Viikko elämää

viikko5

Olen täysipäiväinen opiskelija. Sen lisäksi olen käsityöläinen, kuorolainen, kaksinkertainen tiedottaja, blogisti ja kesätyönhakija. Jos tämä kevät olisi lasi, se olisi aika piripintaan täynnä. Ei voi muuta kuin yrittää tasapainotella ja toivoa, että jostain löytyy vähän pintajännitystä, joka pitää paketin kasassa. Välillä tuntuu suorastaan absurdilta hyppiä roolista toiseen ja vaihtaa lennosta tiedotteen kirjoittamisesta renassanssirunojen lukemiseen, mutta tätä tämä elämä juuri nyt on. Kaikki on kivaa, mutta kaikkea on paljon.

Tämä kirjoitus on pitkä ja tehty ihan silkasta uteliaisuudesta; minua kiinnostaa, miltä viikkoni näyttää auki kirjoitettuna. Oikeasti viikko alkaa maanantaista, mutta idean saatuani päätin alkaa pitää päiväkirjaa ihan saman tien – tarina alkakoon siis lauantaista.

viikko1

Lauantai 4.2.2017

Herään kahdeksan maissa vähän katkonaisesti nukutun yön jälkeen; olen sopinut äidin kanssa, että tämä soittaa aamulla ja kertoo, mihin aikaan minua tullaan hakemaan kotiin viikonlopuksi, ja puhelun missaaminen on selvästi kummitellut takaraivossa. Muistelen tarkistaneeni kellonajan ainakin kahden jälkeen, aamuyöstä ja kuudelta. Aamu on valoisa, kirjoitan parin päivän takaiset, kesken jääneet aamusivut loppuun ja jatkan samalla aiheella vielä muutaman sivun tätä päivää. Sitten rullaan maton pois joogamaton päältä ja laitan ohjevideon pyörimään. Kroppa on jähmeä, olen viettänyt melkein koko viikon poikaystävän luona ja se on sekoittanut joogarutiinini. Tuntuu hyvältä liikkua.

Aamupalan ja ryhdistäytymisen aika. Keitän teetä, leikkaan pari viipaletta leipää, upotan lusikan jogurttipurkkiin. Voi on loppu, kaadan leiville oliiviöljyä. Ei huono. Nostan läppärin joogamaton edestä pöydälle ja alan hommiin. Päivitän kuoron nettisivuille tulevat keikat; on jotenkin kiva tunne, kun näkee kättensä jäljet julkaistuilla sivuilla. Hyppään lennossa yksistä tiedottajan housuista toisiin ja avaan Word-tiedoston, jossa on keskeneräinen tiedote tulevasta tapahtumasta. Selaan Google Drive -kansiota, koitan saada selvää vielä vaiheessa olevasta ohjelmasta, muotoilen asioita uudestaan. Kello on yli puolenpäivän, äiti soittaa viimein – perhe on tulossa mummilasta. Kirjoitan vielä muutaman sanan, vaihdan vaatteet, kerään pyykit, pakastan leivän ja kanakeiton. Lähden kotiin.

Kotona on mummin tekemää ruokaa. Viimeistelen tiedotteen keittiön pöydän ääressä ja luetutan sen äidillä. Ongin repusta renessanssirunoilijan sonettikirjan 1300-luvulta ja uppoan olohuoneen nojatuoliin lukemaan sen loppuun. Iloiset kukat, jalot yrtit, joihin / madonna nojaa ajatuksissansa! / Kuulostat, ranta, hänen kuiskettansa, / saat kauniin jalan jäljen kallioihin. Pikkusisko tuo lusikan nuoltavaksi – illalla on luvassa kandisuklaakakkua. Runot loppuvat muusan kuolemaan ja palaan Driveen setvimään tapahtuman ohjelmaa tiimikaverin kanssa. Kello lyö seitsemää, ohjelma näyttää siistiltä, lähden saunaan. Iltapalaksi on täysin epäterveellisesti mutakakkua, minttusuklaarahkaa ja juustonaksuja. Ennen nukkumaanmenoa väittelen siskon kanssa siitä, montako nollaa on miljardissa.

viikko3

Sunnuntai 5.2.2017

Nukun autuaasti melkein kymmeneen. Aloitan päivän heittämällä taannoisen bullet journal -postaukseni Instagramiin ja selailen kaikessa rauhassa #bulletjournaljunkiesia ja #plannerloversfinlandia. “Ai niin, Lottakin on täällä”, sanoo isä, kun menen aamupalalle. Joogakamppeet ovat valmiiksi päällä, mutta kello on jo yli puolenpäivän, kun levitän olohuoneen karvamatolle joogamaton ja vielä viltinkin varuiksi. Hengitys kulkee jo paremmin kuin eilen, jopa kameli taipuu notkeasti. Makaan savasanassa pitkään ja päätän, että jatkossa viltti on pakollinen joogavaruste.

