Aurinko iholla, laulu huulilla

riva1

On niin ylitsepääsemättömän marraskuinen viikonloppu, että on parasta suosiolla palata Riva del Gardan muistoihin, aurinkoon ja lämpöön. Kuten edellisessä postauksessa kerroin, olin kuukausi sitten kuoron kanssa kansainvälisissä kuorokilpailuissa Italiassa, ja tuntuu, että pieni henkäys Gardajärven kesäistä lämpöä tuli mukana kotiin asti. Hyvä niin, sillä nyt sitä tarvitaan.

riva3

Olen reissaajana sitä lajia, joka vierastaa kiirettä ja nähtävyydeltä toiselle juoksemista. Mieluummin koluaisin outoja pikkukauppoja söpöillä sivukujilla ja söisin jäätelöä, kun tulee kioski vastaan. Kisamatkalla vapaa-aikaa oli tietysti rajallisesti, ja etukäteen mietin, iskisikö kiireen tuntu ja jäisikö uusi ja jännä ympäristö kokematta. Voin kertoa, että kävikin päinvastaisesti.

Kun aikaa ei ollut ylettömästi, ei sen suurempia suunnitelmia kannattanut tehdä. Siksi oli ihmeellisen helppo elää hetkessä: valita ruokapaikaksi nurkan takaa paljastunut kivannäköinen ravintola, käyttää pieni vapaahetki rannalla kävelyyn. Minulle jäi tästä reissusta enemmän muistikuvia kuin lomamatkoista keskimäärin, minkä uskon johtuneen siitä, etten ollut kuvitellut matkaani etukäteen, vaan se sai rauhassa muotoutua juuri sellaiseksi kuin muotoutui. Matkamuistojakaan en ehtinyt juuri shoppailla, mutta se ei haitannut. Muistot ovat enemmän sitä aineetonta sorttia.

riva10m

riva11

riva4

Olin äärettömän iloinen siitä, että matkustimme pieneen kaupunkiin ja vielä pahimman turistisesongin ulkopuolella. Ei tarvittu montaakaan päivää, kun paikka alkoi hahmottua ja kiintopisteet – hotelli, naapurin Lidl, kuorokilpailun pääpaikkana toiminut kirkko – löytyä päänsisäiseltä kartalta. Ei tullut lainkaan sellainen olo, että olisi tarvinnut pelätä  edes taskuvarkaita, kun kadut olivat väljiä kulkea ja ilmapiiri turvallinen. Aurinko helli, vaikka oli lokakuu.

Ja se järvi – se oli jotain ihan muuta kuin oma kotijärvi, mutta veden läsnäolo rauhoitti. Tuntui tutulta, vaikka oli vieraassa paikassa. Ja olihan se nyt tavattoman kaunis.

riva2

Riva del Gardassa vuoret ovat joka puolella. Ne näkyvät joka kadun päässä ja kattojen yllä. Ne auttavat suunnistamisessa, kun oppii vähän tuntemaan niiden muotoja, ja niiden juurella on pieni ja turvallinen olo. Kun oman arkielämän suurimmat vuoret ovat keskisuomalaisen lähiluonnon nyppylöitä, huimaavat tällaiset kivilohkareet päätä. Siitä huolimatta vuorista tuli muutamassa päivässä jotenkin kummallisen rakkaita – niistä ilahtui joka aamu, kun avasi oven parvekkeelle ja ne olivat heti siinä nenän edessä.

Osa meistä kiipesi rinnettä ylöskin, pienelle kappelille ja näköalatasanteelle. Kappelin voi erottaa tämän postauksen toisesta kuvasta, kun katsoo tarkkaan. Itse jäin vähän flunssaisena ihan vaan maan tasalle, mutta kuvat korkeuksista olivat melkoisia.

riva5

riva9

riva8

Oman ihanan mausteensa reissuun toi tietysti matkaseura: kolmekymmentä ystävää, joista kenen tahansa kanssa saattoi istahtaa pizzalle tai gelatolle. Jos yksi ajanviete ei huvittanut, aina löytyi joku, joka halusi myös etsiä jotain muuta tekemistä. Aina jollain oli idea siitä, miten käyttää pari vapaata tuntia. Sitä pystyi lyöttäytymään isoon nauravaan porukkaan tai lähtemään omille teilleen, jos siltä tuntui.

