Tsemppimetso ja muita lintuja – aikaa ja tilaa graduretriitissä

Mieli on tyhjä ja aivan täynnä. Kaupungin äänet kaikuvat kerrostalojen seinistä kolme kertaa kovemmin kuin viikko sitten ja ohi ajavat bussit tuntuvat tärisyttävän puiston penkkejäkin. Olen enemmän läsnä kuin varmaan koskaan aiemmin.

Siltä tuntui perjantai-iltapäivänä, kun olin palannut kaupunkiin vietettyäni viisi päivää järven äärellä, luonnon helmassa hiljaisuudessa gradua kirjoittamassa. Lähdin maanantaiaamuna yliopiston Kielikeskuksen järjestämään graduretriittiin matkalaukku täynnä kirjoja, post it -lappuja ja sipsejä ja palasin perjantai-iltapäivänä uutena ihmisenä. Retriitti pidettiin Jyväskylän yliopiston tutkimusasemalla Konnevedellä, ja sinne kokoontui viitisentoista graduntekijää hakemaan aikaa ja tilaa työlleen. Sitä sieltä löytyikin – sekä mielenrauhaa, vertaistukea ja pientä itsensä haastamista.

Päivät oli rytmitetty kirjoittamisrauhaksi nimetyillä sessioilla, jotka kestivät puolestatoista kahteen ja puoleen tuntiin ja joita kokonaiseen päivään mahtui kolme kappaletta. Niiden aikana jokainen vetäytyi kirjoittamaan huoneeseensa, yhteiseen kirjastoon tai muuhun parhaaksi katsomaansa paikkaan; minä valtasin usein asuntomme keittiön, kun retriittikämppis lähti kirjastoon kirjoittamaan täytetyn metson valvovan katseen alle. Keittiön ikkunasta avautui näkymä kukkien valtaamalle sisäpihalle, jota pikkulinnut pitivät juhlapöytänään. Uloskin lähdin välillä, kun kroppa kaipasi helteen lempeyttä, ja analyysin aloitin turvallisesti omassa sängyssä avonaisen ikkunan alla. Istahdin aina sinne, mikä kulloinkin sopivalta tuntui.

Puhelimen jätin aina aamupalan jälkeen ohjaajalle ja nappasin takaisin mukaani iltaohjelman päätyttyä. Ensimmäiset kaksi päivää havahduin vähän väliä hetkiin, joina olisin tarttunut puhelimeen, jos se olisi ollut käsillä. Nyt pienen tylsistymisen hiipiessä katselin puoli minuuttia pihalle ja palasin sitten innolla gradun ääreen. Keskiviikkona en enää kaivannut käteni jatketta. Tajusin, että voisin työskennellä näin vaikka joka päivä.

Jokainen aamu aloitettiin laiturilla, jonka aurinko lämmitti jo seitsemältä helteiseksi. Meditaatiolla, aamusivuilla ja päivän suunnittelulla viritettiin pää oikeaan moodiin. Järvimaisema oli joka päivä vähän erilainen: tänään usvainen, huomenna äärettömän kirkas. Silloinkin, kun luulimme ukkossateen jatkuvan aamuun asti, oli aurinko ehtinyt pyyhkiä sen pois ennen aamuseitsemää.

En viikon aikana päässyt yli siitä, miten kaunis laituri tutkimusasemalla oli. Puukujaa kävellessä läikähti sydämessä joka kerta. Myöskään uimapukuni ei ehtinyt kuivua koko viikolla kertaakaan, sillä aamu-, päivä- ja iltauinnit tarvittiin pitämään lämpö kurissa. Laiturilla tuli koettua unohtumattomia hetkiä: eräänä alkuiltana pitkään lupailtu sade alkoi juuri, kun olimme nousseet järvestä, ja soitti vedenpintaa isoilla pisaroillaan. Kerran todistimme isokoskeloparven kalastushetkeä kaislikossa, aallot vain kohisivat kun linnut kiisivät ralliaan edestakaisin.

Viimeisenä iltana kirjoitin listan kaikesta, mitä olin saanut aikaan. Listasta tuli pitkä ja lavea, vielä paljon isompi kuin olin odottanut. Lempikohdassani luki “taltutin kaaoksen”. Olin viimein, ikuisen aloittelun jälkeen, päässyt tekemiseen kiinni. Kun olin koko kevään ja alkukesän taistellut keskeytyksien kanssa ja joutunut jatkuvasti palauttelemaan mieleen, mitä olin tekemässä, olin nyt saanut langanpäät sidottua yhteen. Yhden työviikon se vaati.

Ihan yhtä hyvältä tuntui iso to do -lista, jonka niin ikään latasin graduvihkooni. Kun tehtävät ovat selvillä, ei tarvitse kuin ryhtyä tekemään. Kaaos on se, joka tätä Lottaa syö.