Sisko pyörähtelee vanhojentanssimekossaan, glamoröösi testimeikki naamallaan. Milloin se kasvoi noin isoksi? Laitan pyykkikoneen pyörimään ja avaan läppärin taas keittiön pöydälle. Suljen ulkomaailman pois isän studiokuulokkeilla ja ryhdyn selvittämään itselleni morfologista preferenssiä, josta ryhmäni pitäisi pitää luento ensi viikolla. Toisinaan ymmärrän, toisinaan sitten taas en. Eteen ilmestyvä ruoka antaa sopivasti luvan sulkea kone.

Ruoan jälkeen se tosin on avattava taas: setvin tapahtuman nettisivujen valikkoa, brainstormaan otsikoita tiimin ryhmäkeskustelussa, kirjoitan vähän lisää sisältöä Driveen. Käyn ripustamassa pyykit ja lataamassa uuden koneellisen. Luen projektikurssin tämän viikon sisällöt – tiedonhakua ja projektityökaluja – ja twiittaan niistä. 140 merkkiä tuntuu vankilalta. En lähdekään vielä kaupunkiin, vaan sovin kyydin aamulle. Ilta kuluu kuin itsestään, pääsen muka yhdeltätoista nukkumaan, mutta juutun poistamaan puhelimestani kuvia sillä verukkeella, ettei tiedottajan ja instavastaavan puhelin saa olla tukossa.

viikko2

Maanantai 6.2.2017

Aamu alkaa aikaisin ja tuntuu vanhoilta ajoilta. Kiskon vaatteet päälle, kerään pyykit, yritän suoristaa otsatukan ikivanhalla suoristusraudalla. Kampaus on mallia saa luvan kelvata ja aamupala kaksi nopeasti hotkaistua leipää. Valo alkaa hiljalleen voimistua, kun pakkaudumme autoon isän ja siskon kanssa. Ensin ajetaan minun kotiini – jätän pyykit ja keitän teetä termokseen – ja sitten siskon koululle, jonka naapuriin olen menossa tänä aamuna. Otan pienen nostalgiakylvyn kävelemällä siskon kanssa lukion läpi. Tunnen itseni aikuisemmaksi ja vähän vähemmän huolitelluksi kuin viisi vuotta sitten.

Tapahtumapalaveri alkaa puoli yhdeksältä ja kestää kaksi tuntia, minkä jälkeen jäämme tiimin kanssa rustaamaan viestintäsuunnitelmaa. Kello juoksee ja nälkä kasvaa, ja yhden jälkeen lähdemme kävelemään kohti yliopiston lounaspatoja. Aamuhämärä on muuttunut maailman kirkkaimmaksi päiväksi. Naama jäätyy ruttuun siristellessä. Kävely pakkasauringossa käy lepohetkestä pitkän istumisen ja ajattelun jälkeen.

Lapan lautaselle pienen keon riisiä ja kanaa, leikkaan pari viipaletta vielä uunilämmintä leipää ja istun syömään. Kuuntelen keskustelujen kaikuja viereisistä pöydistä – kukapa ei? Haen jälkiruoaksi euron karkkipussin kahvion puolelta ja käyn kysymässä vahtimestarilta, saako aulan telkkareihin tapahtumamainoksen pyörimään. Ei tiedä, kehottaa kysymään joltain muulta, jolla on vaikea nimi. Avaan läppärin ja bujon ja alan naputtaa tehtäviä pois listalta: sähköposti tiedotukseen, tiedote tarkistukseen, twiitti projektikurssin tämän viikon sisällöistä. Neljältä saapuu morfologisen preferenssin ryhmä, kampaamme kaksi tuntia takkuun mennyttä diaesitystä ja jaamme rooleja.

