Kesäretket, kesähetket

kesalla1

kesalla2

kesalla7

kesalla4

kesalla5

kesalla6

kesalla8

Tämän kesän hienous on ollut hetkissä. Muistelen edelleen meren äärellä istumista kesäkuussa, kuinka se silitti sielua. Järvikin antoi parastaan pienen, mutta oikein hyvän hetken. Olen onnistunut päätymään sopivan kokoisille seikkailuille ja saanut nauttia matkalla olosta (siitä, kun kulkuvälineessä saa keskittyä maisemiin) sekä ihmetellä uusia kulmia. Juhlavina hetkinä on nostettu maljoja päättymisille ja alkamisille.

Tämän kesän hienous on ollut myös seurassa, jonka kanssa on istuttu hiljaa tai puhuttu pitkään. Ystävissä, joiden tapaaminen on niin arvokasta nyt, kun hiljalleen hajaannumme ympäri Suomen. Elämme kynnyksellä kukin.

Toisaalta hienous on myös kotona, tavallisissa ympyröissä, joihin voi aina palata olemaan itsensä. Vaikka elämä on nyt hakemista, sitä tietää aina, mistä olennainen löytyy.

The beauty of this summer has been in its moments. I still warmly recall sitting by the sea in June, the way it gently soothes your soul. The lake, too, gave its best for a fleeting moment in time, and it was just enough. I’ve found myself on moderate-sized adventures, enjoyed being on the road (when taking in the view is all you can do), and marveled at new corners of the world. On more than one day, glasses have been raised in celebration of endings and beginnings.

The beauty of this summer has also been in the company it’s been spent in – talking for hours or sitting in comfortable silence. It’s been in the friends, the meeting of whom is so valuable now that we’re slowly taking to our own paths and wandering off. Each of us is on our own threshold.

On the other hand, the beauty is also in being at home, being me in the most familiar of settings. Even if life now is a big search with no map to guide me, I know where I can find the essentials.

 

 

Advertisements

Älä hättäile, sanoi lammas

lampaat1

lampaat5

lampaat4

lampaat_mv2

lampaat7

lampaat_mv1

lampaat2

lampaat8

Meillä päin ahkeroi lauma pörröisiä kesätyöntekijöitä. Kaupunki palkkasi keväällä muutaman kymmenen lammasta tekemään selvää valloilleen päässeestä jättipalsamista, ja ainakin päällisin puolin näyttää, että ne ovat hoitaneet hommansa perusteellisesti. Samalla lähipusikosta on tullut Lammasmetsä, jossa voi läpikulkumatkalla saada annoksen elukkaterapiaa.

Kävimme alkukesästä etsimässä lampaita kameran kanssa ja löysimme ne puolivarjoisasta notkelmasta päiväunilta. Suut kävivät koko ajan, eli työt hoituivat, mutta hyvin leppoisasti ja turhaan hätiköimättä. Siinä torkkumisen lomassa.

Ihailtava asenne, mietin.

There’s a bunch of fluffy summer workers in town. The municipality hired a flock of sheep to take care of overgrowing Himalayan balsam, and they seem to be good at what they to. We met them in the middle of an afternoon nap one day in early summer, huddled together in a safe secluded spot, mouths constantly munching away. Way to get stuff done stress free.

Kesäkuu, välitila

kesakuu19_3

kesakuu19_1

kesakuu19_2

kesakuu19_5

kesakuu19_4

Kummalliset kalat liukuvat syvyydessä,
tuntemattomat kukat loistavat rannalla;
olen nähnyt punaista ja keltaista ja kaikki toiset värit –
mutta ihana meri on vaarallisin nähdä,
se herättää tulevien seikkailujen janon:
mitä on tapahtunut sadussa, on tapahtuva minullekin.