Retriittiviikolla alkoi tuntua siltä, että monta viikkoa itseään kehitellyt helle alkoi saavuttaa huippukohtansa – painostava ilma oli jo vaikeaa hengittää ja lämpö sai jäsenet veltoiksi. Torstai-iltana se sitten viimein saapui, komea ukkonen, joka vei lämmöltä pahimman terän. Illansuussa tauoton etäinen jylinä vei ajatukset pilvien lomassa lenteleviin kuolonsyöjiin. Kanssagraduilija huomautti, että tässä vaiheessahan Voldemort yleensä iskee: kun kouluhommaa olisi niin hitosti. Ei tullut kuitenkaan Pimeyden lordia, tuli vain ukkonen joka suunnalta, ja rantasaunan kuistilla sateessa katselimme kirkkaan pinkkeinä lyöviä salamia.

Siihen oli jotenkin hyvä päättää, päivä päivältä tiivistyneen tunnelman purkautumiseen. Perjantain lämpö oli jo kevyempää, uudempaa, ja kirjoitin itselleni tarkat ohjeet siitä, kuinka jatkaa gradutyötä ja mitä ottaa retriitistä mukaan. Minulla on vankka usko siihen, että näillä eväillä tulee valmista.

Vaikka ikävähän tässä myös tulee – ikävä ihmisiä, maisemia, gradukotia, laituria. Semmoinen iso pieni retriitti-ikävä.

My mind is completely empty and full to the brim. The sounds of the city feel louder than a week ago, echoing off the walls, the buses shaking the park bench underneath me. This is the most present I may have ever been.

Those are the feelings I had last Friday, having just returned to town after five days of writing my thesis in peace and quiet, the trees and lake holding me in their gentle arms. I’d left for a thesis writing retreat on Monday morning, my suitcase filled with books, post-it notes and crisps, and returned on Friday afternoon, a totally new person, it seemed. The retreat was arranged by the University of Jyväskylä Language Centre and held at Konnevesi Research Station. There were about fifteen of us there looking for time and space for writing – and we found just that, and so much more.

The main thing every day were the three writing sessions, each one-and-a-half to two-and-a-half hours long, during which everyone found a nice spot for themselves and sat down to write. I often took over the kitchen table in our flat as my roommate chose to work in the library under the vigilant eye of a stuffed wood grouse. The kitchen window provided a view to the flower-filled yard that birds used as their buffet table. Sometimes I took to the open air, and the analysis part I started in the safety of my bed, under an open window. Whatever felt good.

I left my phone in the hands of our teacher every morning after breakfast and only took it back after 9 pm. On the first two days, I realised for several times that normally, this would be the moment I’d grab my phone and get distracted. Now all I could do was to stare out of the window for a bit and then get back to work. On Wednesday, I no longer tried to reach for anything that wasn’t there. I understood I could work like this every day.

Every morning started with a meditation, writing our morning pages, and a moment for planning the day ahead – all done on the jetty in the already-hot 7 am sun. The lake view changed every day, going from misty to extremely clear overnight. Only the sun stayed the same; even when we thought the rain would continue well into the morning, the sun had wiped it out by 7 am.

I never got over how beautiful the jetty was. Walking the little alley in the shadows of the trees took my breath away every time. And my swimsuit wasn’t fully dry for five whole days, as morning, day, and evening swims were needed to keep the heat at bay. We had some unforgettable moments on the jetty, too: one early evening the long-promised rain started just as we’d got out of the water, and huge raindrops gently played on the surface. On another day, a flock of goosanders suddenly started fishing in the reeds, making big waves as they splashed around.

On the last night there, I wrote a list of everything I’d achieved – and it was a long one, way bigger than I’d imagined. My favourite part was “I managed to tame the chaos”. After months of slowly getting started I’d now gotten to the part where I was really truly doing the work. I’d fought with distractions and other duties for the whole of spring and early summer, and now I’d finally tied up the loose ends and knew what I was doing.

I made another list, too, a big fat to-do list that felt just as good to make. Now it’s only a matter of ticking stuff off that list. I’m not afraid of the workload, I’m afraid of the chaos.

During the retreat, it began to feel like the heat that had been gathering up for weeks was reaching its highest point. The thunder showed up on Thursday night, and the first distant rumbles brought flying Death Eaters to mind. A fellow writer pointed out that this was exactly when Voldemort liked to strike: when there was a hell of a lot of schoolwork to do. The Dark Lord never arrived, but the thunder seemed to close in on every side, and we sat on the porch of the sauna, watching the bright pink lightnings flash.

It felt like the perfect ending to the week: the tension that had been building up day by day unraveled and left a lighter sort of warmth in its wake. On Friday, I wrote down clear instructions on how to continue working on my thesis and what to take with me from the retreat. I firmly believe I will finish this task.

Although I can’t help missing it all – the people, the landscape, our thesis home, the jetty. It was a place like no other.