Kuinka korkista kuoriutuu koru

Tässä päivänä eräänä minua heitettiin kysymyksellä: “Miten tuota pullonkorkkitaidetta on edes mahdollista tehdä?” Siitä johtui mieleeni, että minullahan on jossain tietokoneeni sopukoissa vaihekuvat yhden sormuksen synnystä. Kysyjälle tuli jo vastattua, mutta tässä vielä vähän yksityiskohtaisempi kertomus siitä, mitä tuolla liian pienellä ruokapöydällä askartelupäivinä tapahtuu.

korunsynty4

Kaikki alkaa yleensä kasasta pienenpieniä lehdistä leikattuja kuvia. Ne ovat raaka-aineita, joita yhdistelemällä saan aikaan tarinoita, jotka alkavat mielessäni rönsyillä joka suuntaan ja paisua pullataikinan lailla (sivunmennen sanoen kirjoitan tätä keittiön lattialla korvapuustivahdissa).

Hyvää kuvamateriaalia löytyy yllättävän paljon, kun aikakauslehtiä oppii katsomaan oikein silmin. Kotijutuissa on maljakoissa kukkia ja lastenhuoneiden hyllyt täynnä nalleja ja nukkeja. Keittiöiden vanhat peltipurkit ja värikkäät kahvikupit kutistuvat lehden sivulla pullonkorkkiin mahtuviksi. Kuvia on keoiksi asti ja ne levittäytyvät pöydällä minne sattuu. (En ole vielä löytänyt toimivaa säilytysratkaisua, joka mahdollistaisi kuvien selaamisen niitä levittelemättä. Nyt ne ovat kirjekuorissa kategorioittain – eläimet, ihmiset, kukat & muut kasvit, sekalaiset esineet ja asiat.)

korunsynty2

Kun ryhdyn koruntekoon, minulla saattaa olla valmiiksi mielessä jokin tietty kuva ja idea sen varalle. Jos ei ole, pengon ihmis- ja eläinkasoja, kunnes löydän mielikuvitusta kutkuttavia päähenkilöitä. Kielen opiskelijana sanoisin, että tekijä tarvitaan – lopullisesta kuvasta tulee kiinnostavampi, kun siinä on jotain elollista. Ihmisyyden asteella ei ole niin väliä, kyllä eläinkin kykenee monenlaiseen!

Kun tekijät on löydetty, siirryn hahmottelemaan heille ympäristöjä. Taustalla on paljon väliä: tiettyihin väreihin ja kuvioihin pääasiat uppoavat ja katoavat auttamatta. Erilaiset vaaleat, kukalliset ja hillitysti värikkäät kankaat toimivat, samoin tapetit, taivaat ja kaukaiset metsät.

korunsynty1

Sitten onkin viimeistään kysyttävä, mitä päähenkilö haluaa korkissaan tehdä. Joku tahtoo rakentaa talon, toinen syödä kakkua. Hyvin usein se on jotain aivan muuta kuin ensisilmäyksellä voisi odottaa. Kontrastit toimivat. Pyrin toteuttamaan toiveet mahdollisimman tarkkaan “sekalaiset esineet ja asiat” -kirjekuoren antimilla.

Kun tekemiset on tehty selväksi, on aika tehdä viimeiset silaukset. Niitä varten minulla on muutaman puutarhan verran kukkia ja muita kasvikunnan edustajia, ja siinä sivussa myös muutama sieni. Kovin moni korkkiasukki ei ole vielä kukista kieltäytynyt; niillä täyttyvät ammottavan tyhjät kohdat ja taustat yhdistyvät olentoihin.

korunsynty3

Joskus käy tietysti niinkin, että päivä tikittää eteenpäin, askarteluvalo hiipuu ja yksi korkki vain odottaa edelleen Sitä Oikeaa Osasta, pistettä iin päälle. Silloin on parempi sulkea se toviksi (päiväksi, viikoksi, pariksi kuukaudeksi) rasiaan vartomaan hetkeään. Jonain aurinkoisena päivänä kaikki vielä loksahtaa paikalleen.