Edith Södergran

Kevät saapui lauantaina huhtikuussa

kevatjarvi2

kevatjarvi3

kevatjarvi5

kevatjarvi4

kevatjarvi1

Osa kuvista: Venla Leppälä

Aurinko paistaa juuri sopivalla lämmöllä kuistin riipputuoliin. Olen liian väsynyt lukeakseni, viisaudenhammaspotilas, ja haen olohuoneesta lisää tyynyjä, joista asettelen ympärilleni päiväunipesän. Suljettujen luomien takana maailma jatkaa kevätpuuhiaan. En tunnista kaikkia linnunlauluja, mutta niitä on monta erilaista. Jäänreunalla huutavat lokit, kanat vastaavat takavasemmalta. Sisko puhuu niille. Tienvarren männyssä orava riipsuttaa määrätietoisesti oksaa, eikä siitä näy kuin heiluva häntä. Sinitiaispariskunta yrittää kuistin pylvään päälle rakentamaan tämänvuotista kesäkotiaan, mutta torkkuva ihminen riipputuolissa pelottaa, ja ne keinuvat milloin amppelinkannakkeessa, milloin terassin kaiteella tähystämässä. Eivät uskalla kuin käväistä. Paljaan pensasaidan alla rapisee: onko se räksä vai rupikonna? Isä näki eilen illalla kaksi konnaa tuijottamassa taloa kuin invaasiota suunnitellen.

Kanat oleilevat lintujen kevätmuuton vuoksi vielä sisätiloissa, mutta niille on rakennettu oven lipan alle pieni terassi, jolla ne pääsevät haistelemaan tuulia. Aamuauringon porotuksessa ne heittävät kyljelleen kuin koirat, antavat masuhöyhenille aurinkoa, levittävät siivet pitkin sahanpurua ja viettävät kaikin puolin erinomaista rantaelämää.

Iltapäivällä tuuli nousee ja saa mustaksi muuttuneen jään liikehtimään. Se hajoaa lautoiksi, jättää väliin railoja, helisee liikkuessaan ja siirtyy koko komeudessaan kohti etelää. Lähdemme rantakiville katsomaan, auringosta huolimatta takki on tarpeen. Jää kasaa valkoisiksi muuttuvia puikkoja kivivalliin. Lähisaaren takana on jo avointa, lautat loittonevat vastarannalta ja kasautuvat meidän puolellemme. Ristiselkä on kuulemma vapaa. Vuoden paras päivä, sanoo sisko, ja on pakko olla samaa mieltä.

In the hanging chair on the porch, the sunshine is exactly the right temperature. I’m too tired to read, nursing a removed wisdom tooth, so I get a few extra pillows from the living room and build myself a nap nest in the hanging chair. Behind closed eyelids, spring keeps on springing. I don’t recognise all the birdsongs in the air, but there are many. On the edge of the ice, seagulls screech, and chickens reply from the back of the garden. I can hear the sister talking to them. In the pine tree by the road, a squirrel scrabbles, only a swaying tail visible. A blue tit couple tries to get into their summer home on the porch column, but a sleeping human in the hanging chair makes them wary and alert. Something rustles under the bare hawthorn hedge – is it a fieldfare or a toad? Dad saw a pair of toads staring at the house the other night, like they were planning an invasion.

Because of the spring migration, the chickens mostly stay indoors for now, but they’ve got their own little patio under the eaves. When the morning sun shines right on it, they lie down on their side like dogs, get a little sun on their belly feathers, and spread their wings on the sawdust floor. Proper beach life.

In the afternoon, the wind rises and makes the ice move on the lake. It breaks into floes, leaves cracks in between, chinks and jingles, and moves southward in its entirety. We take a walk on the shore to watch; despite the sun, a coat is needed. The ice piles up on the rocks, breaking down in white sticks. The water flows free behind the closest island, and the wind pushes the floes away from the opposite shore, to our side. The bigger stretch of water a little south from here is open already, we hear. Best day of the year, says the sister, and I have to agree.

