Riko ne rajat: luento japanilaisesta valokuvasta ja mitä sen jälkeen tapahtui

retki5

“Sovitaanko, että ei saa ottaa yhtään sellaista kuvaa, jonka tavallisesti ottaisi?”
“Sovitaan.”

Olin viime viikonloppuna siskoni kanssa huimaavalla valokuvausretkellä. Kävimme tien toisella puolella järven rannassa, jota kuljimme kaksikymmentä metriä pohjoiseen. Sitten palasimme takaisin kotipihaan, jonka laitoja kiersimme hyvän tovin. Olimme aiemmin päivällä olleet yleisöluennolla, jolla japanilaisen IMA-valokuvauslehden toimittaja Akane Matsunaga esitteli kahdeksan japanilaisen nykyvalokuvaajan töitä, ja se oli selvästi tehnyt vaikutuksen.

retki1

retki3

Päällimmäiseksi tunteeksi luennosta jäi se, ettei valokuvaukselle ole sääntöjä. Päähän iskostuneet hyvän valokuvan piirteet ovat sopimuksenvaraiset, ja niitä taivuttelemalla ja murtamalla syntyy kenties mielenkiintoisinta jälkeä. Se jos mikä on kiihdyttävä ajatus.

Sen jälkeen mieleen jäi kasa yksittäisiä sanoja, jotka pyörivät päässä kuvia katsellessa: tunne, hetki, liike, suunta, tyhjä. Siinäpä on tutkittavaa.

Japania taitamattomana valokuvaajien nimet eivät luoneet minulle mitään ennakko-oletuksia iästä tai sukupuolesta. Se oli kiinnostavaa, sillä kuvia pystyi lähestymään täysin ilman ennakko-oletuksia. Varjopuoli oli se, että ilman kiintopisteitä nimet unohtuivat nopeasti, jos en heti hoksannut kirjoittaa niitä ylös. Muutaman omaan silmääni kiehtovimman kuvaajan sain muistiin, ja nimenpuolikkaan ja muutaman avainsanan avulla onnistuin myös myöhemmin löytämään heidän töitään.

Ihastuin Kotori Kawashiman kirjanakin ilmestyneeseen Mirai-chan-sarjaan, jossa valokuvaaja on tallentanut ystäviensä nelivuotiaan tyttären elämää. Vaikka kuvien ympäristö ja kulttuuri olisi vieras, niistä välittyy riemukkaasti se, mitä on olla neljä. Kuvia voi nähdä esimerkiksi täällä.

Matsunagan mukaan japanilainen omakuva eroaa länsimaisesta, sillä yleistä on esittää itsensä ikään kuin roolihahmossa. Izumi Miyazakin surrealistiset omakuvat ovat vähän niin kuin Iiu Susiraja kohtaisi ihmemaan Liisan ja siihen päälle vielä jotain selittämätöntä.

Rinko Kawauchin töissä on yksinkertaisesti jotain hengästyttävän kaunista.

retki6

retki4

Eli mitä luennon jälkeen sitten tapahtui?

“Lähdetäänkö kuvaamaan?” sanoi sisko heti, kun auto pysähtyi kotipihaan. Joimme teet, vedimme kumpparit jalkaan ja painuimme rantaan. Ajatuksena oli pienesti koetella oman perusilmaisun rajoja ja löytää moneen kertaan kuvatusta ympäristöstä jotain uutta. Tämän postauksen kuvat syntyivät minun kamerassani tuolla retkellä. Toki kasvien makrokuvaaminen on minulle aika turvallista aluetta, mutta nyt koitin katsoa kohdetta vielä toisen kerran. Hain myös vähän tummempia sävyjä kuin yleensä.

Teimme huomion, että silmän väsyessä alkaa ajautua helposti vanhoille tutuille urille. Siksi tämä retki on tehtävä vielä uudelleen – monta kertaa.

Me and my sister went on an amazing photo trip last weekend. We crossed the road to the shore and slowly moved about 20 metres North, exploring the lakeside. Then we returned home and spent another hour going around the garden. The idea was to try not to take one picture you’d normally take, but find something different, something new to us.

We’d been on a lecture on Japanese photography earlier in the day: Akane Matsunaga, a journalist from the photography magazine IMA, presented eight modern photographers and their work. That had made an impact.

The strongest impression from the lecture, for me, was that there are no absolute rules in photography. It’s easy to go by what you’ve learned about composition and what makes a “good” photograph, but the most interesting results may come from breaking those norms. Isn’t the thought exhilarating?

There are also some individual words that stuck in my head after seeing the photos: emotion, moment, movement, direction, emptiness. That’s something to think about.

I have zero knowledge of Japanese, and found it interesting to be able to see the photographs with no expectations of the photographer, their age or gender. The downside was that the names escaped my mind pretty quickly if I didn’t write them down immediately. I did jot down my favourites, and with a few added keywords, I was able to find their work online later.

I fell in love with Kotori Kawashima’s Mirai-chan series that perfectly captures the reality of what it is to be four years old – even if the culture and surroundings are relatively foreign to you.

According to Matsunaga, the Japanese self portrait is different from that in the West, in that it’s common to take a sort of a role in the picture. The surreal self portraits of Izumi Miyazaki remind me of the work of the Finnish artist Iiu Susiraja, but there’s also an Alice-in-Wonderland-ish feeling to them, and then something I can’t quite explain.

Rinko Kawauchi’s work is, in its simplicity and quietness, breathtakingly beautiful.

So what happened after the lecture? The second we were back home, my sister asked if we could go out and shoot. We had a cup of tea, put our wellies on, and off we went. The point was to try and stretch our boundaries a little and find something fresh in the oh-so-familiar. The photos in this post were taken on that trip. Close ups of plants are, of course, well in my comfort zone, but I tried to take a second look this time. I also went a little darker with the colours.

We noticed that after a while, the eyes start getting tired and bored, and that’s when the photography finds its way back to the usual. That is why this journey must be taken again – and again and again and again.

Advertisements

Läsnä on hyvä olla & muita mietteitä vuodenvaihteessa

tammikuu1

Kuten tässäkin blogissa on jo useaan otteeseen nähty, katselen aina vuoden vaihtuessa sekä taaksepäin että tulevaan. Tarkistan, mitä olen vuotta aiemmin kirjannut toiveikseni ja tavoitteikseni, pohdin, mitä vuoden aikana todella tapahtui, ja kirjaan ylös ajatukseni seuraavan vuoden varalle.

Pieni pysähtyminen ja tuumaustauko aina joululomalla on auttanut minua saamaan otteen niistä toiveista, joita muuten loisin päässäni tiedostamatta, ilman suunnitelmaa niiden toteuttamiseksi. Enää ei tunnu, että asioita vain tapahtuu ja aika kulkee eteenpäin, vaan kykenen vaikuttamaan niihin asioihin, joihin minulla on pääsy. Kaikkeahan ei tietenkään pysty ennustamaan eikä kaikkea voi hallita, mutta kun muilla alueilla kokee pystyvänsä moneen, luulen, että yllätyksetkin on hitusen helpompi ottaa vastaan.

tammikuu3

tammikuu6

Valitsen jokaiselle vuodelle myös sanan, joka kuvaa jollain tapaa sitä, millaisen vuodesta haluaisin. Sana on helposti mukana kannettava muistutus siitä, missä tähtäin on. Sekä sanan kehittelyyn että menneen ja tulevan vuoden pohtimiseen käytän Susannah Conwayn kehittämiä työkaluja, joiden ympärille on muodostunut suuri, omistautunut yhteisö.