Ai niin, välissä tapahtuu tietysti paljon saksimista, sommittelua ja asioiden siirtelyä paikasta toiseen. Käytän koruntekoon kynsisaksia tai teräväkärkisiä ompelusaksia, kaikki muut ovat liian järeitä. (Tähän väliin kysymys: Olen pohtinut myös sormiveitsen hankkimista. Onko jollakulla kokemusta sen tarkkuudesta?) Pinsettien on oltava aina käden ulottuvilla. Syvään ei voi hengittää. Jos jotain tipahtaa, on jähmetyttävä aivan aloilleen muutamaksi sekunniksi, kunnes silmät ehtivät paikantaa karanneen palasen (joka on jostain syystä hyvin usein puolen pikkurillin kynnen kokoinen flamingo). Myös kuppi teetä on tärkeä varuste.

korunsynty5

Kun kaikille osille on paikkansa, on aika liimata tarina kehyksiinsä ja peitellä se koholakalla. Lakan kuivumista on raastavaa seurata: alkuun se imeytyy paperikerrosten läpi ja paljastaa kaikki tekstit ja kuvat niiden kääntöpuolilla. Kun malttaa odottaa, kaikki kerrokset kuivuvat ja vain oikeat asiat jäävät näkyviin. Lakka tekee kaikki värit vielä astetta kirkkaammiksi – ihan kuin se osaisi korostaa kuvien parhaita puolia.

Tämä maatuskasormus on jo matkannut uuteen, hyvään kotiin. Se on yksi esimerkki korusta, josta piti alun alkaen tulla aivan erilainen. Näillä maatuskoilla oli kuitenkin oma ajatuksensa, eikä minulla ollut siihen nokan koputtamista. Se se parasta onkin: kun tarina vie, ja minä vain roikun perässä parhaani mukaan.

(Ne koruthan löydät siis Facebookista ja Maker’s Marketista.)

terveiset

“How do you even make those things?” asked someone a few days back after taking a first look at my bottlecap jewellery. That reminded me I had some ‘making of’ photos lying around. So here’s how it happens:

It all starts with a great pile of pictures cut out of magazines. I’ve learned to look at the home features in a certain way, searching for tiny details, flowers in vases, teddy bears and dolls, old tins and coffee cups. The little photos are the starting point from which I begin to build the bigger picture, the story I want to tell. I’ve still to find a proper storage system that would allow me to browse my photos without spreading them on the table; for now, all I’ve got is a bunch of envelopes labelled “Animals”, “People”, “Flowers and other plants”, and “Other stuff”.

If I don’t already have an idea in my head, I start by rummaging through the “Animals” and “People” piles. That usually gives me a few interesting characters to play with. I think having an active person in the picture makes it more eye-catching. When I say person – it could just as well be an animal, just someone to actually do something. After finding the protagonists for my stories, I need to find them backgrounds; not too wild and noisy, something that brings out their colours instead of draining them. Light fabrics, wallpapers, skies and distant forests work well.

Then it’s time to listen to the character’s mood and wishes: what would they like to do in their bottlecap? Some like to build houses, some would rather just sit and eat cake. More often than not, it’s something completely else than anyone would expect of them. I find contrasts work best. So then I just fulfil their wishes with whatever I can find in the pile of “Other stuff”. For the last finishing touches, I look for flowers and greenery to fill in any empty spots.

Between all that, there’s a lot of cutting, trying things on and moving them around. My basic tools are nail scissors, tweezers, and a cup of tea. I try not to breath too deeply. If anything falls off the table, there’s a moment of complete stillness while my eyes frantically search for the escapee. It’s very often a half-a-pinkie-nail sized flamingo.

Of course, it does happen that a character just won’t settle with anything I try to offer them. Then it’s just better to shut them in a box until they’re ready to be more cooperative. One day it will all come together. And when it does, it’s time to glue all the pieces together, place the whole story in its frame, and cover it with the gloss medium. Watching it dry is always nerve-racking, as it seeps through the paper and shows its reverse side; but in the end, the pictures come out beautiful, the colours more vivid than ever.

This particular ring has already found a new lovely owner. It’s one of those pieces that ended up looking entirely different than what I thought I was making. But that’s the best part – when the characters take over and I’m just hanging on, illustrating their story as they tell it to me.

Kirjoita kommentti

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s