikuutta. ♥

wbstudiotour16

wbstudiotour4

Toinen elokuvanteon aspekti, joka kiehtoo minua aivan erityisesti, on oikeanlaisen rekvisiitan etsiminen. On hurjaa että kaikki esineet, joita ei ole varta vasten itse tehty, ovat ennen olleet ihan tavallisia, vailla sen suurempaa maagista merkitystä. Sitten joku (set decorator) on ne löytänyt ja nähnyt niissä sitä jotain – ja hups heijaa, yhtäkkiä ne ovatkin taikamaailmassa kuin kotonaan.

(Pistää ajattelemaan: ovatko ne sittenkään ihan tavallisia? Onhan näitä tapauksia ollut, jästien käsiin joutuneita purevia kattiloita ja kirottuja teepannuja…)

wbstudiotour7

wbstudiotour15

On se aika uskomatonta: miten kaikesta siitä, mikä on joskus ollut vain ajatus paperilla, onkin onnistuttu tekemään näin silminnähtävää ja totta. Suuren salin lattia tuntuu tutulta kävellä ja Weasleyn keittiöön voisi istahtaa aamiaiselle kuin punapäisen perheen kesävieras ikään. Kuljen Tylypahkan pikajunan käytävää, suljen silmät ja näen kaikki (muka) fiktiiviset ystäväni etsimässä vapaata vaunuosastoa, syömässä suklaasammakoita, kertomassa kesäkuulumisia. Tänne minä kuulun.

wbstudiotour13

Ystäväni Riikka sanoi joskus tuttavuutemme alkutaipaleella olevansa taikamaailmassa niin syvällä, että se vaikuttaa ihan kaikkeen. Minä tunnen samoin; en osaa kuvitella elämää ilman Potteria, sillä en tiedä, kuka silloin olisin. Ja että on olemassa paikka, jossa voi nähdä tuon maailman herätettynä eloon, melkein käsin kosketeltavana – se on ihan tarpeeksi saamaan pienen potteristin kyyneliin.

Milloin mennään uudestaan?

In August 2013, I solemnly swore that one day I would return to the WB Studio Tour in Leavesden. Two years later I’m back with two friends who, like me, have a special place in their hearts for Harry Potter. Even though it is my second visit, there is just as much to see as last time, if not more: I look at everything a bit closer, a bit deeper this time. And the emotions are running as high as ever. As I now know what to expect, I am teary before we even catch the first glimpse of the studio buildings. My reaction to seeing the doors of the Great Hall is quite hysterical and slightly scary, to be honest. But it’s basically my whole life right there, you know.

On this second round I think a lot more about all the work that’s been put to the things we see on the tour. They might look like they just magically popped into existence, but in reality, there’s a tremendous amount of hours of work behind it all. I look at Luna’s pretty dresses, the fake chocolate cakes, and the portraits of witches and wizards and wonder what it’s like to make stuff like that.

I’m especially interested in the work of the graphic designers Miraphora Mina and Eduardo Lima. In my eyes, all the newspapers and book covers, sweet wrappers and labels they’ve imagined are pure perfection. I bring home a set of postcards with the covers of Hogwarts textbooks on them – my own little piece of MinaLima magic. ♥ Another aspect of filmmaking that fascinates me is decorating the sets: how what seems like a perfectly normal object can, in the right surroundings, become truly magical. (But now I come to think about it – what if they aren’t normal? Think about all the biting kettles and cursed tea sets!)

All in all, it’s unbelievable how something that’s once been just words on paper has been transformed to visible, touchable, actual objects and places. The floor of the Great Hall feels familiar under my feet and in the Hogwarts Express, I can close my eyes and see all my (so-called) fictional friends looking for empty compartments, munching on Chocolate Frogs, and chatting about their holidays. This is where I belong.

My friend once said she’s so deep in the magical world, it affects everything she does. It’s the same for me: I honestly can’t imagine life without Harry Potter, as I have no idea who I’d be if that were the case. And to see it all turned into reality is quite enough to bring tears to the little Potterholic’s eyes.

When shall we go again?