Tätä postausta varten kävin läpi muistiinpanoni ja uuden vuoden työkirjani, joista kokosin kolme vuonna 2018 toteutunutta toivetta, kolme asiaa, joiden toteuttaminen jatkuu tähän vuoteen, sekä kolme uutta tavoitetta vuodelle 2019. Haluaisin kovasti kuulla, millaisia asioita sinun listoillesi tulee, joten jätä ihmeessä kommentti!

tammikuu5

Nämä sain aikaan vuonna 2018

1. Edistyin opinnoissani. Aloitin kuudennen vuoteni yliopistossa, ja sen kunniaksi halusin tehdä opiskelusta prioriteetin myös ajatuksen tasolla. Se tarkoitti, että karsin joitakin asioita päänsisäiseltä pitäisi-listaltani ja annoin itselleni tilaa keskittyä opintoihin. Keväällä ahkeroin etenkin kursseja rekisteriin, syksy oli pyhitetty gradulle. Kesän kirjoittamisretriitti jäi muistiin yhtenä hienoimmista kokemuksista vähään aikaan. Tätä kirjoitan valmista gradua ja kahta kurssia vaille valmiina maisterina.

2. Löysin uusia työskentelynurkkia kaupungistani. En halunnut viettää koko vuotta yliopiston kirjastossa, joten asetin yhdeksi tavoitteekseni vaihtaa maisemaa tasaisin väliajoin. Yliopiston päärakennuksen vähemmän tunnettu, Alvar Aallon suunnittelema lukusali muodostui lähes kodiksi varsinkin loppukesästä, kun graduinto oli ylimmillään ja kampus vielä hiljainen. Jyväskylän helmi, Teeleidi, osoittautui myös ihanan lempeäksi paikaksi lyhentää to do -listaa. Ihan yliopiston nurkalle avatusta The Localista taas on tullut niin minun kuin monen muunkin kantapaikka. (Puuroaamiainen opiskelijalle neljällä eurolla!)

3. Olen enemmän läsnä. Tätä on vaikea eritellä sen enempää, mutta on vankka tunne siitä, että tässä hetkessä pysyminen kannattaa.

tammikuu2

tammikuu4

Nämä kulkevat mukana vuoteen 2019

1. Uusia suuntia Miss Matildalle. Matilda vietti keväällä tekemiäni sunnuntaikollaaseja lukuun ottamatta hiljaiseloa vuonna 2018, sillä kuten sanottua, keskityin opiskelemaan. Nyt tekee taas mieli tutkistella, mitä kaikkea voisin Matildana pystyä, millaisilla tavoilla voisin itsenäni ilmaista.

2. Syväsukellus Kalevalaan. Luin kansalliseepoksemme kirjallisuuden kurssille jokunen vuosi sitten, ja urakan jälkeen jäi tunne, että tässä on jotain, mistä voisi ammentaa. Tarkempi tarkastelu on saanut odottaa, mutta tänä vuonna siihen ryhdyn. Sopivasti matkaoppaaksi ilmestyy myös kirja Kalevalan naisista, jonka kirjoittajan Tiina Piilolan luento aiheesta ensi kerran herätti syvemmän kiinnostukseni eeposta kohtaan.

3. Lisää postikortteja tärkeille ihmisille. Tämä tavoite on kulkenut mukana jo pari vuotta, mutta nyt olen ottanut ensimmäisen askelen sen toteuttamiseksi: ostanut kasan ihania postikortteja ja merkit niihin. Nyt tarvitsee vain kirjoittaa ja pudottaa postilaatikkoon. Näin niitä tavoitteita saavutetaan.

tammikuu7

Nämä aloitan vuonna 2019

1. Sanoja paperille. Haluan laajentaa repertuaariani ja kokeilla erilaisia tapoja kirjoittaa – omaksi iloksi, mutta miksei myös ammatillisessa mielessä. Juuri nyt kiehtoo flash fiction, äärimmäisen lyhyt tapa kertoa tarinoita. Siihen ja moneen muuhunkin kirjoittamisen puoleen aion tutustua.

2. Paluu miniatyyrimaailmaan. Joulun alla saunassa siskon kanssa syntyi villi visio ison sinisen nukkekotini uudesta elämästä. Se on ollut keskeneräinen nyt reilut kymmenen vuotta, ja koko nukkekotiharrastus on horrostanut lähes kaikki yliopistovuoteni. Nyt on kuitenkin päässä sellainen hahmotelma, ettei paremmasta väliä, ja vankat suunnitelmat sen toteuttamiseksi ovat vauhdilla muotoutumassa.

3. Rohkeutta, nainen. Valmistun jotakuinkin puolivälissä vuotta ja olen ensi kertaa elämässäni tilanteessa, jossa en todella tiedä, mihin polku johtaa. Se vaatii taitoa toisaalta asettua virran vietäväksi, toisaalta tarttua tilaisuuksiin ja tarjota taitojaan muiden hyödyksi. Ennen kaikkea se vaatii rohkeutta, joten sitä on nyt löydettävä itsestään.

Miltä sinun vuotesi näyttää?

As you may have seen earlier in this blog, in the beginning of each new year, I take a good look back and peek into the future. I check what I’ve chosen as my goals and wishes the previous year, ponder over what really happened in the past 12 months, and write down my thoughts for the coming year.

Taking a moment to pause and think during the Christmas holidays has helped me be in charge of the wishes I’d otherwise be creating without much awareness or plan for making them come true. I no longer feel like time rushes by and everything happens without me having any say in it. I can have an impact, though I can never control all of it, of course. But I believe that when you feel like you’ve got some control of you life, even the surprises are easier to come to terms with.

I also pick a word for each year, to have an easy-to-carry-with-me reminder of what I’m aiming at. As a tool for all of this, I use the free workbook by Susannah Conway that has gathered a devoted community of people around it over the years.

For this post, I went through my notes and latest workbook. I found three wishes that came true in 2018, three things I will continue working on in 2019, and three new goals for the year ahead. I’d love to hear what your lists would look like, so please leave a comment below!

– – –

What I accomplished in 2018

1. I made progress with my studies. 2018 marked the start of my sixth year in university, and I really wanted to bring my studies to the forefront of my mind. That meant making space for concentrated studying at the expense of some other duties. In the spring, I completed a bunch of classes, while the autumn was dedicated to my master’s thesis. The writing retreat in the summer will stay in my mind as one of the most beautiful experiences in a long while. In January 2019, I am two classes and one finished thesis short of a Master of Arts.

2. I found new working nooks in my town. Knowing what kind of year I was facing, I didn’t want to completely tie myself down to the university library. A less known reading room on campus, designed by Alvar Aalto, became almost home to me during the last weeks of summer, when my motivation was at its highest and it was still very calm and quiet around. Teeleidi, our gorgeous tearoom, proved to be a gentle and soothing place to work away my to-do list. In addition to that, a new hostel & café, The Local, opened right across the road from the uni library and quickly became a favourite hangout for me and many others. (Only 4 euros for a porridge breakfast if you’re a student!)

3. I became more present. This one’s hard to put into words, but let’s just say there’s a solid feeling that staying in the present moment is good for you.

– – –

What I’m taking with me to 2019

1. New directions for Miss Matilda. My collage maker self, Matilda, has stayed very quiet for the past year, apart from the Sunday collages I made in the spring. The reason for this is stated above: I studied a lot. Now, though, I feel an itch to try new things, to test what I could do as Matilda, in what ways I could express myself.

2. Diving deep into Kalevala. I read our national epic for a literature class a few years back, and after recovering from the task, I was left with a feeling that there’s a lot there to draw from. I’ve only been waiting for the right moment to go deeper. Conveniently, there will be a new book on the women of Kalevala this year; a lecture by the author Tiina Piilola was what first sparked my interest for the epic.