Kävelen keskustaan, on kylmä. Käyn kaupassa ja luulen näkeväni tuttuja kasvoja, mutten jaksa tunnistaa niitä loppuun. Bussi tulee juuri sopivasti, karkkeja on jäljellä neljä, syön ne ja olen iloinen. Pihalla lumi kimmeltää kuun valossa liiankin runollisesti – ihan kuin se heijastaisi tähtitaivasta, mietin, kun kaivan taskusta avaimia. Puran ostokset, keitän teetä, maksan vuokran. Kurkin sälekaihdinten välistä hankea, se kimmeltää vieläkin. Vaihdan vaatteet ja kömmin väsyneenä joogamatolle – ja nousen siltä vartin päästä laulaen ja aistit avoinna. Nautin pienen iltapalan Goethen runojen esipuheen kera. Pääsen petiin jo puoli kymmeneltä ja otan Goethen mukaan.

viikko6

Tiistai 7.2.2017

Kymmenen aamut ovat petollisia. Sitä luulee, että on aikaa, mutta aina se loppuu kesken. Aamujoogaan viltin päällä kaikessa rauhassa, mutta suihkussa käyn pikapikaa, aamupalan syön vielä nopeammin, sitaisen hiukset vikkelälle ranskanletille ja koitan pukeutua tarpeeksi lämpimästi. Ulkona on utuiset -20 astetta. Haluaisin ottaa kuvan maisemasta, jossa kaikki kimaltaa udun läpi nousevan auringon valossa, mutta bussi tulee liian aikaisin. Luennolla mietin ryhmäni kanssa, ovatko feministi ja vegaani yhtä arvolatautuneita sanoja ja kuinka jotain positiivista voi tapahtua negatiivisesta huolimatta ja päin vastoin. Saan hyvästä ystävästä lounasseuraa ja kutsun tämän vielä teellekin.

Teetä juodaan pienen ruokapöydän ääressä läppärinkannet vastakkain, sormet naputtaen näppäimistöä. Jaamme naurut hassuista sähköposteista ja turhautumisen sivumääriin, jotka eivät korreloi esseiden sisältövaatimusten kanssa. Vastaan tiedotteesta saamaani palautteeseen, lähetän pari muuta sähköpostia, sörkin menestyksekkäästi pientä koodinpätkää nettisivuilla. Tee loppuu, jatkan morfologiseen preferenssiin. Alan hiljalleen ymmärtää ainakin sen alueen, josta itse vastaan. Illan pimetessä ystävä lähtee kaupan kautta kotiin; minä naputan muistiinpanoja, kahlaan tieteellistä tekstiä ja keskittymismusiikin voimalla saan diani lopulta näyttämään järkeviltä. Suljen esityksen ja etsin WhatsAppista tämän viikon kuorotreeniäänitteet. Lauleskelen kevyesti niiden päälle. Pääsen tänäänkin aikaisin nukkumaan.

viikko8

Keskiviikko 8.2.2017

Vapaa aamu! Aloitan päiväni kirjoittamalla pitkästä aikaa ihan rehelliset kolme aamusivua – olen lipsunut tavastani viime aikoina. Tuntuu mukavalta istahtaa pöydän ääreen hämyisessä huoneessa ja antaa kynän juosta paperilla. Olen kuukauden verran joogannut Yoga Revolutionin tahtiin; jäljellä on enää viimeinen päivä, ja perinteiseen tapaan Adriene sulkee mikrofoninsa ja antaa oppilaidensa lähteä omille poluilleen, jos he niin haluavat. Tänään minä haluan – aloitan aamujoogani seisoma-asennosta tavallisen risti-istunnan sijaan ja kuljen kepeästi läpi alaspäin katsovien koirien ja sotureiden aina konttausasentoon, siitä viltille istumaan ja lopulta selälleni lattialle. Hymyilyttää ja vähän hiipii kyynelkin silmäkulmaan, yksi etappi on taas lopussa. Päätän palata huomenna Revolutionin alkuun ja käydä sen läpi uudelleen kuukauden verran vahvempana.

Suunnitelmanani on kävellä yliopistolle kahdeksi lounastamaan, siirtyä siitä tapaamiseen, jossa käydään läpi huomisella ryhmäluennolla teetettävä tehtävä, ja jäädä sitten tekemään hommia ja odottelemaan kuoroharjoituksia. Ennen lähtöä ehdin kuitenkin kirjoittaa auki viestintäsuunnitelmaa, joka on maanantaisen palaverin jäljiltä täynnä ranskalaisia viivoja. Kirjoitan siitä, kuinka tulevaa tapahtumaa markkinoidaan eri oppilaitosten opiskelijoille, millaiset kanavat tavoittavat heidät ja mitä heille halutaan ensisijaisesti viestiä. Tiskaan muutaman astian, teekuppi hyppää kuivauskaapista ja särkyy tiskipöydälle. Kerään sirpaleet ja mieli vähän maassa siirryn sen takaraivossa tökkivän luennon pariin. Tarkistan omat diani, keksin sanottavani, puhun näkymättömälle yleisölle ensin istuen, sitten seisoen. Opin melkein ulkoa vuorosanani, mutta teen kuitenkin varmuuden vuoksi muistilaput – ja vedän osuuteni paljon nykivämmin ja katkonaisemmin niiden kanssa. Ihmettelen sitä, miten ääneni laskee ainakin terssin, kun kuvittelen puhuvani yleisölle. Kello juoksee, vastaan vielä yhteen sähköpostiin ja päätän, etten yritäkään enää lounaalle ennen tapaamista.