Aika venyy ja minä valmistun

hiutaleet4

Tämä kirjoitus on odotellut vuoroaan jo hyvän aikaa ja rakentunut pala palalta tämän viikon aikana, mutta koska talvi ei näytä taistelutta taipuvan, en ole kuvien kanssa vielä aivan myöhässä. Räystäät kyllä tippuvat, maailma on muuttunut loskaksi ja aurinko häikäisee niin että täytyy vetää kaihtimet eteen, mutta lunta tulee vielä melkein päivittäin muodossa tai toisessa. Nämä kuvat ovat ajalta, jolloin pyry vielä kinostui oksille.

Kuvien aihe taas on peräti muisto ajalta ennen joulua. Tuolloin kaivoin siskoni kanssa sängyn alta vanhan Hama-helmisangon, ja kulutimme illan keittiön pöydän ääressä helmiä pyöritellen ja silityshöyryjä hengitellen. Syntyi kasa lumihiutaleita, ja sisko teki pieniä lahjapaketteja, joita liimasi joulukortteihin. Kortteja tuli enemmän kuin niille oli vastaanottajia. Minä ripustin hiutaleet ikkunaan, johon ne saivat jäädä yli joulun talvipäiviä ilahduttamaan.

hiutaleet3

hiutaleet2

Tällaista näyttää olevan graduntekijän aika: kappas, joulu tuli ja joulu meni, sitten kuluivat viimeiset talvikuukaudetkin. Päivät huristavat ohi renkaat vinkuen silloin, kun työ on yhtä loppumatonta suota. Sitä kauhoo kauhomistaan muttei etene, tai jos eteneekin, ei muka tarpeeksi nopeasti. (Tässä kohtaa on aina pakko kertoa gradumöröistä, jotka meidän piti piirtää yhtä kurssia varten. Ystäväni mörkö sanoi: “Ajattele nopeammin, p*ska.” Siihen tiivistyy hyvin paljon.)

Sitten aivan yhtäkkiä sitä on tilanteessa, jossa aikaa on kaksi viikkoa, ja huomaa olevansa melkein maalissa. Huomaamatta ne näytön loisteessa ja miellekarttojen äärellä kauhotut tunnit ovatkin tuottaneet tulosta, ja hommaa on jäljellä rajallinen määrä. Suo on taaksejäänyttä elämää.

Nyt olen paahtanut menemään sellaista tahtia, että olen päässäni jo torstaissa, kun muut vasta kääntävät kalenterista esiin uuden maanantain. Pelkäsin vähän etukäteen sitä viimeistelyn määrää, joka viimeisille viikoille kasautui, mutta toistaiseksi on mennyt paremmin kuin hyvin. Tuntuu, että teen päivässä sen mitä kuvittelin saavani aikaan viikossa. Ja mikä tärkeintä, tässä vaiheessa pääkin tuntuu kestävän tämän tahdin.

hiutaleet1

hiutaleet6

Tiedättekö, yliopistossa tuntuu olevan aina kevät. Aina kerätään vuoden viimeisiä noppia ja ahdistutaan kesätöistä. Ei kai tuo ole ihmekään, kun jo ennen joulua pitäisi alkaa orientoitua seuraavaan kesään. Joka toukokuu viimeisen viiden vuoden ajan olen miettinyt, mihin hävisi se silmänräpäys lokakuun ja huhtikuun välistä. Entä mitä tapahtui sille minuutille, joka erottaa vuosia 2013 ja 2019? Tänä keväänä ne viimeiset nopat ovat oikeasti viimeiset, ja kesätöiden sijaan pitäisi löytää ihan oikeita töitä.

Vaikka aika venyy ja kutistuu oman tahtonsa mukaan, niin vuodenaikoja tunnen eläväni täyteen mittaansa. Nautin jokaisesta tasan niin pitkään kuin se on täällä ja sen lähtiessä olen jo aivan valmis luopumaan ja siirtymään eteenpäin. On ollut ihana talvi valkeine jouluineen, paukkupakkasineen ja lumimyrskyineen, mutta maaliskuu jo maata näyttää. Katselen ikkunassa riippuvia hiutaleita vielä hetken, niin kauan kuin kinokset pihalla edelleen ulottuvat polveen, mutta sitten ne saavat siirtyä varastoon.