3. More postcards to lovely people. This goal has stayed with me a couple of years already, but now, I’ve taken the first important steps to realise it and bought a pile of beautiful postcards, plus stamps to match. All I need to do now is write them and drop them in a postbox. That is how you reach goals.

– – –

What will get started in 2019

1. Putting words on paper. I want to try out different ways to write, to expand my repertoire both for pleasure and professionally. Right now I’m intrigued by flash fiction, a condensed way of telling a story. I will be looking into that and many other styles of writing.

2. A return to the miniature world. Just before Christmas, me and my sister cooked up a wild vision for my big dollhouse – while sitting in the sauna. The house has waited for the attention it deserves for over a decade now, and the whole hobby of making miniatures has been on hold for almost all of my years in uni. Now there’s a sketch in my head that I simply can’t ignore, and plans to make it true are fast taking shape.

3. Courage, dear heart. I’ll be graduating around halfway through the year, and for the first time in my life, I’ll be in a situation where I truly don’t know what will happen next. That will require an ability to, on the one hand, go with the flow – on the other, actively seek opportunities and put myself forward. Above all, it will require courage, and that is what I’ll need to find now.

What is your year beginning to look like?

Tänään olen blogannut kymmenen vuotta

blogisti5

torstai, 25. syyskuuta 2008

Heipä hei… :)
Olen tällainen 14-vuotias nukkekoteja rakastava tyttönen, ja alan nyt kirjoittaa blogia nukkekotini tapahtumista. Blogi on vielä ERITTÄIN keskeneräinen, mutta kyllä tämä tästä. Jos joku haluaa antaa vinkkejä nukkekodin sisustuksesta tai muusta, niin mielelläni luen niitä!

Tarkoituksena olisi kirjata tänne kaikki muutokset ihanassa sinisessä nukkekodissani, josta aion laittaa paljon kuviakin. Eipä tässä muuta… En juuri nyt ehdi ottaa kuvia ja lisätä niitä tänne, mutta heti kun kerkeän, niin laitan. Tästä se lähtee. :)

Päädyin sunnuntaina sattuman kautta lukemaan vanhaa blogiani. Piti tarkistaa jokin fakta syyskesältä 2009, ja muistin tuolloin kirjoittaneeni asiasta blogiin. Siinä samalla kurkkasin ihan ensimmäistä kirjoitustani – ja kappas, sehän oli kirjoitettu melkein päivälleen kymmenen vuotta sitten.

Tänään olen kirjoittanut blogia kymmenen vuotta.

Kenen tahansa elämä ehtii kymmenessä vuodessa heittää häränpyllyä, mutta kun on aloittanut kirjoittamisen 14-vuotiaana, ehtii kymmenessä vuodessa päästä ripille, päättää yläasteen, tulla ylioppilaaksi ja melkein valmistua maisteriksi. Siinä ehtii, tiedättekö, kasvaa aikuiseksi.

Kymmenen vuoden päästä nauran räkäisesti sille, että 24-vuotiaana uskalsin viitata itseeni a-sanalla.

blogisti4

blogisti3

lauantai, 11. heinäkuuta 2009

Rippijuhlat oli tuossa viime viikon sunnuntaina. Konfirmaatio ei jännittänyt melkein yhtään, vaikka kaverit olivat ihan paniikissa… Eikä se nyt niin ihmeellistä ollut, mentiin vaan kirkkoon, oltiin siellä ja tultiin pois. :D Tosin yksi pieni kommellus sattui jo heti aamusta, kun olin lähdössä kirkkoon: istuin autoon, ja mekostani katkesivat molemmat olkaimet. Eikun takaisin sisälle ja mekkoa vaihtamaan. Onneksi omistan toisen melkein samanlaisen mekon, joten eroa tuskin huomasi.

Koko loppupäivä olikin sitten yhtä kestohymyä, kun koko ajan joku otti kuvia. Vieraita kävi jonkun verran, mutta ei kuitenkaan liikaa… Koko ajan teki mieli käydä vaihtamassa mekko pois, inhoan kaikenlaisia juhlavaatteita. Kyllä se päivä siinä sitten kumminkin meni… Sain lahjaksi kameran, mikä oli tosi kiva juttu. :)

Jostain syystä sorrun helposti ajattelemaan, etten ole monellakaan tapaa muuttunut. Että ajatusmaailma on aina ollut vakio, ilmaisutapa samoin, ja siksi kymmenen vuoden takaiset kömmähdykset ovat ihan yhtä nolottavia kuin jos ne olisivat sattuneet eilen. Muutosta on hankala huomata, kun sen keskellä elää.

Vanhaa blogia lukiessani tajusin kuitenkin antaa itselleni pienen synninpäästön. Olen ollut ihan yhtä hukassa kuin teini-ikäiset ympäri maailman, en kypsä, en valmis. Voin lempeän huvittuneena hymähdellä teksteilleni, sillä en ole enää sama kuin silloin. Jotain on opittu, vaikka valmiiksi en odota tulevani.

blogisti1m

maanantai, 10. elokuuta 2009

Hyvää kouluvuotta kaikille, alkoi se sitten huomenna tai ylihuomenna tai ensi viikolla tai jo viime viikolla…! Jaksetaan nyt muutama kuukausi, niin päästään jo joululomalle. Eikä siitä ole pitkä matka kesään… Toivottavasti. Lupaan, etten itke kun saan päättötodistuksen käteen ja joudun jättämään peruskoulun taakseni.

Ensimmäisen vuoden kirjoitusten lukeminen kiertää sydänjuuria solmuun. Ne ovat lapsekkaita, täynnä pieniä hajatuksia ja naurunaiheita, ja tuntuvat siksi oikein alleviivaavan sitä, mikä teksteistä ei näy: ettei yläaste ollut ollenkaan helppoa aikaa. Jos osaa katsoa, sen huomaa vain tauosta, joka jää syyskuussa 2008 julkaistujen ensimmäisten postausten ja huhtikuun 2009 uudelleenaktivoitumisen väliin. Tuossa välissä ei ollut voimia nimeksikään.

Blogi on kuitenkin myös harvinaisen selvä kuva siitä, että käsillä tekeminen se minut pitkälti kuopastani nosti. Se ja musiikki, keikoilla käyminen, joka niin ikään näkyy blogissa. Olen hävittänyt yläasteaikaiset pöytälaatikkokirjoitukseni enkä toistaiseksi ole kaivannut niitä, mutta blogimuodossa oleva dokumentti elämästä on aika korvaamatonta luettavaa. Minulle itselleni kun tekstit puhuvat myös rivien välistä.

maanantai, 22. maaliskuuta 2010

Päätin vihdoin viimein opetella neulomaan sukkia. Ensimmäiset sukat tein 7 Veljestä Jättiraita -langasta, keväisen vihreästä sellaisesta. Aloitin tahallani eri värisestä raidasta, ettei vaan tulisi samanlaiset sukat. ;) Kaikkien mielestä on tosi häiritsevää, että raidat ovat erilaiset, mutta minä nyt vaan satun tykkäämään pienestä eriparisuudesta. :D

(Lisää blogimatkastani täällä.)

blogisti2

“Thursday, 25th September 2008

Hi there… :)
I’m a 14-year-old little girl who loves dollhouses, and I’m now starting a blog about everything that happens in my dollhouse. The blog is still VERY unfinished, but we’ll get there. If anyone has any tips on dollhouse interiors or anything else, I’d be glad to read them!

I intend to report all the changes in my lovely blue dollhouse and also post a lot of pictures of it. That’s all I have for now… I don’t have the time to take pictures and upload them just now, but I’ll do that as soon as I can. Here we go then. :)”

On Sunday, by chance, I was browsing my old blog, as I needed to check something I’d written back in early autumn in 2009. I happened to take a look at my first ever post and realised it was published almost exactly ten years ago.