Ehdin sopivasti bussiin ja kilometrin päässä kotoa alan listata päässäni kaikkea, minkä unohdin ottaa mukaan. Totean, että on pakko palata vielä kotiin, mutta tuumin myös, että kenties ehdinkin kävellä sitten kuoroharjoituksiin. Tapaamisessa kuitenkin selviää, että olemme vähän jäljessä tehtävämme kanssa, ja suuntaan kirjastolle pikalounaalle, jonka aikana luen kuumeisesti tehtäväpapereita, alleviivaan, mietin suomen sijamuotoja ja vilkuilen kelloa. Hyppään seuraavaan bussiin ja laitan kuoronjohtajalle viestin, että nyt kyllä tämä tyttö myöhästyy. Ulkona on jo pilkkopimeää, sytyttelen kotiin valoja, avaan läppärin ja kielioppikirjan ja alan alleviivata. Kahden tunnin päästä homma on valmis, pakkaan unohtuneetkin asiat ja painelen jälleen bussipysäkille. Olen missannut kaksi kolmasosaa harjoituksista. Etsin salista itselleni tuolin, avaan nuottikansion ja kiljaisen ensimmäisenä kaksiviivaisen e:n sen suuremmitta äänenavauksitta. Tunti laulamista kuitenkin piristää mukavasti eikä vie voimia niin kuin kolme tuntia samassa puuhassa. Poikaystävän koti on lähempänä kuin omani, mistä olen kaiken ramppaamisen jälkeen kiitollinen. Nukahdan tutulle paikalleni sängyn vasemmalle laidalle.

viikko7

Torstai 9.2.2017

Nukun vähän huonosti, luento jännittää. Kello soi kahdeksan jälkeen, etsin jääkaapista karjalanpiirakan, keitän teetä ja nappaan suuhuni muutaman kirsikkatomaatinkin. Aamurutiinit vievät kotona paljon enemmän aikaa kuin täällä. Poikaystävä nukkuu, vaikka teevesi kiehuu hellalla ja mikro helähtelee. Sälekaihdinten välistä tunkee auringonvaloa, kurkkaan ulos ja huomaan, että kaikki on pakkashuurteen peitossa ja kimmeltää. On kylmä, mutta nautin matkasta yliopistolle: tämä on minun lempisääni, talven lapsen.

Luento sujuu. Voin taas hengittää.

Tiistain lounasystävä on juuri tullut syömästä, mutta istuu vielä pöytään seurakseni. Ostan jälkiruoaksi suklaapatukan ihan siksi, että aurinko paistaa ja mieli on keveämpi. Minulla on pari tuntia aikaa hoitaa juoksevia asioita ennen iltapäivän viestintäpalaveria, ja parkkeeraan kirjaston pöydän ääreen läppärini kanssa. Löydän niin mukavan asennon kuin kovalla tuolilla on mahdollista. Viimeistelen tiedotteen palautteen perusteella ja lähetän sen eteenpäin, muokkaan vähän nettisivujen sisältöä, tarkistan bullet journalin. Puoli kolmelta muu viestintätiimi liittyy seuraani, sovimme muutaman epäselvän asian ja vietämme seuraavat pari tuntia tapahtumajulistetta suunnitellen. Aika hermostuttavalta tuntunut tehtävä osoittautuukin varsin hauskaksi, ja olemme kättemme jälkiin tyytyväisiä  – sekä hervottoman väsyneitä.

Lähden keskustan kautta kotiin, haen papalle kaupasta sanelulaitteen tämän pyynnöstä – olen menossa mummilaan viikonloppuna – ja ostan iltapalaa. Palkitsen itseni pitkästä päivästä palvelutiskin tanskalaisella voileivällä, pullalla ja suklaalevyllä. Kyl sitä ny joskus. Kotona naputan vielä yhden sähköpostin, yhden twiitin, yhden blogikommentin. Kouluhommia kaikki. En ota stressiä nukkumaanmenoajasta; huomenna kukaan ei kisko minua pois kotoa. Suunnittelen huomisen päivän teekupin ja sen pullan äärellä ja hyppään siitä joogamatolle. Iltasaduksi katson vielä pari bullet journal -videota – ihan, koska voin.