Kevät valmistuu pihalla samaan tahtiin kuin minä täällä sisätiloissa.

hiutaleet5

This post has been waiting to get in my drafts for a good while, and I’ve been building it, piece by piece, as the week has gone by. But as the winter doesn’t seem to be giving up without a proper fight, I’m still not entirely late with the pictures. Of course, there’s a constant drip drop dripping of water outside, the whole world seems to have turned into slush, and I need to hide behind my blinds from the sharp rays of sun, but there’s still almost a daily dose of snow in one form or another. These photos are from the time we still had snow-covered trees.

The subject of the photos is even older – it’s from that time before Christmas when me and my sister pulled an old bucket of Hama beads from under the bed and had a wonderful evening of playing with the beads around the kitchen table. I ended up with a pile of snowflakes while my sister made little presents that she glued onto Christmas cards. There were more cards than friends to give them to. I hung my snowflakes on the window and there they have stayed over Christmas and through the winter months.

This seems to happen to time when you’re writing a master’s thesis: oh hi, that was Christmas right there, and now we’re already through the winter. Days whizz by when the workload feels like a never-ending swamp and you’re desperately trying to paddle to the other side. You paddle and paddle but don’t seem to be moving forward – or when you do, it’s not fast enough. (At this point, I always tell the story of when we had to draw our thesis monsters for a class. My friend’s monster was saying, “Think faster, you piece of sh*t.” That sums up a lot.)

And suddenly there are two weeks left and you’re almost at the finishing line. While you’ve paddled, the work has indeed moved forwards, and now there’s a finite number of to-dos left. You’ve left the swamp behind.

For the past couple of weeks, I’ve been hammering away with such determination that I feel like a day is enough to finish the amount of stuff that would otherwise take me a week. I was a little afraid of how the last weeks looked like in my diary, but so far, it’s been all good. And the best thing is, at this point, my head seems to be cool with the pace, too.

In the university, it seems like it’s always springtime. It’s always about getting your last credits for the year and stressing about finding a summer job. No wonder, though, as we often need to start focusing on the next summer before the new year has even started. Every May, for the last five years, I’ve wondered what happened to that blink of an eye between October and April. And how did I miss the minute that separates 2013 from 2019? This spring, the last credits are truly the last ones, and instead of a summer job, I’m hunting for a real one.

Even though time stretches and shrinks as it wishes, I still feel like I’m living each season to the fullest. I enjoy each one exactly as long as it’s here, and when it starts packing its bags, I’m more than ready to move on, too. I’ve loved this winter, the freezing cold days, blizzards and all (and a white Christmas!) but the sun on my face and bare asphalt make my heart sing. I’ll look at the snowflakes on my window for a little while more – as long as there still are knee-high snow banks in the garden – but then they’ll be wrapped up and put away.

Winter is finishing its work outside on the same schedule as I am finishing mine indoors.

Syksyllä tekee mieli olla hiljaa

lokapuut1

Syksy sen aina tekee: käperryn kuoreeni, kirjoitan kyllä ja kuvaan sitä kun luontokin käpertyy, mutta mitään uutta ei ilmesty tänne eikä muihinkaan kanaviin. En tunne tarvetta jakaa tai julkaista, pidän vain kaiken itselläni. Eipä tuo haitanne.

Lokakuussa olen ymmärtänyt, että vaikka alkusyksystä oli helppo lähteä aamulla kirjastoon ja pysyä siellä iltapäivään asti, ei sitä tarvitse väkipakolla jatkaa loputtomiin. Nyt tuntuu paremmalta jäädä aamulla kotiin ja pysyä siellä vaikka iltaan asti.

Olen kokeillut ilmajoogaa, venynyt ja vanunut ja leijunut kankaan sisällä ihanassa painottomuuden tilassa. Kolmen tunnin starttikurssin jälkeen ostin kymmenen kerran passin, koska tämän kortin haluan katsoa vielä vähän pidemmälle. Kävin myös katsomassa improteatteria ensimmäisen kerran elämässäni, ja se oli loistavaa.

lokapuut2

lokapuut4

Olen syönyt ihan liikaa Elovenan ihania valmispuuroja, jotka ovat vähän niin kuin riisifrutteja mutta kaurasta. Niissä on mustikka- tai omenahilloa ja niin paljon enemmän jujua kuin jogurtissa.