Today, I’ve been blogging for ten years.

Anyone’s life can turn upside down in that length of time, but when you start writing in the midst of your teenage years, you have time to get confirmed, complete secondary school, graduate from high school, and almost get your MA. Those are the years you grow up to be an adult.

In another ten years, I’ll be belly laughing at myself for having the guts to use the a-word in the mature age of 24.

“Saturday, 11th July 2009

My confirmation day was last Sunday. I didn’t feel that nervous, even though my friends were totally panicking… And it wasn’t that exciting, we just went to the church and were there and then came out. :D Although I did have a little accident early on the day, when I was just leaving for the church: I sat down in the car, and both the shoulder straps on my dress snapped. So back in I went and got changed. Luckily I have another dress that looks almost the same, so you could hardly see the difference.

The rest of the day was just constant smiles, there was always someone taking pictures. There were a fair amount of guests, but not too many… I felt like changing out of my dress the whole time, I hate formal wear. But the day did pass eventually… And I got my own camera, which was nice. :)” 

For some reason, I tend to think I haven’t changed much over the years. I make the mistake that my way of thinking and expressing myself are fairly permanent, which means any blunders from ten years past are just as embarrassing today. It’s hard to notice the change when it’s your life and you’re living right through it.

Reading the old blog was an eye-opener in the sense that it gave me a permission to be more gentle on myself. I’ve been just as lost as any other teenager, just as immature and incomplete. I can feel gently amused at myself back then, because the me of those days isn’t me today. Some lessons have sunk in, even if I don’t expect to ever be complete.

“Monday, 10th August 2009

Happy new school year everyone, whether it’s tomorrow or the day after or next week or last week you’re starting it…! Just a few months to hang in there before Christmas holidays. And next summer’s not far away from that… I hope. I promise I won’t cry when I get my diploma and have to leave secondary school behind.”

Reading the posts from the first year makes my heartstrings curl up in a knot. They’re childish, full of little irrelevant thoughts and laughable occurrences, and thus seem to underline what isn’t there: the fact that secondary school was far from easy for me. If you know where to look, you can see it in the long break between the first posts in September 2008 and the reactivation in April 2009. In the months in between, there was no strength left in me to post.

On the other hand, the blog paints a clear picture of what got me out of that state: making stuff with my own two hands. That and music, which also shows in the blog. I’ve thrown away all my unpublished writing from that time and haven’t missed it, but the document of my life in blog form is pretty precious. To me, even the subtext has a lot of meaning.

“Monday, 22nd March 2010

I decided to finally learn how to knit socks. For the first pair, I used a yarn with spring green stripes. I started the socks with different stripes on purpose, so as not to make two identical ones. ;) It bothers everyone else that they don’t look the same, but I like my socks mismatched. :D” 

(More about my journey in blogging here.)

Tsemppimetso ja muita lintuja – aikaa ja tilaa graduretriitissä

retriitti15

Mieli on tyhjä ja aivan täynnä. Kaupungin äänet kaikuvat kerrostalojen seinistä kolme kertaa kovemmin kuin viikko sitten ja ohi ajavat bussit tuntuvat tärisyttävän puiston penkkejäkin. Olen enemmän läsnä kuin varmaan koskaan aiemmin.

Siltä tuntui perjantai-iltapäivänä, kun olin palannut kaupunkiin vietettyäni viisi päivää järven äärellä, luonnon helmassa hiljaisuudessa gradua kirjoittamassa. Lähdin maanantaiaamuna yliopiston Kielikeskuksen järjestämään graduretriittiin matkalaukku täynnä kirjoja, post it -lappuja ja sipsejä ja palasin perjantai-iltapäivänä uutena ihmisenä. Retriitti pidettiin Jyväskylän yliopiston tutkimusasemalla Konnevedellä, ja sinne kokoontui viitisentoista graduntekijää hakemaan aikaa ja tilaa työlleen. Sitä sieltä löytyikin – sekä mielenrauhaa, vertaistukea ja pientä itsensä haastamista.

retriitti12

retriitti3

retriitti1

Päivät oli rytmitetty kirjoittamisrauhaksi nimetyillä sessioilla, jotka kestivät puolestatoista kahteen ja puoleen tuntiin ja joita kokonaiseen päivään mahtui kolme kappaletta. Niiden aikana jokainen vetäytyi kirjoittamaan huoneeseensa, yhteiseen kirjastoon tai muuhun parhaaksi katsomaansa paikkaan; minä valtasin usein asuntomme keittiön, kun retriittikämppis lähti kirjastoon kirjoittamaan täytetyn metson valvovan katseen alle. Keittiön ikkunasta avautui näkymä kukkien valtaamalle sisäpihalle, jota pikkulinnut pitivät juhlapöytänään. Uloskin lähdin välillä, kun kroppa kaipasi helteen lempeyttä, ja analyysin aloitin turvallisesti omassa sängyssä avonaisen ikkunan alla. Istahdin aina sinne, mikä kulloinkin sopivalta tuntui.

Puhelimen jätin aina aamupalan jälkeen ohjaajalle ja nappasin takaisin mukaani iltaohjelman päätyttyä. Ensimmäiset kaksi päivää havahduin vähän väliä hetkiin, joina olisin tarttunut puhelimeen, jos se olisi ollut käsillä. Nyt pienen tylsistymisen hiipiessä katselin puoli minuuttia pihalle ja palasin sitten innolla gradun ääreen. Keskiviikkona en enää kaivannut käteni jatketta. Tajusin, että voisin työskennellä näin vaikka joka päivä.

retriitti2

retriitti8

retriitti14

retriitti13

Jokainen aamu aloitettiin laiturilla, jonka aurinko lämmitti jo seitsemältä helteiseksi. Meditaatiolla, aamusivuilla ja päivän suunnittelulla viritettiin pää oikeaan moodiin. Järvimaisema oli joka päivä vähän erilainen: tänään usvainen, huomenna äärettömän kirkas. Silloinkin, kun luulimme ukkossateen jatkuvan aamuun asti, oli aurinko ehtinyt pyyhkiä sen pois ennen aamuseitsemää.

En viikon aikana päässyt yli siitä, miten kaunis laituri tutkimusasemalla oli. Puukujaa kävellessä läikähti sydämessä joka kerta. Myöskään uimapukuni ei ehtinyt kuivua koko viikolla kertaakaan, sillä aamu-, päivä- ja iltauinnit tarvittiin pitämään lämpö kurissa. Laiturilla tuli koettua unohtumattomia hetkiä: eräänä alkuiltana pitkään lupailtu sade alkoi juuri, kun olimme nousseet järvestä, ja soitti vedenpintaa isoilla pisaroillaan. Kerran todistimme isokoskeloparven kalastushetkeä kaislikossa, aallot vain kohisivat kun linnut kiisivät ralliaan edestakaisin.

retriitti11

retriitti7

retriitti10

Viimeisenä iltana kirjoitin listan kaikesta, mitä olin saanut aikaan. Listasta tuli pitkä ja lavea, vielä paljon isompi kuin olin odottanut. Lempikohdassani luki “taltutin kaaoksen”. Olin viimein, ikuisen aloittelun jälkeen, päässyt tekemiseen kiinni. Kun olin koko kevään ja alkukesän taistellut keskeytyksien kanssa ja joutunut jatkuvasti palauttelemaan mieleen, mitä olin tekemässä, olin nyt saanut langanpäät sidottua yhteen. Yhden työviikon se vaati.