viikko4

Perjantai 10.2.2017

Näen levottomia unia ja tapani mukaan reagoin niihin tekemällä puoliunessa järjettömiä asioita. Kello soi kahdeksalta ja herään kirjoittamaan aamusivut, mutta jään vielä yhdeksään asti sänkyyn lukemaan Linus Jonkmanin Introverttejä. Selkää kivistää, tuntuu hyvältä käydä joogamatolle ja venyttää, kiertää ja kääntää lihakset auki. Aamupalaksi on soijajogurttia ja porkkanoita, mikä hihityttää eilisen pullamössöilyn jälkeen. Otan paperia ja kynän, avaan bujon ja alan visioida Miss Matildan tulevaisuutta. Kun paperilla on sopivasti suuntaviivoja, keitän teetä, avaan läppärin ja alan selata netistä vapaassa käytössä olevia vintagekuvia. Pari tuntia kuluu siinä puuhassa, podcastia samalla kuunnellen, mutta lopulta päätän koko homman olevan liian monimutkainen ja vievän liikaa aivokapasiteettia. Taidan pitäytyä siinä, minkä voin ihan itse tehdä.

Äiti ja sisko tuovat viikonloppuna kotiin unohtuneen kameran ja siinä sivussa myös tuoreen patongin ja pari vaniljamunkkia konditoriasta. Lämmitän pakkasesta viikon takaista kanakeittoa ja istun nauttimaan siitä ja ihanasta patongista. Ulkona on vielä valoisaa, ja kaikki puut ovat kauttaaltaan valkoisia; mietin, pitäisikö kuitenkin käydä pihalla. Päätöksen tekee puolestani aurinko, joka ilmestyy yhtäkkiä pilven takaa jossain kaukana ja värjää tienvarren puut vaaleanpunaisiksi. Heitän astiat tiskialtaaseen, nappaan kameran ja lähden. Tiskit voivat odottaa, auringonlasku ei.

On yllättävän kylmä ja taivaanrannassa vielä kirkas auringonpaiste. Korkealla taivaalla on sateenkaaren värinen kohta, jonka editse leijailee lumihitua. Kuvaan huurteisia oksia, violetteja pilviä ja hiljalleen katoavaa aurinkoa. Kierrän pienen lenkin ja kiipeän asuinnyppyläni korkeimmalle kohdalle, jonne iltarusko avautuu erityisen komeasti. Katselen pitkälle taivaanrantaan ja otan kuvia kaikista väreistä, jotka maisemasta löydän.

Kun ilta pimenee, tiskaan ne altaaseen jääneet tiskit ja jatkan vielä vähän matildahommia. Kirjoitusvire iskee, ja kirjoittelen asioita yhdeksään asti. Poikaystävä tulee yökylään, keitämme vielä kupit teetä ja teemme vähän iltajoogaa. Kroppa rentona on kiva mennä nukkumaan. Huomenna saa herätä ihan silloin kuin huvittaa.

~ ~ ~ ~ ~

Sellainen on tyypillinen viikkoni. Jos luit tänne asti – kiitos ja anteeksi! :D Toiset päivät rullaavat kitkatta eteenpäin, toisina taas mikään ei onnistu. Molempia osui oikein sopivasti tämänkin viikon varrelle. Onneksi on tärkeitä ihmisiä ja bullet journal, jotka pitävät jonkinlaisen tolkun menossa mukana.

Loppuun vielä ilmoitusluontoinen asia: olen nyt mukana Facebookin JKL-BLOGIT-yhteisössä, joka kokoaa yhteen keskisuomalaisten kirjoittajien blogeja monenlaisista aiheista. Tervetuloa seuraamaan ja löytämään uutta luettavaa! :)

Iloa viikkoihisi!

jkl_blogit_facebook_banner_8_2015

I am a full-time student – and in addition to that, a craftswoman, choir singer, publicist for two different causes, blogger, and a summer job seeker. If this spring was a glass, it would be just about to spill over. All I can do is try to balance as well as I can and hope for some surface tension that would keep it all together. Switching from one role to another sometimes starts to feel pretty absurd; imagine writing a bulletin one moment and reading renaissance poetry the other. But this is my life right now, and I really am enjoying all that’s going on. There’s just a lot of it.