Olen juonut aika paljon glögiä. Lokakuun alussa kirjoitin kalenteriinkin, että sitten kun ne punaiset ja kultaiset tölkit ilmestyvät kaupan hyllyyn, älä turhia kursaile. Anna mennä vaan. Kuuma glögi on tuntunut hyvältä varsinkin näin syysflunssan tökkiessä kurkkua.

Olen kuunnellut

  • jo vähän joulumusiikkia, mutta aloittanut sieltä vähemmän jouluisesta päästä, Spotifyn Indie Christmas -soittolistasta. Ei vielä niitä suurimpia klassikoita, mutta pientä tunnelman virittelyä.
  • Hannah Bullivantin syyssoittolistaa, jonka löysin Instagramista ja jota moni tuntui hehkuttaneen. Hehkutuksen väärti.
  • kirjoja, jotka saivat miettimään omaa kirjoittamista: Satu Koskimiehen ja Vilja-Tuulia Huotarisen Emilia Kent – runotytön tarina jatkuu sekä Miia Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin.
  • vahvan ja säväyttävän kirjan, jossa on ehkä kaunein kansi vähään aikaan: Katja Ketun Rose on poissa.
  • taikuuden historiaa Harry Potter: A History of Magicin muodossa, joka ilman kuvia jää vähän vajaaksi, mutta onnistuu kyllä ujuttamaan jännittäviä tiedonmurusia aivojen sopukoihin.

Olen lukenut vähän tarkemmin joogan perusteista ja historiasta, ja nyt haluan tietää ihan kaiken. Käynnissä on myös uusintakierros Pottereita, joihin karkaan iltaisin.

lokapuut5

lokapuut3

Olen innostunut taas neulomisesta; yksi Novita-lehti siihen tarvittiin, ja naps – joku sytytti taas valot siinä pääni nurkassa, jossa neulomisinto sijaitsee. Talven tulostakin olen innostunut, ensilumesta joka satoi ja on pysynyt minun kukkulallani aika pitkäänkin. Tänään se varmaan on alkanut huveta.

Olen juhlinut merkkipäiviä, virstanpylväitä. Onnellisia aikoja.

Loppuun ilmainen vinkki: jos on liikaa tekemistä ja liian vähän aikaa, lähde jonnekin, missä on metsä tai järvi ja hiljaisuus. Poistu arkiympyröistä ja raivaa itsellesi turvallinen kolo.

Terveisiä mummilasta.

This always happens in the autumn: I curl up and nestle, and while I do write and photograph the nature doing just the same, I have no desire to share or publish anything. There doesn’t seem to be a need for that. And I guess I don’t mind.

In October, I’ve understood that it’s okay to change your routines with the seasons. Getting on my bike early in the morning to get to the library and stay there until late afternoon felt good in the early autumn. Now, however, working from home in the morning and staying there the whole day, if necessary, is what I crave.

I’ve tried aerial yoga, stretched my achy muscles and floated inside the hammock in a beautiful sense of weightlessness. After a three-hour beginner course, I bought a ten-hour pass as I really want to see how this practice could evolve. I’ve also seen improvisational theatre for the first time, and it was spectacular.

I’ve eaten way too many Elovena porridge snack pots, but they’re so creamy and good, and they’ve got blueberry or apple jam and so much more character than yogurt.

I’ve drunk quite a lot of glögi (non-alcoholic, don’t you worry). I have an actual diary entry from the beginning of October saying when the red and gold cartons of glögi appear in the shops, don’t hold back. I’ve especially enjoyed the spicy beverage now that I’m in the middle of a little autumn cold.