Ihan yhtä hyvältä tuntui iso to do -lista, jonka niin ikään latasin graduvihkooni. Kun tehtävät ovat selvillä, ei tarvitse kuin ryhtyä tekemään. Kaaos on se, joka tätä Lottaa syö.

retriitti9

retriitti6

Retriittiviikolla alkoi tuntua siltä, että monta viikkoa itseään kehitellyt helle alkoi saavuttaa huippukohtansa – painostava ilma oli jo vaikeaa hengittää ja lämpö sai jäsenet veltoiksi. Torstai-iltana se sitten viimein saapui, komea ukkonen, joka vei lämmöltä pahimman terän. Illansuussa tauoton etäinen jylinä vei ajatukset pilvien lomassa lenteleviin kuolonsyöjiin. Kanssagraduilija huomautti, että tässä vaiheessahan Voldemort yleensä iskee: kun kouluhommaa olisi niin hitosti. Ei tullut kuitenkaan Pimeyden lordia, tuli vain ukkonen joka suunnalta, ja rantasaunan kuistilla sateessa katselimme kirkkaan pinkkeinä lyöviä salamia.

Siihen oli jotenkin hyvä päättää, päivä päivältä tiivistyneen tunnelman purkautumiseen. Perjantain lämpö oli jo kevyempää, uudempaa, ja kirjoitin itselleni tarkat ohjeet siitä, kuinka jatkaa gradutyötä ja mitä ottaa retriitistä mukaan. Minulla on vankka usko siihen, että näillä eväillä tulee valmista.

Vaikka ikävähän tässä myös tulee – ikävä ihmisiä, maisemia, gradukotia, laituria. Semmoinen iso pieni retriitti-ikävä.

My mind is completely empty and full to the brim. The sounds of the city feel louder than a week ago, echoing off the walls, the buses shaking the park bench underneath me. This is the most present I may have ever been.

Those are the feelings I had last Friday, having just returned to town after five days of writing my thesis in peace and quiet, the trees and lake holding me in their gentle arms. I’d left for a thesis writing retreat on Monday morning, my suitcase filled with books, post-it notes and crisps, and returned on Friday afternoon, a totally new person, it seemed. The retreat was arranged by the University of Jyväskylä Language Centre and held at Konnevesi Research Station. There were about fifteen of us there looking for time and space for writing – and we found just that, and so much more.

The main thing every day were the three writing sessions, each one-and-a-half to two-and-a-half hours long, during which everyone found a nice spot for themselves and sat down to write. I often took over the kitchen table in our flat as my roommate chose to work in the library under the vigilant eye of a stuffed wood grouse. The kitchen window provided a view to the flower-filled yard that birds used as their buffet table. Sometimes I took to the open air, and the analysis part I started in the safety of my bed, under an open window. Whatever felt good.

I left my phone in the hands of our teacher every morning after breakfast and only took it back after 9 pm. On the first two days, I realised for several times that normally, this would be the moment I’d grab my phone and get distracted. Now all I could do was to stare out of the window for a bit and then get back to work. On Wednesday, I no longer tried to reach for anything that wasn’t there. I understood I could work like this every day.

Every morning started with a meditation, writing our morning pages, and a moment for planning the day ahead – all done on the jetty in the already-hot 7 am sun. The lake view changed every day, going from misty to extremely clear overnight. Only the sun stayed the same; even when we thought the rain would continue well into the morning, the sun had wiped it out by 7 am.

I never got over how beautiful the jetty was. Walking the little alley in the shadows of the trees took my breath away every time. And my swimsuit wasn’t fully dry for five whole days, as morning, day, and evening swims were needed to keep the heat at bay. We had some unforgettable moments on the jetty, too: one early evening the long-promised rain started just as we’d got out of the water, and huge raindrops gently played on the surface. On another day, a flock of goosanders suddenly started fishing in the reeds, making big waves as they splashed around.

On the last night there, I wrote a list of everything I’d achieved – and it was a long one, way bigger than I’d imagined. My favourite part was “I managed to tame the chaos”. After months of slowly getting started I’d now gotten to the part where I was really truly doing the work. I’d fought with distractions and other duties for the whole of spring and early summer, and now I’d finally tied up the loose ends and knew what I was doing.

I made another list, too, a big fat to-do list that felt just as good to make. Now it’s only a matter of ticking stuff off that list. I’m not afraid of the workload, I’m afraid of the chaos.

During the retreat, it began to feel like the heat that had been gathering up for weeks was reaching its highest point. The thunder showed up on Thursday night, and the first distant rumbles brought flying Death Eaters to mind. A fellow writer pointed out that this was exactly when Voldemort liked to strike: when there was a hell of a lot of schoolwork to do. The Dark Lord never arrived, but the thunder seemed to close in on every side, and we sat on the porch of the sauna, watching the bright pink lightnings flash.

It felt like the perfect ending to the week: the tension that had been building up day by day unraveled and left a lighter sort of warmth in its wake. On Friday, I wrote down clear instructions on how to continue working on my thesis and what to take with me from the retreat. I firmly believe I will finish this task.

Although I can’t help missing it all – the people, the landscape, our thesis home, the jetty. It was a place like no other.

Asioita, joita tapahtuu kun uskaltaa

sodankyl5

Kolmisen vuotta sitten istuin kahvilassa kahden ystäväni kanssa ja jännitin. Olin menossa koelauluihin, vaikka juuri köhitty syysflunssa vielä kutitteli kurkussa. Olin pohtinut kuoroon lähtemistä koko opiskeluaikani, ja nyt tuntui oikealta hetkeltä, vaikka samalla kauhistutti asettaa itsensä alttiiksi arvostelulle, epäonnistumiselle ja kaikenlaisille noloille skenaarioille. Onneksi flunssaan voi aina vähän vedota, ajattelin, kun kävelin koelaulupaikalle. Käytävällä istui useampi kokelas, liityin seuraan ja aloin täyttää henkilötietolappua. “Unohda flunssa ja jännittäminen, astu sisään hyvällä ja rennolla mielellä!” sanoi lappu. Se siitä tekosyystä sitten, mietin, ja päätin vain antaa mennä. Ihan kivastihan se meni, mutta olin aika varma, että karsiutuisin joukosta.

Illalla tuli puhelu. En ollut karsiutunut, olin sisällä.

sodankyl4

sodankyl7

sodankyl2

Yhdessä kuoron kanssa olen noussut lavoille isojen yleisöjen eteen, ollut mukana ihmisten pienissä suurissa juhlahetkissä ja jos jonkinlaisissa kissanristiäisissä, merkannut kalenteriin pienen kiertueen verran reissuja, kuluttanut bussin penkkejä kilometrikaupalla. Olen etsinyt paikkani kuoromuodosta joka keskiviikko ja kotona hakenut vuoroin klassista äänenmuodostusta, vuoroin terävää kansanmusasoundia niin, että portille asti kuuluu. Olen nukkunut hotellihuoneissa ja vähän enemmän koulujen lattioilla, kerryttänyt alati kasvavaa artisti-, pelimanni- ja osallistujapassien kokoelmaa.  Olen laulanut joululauluja valtakunnan radiossa. Olen lähtenyt Italiaan asti, seissyt sydän tykyttäen jonossa ennen kilpailuvetoa, yhdessä muiden kanssa lopulta juossut sinne lavalle vastaanottamaan pääpalkintoa. Olen oppinut olemaan läsnä yleisön edessä ja katsomaan jokaista kuulijaa erikseen silmiin. Olen huomannut, ettei esiintyminen yllättäen kauhistuta vaan tuo vatsanpohjaan ylpeyden meistä ja tehdystä työstä sekä valtavan ilon yhteenkuuluvuudesta.