This post is a very long one and written purely out of curiosity; I wanted to know what a week in my life looks like in words. My week does start on Monday, but I decided to start writing as soon as I could, so the story begins on a Saturday. Here we go…

Saturday 4/2/2017

I wake up at around eight after a night of slightly interrupted sleep; Mum said she’d call in the morning, and missing the phone call has obviously haunted me. I remember checking the clock at two, some time after that, and again at six. It’s sunny outside, and in the lovely light it gives to my flat, I finish my morning pages from a couple of days back and continue to today’s three pages. Then I roll the carpet off my yoga mat and press play on the instruction video. My body feels stiff; I’ve spent the last week almost entirely at my boyfriend’s and it’s disrupted my yoga routine. It feels good to move.

Time for breakfast and to pull myself together. I make tea, cut a couple of slices of bread, dunk a spoon into the yogurt. I’ve run out of butter, so I pour some olive oil on the bread slices. Not too bad. I take my laptop off the floor and start working. I add the upcoming gigs to the choir website; it feels kind of nice to see your own words on the published site. Switching from one role of a publicist to another, I open a Word document with an unfinished bulletin of an event that will be held in a couple of months. I skim through a folder on Google Drive, trying to comprehend a not-yet-confirmed version of the agenda, rephrasing things when needed. It’s past midday, Mum finally calls – the family’s driving home from our grandparents’. I write a few more words, change, gather up my laundry, freeze the bread and yesterday’s chicken soup. Then I go home.

It’s Granny’s cooking for dinner. I finish my bulletin at the kitchen table and ask Mum proofread it. Picking up my book of renaissance sonnets from the 1300s, I sink into an armchair in the living room. It’s a surprisingly relaxing read once you get into the right mood. My little sister brings me a treat: a baking spoon with loads of cake batter on it. There will be mudcake in the evening, to celebrate my bachelor’s degree. The book ends at the death of the muse and I return to Drive to try and make sense of the agenda with a workmate. The clock strikes seven, the agenda looks decent enough, I leave for sauna. The evening tea is a perfectly unhealthy combination of mudcake, mint & chocolate curd, and crisps. Before bed, I argue with my sister about how many zeros there are in a billion.

Sunday 5/2/2017

I sleep like a baby until ten-ish. I start my day by posting my latest, bullet journal related blog post on Instagram and stay for a while to happily browse through #bulletjournaljunkies and #plannerloversfinland. “Oh right, Lotta’s home, too,” says Dad when I descend the stairs to get some breakfast. I’ve dressed up in my yoga gear, but it’s beyond midday when I finally roll the yoga mat on the soft furry carpet in the living room – and add a blanket, too, just in case. My breathing’s easier than yesterday, and even the camel pose bends quite beautifully. I’m in no rush to get off my savasana and decide that from now on, a blanket is a mandatory addition.

My sister swirls around in her pretty prom dress, with a full glamorous test make-up on her face. How did I not notice her growing up? I load the washing machine and open my laptop on the kitchen table again. Dad’s studio headphones shut the world out effectively and allow me to concentrate on finding out about morphological preference – my group’s presentation topic for next week. I get it, and then I don’t. Lunch appears and gives me a permission to shut the laptop for a bit.

I do have to open it again after lunch, though – this time, to sort out the menu bar on the event website, brainstorm headlines with the team, and write a bit more content on Drive. I hang my laundry and load the machine again. I check this week’s compulsory reading for a project course – information seeking and project management tools – and tweet about it. 140 characters feels like a prison. Contrary to what I’ve decided before, I don’t head back to town today, but arrange a lift for tomorrow morning. The evening passes without me noticing; I’m in bed by eleven but get stuck deleting old photos, telling myself it’s no good if a publicist in charge of Instagram has a phone that won’t take any more photos.

Monday 6/2/2017

The morning starts early and feels like the old times. I dress, collect my dry laundry, try to work out my fringe with an ancient straightener. After a quick “that will do” sort of a look in the mirror, I head downstairs to wolf down a couple of bread slices for breakfast. The morning light’s slowly growing stronger as Dad first drives me home to leave my laundry there, and then drops me and my sister off at her school; I have a meeting right next door. I take a trip down memory lane by walking through said school, which I, too, used to go to. I feel a bit more adult and slightly less groomed than five years ago.

The meeting with the event people starts at 8.30 and takes two hours, after which my team stays to figure out a communications plan. Hours rush past, we get hungrier by the minute, and at last after 1 pm we head to the university for a well-deserved lunch. The morning dusk has turned into the brightest day we’ve had for a long time. It feels like my face will soon freeze into a squint. A walk in the wintry sunshine is a welcome break after sitting for hours.

