Tänään en jaksa stressata

saturday1

Olin melkein päättänyt pitää tehokkaan kirjastopäivän: lukea Länsimaisen kirjallisuuden historiaa, käydä lenkillä, olla järjestelmällisen järkevä. Koitti lauantaiaamu ja heräsin silmät sirrissä sälekaihdinten välistä paistavaan aurinkoon ja ikkunan takaa kantautuvaan lintujen viserrykseen. Sen sijaan että olisin herättänyt itseni laatimalla aikataulutetun to do -listan, kävin avaamassa ikkunan ja palasin sänkyyn lukemaan pari novellia. Siinä sivuja käännellessäni kuului peipposen laulu. Päätin, ettei minulla ole kiire yhtään mihinkään.

saturday3m

Opettelen uutta ajatusmallia: asioita voi saada aikaan aiheuttamatta itselleen painavaa stressikuormaa. Olen istunut aamupäivän auringonlaikussa ikkunan alla ja hoitanut jo kolme asiaa pois alta. Länsimaisen kirjallisuuden historia lepää pöydällä läppärin vieressä ja kaikessa 900-sivuisuudessaankin onnistuu näyttämään aika kevyeltä. Jääkaapissa on eilen ostetut ruokatarvikkeet, joista aion tehdä lounaan ajatuksella – sillä vaikka täällä ei ole ketään muuta syömässä, olen minä yksinkin hyvän aterian arvoinen. Auringon ja uusien lenkkareiden ansiosta lenkille lähtökin oikeasti houkuttaa.

saturday2

Kello on yli puolenpäivän – se hetki, jolloin yleensä panikoidun. Paras vireeni sijoittuu aamupäivään, ja usein unohdan, ettei päivä pääty, kun kello lyö kaksitoista. Niska alkaa olla jumissa, verensokeri hitusen alhaalla, mutta töitä tuntuisi vielä riittävän. Aurinko ei ole enää aamukorkeudellaan, vaan paistaa korkealta yläviistosta vaativasti suoraan silmiin ja pölyiseen tietokoneen näyttöön. Tässä vaiheessa aamuoptimismi tapaa kadota. Nyt päätän, etten päästä sitä haihtumaan. Muotoilen siitä iltapäivä- ja myöhemmin iltaoptimismin.

Päivää on jäljellä tuntikaupalla. Minulla on aikaa.

I’d almost decided to have an efficient day, read the History of Western Literature, go for a jog, be organised. Then came Saturday morning and woke me up with brilliant rays of sunlight and cheerful birdsong. I got up to open the window and went back to bed with a book. While turning the pages and listening to a finch singing away in a nearby tree, I decided I was in no hurry.

There is a new way of thinking taking form in my mind: you can be efficient without placing a heavy burden of stress on your shoulders. This morning, I’ve already ticked three things off my to-do list by sitting comfortably in a sunbeam and not worrying. Even the History of Western Literature, in all its 900-page glory, feels light enough. I have food in the fridge and I’m going to make a nice lunch – because I deserve it, even if there’s no-one else to enjoy it. I might just go for a jog, because it’s sunny and I have new running shoes.

At this time of day – just after noon – I tend to start panicking. It’s past my most efficient working hours, and I often forget the day doesn’t end when the clock strikes 12. I’m starting to feel a little tired, my neck may be hurting, and the sun is no longer in its hopeful morning location, but beaming demandingly down at me from high above. The morning optimism is starting to fade. But today I won’t let it – I’ll own it and mould it into an afternoon, and later, evening optimism.

There’s hours of the day left. I have time.

Kirjoita kommentti

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s