I’ve been listening to

  • some Christmas tunes already, but I’ve started with the less traditional pieces on Spotify’s Indie Christmas playlist. The time for the classics will come a bit later.
  • Hannah Bullivant’s autumn playlist that seemed to get a lot of love on Instagram. Definitely worth the love.
  • books on women who write that made me reflect on how I write myself – one of them a Finnish-made sequel to Emily of New Moon, believe it or not!
  • a strong and thrilling book with the most beautiful cover I’ve seen in a while (Katja Kettu: Rose on poissa).
  • Harry Potter: A History of Magic, a book that’s filled with exciting magical details but would admittedly work better with pictures.

I’ve read more about the traditions and history of yoga, and now I want to learn all of it. I’m also in the middle of another round of the Potters that I like to escape to in the evenings.

I’m excited about knitting again. All it took was a peek into one single knitting magazine, and suddenly someone had turned the light on in the corner of my brain that accommodates my knitting enthusiasm. I’m also eager to see the winter arrive; we got our first snow last week and it stayed on the ground surprisingly well until today.

I’ve celebrated special days, milestones. Happy times.

I’ll end with a free tip: when there’s too much to do and too little time, go somewhere with woods or a lake and some peace and quiet. Leave your everyday environment and carve yourself a safe little space.

Greetings from my Gran’s.

Sunnuntaiaamuna syyskuussa

sunnuntaiaamu8

sunnuntaiaamu10

sunnuntaiaamu2

sunnuntaiaamu5

sunnuntaiaamu4

sunnuntaiaamu7

sunnuntaiaamu1

sunnuntaiaamu6

sunnuntaiaamu3

sunnuntaiaamu9

Syksy ei ole suosikkivuodenaikani, mutta on siinä puolensakin. Pidän vuodenkierron välitiloista, joissa luonto muuttuu. Niissä kaikki on vähän salaperäisempää, vähemmän ennalta arvattavaa – kesän kirkkaus kun ei jätä mitään arvailujen varaan. Syksy ja kevät osaavat yllättää.

Kun sunnuntaiaamuna avasin kotioven, järvi väikkyi vielä niin kuin ennenkin, sitä kehystävät puut vihersivät edelleen, mutta silti näkymä oli jo muuttunut. Valo tuli matalammalta ja pidensi varjot, näytti teräväpiirtona joka ikisen kastepisaran lehdillä. Siinä on se salaperäisyys.

Kanat kuopsuttavat takapihalla tuttuun tapaansa, mutta veikkaan, että minun tapaani nekin nauttivat viilentyneestä säästä. Kotvan kuluttua ne pääsevät uutukaiseen talvikanalaansa pakkasta pakoon. Jo nyt ne menevät nukkumaan aikaisemmin, sitä mukaa kun pimeä laskeutuu.

Elääpä itsekin auringon mukaan! Mutta koska ihmislapsella on velvollisuutensa, tilasin juuri kirkasvalolampun, sellaisen yksiöön sopivan. Vaikka hämy ja salaperäisyys on minun luontaisin elinympäristöni, joskus sitä tarvitsee jotain kynttilänvaloa terävämpää.

Pukeudutaan lämpimästi ja etsitään valoa!

I’m not a huge fan of autumn, but I admit, sometimes its not too bad. I love the in-between stages, the seasons when you can feel the change in nature. At those times everything feels a little mysterious, a little less obvious. The summer sunshine has nothing to hide and thus gets a bit boring after a while. Autumn and spring have their ways of surprising you.

When I opened the front door on Sunday morning, the lake still glittered like before and the trees framing it were no less green than a few weeks ago – yet everything had already changed. The sun was lower, it stretched the shadows and drew every dewdrop with extreme sharpness. That’s the mysteriousness right there.

The chickens still go about their days as usual, but I bet they (like me) enjoy the cooled-down weather. In a few weeks, they’ll move into their newly built winter home to escape the frost. They’ve already started going to sleep earlier, right when the darkness falls.

I wouldn’t mind living with the sun, but a human child has her duties, and because of that, I just ordered a light therapy lamp. Even though I usually thrive in dusk and mysteriousness, you sometimes need something a little sharper than candlelight to get you through the days.

Wrap up warm and find the light!