I pile chicken and rice on my plate, cut a slice of warm, freshly baked bread and sit down to eat. I listen to snippets of conversations carried from the tables around me – who doesn’t? For dessert, I get a small bag of sweets from the café and go ask the janitor if we can get an advertisement of the event on an info tv nearby. He doesn’t know and tells me to ask someone else with a difficult name. I open my laptop and bujo and start ticking things off my to-do list: email the PR department, send the bulletin for checking, tweet about the project course. At four, the morphological preference group arrives and we spend two hours combing our tangled presentation and delegating roles.

It’s cold when I walk to the town centre. Drowsily picking up groceries, I think I see familiar faces but am too tired to fully recognise them. The bus arrives just in time, there are four sweets left, I eat them and feel happy. The snow glitters in the moonlight in a terribly poetic way – it looks like it’s reflecting the starry sky, I contemplate while digging the keys out of my pocket. I unload my groceries, make tea, pay the rent; peeking through the blinds, the snow still shimmers. After changing, I drag my tired body to the yoga mat – and get up, fifteen minutes later, open and singing. I enjoy my little evening snack with the preface of a collection of Goethe’s poems. I get to bed by half past nine and take Goethe with me.

Tuesday 7/2/2017

The ten o’clock mornings are deceptive: there is this illusion of having loads of time, yet it always runs out. I take my time doing my morning yoga on a blanket, but the shower is a quick one today, as is breakfast, and my hairdo of choice (a simple French braid) is done in a minute. I try to wear enough layers to suit the glittery -20 C outside. I’d like to take a picture of the landscape that sparkles all around, but my bus comes too early. At the lecture, our group talks about whether ‘vegan’ is as value-laden a word as ‘feminist’, and how curious it is that something positive can happen ‘despite’ the negative, and vice versa. My good friend joins me for lunch and I invite her for tea, as well.

The tea is enjoyed at my small kitchen table, laptops back to back, fingers tapping keyboards. We share laughs about funny emails and the frustration at essay page requirements that clash with the actual extent of the assignment. I reply to the feedback about the bulletin, send a couple more emails, successfully twiddle a snippet of code on the website. The tea runs out and I move on to morphological preference. I think I’m finally beginning to understand – at least the part I’m responsible for. As the sun goes down, the friend leaves for the grocery store and then home; I scribble notes, plough through academic text, and at last manage to make my slides look somehow sensible. After closing the slideshow, I find this week’s choir practice recordings and quietly sing over them. It’s another early night.

Wednesday 8/2/2017

A free morning! I start my day by writing a full three morning pages; I’ve let the habit slip lately. It feels good to sit at the table in the dusky room and let my pen fly over the paper. It’s the last day of Adriene’s Yoga Revolution, and as is tradition, she takes off her mic and lets us all choose our own path if we feel like it. I certainly do: I start my routine in a standing position instead of sitting cross-legged, like I usually do, and lightly make my way through downward dogs and warriors, all the way down to all fours, then to sitting and at last to savasana on my soft blanket. A smile creeps up on my face and I feel a little teary, too; it’s always an end of an era of sorts. I decide to start over tomorrow and take the same journey again, one month stronger.

My plan is to have a two o’clock lunch at the uni, then have a meeting about tomorrow’s lecture, and then work for a few more hours and wait for the choir practice. Before I go, though, I have a bit of time to clean up the communications plan that is, at the moment, full of bullet points to rephrase. I write about how the event will be promoted to students, which channels are best for reaching them, and what is the primary message we want to convey. While I’m washing a few dishes, a teacup jumps from the cupboard on its own accord and shatters on the counter. I pick up the pieces and, feeling a little blue, start on that lecture that’s nagging in my head. I check my slides, figure out what I’m going to say, talk to an invisible audience first sitting, then standing up. I almost memorise my lines but decide to make notes, just in case – and then go through my talk with them, in a lot less certain and confident way. I wonder why my voice deepens considerably every time I imagine speaking to an audience. The clock threateningly ticks away minutes, I reply to one more email, and then decide I won’t even try to get to that lunch before the meeting.

When my bus is a mile from home, I start making a list in my head of all the stuff I forgot to take with me. I admit I will have to return home before the choir practice, but try to turn it positive by deciding I’ll walk to the practice, then, to stretch my legs. The meeting, however, reveals how behind we are with our task, which means a hurried lunch with lots of reading of task handouts, underlining, pondering over Finnish grammatical cases, and glancing at the clock. Catching the next bus, I send a message to our conductor saying I will definitely be late for tonight’s practice. It’s pitch black outside, I turn on the lights in my flat, open my laptop and a grammar book and continue underlining. I’m done in two more hours and get on with packing everything I forgot in the afternoon before hurrying back to the bus stop. I’ve missed two thirds of the practice, but finally find myself a chair in the auditorium, open my folder and let out a piercing high note without much warming up. An hour of singing cheers me up, though, and doesn’t drain me of energy like three hours usually does. My boyfriend’s home is closer than mine, which I’m grateful for after all the running around I’ve done today. I fall asleep on my familiar spot on the left hand side of the bed.