Kesän kaunein

stratford4

stratford6

Stratford-upon-Avon. Siinäpä teille ihana kaupunki. Sellainen, jossa jokaisesta talosta tekee mieli ottaa kuva, ja joka välistä näyttää lähtevän pieni sivukuja täynnä erikoisia pikkuputiikkeja. Torilla antiikkikauppiaat kauppaavat kukallisia teekuppeja ja soittavat vanhoja rahisevia vinyylejä. Vaikka on tottunut asioimaan Alvar Aallon suunnittelemassa kirjastossa, kutkuttaa mielikuvitusta ikivanhaan taloon perustettu kirjasto, jonka naapurina on Shakespearen syntymäkoti (ks. ensimmäinen kuva). Mitä muuta sieltä voisi löytää kuin suurta inspiraatiota ryhtyä maailmanluokan kirjailijaksi?

stratford9

Tällaisessa kaupungissa voi törmätä keskellä kesäpäivää elämän tarkoitusta pohtivaan Hamletiin. Siinä hän istuu päivästä toiseen ajatuksiinsa vaipuneena, kun arki pyörii ympärillä, kanavaveneet sahaavat pitkin jokea ja turistien kamerat räpsyvät.

stratford1

stratford10

Sivukujan sisustuspuodin ovella värimaailmaan sopiva koira torkkuu korissaan auringonlaikussa. Kangaskaupan yläkerrassa avautuu pitkä, söpösti koristeltu huone, jossa istuu naisia ompelemassa. Punaisen oven takaa löytyy hämmentävä taikamaailma täynnä melkein-potterasioita, pöllöjä, loitsuja ja itse tehtyä kermakaljaa. The Nutcracker -nimisessä putiikissa on joulu joka päivä (ja myyjän kasvoilla tietynlainen vatutus – falalalalaa lalaalaalaa!) Hetken mietimme, pitäisikö käydä hääpukuliikkeessä sovittelemassa mekkoja ja lähettää huvikseen kotiin kuva. “Sori äiti, jäänkin tänne!”

stratford7

stratford8

Joella voisi kokea austenmaisia hetkiä, jos olisi oikeanlainen kolttu ja joku soutamassa venettä. Joutsenparvet herättävät hilpeyttä lipumalla ihan joen vartta niin, että vain pää ja pätkä kaulaa näkyy töyrään yli. On kuuma, mutta jätskiautosta saa suussa poksuvaa Crunchie-jäätelöä. On punaisia, mustia, vihreitä kanavaveneitä ja roikkuvia puita, joiden oksat on leikattu alareunasta tasaisiksi kuin otsatukka. Päivä on ehkä kesän kaunein.

Ihan siriusly. Voisikohan tänne jäädä?

Stratford-upon-Avon is a town for my liking, with all its centuries-old houses and narrow alleys packed with tiny specialist shops. Antiques dealers sell floral teacups and play old scratchy vinyls at the marketplace. You can find Hamlet by the riverside, pondering over the meaning of life, while everyday life goes on as normal around him – narrowboats drifting about and tourists clicking away with their cameras. The local library is right next door to Shakespeare’s birthplace; if that won’t turn you into a world-class author, then I guess nothing will!

There’s a interior decor shop in a country chic style, filled with soft shades of cream and light brown, and a matching dog drowsing at the door. Behind a red door you can find an astonishing magical world of owls, spells and homemade Butterbeer. In one shop, it’s Christmas every day, all year round. That’s a lot of “fa la la la la”! We almost step into a wedding boutique to try on some frilly princess dresses. That would make for a nice message home: “Sorry Mum, I’m staying here!”

It’s one of the prettiest days of the summer, and if we had proper costumes and someone to row a boat, we could have positively Austenesque moments on the river. The flocks of swans look hilarious when they’re swimming past right next to the river’s edge, with only their heads and necks visible. There are red, black, green narrowboats and trees with hanging branches that are cut in a straight line like a fringe. The Cadbury van sells Crunchie ice cream that pops in your mouth.

Actually, Mum, can I stay?

Seikkailumielellä

englanti2

“Never ask the way from someone who knows it. You could be misled.”

Kolmannen kerran tämän blogin historian aikana olen lähdössä Britanniaan. Vuonna 2012 syyslomailin perheen kanssa tutkimusmatkailemalla muun muassa Edinburghissa, Yorkissa ja Oxfordissa. Elokuussa 2013 lunastin ylioppilaslahjani lennähtämällä yksin sukuloimaan. Kävin toistamiseen Oxfordissa, näin pikkuisen Lontoota, rakastuin Costan persikkalimonadiin, pidin omaa piknikiä puistossa piilossa puiden alla ja löysin kotini Leavesdenin studioilta Watfordista.