Nyt viimeisimpänä löysin itseni laulamasta kohti Sodankylän elokuvajuhlien ison teltan kimmeltävää kattoa. Se jos mikä tuntui sydämessä asti.

sodankyl6

sodankyl1

sodankyl9

Kaiken sen lisäksi, mikä näkyy ulospäin ja yleisöön, olen saanut arkeeni ihan uuden ulottuvuuden, josta olisin jäänyt paitsi, jos en olisi tuona alkusyksyisenä tiistaina uskaltautunut koelauluihin. Siihen kuuluu valtavasti pieniä hetkiä, joihin ei aina tajua edes kiinnittää huomiota, mutta joista rakentuu se moniulotteinen kuoroelämä, joka tällä hetkellä on aika iso osa elämää kokonaisuudessaan.

Olen ihmetellyt maailman kauneutta niin valkoisten kivien peittämällä Gardajärven rannalla kuin laiturilla keskellä Sodankylän metsiä. Olen pyytänyt viikonlopputreenien jälkeen kavereita kylään, ja teen kanssa on korkattu yllätysmutakakku ja puhuttu tärkeistä asioista. Olen kuljettanut kotiin hellästi talouspaperiin kääräistyn, kuoroystävältä saadun rönsyliljan pistokkaan. Olen väsyneen hiljaisuuden vallitessa lusikoinut puuroa Kaustisen pelimanniaamiaisella ennen kotiinlähtöä. Olen kirjoittanut kirjekuoriin osoitteen toisensa jälkeen ja sujauttanut niihin uunituoreet levyt. Olen järjestänyt yhteiset synttärit vastalöydetyn sielunsiskon kanssa. Olen syönyt sipsejä Omenahotellin lattialla auringon laskiessa Vaasan kattojen taakse. Olen rakastunut. Olen tehnyt väsyneen kiertoajelun merta katsomaan ja kotimatkalla iloinnut suunnattomasti irtokarkeista alle viisi euroa kilo. Olen tutustunut uudelleen ja paremmin ihmisiin, jotka olen joskus tuntenut. Olen seissyt bussipysäkillä laukkujen kanssa kello kuusi aamulla ja tuntenut tutun matkakutkutuksen. Olen huokaissut helpotuksesta pudottaessani laukut jälleen kodin lattialle ja sulkiessani ulko-oven perässäni.

Tässä kohtaa on enää vaikeaa kuvitella elämää ilman kaikkia noita hetkiä.

Tämän vaan sanon: kun tarjoutuu mahdollisuus, nappaa siitä kiinni. Uskalla. Koskaan ei voi tietää, mihin uusi polku johtaa.

sodankyl8

Three or so years ago, I sat in a café with two friends and felt nervous. I’d soon be off to sing in an audition, even though a recent autumn cold still tickled in my throat. I had been thinking of joining a choir for as long as I’d been in the uni, and now the timing finally felt right – or as right as it ever would, given that I was pretty frightened of all the humiliating scenarios that would surely follow. Lucky I can say my throat’s still a bit sore, I though while walking to the audition. There were people waiting in line already, and I sat down and began filling in a paper with my personal details. “Forget about your nerves and that cold you have – just come in relaxed and feeling good!” it said in bold letters. There goes my excuse, I thought, and decided to just go for it. It went well enough, but I was pretty sure I wouldn’t make it to the choir.

They called in the evening. I’d made it, I was in.

Together with the choir I’ve since stood on stages in front of huge audiences and attended all sorts of celebrations and events, big and small; I’ve marked my calendar with a tour’s worth of gigs and trips and spent quite enough hours on the road. I’ve found my spot in the choir formation every Wednesday and practised both my classical voice and a sharp folk sound at home so loud you could probably hear it right to the garden gate. I’ve spent nights in hotels and more on classroom floors and gathered a nice collection of participant and artist passes. I’ve sang Christmas songs on national radio. I’ve flown all the way to Italy, stood in line with my heart pounding in my chest before a competition performance, and finally run to the stage with others to receive the grand prize. I’ve learned to be present on stage and to look into the eye of every person in the audience. I’ve noticed I’m no longer terrified of performing but feel proud of all of us and the work we’ve done – and hugely happy for being a part of this.

Last week, I found myself singing under the glittering ceiling of the big tent at Midnight Sun Film Festival in Sodankylä, Lapland. What a feeling.

In addition to everything that shows to the audiences and followers, there are heaps of tiny moments that almost fly past unnoticed but that, together, make the choir life. My everyday life has got a whole new layer to it that I would have completely missed, had I not dared myself to go to that audition on a Tuesday in September three years ago.

I’ve marveled at the beauty of this world both on a white-pebbled beach by Lake Garda and in the middle of the forests of Lapland. After weekend practice, I’ve asked friends over for tea, someone’s brought mudcake and we’ve talked of all sorts of important things. I’ve carried home a spider plant cutting, gently wrapped in a paper towel, given by a choir friend. I’ve sleepily eaten porridge in silence at a folk music festival breakfast before leaving for home. I’ve written an address after address on envelopes and slipped in fresh-from-the-print CD’s. I’ve arranged a shared birthday party with a newly-found soul sister. I’ve munched on crisps on the floor of a budget hotel while the sun sets behind the window. I’ve fallen in love. I’ve made a tired detour to see the sea and felt unbelievably happy when finding sweets at less than five euros a kilo on the way home. I’ve got to know people I once knew, but better this time. I’ve stood on the bus stop at 6 am with several bags, feeling the familiar tickle of travel excitement in my stomach. I’ve let out a sigh of relief when dropping my bags on the floor of my home again and closing the door behind me.

By now, it’s hard to imagine life without all these moments.

All I’m saying is this: when there’s a chance, take it. Dare to do so. You never know where that new path will take you. 

Kokemisesta ja jakamisesta

saarenkierto1

Lähdin perheen kanssa kesän ensimmäiselle saarenkierrolle. Päijänteen aalloilla viilettäminen on parasta mitä tiedän, ja tuntui huiman ihanalta kaartaa veneellä samasta kohtaa, jossa vielä pääsiäisenä istuimme pilkillä.

Järven iso selkä on lempipaikkani: siellä on taivasta valtavasti ja helppo hengittää. Sen avaruuden keskellä kiitäessäni huomasin mieleni yllättäen ryhtyneen sanoittamaan paikan ihanuutta blogiin sopivaksi ja muotoilemaan sitä englanniksi Instagramia varten. Sitten välähti ajatus: kokea, ei sanoittaa. Sanat ovat ihania, ne ovat työvälineeni, opintojeni ydin, iloni ja suuri rakkauteni, mutta aina niitä ei vain tarvitse. Joskus riittäisi, että avaa aistit.

Olin jättänyt puhelimen kotiin ihan siksi, etten halunnut ottaa kuvia, vaan pelkästään nauttia järven tuoksuista ja tuulesta tukassa. Halusin olla läsnä enkä irrallani todellisuudesta. Siitä huolimatta mieleni teki koko ajan töitä. (Ja isillä oli kamera mukana, joten päädyin kuitenkin ottamaan muutaman kuvan – ja niin teki muukin perhe, joten tämän postauksen kuvat ovat nyt meidän kaikkien luovuuden tuotos.)

saarenkierto4

saarenkierto5

Myöhemmin illalla, kun hämärsi jo, otin puhelimeni kuistille riipputuoliin, kääriydyin vilttiin (vaikka ilmankin olisi pärjännyt, niin lämmin oli toukokuun ilta) ja ryhdyin lukemaan blogeja. Lukulistalle oli kertynyt kahden viikon verran postauksia, joihin en ollut ehtinyt kaikessa kiireessä uppoutua, ja nyt päätin rauhassa lyhentää listaa. Kesäilta oli kaikkea muuta kuin hiljainen: sammakkokuoro kurnutti rantavedessä niin että korvissa humisi, yksinäinen joutsen päästi tyynellä järvellä kauas kaikuvia huudahduksia, räkättirastas jutteli ja toinen vastasi parin korttelin päässä, silkkiuikkupari etsiskeli pesänrakennuspaikkaa jäiden runnomasta kaislikosta, jokunen kala kävi loiskahtaen pinnassa. Orapihlaja-aidan juurella rapisi tauotta, mutten nähnyt, oliko asialla siili vai sammakko. Sadan metrin päässä tienristeyksessä kipitti pieni eläin, joka naukui kohtalokkaasti mennessään – liekö ollut kevään kiusaama kotikissa vai jotain villimpää.