Thursday 9/2/2017

I have a bit of a broken night, feeling nervous about the lecture. The alarm clock goes off after eight, I find a Karelian pie in the fridge, make tea and grab a few cherry tomatoes, too. The morning routines don’t take nearly as much time here as they do at home. The boyfriend happily sleeps through my making tea and warming up breakfast in the microwave. Sunrays try to sneak their way through the blinds, so I peek outside and see the whole landscape covered in glittering frost. It’s cold, but I enjoy my walk to the uni; a winter child, this is my favourite weather.

The lecture is fine. I can breathe again.

My lunch companion from Tuesday has just got out from the cafeteria, but agrees to join me as I have my lunch. I treat myself to a chocolate bar just because the sun is shining and I’m in a brighter mood, too. I have a couple of hours to sort out some stuff before a communications meeting in the afternoon, so I park at a library table with my laptop and settle myself on the chair as comfortably as I can. I finish the bulletin according to the feedback and send it away, tweak the website a bit, check my bullet journal. At half past two the rest of the team join me, we agree on a few unresolved matters and spend the next two hours designing a poster. The task has felt a little daunting, but it turns out to be a pretty fun one. We are happy with the result – and incredibly tired.

I head home but pop to the centre on the way to buy a dictator for my grandpa – I’m visiting my grandparents over the weekend – and to get myself something to eat this evening. A big danish sandwich, a sweet bun, and some more chocolate seem to be in order – it’s completely fine to spoil yourself every now and then, I think. At home, I tap away one more email, one more tweet, one more blog comment. All of them school-related. I don’t stress about bedtime; no one will be needing me to leave the house tomorrow. I plan the day with a cup of tea and aforementioned bun, and then hop on the yoga mat. Tonight’s bedtime story is a couple of bullet journal videos – just because I’m allowed to.

Friday 10/2/2017

I have restless dreams and, as I often do, react to them by doing irrational things half asleep. The alarm goes off at eight, again, and I wake up to write my morning pages, but stay in bed till nine to read Introverts by Linus Jonkman. My back hurts, it feels good to get on the yoga mat for a bit of twisting and stretching. The breakfast is some soya yogurt with carrot sticks, which makes me giggle after last nights abundant treats. I grab a pen and some paper, open the bujo and start visioning Miss Matilda’s future. When I have enough plans on the paper, I make a cup of tea, open the laptop and start searching for free-to-use vintage photos online. That takes a couple of hours, judging from the amount of podcasts listened to in the process, but eventually I decide the whole thing feels too complicated. I’d rather keep on making what I can make myself.

My Mum and sister visit briefly to bring the camera I forgot home last weekend, along with a freshly baked baguette and a couple of vanilla doughnuts from the nearby bakery. I warm up a portion of the chicken soup from last week and sit down to enjoy it with a piece of the delicious baguette. It’s still light outside, the trees are white all over, and I wonder if I should take a walk after all. The decision is made, in the end, by the sun emerging somewhere far away and colouring the roadside birches pink. I quickly leave my dishes where they are, grab the camera and go. The dishes can wait, sunsets usually don’t.

It’s surprisingly cold and the horizon still holds a bright sunshine. There’s a rainbow coloured halo above me, soft fluffy snow drifting past it. Walking the quiet streets of the neighbourhood, I photograph the frozen branches, purple clouds, and the slowly disappearing sun. Finally, I climb to the highest point of the hill I live on – the best spot to catch sunsets. I rest my eyes on the horizon and snap pictures of all the colours I can find.

When the night grows darker, I do the dishes I left before and keep on working with Matilda for a while. The writing mood gets me and words flow until nine in the evening. My boyfriend comes to stay the night, we have a cup of tea and do a bit of bedtime yoga. It’s nice to go to sleep relaxed. There’s no hurry to wake up tomorrow.

~ ~ ~ ~ ~

That is what my typical week looks like. I thank you and apologise, if you made it this far! :D Some days pass effortlessly, while on others, everything seems somehow awkward. There were examples of both on this week, too. Thank goodness I have all my nearest & dearest and a bullet journal to keep the chaos in check.

A little notice before I go: I’m joining the JKL-BLOGIT community that gathers bloggers from Central Finland to share their posts collectively. You are most welcome to follow along and find new reads! :)

I wish you joyful weeks!

Advertisements

Kirjoita kommentti

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s