Nyt pakkaan jälleen kymmenen päivän kamppeet tädin hauskanväriseen ysäririnkkaan ja hyppään lentokoneeseen kahden rakkaan ystävän kanssa. Suuntana meillä on Oxford, Stratford-upon-Avon, Northampton, Cambridge, Watford ja Lontoo. Lentoliput on ostettu seitsemisen kuukautta sitten ja nyt pitkän odotuksen, suunnittelun, yöpymisten varaamisen ja junalipuista stressaamisen jälkeen lähtöpäivä on ihan hyppysissä.

englanti3

Rakastan matkapäiväkirjoja, etenkin sellaisia lippuja ja lappuja pursuilevia, joihin on tallennettu muistiin pieninkin yksityiskohta ja vähäpätöiseltäkin tuntuva muisto. Niistä pienistä hetkistä kun tulevat usein myöhemmin vahvimmat muistikuvat. Edellisestä reissustani aloin kirjoittaa kunnianhimoista kaikenkattavaa päiväkirjaa, joka lopulta jäi ihan vähän vajaaksi – mutta jonka aion kyllä edelleen kirjoittaa loppuun. Jonain päivänä. Tällä kertaa aion sekä pitää kantamukset mahdollisimman kevyinä että hoitaa suuren osan kirjoittamisesta paikan päällä, kun muistot ovat tuoreimmillaan.

Jostain Sinellin alennusmyynnistä on joskus jäänyt käteen pieni vihko matka-aiheisia journaling-lappuja, joista lähti tämänkertaisen matkapäiväkirjan idea. Jatkan kirjoittamista siihen samaan parin vuoden takaiseen kirjaan, mutten ota painavaksi käynyttä opusta mukaan lainkaan. Kerään esitteitä, lippuja, matkan varrelta löytyneitä pieniä asioita, otan valokuvia, kirjoitan lyhyitä tekstejä milloin mistäkin – ja kokoan palasista myöhemmin kirjaan matkan kulun. Kaikki tarvikkeet kulkevat uskollisessa Marimekon penaalissani, ja irtolappusia varten on kirjekuori per päivä.

englanti1

Matkalukemiseksi päätin jo jokin aika sitten hankkia Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Olin nähnyt kirjakaupassa Miki-painoksen kirjasta – siis tällaisen raamattusivuisen 90 astetta keikautetun matkaversion. Ajatuksena formaatti on mielestäni nerokas, ja pian nähdään, miten se käytännössä toimii. Suloinen se ainakin on, ja kirjan matka-aihe sopii tilanteeseen.

Kotiin palattuani kerron ja kuvitan matkaa varmasti täälläkin, mutta reissutarinoita voi lukea myös yhteisblogistamme – niitä ilmestyy sinne viimeistään matkan jälkeen, ehkä sen aikanakin. Ei sovi suunnitella liikaa.

Iloista elokuun loppua! Nähdään syyskuun kynnyksellä! ♥

For the third time in the history of this blog, I’m off to the UK. In 2012 I travelled with my family in Edinburgh, York, Oxford, and more; two years ago I went alone, stayed with my relatives and explored more of Oxford, took my first look at London, fell in love with Costa’s peach lemonade, picnicked on my own and found my home in Leavesden Studios. This time, I’m packing my backpack and setting of with two dear friends. We’ll be spending time in Oxford (surprise, surprise), Stratford-upon-Avon, Northampton, Cambridge, Watford (studio tour, here we come!), and London. We’ve spent seven months planning, dreaming, booking beds and train tickets – and now, suddenly, The Day is right here. We’re leaving tomorrow.

As a lover of travel journals, I’m, of course, equipped with the tools for documenting our journey. I’ve learned something from my past travels, and this time I won’t even try creating a full scale journal on the go. Instead, I only have journaling cards and post-it notes for writing, and an envelope per day for collecting stuff. Later, when I’m back home, I’ll use those and some pictures to create a somewhat chronological story of our adventures. All the equipment fits nicely into one pencil case.

For travel reading, I decided to get a Miki book – a tiny paperback with thin pages that looks like it’s been flipped 90 degrees. I chose this book by Mia Kankimäki (the title basically reads “Things that make your heart beat faster”) for its prettiness and travel theme. It may just be the cutest book I’ve ever held.

That’s it, then – I’ll be back in ten days to tell you some travel stories. Enjoy your August and see you on the doorstep of September! ♥