Tähän kesäillan pauhuun raivasin oman pesäni ja kaivauduin sanoihin. Ei tuntunut irralliselta vaan siltä, että olin tullut ulos puuhaamaan omiani samalla lailla kuin jokainen muukin luontokappale siellä. Muiden tekstejä lukiessa sanat ja kertominen, hyvän tekstin rakentaminen siitä, mitä pään sisällä ja sen ulkopuolella tapahtuu, alkoi tuntua taas houkuttelevalta.

saarenkierto2

saarenkierto3

Koko illan kirjoitin päässäni tätä blogipostausta, yritin pitää lauseenpäistä tiukasti kiinni ja kimpoilin kahden kielen välillä. Saunan alalauteella hampaita pestessäni pallottelin kappalejakoa ja mietin, mihin muotoon tallentaisin äkkiä luonnoksen, joka muuten katoaisi takuuvarmasti unen aikana. Läppärin olin jättänyt kaupunkiin.

Tunnelmien ylöskirjaaminen on minulle yhtä luontevaa kuin niiden havaitseminen ja tunteminen. Siksi taidan muotoilla järvellä syntyneen oivallukseni uudelleen: kokea, ei jakaa. Koska ei minua juuri häiritse se, että haluan kirjoittaa kaiken ylös, vaan ennemmin se, että muistamisen arvoisissa tilanteissa ajatusteni perusformaatti on liian helposti some. Rakennan päässäni kuvatekstiä sen sijaan, että kertoisin itselleni ja läheisilleni, mikä hetkessä on hyvää.

Jaetaan, kun on koettu, jos se tuntuu tarpeelliselta. Ei vain koeta, mitä on jaettu.

I went on the first boat ride of the summer with my family. Sweeping across the waves is the best thing I know, and I felt dizzy but so happy thinking that only at Easter we’d walked on ice on the same spot.

There’s a big open stretch of water nearby, and that’s my favourite place to be as the vastness of the sky there makes it so easy to breathe. Speeding through that open space, I noticed my mind had started turning the feeling into words of its own accord. How am I going to paint this image to my blog readers? How will I make it into an Instagram caption? Then it hit me: experience over wording. I love words; they are, after all, my tools, the essence of my studies, my everyday joy. But there are moments when your senses are all you need.

I’d left my phone home for the sole reason that I wanted to feel the scent of the lake and the wind in my hair without looking for photo opportunities. I wanted to be present, not disconnected. Despite of that, my mind kept working. (And my Dad had a camera with him, so I ended up snapping a few pics – as did the rest of the family, too. The photos in this post are, in fact, a joint effort.)

When the dusk began to fall later that evening, I took my phone to the hanging chair on the porch, wrapped myself in a blanket (though it wasn’t necessary really, the evening was that warm), and opened my to-read blog list. I had two weeks worth of posts that I hadn’t had time to read, and I decided to go through some of them at my leisure. The summer night was everything but quiet: there was a big choir of toads croaking away in the shallow water, a solitary swan letting out cries that echoed on the still lake, a fieldfare talking loudly to his friend, a couple of great crested grebes looking for a place to build their nest, and a few fish surfacing with a splash. Under the hawthorn bushes, I heard a constant rustle of leaves but couldn’t see if it was a toad or a hedgehog. A hundred metres away, a small animal crossed the road meowing loudly – I wondered if it was a troubled cat or something wilder.

In that summer night symphony, I made my own nest and dug deep into words. I didn’t feel disconnected but part of the scenery, an animal like all the others doing what I saw fit. Reading what others had written, I began to feel that familiar itch for building a good text and telling a beautiful story again.

I kept writing this post in my head for the whole evening, trying to hold on to loose ends and juggle two languages at once. Brushing my teeth on the lower bench in the sauna, I mentally formed paragraphs and tried to come up with a quick way to save my draft before bed, as it was sure to disappear while I slept. I’d left my laptop in town.

Writing down what I see and feel is as natural for me as seeing and feeling in the first place. That’s why I think I’ll have to rephrase my original insight: experience over sharing. I’m not that bothered by my mind’s tendency to form words and sentences, but the fact that my default format is that of social media. I’m making up a caption instead of telling stories to myself and those near me.

Let’s experience first and share after – if it feels necessary. Let’s not only experience what we’ve shared.

Ensimmäinen kuukausi eletty: vuoden suunnitelmat ja tammikuun parhaat

tammikuu1

Vuoden ensimmäinen kuukausi alkaa lähestyä loppuaan. Tammikuu on ollut minulle kuukausi, jona opetella uusia tapoja, aloitella vuoden projekteja ja tutustua tarkemmin tavoitteisiin, joita olen tälle vuodelle asettanut. Tällä kertaa uusi vuosi todella tuntuu uudelta, siltä kuin joku olisi avannut ikkunan ja tuulettanut nurkat. Tammikuun aikana kuva tulevista kuukausista on syventynyt ja tarkentunut, joten nyt on hyvä aika luoda pieni katsaus siihen, miltä vuosi suunnitelmissa näyttää. Muutamat alkuvuodesta löytyneet lempparijututkin olen listannut – kurkkaa, löytyykö listalta sinulle tuttuja juttuja!

tammikuu5

Olen nyt muutamana vuonna pohjustanut tulevaa vuotta joululoman aikana täyttämällä Susannah Conwayn Unravel Your Year -työkirjaa, joka on ladattavissa ilmaiseksi Conwayn nettisivuilta. Työkirjan avulla on mukava paketoida vanhan vuoden hyvät ja huonommat hetket, opetukset ja oivallukset, sekä luoda karttaa seuraavalle. Tämän vuoden työkirjassa on myös oma aukeamansa vuoden 2018 jokaiselle kuukaudelle, joten työkirjaa voi kuljettaa mukana läpi vuoden ja palata ajatuksiinsa aina, kun siltä tuntuu.

Conway tarjoaa vuoden lopussa myös viiden päivän kurssin vuoden sanan etsintään. Tämä on neljäs vuosi, jolle minulla on sana, ja toinen sellainen, jona tuo sana tuntuu vatsanpohjassa asti ja näyttää selkeästi ohjaavan uusille poluille. Koska kurssi ja työkirja ovat englannin kielellä, teen niitä itsekin suureksi osaksi englanniksi, ja samalla kielellä keksin yleensä myös sanani. Vuotta 2018 ohjaa sana true, joka rohkaisee minua tekemään valintoja, jotka ovat omalle itselleni, arvoilleni ja tavoitteilleni uskollisia. Kyse ei ole siis mistään taikatempusta: yksittäinen sana vain muistuttaa kätevästi itseä siitä, mitä tänä vuonna halusikaan tehdä ja kokea. Vuonna 2015, kun ensi kerran valitsin itselleni sanan, se oli discover, ja tuon vuoden aikana löysin elämääni monta isoa, uutta ja hienoa asiaa, jotka pistivät arkea uusiksi aika tavalla. True tuntuu juuri nyt yhtä isolta ja vaikuttavalta sanalta kuin discover aikoinaan.

tammikuu2

tammikuu7

Vuosi 2018 on minulle myös graduvuosi, sillä olen juuri aloittanut graduseminaarin ja päättänyt, että vuoden aikana tulee valmista. Aihe muotoutuu hiljalleen, ja senkin valinnassa pidän tärkeimpänä kriteerinä sitä, että olen itse kiinnostunut ja innostunut aiheestani. Voi olla, että graduprosessista kuullaan blogissa vielä sen edetessä – saa nähdä!