Hassua ajatella, että vielä jokunen vuosi sitten en tuntenut näitä ihmisiä, joiden kanssa koen ja jaan nyt tällaisia asioita.

riva6

riva7

Viimeisinä päivinä virtasivat itse kullakin kyyneleet milloin onnesta, milloin aivan älyttömästä väsymyksestä. Kotimatkalla oli epätodellinen olo, mutta myös raukean tyytyväinen: monen kuukauden harjoittelu oli tuonut kansainvälisen kuorokilpailun voiton, homma oli hoidettu, nyt voisi hetkeksi hellittää ja nauttia vaan. Ennen kaikkea tuntui onnelliselta.

Ja Gardajärvi, sinun rannoillesi minä vielä joskus palaan.

It’s unavoidably November, a perfect time to return to the warmth of Italy, if only in pictures and memories. A month ago, our choir made a trip to Riva del Garda to take part in an international choir competition. I feel like a bit of that summer-like sunshine travelled back north with us – and just as well, as it’s very much needed right now.

Before the trip, I worried a bit about whether the tight schedule of the competition would mean no time to explore the city. I’m one of those people who don’t like to make strict plans or do a sightseeing marathon, but would much rather pop into tiny weird shops and have an impromptu ice cream when I feel like it. So would this sort of trip feel hurried? Would I have time to stop and take in the feel of this place that is completely new to me?

My worries were proven entirely wrong. With no excess time, there was no point in making any particular plans – so living in the moment came naturally. We took walks by Lake Garda to pass the time and had lunch in any nice-looking restaurants we stumbled upon. I have more memories of this trip than of an average holiday, and I think that’s because I didn’t imagine my time there beforehand, but let it unfold at its own pace. There wasn’t much time for shopping souvenirs, either, but I didn’t mind. I don’t feel like I need any items to remember it all.

The fact that we stayed in a small town instead of a big city made me very happy indeed, and it wasn’t even the craziest tourist season. It didn’t take long before a map of the place started forming in my mind, with the familiar locations – out hotel, the Lidl next door, the church where most of the competition took place – pinned on it. The town felt very safe, its streets friendly. And the sun was there every day, despite it being October.

And the lake – oh the beautiful lake. It was nothing like the one at home, but the presence of water instantly made me feel calm.

In Riva del Garda, the mountains are everywhere: they’re at the end of every street, above every rooftop. They help you navigate the town when you start to recognise their shapes a little. They make you dizzy just from looking, but at the same time, they create a safe space between them. They became strangely familiar and dear in just a few days; opening the balcony door felt so good every morning with them greeting you first thing.

Some of us even took the hike to a little chapel and a vantage point high on the side of a mountain. If you look closely, you can spot the chapel in the second picture of this post. I didn’t dare risk the walk, feeling a little cold coming on, but the photos from up there were pretty magnificent.

The cherry on top were, of course, the people I travelled with: thirty friends, with any of whom you could sit down for a pizza or gelato. There was always someone to hang out with, always someone who had a great idea for the next free hours. You could join a big group of people laughing and having fun together, or go your own way, should that feel better. To think that a few years ago, I knew none of the people I now share experiences like this, is just weird. And amazing.

The last couple of days brought tears of joy and extreme exhaustion on many a face. The feeling on the way back home was unreal, but also drowsily content: after months of rehearsing, we’d won an international choir competition, the work was done, it was time to rest for a bit. Most of all, I felt happy.

And dear Lake Garda – I’ll return to your shores one day.

Advertisements

Kirjoita kommentti

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s