Minulla on myös jokunen suoraan sanastani kumpuava projekti, joista isoin on kodin tavaroiden läpikäynti ja järjestäminen niin, että jäljelle jäävät tavarat tuntuvat tärkeiltä ja ne säilytetään kätevästi ja loogisissa paikoissa. Tammikuun aikana olen jo ehtinyt aloitella perkaamalla jokusen kaapin ja hyllyn, ja aiheesta on tulossa myös ensimmäinen postaus aivan lähiaikoina.

tammikuu6

Lisäksi haluan jatkaa päivittäistä joogaamista, joka pitää kropan vetreänä ja vahvana sekä mielen valoisana. Ihanalla Yoga With Adrienella on jälleen tammikuiseen tapaan menossa kuukauden päivittäinen ohjelma – ja kuinka ollakaan, sen nimi on tänä vuonna TRUE. Joogaan aion yhdistää meditaatiota, joka on minulle vielä vähän vierasta aluetta. Olen kuunnellut jokusen ohjatun meditaation YouTubesta ja Spotifysta (hae sanoilla guided meditation) ja pari päivää sitten ilmoittauduin Instagramissa seuraamani joogaohjaaja Ché Dyerin ilmaiselle minikurssille, joka tuo sähköpostilaatikkooni viisi tekniikkaharjoitusta. Ihan alussa ollaan – katsotaan, minne matka vie!

Haluan tänä vuonna myös lukea enemmän ja scrollailla vähemmän. Hyllyssäni on kasa hienoja lukemattomia opuksia, joihin haluan tarttua. Kuten moni muukin, haluan muistaa taas, miten hienoa on uppoutua kirjaan ja unohtaa ajan kulu. Haluan olla se tyyppi, joka kantaa kirjaa mukanaan kaikkialle ja lukee aina, kun siihen tarjoutuu mahdollisuus.

tammikuu3

tammikuu4

Sitten niitä tammikuun parhaita! Näistä on tullut tässä kuussa hyvä mieli.

  • Vauhdikas jumppa ja sen jälkeen aikaa käydä saunassa ja kerätä itsensä kaikessa rauhassa. Olen yhtäkkiä löytänyt valtavan innon ryhmäliikuntaan, ja kun vielä tajusin, että yliopistolla pääsee saunaan milloin vain, on jumppakokemus aika täydellinen. Myös pienet liikkumista helpottavat asiat ilahduttavat: kivan väriset kengät, tarpeeksi iso kassi kaikkien kamppeiden kantamiseen, itsevarman olon tuovat vaatteet.
  • Laitoin suurkulutuksessa olleen BookBeat-sovelluksen pienelle katkolle joulun jälkeen ja päätin kuunnella vaihteeksi podcasteja. Ikisuosikkini Art For You Ear takaa, että vaikka viikot yleensä tuntuvat kuluvan nopeasti, on lauantaista seuraavaan lauantaihin aina tuhottoman pitkä aika. Onneksi uusissa tuttavuuksissa riittää aina vanhojakin jaksoja kuunneltavaksi: kirjoihin ja kirjoittamiseen keskittyvä Secret Library sekä uuden ajan luoville tekijöille suunnattu Hashtag Authentic ovat koukuttaneet viime aikoina.
  • Olen lukenut Uutta Muusaa jo hyvän aikaa, mutta vuotta aloitellessa sen valoisa, lämmin ja armollinen asenne on kolahtanut oikein kunnolla. Ihania, hyvin kirjoitettuja ja syvällisiä juttuja.
  • Veriappelsiinit ovat hitsin hyviä.
Miten sinun vuotesi on alkanut?

The first month of the year is drawing to a close; it’s been a month of getting to know my goals for the new year, starting new projects, and learning new habits. This time, it all does feel exceptionally new, like someone’s opened the window and let fresh air in. My thoughts about 2018 have deepened and sharpened in January, so now is as good a time as any to take a look at the plans for the coming months – and I’ll be sharing some favourites from the first weeks of the year, too!

In the past few years, I’ve used Susannah Conway’s Unravel The Year workbook as a tool for mapping out the new year during Christmas holidays. It’s a great way to wrap up the year that’s coming to an end and take a look at your plans and hopes for the new one. This year, there’s also a spread to fill each month, so it’s easier to carry the book with you all year and return to it. The workbook is available for download on Susannah Conway’s website.

Conway also offers a Find Your Word mini course at the end of each year to go with the workbook. This is the fourth year I’ve selected a word to represent the things I wish to manifest in the months to come, and the second year when I’m really feeling that word. In 2018, my word is TRUE; it encourages me to make choices that go with my truth, my values, and the goals I’m reaching for. This is not a magic trick – the word is simply a beautifully simple reminder of what it was again you wanted to achieve and experience this year. In 2015, when I first chose a word – DISCOVER – a lot of big, wonderful new things suddenly arrived to turn my life around. And that was because I took steps towards them. Right now, TRUE feels as big and powerful as DISCOVER once did.

For me, 2018 is the year of writing my Master’s thesis. I’m currently in the process of choosing and defining my topic, and even with that, I aim for something that I really feel interested and excited about. You might hear more about the writing process as it moves forward – we’ll see!

My word has also materialised as a few projects, the biggest of which is the decluttering and organising my home so that I’m only keeping items that are important to me, and storing them logically. I’ve already started by going through some shelves and cupboards, and the first blog post on the subject will be coming shortly.

In addition to that, I intend to stick to my routine of daily yoga to keep my body strong & mind open. The ever so lovely Yoga With Adriene is running her traditional January 30-day programme at the moment, and this year, it’s very conveniently named TRUE. To go with the yoga, I’d like to dive into meditation, so far a pretty unknown territory for me. I’ve made use of guided meditations on YouTube and Spotify, and just signed up for Ché Dyer’s free mini course on different meditation techniques. I’m only getting started, so we’ll see where this journey takes me!

This year, I also want to read more and scroll less. There are a number of great unread titles on my bookshelf that I wish to check out. Like so many others, I want to remind myself of how wonderful it is to get lost in a book and forget the passing of the time. I want to be the girl who carries a book wherever she goes and reads at any possible moment.

And then to the January favourites! These have brought me joy this month:

  • Some brisk exercise and time for sauna afterwards. I’ve suddenly found a passion for group fitness classes, and the fact that the sauna’s on at the uni all day has made the experience pretty much perfect. Then there are all the little things that make exercising so much easier: a bag big enough to carry all your stuff, shoes of your favourite colour, confidence boosting gym clothes.
  • I decided to take a little break of audio books and listen to more podcasts for a change. My forever favourite Art For Your Ear makes sure that even though weeks go by in a flash, it’s always an awfully long time from one Saturday to the next. Luckily the new favourites have an archive of episodes to listen to: the book and writing podcast Secret Library, and Hashtag Authentic, a podcast for online creatives, have got me hooked lately.
  • For the Finnish speakers among us: I’ve been reading Uusi Muusa for a while now, but its positive and warm attitude has been just what I’ve needed when starting a new year. It’s got some beautiful, deep and well written articles.
  • Blood oranges are freakin’ good.
How’s your year taken off?